(Luku)päiväkirja: Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastokirjojen varauksia on alkanut tippumaan noudettavaksi tasaisen tappavalla vauhdilla. Siispä lukemiseenkin pitää keskittyä nimenomaan kirjastokirjojen osalta. Onneksi olen laittanut listalle vain kirjoja, joista olen oikeasti kiinnostunut, joten lukeminen houkuttelee jo ihan itsessään. 

Tämän kirjan osalta tosin huomasin lukevani vain pari lukua kerrallaan. Tapahtumissa on jotain vähän häiritsevää ja monet luvut ovat niin kokonaisia tarinoita itsessään, ettei tee mieli enempää. Julmaa juttua kaiken kaikkiaan, mutta silti samalla huvittaa. Joutuu välillä vähän kyseenalaistamaan omaa huumorintajuaan. 

Jiyoung Kang : Rouva Shim, palkkamurhaaja

Kirjastosta 

Luin jostain kuvauksen tämän kirjan tarinasta. "Rouva Shim on leski ja kahden lapsen äiti. Menetettyään työpaikkansa, hän ryhtyy palkkamurhaajaksi" Jep, keski-ikäistä voimaantumista kenties? Tavallaan, mutta tasoja on paljon enemmän, samoin kuin henkilöhahmoja ja juonikiemuroita.

Jokainen luku on aina yhden henkilön näkökulmasta ja myönnän välillä menneeni sekaisin, kenestä kulloinkin oli kyse. Piti tarkistaa aiemmista luvuista. Alkuun irralliset tarinanpätkät kuitenkin ryhtyvät kirjan edetessä risteämään ja muodostavat lopussa eheän kokonaisuuden. Tämä on juuri sellaista lukijaa aliarvioimatonta kirjallisuutta, josta pidän. Kirjailija olettaa lukijansa pysyvän kärryillä ilman ylimääräisiä turvavöitä ja sitten mennään. 

Juonta ei tässä voi avata sen enempää, jottei lukukokemus mene pilalle, mutta sanotaan, että kohtaloita on monenlaisia, elämä täynnä pettymyksiä, ja silti toisista välittäminen pelastaa monta pilalle mennyttä asiaa. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta kuten etsivätoimistossa sanotaan, he olivat ansainneet kuolemansa. 

Pidin ja en pitänyt. Kuten sanoin, intensiivinen väkivalta ja melkoisen rajut tarinat olivat välillä raskasta luettavaa, mutta silti kirja on hauska. Se on omalla tavallaan houkuttelevaa ja samalla häiritsevää. 

Vasta kirjan lopussa kirjailijan jälkisanoja lukiessani tajusin, että kyseessä on itse asiassa muokattu uusintapainos jo yli 15 vuotta sitten Koreassa ilmestyneestä romaanista. Tuntui kuin kirja olisi siis kovinkin vanha, kunnes tajusin, että silloin puhutaan vuodesta 2010 ja rouva Shim on tosiaan minun omaa ikäluokkaani... 

En yhtään ihmettele, että Rouva Shim on valloittanut kansainvälisen kirjamaailman. Korea on muutenkin muodissa, mutta huolimatta kulttuurisidonnaisuudesta, tässä romaanissa on kuitenkin jotain yleismaailmallista dekkarityyliä. Monessa kohtaa tuli mieleen joku vanhempi yksityisetsiväromaani (Marlowe? Maigret?) vaikka toki ollaankin palkkamurhien maailmassa ja Korealainen elämäntapa on vahvassa roolissa. Ehkä tuon yksityisetsivätyylin vuoksi ja sellaisen vähän lakonisen kerronnan vuoksi heti mietin romaanin olevan ikäänsä vanhempi. Tyylillisesti se istuu jonnekin viime vuosisadan puolelle. 

Kannattaa lukea. En muista ihan samanlaista lukukokemusta ihan viime vuosilta, jos sitä ennenkään. Erilaisuus herättelee. 

Stella oli juuri sellainen kuin ajattelinkin

Kiirettä pitää kesälomalla. Näin viime päiviksi olemme saaneet Ranskasta vieraita ja se tietysti tarkoittaa turisteilua meidänkin poppoollemme. Suomenlinnassa on käyty, kanooteilla melottu. Porvoossa vierailtu ja Luonnontieteellinen museokin tuli kierrettyä. Eikä loppua  näy, paitsi minun lomalleni... Maanantaina pitäisi palata energisenä ja innokkaana sorvin ääreen. En ole ihan varma vastaanko vaatimuksia.

Lukenutkin olen, jonkun verran. Loma alkoi mukavasti kesälukumaratonilla, jonka aikana lukemistani kirjoista suosikikseni taisi nousta Maritta Lintusen Stella. Tiesin pitäväni kirjasta jo silloin, kun kuuntelin kirjailijan itsensä jutustelua tarinasta. Ei voi kuin ihmetellä, miksi minulla kesti  näin kauan siihen tarttua.

Maritta Lintunen : Stella 
Kustantajalta luettavaksi 

Stella kertoo haaveista, lahjakkuudesta sekä siitä, miten elämän kulku määräytyy. Iäkäs Stella on entinen tähtilaulaja, joka saa luokseen nuoren opiskelijatyttösen asumaan. Liisa huomaa sattuman vaikutuksen elämässään, mutta päättää olla ohjat käsiinsä - niin omalta kuin poikansa osalta. Voiko toisen puolesta kuitenkaan päättää ja miten paljon itselle sopiva voi viedä toista kohti hiljaista kuolemaa?

Tarina kertoo hivenen rikkonaisista ja pettyneistä ihmisistä, mutta teksti on kaunista ja on jotenkin lohdullista, miten intohimo voi kuitenkin palata ja kuljettaa uuteen, vaikka sitten ilman verisidettä kolmannessa polvessa. Henkilöhahmoilla on jokaisella omat haaveensa, mutta kukaan ei niitä saavuta täysin. Ehkä haaveiden ei olekaan tarkoitus vain totetutua. Niiden vuoksi pitää uhrata jotain muuta, tehdä työtä sydänverellään. Kaikkea ei saa koskaan.

Jostain syystä koin kirjan kovasti suomalaiseksi. Toki se kertoo suomalaisista ja tapahtumat sijoittuvat tänne, mutta kyse on jostain syvemmästä. Teksti soi kuin haikea suomalainen balladi ja kaupunkimaisemassa voi aistia sumuisen järvenselän ja kuulla kuikan kutsun - siis  noin kuvaannollisesti. Sävy on siis nostalgisen surumielinen. Ehkä juuri se tuo suomalaisuudesta jotain olennaista lukukokemukseen ja soitti joitain syvälle kätkeytyneitä kieliä sisimmässäni.

Pidin aiemmastakin lukemastani Lintusen kirjasta. Kaunis teksti yhdistyy hänen teoksissaan vaivihkaisiin jännitteisiin, jotka pitävät lukijan otteessaan.  Henkilöhahmot ovat ulkopuolisia, mutta osoittautuvat ehkä kuitenkin eniten eläviksi. Pitää ehdottomasti lukea vielä muitakin Lintusen teoksia. 

Rempanjälkeinen olotila ja Mehiläisten historia

Kylläpä tämä kirjoitustahti nyt on blogissa hidastunut. Enää en voi syyttää olohuoneremonttiakaan, sillä se on valmis. Kävisikö kirjojen hyllyynkantamisurakka ? Ehkä, jos se etenisi. Syynä taitaa vaan olla yleinen väsymys ja saamattomuus. Luen, kyllä. Blogiin kirjoittaminen vain tuntuu nyt kovasti ylivoimaiselta.

Olohuoneesta tykkään. Remontti meni aivan täysin ajallaan ja huonekalutkin ovat paikoillaan. Mitä nyt sohva on ehkä aluperäistä ajatusta massiivisempi (ja menee vaihtoon väärän värin ja irtopäällisen puutteen vuoksi). Nyt en enää oikein ymmärrä, miksi oikein stressasin remonttia niin kauheasti, mutta stressasinpa vain.

Noin muuten olen pikkuhiljaa vajoamassa lomanodotukseen. Kiirettä olisi töissä, mutta minä vain leijun ja lasken päiviä kesälomaan. Näillä näkymin saattaa jopa käydä niin, että pääsen lomalle ihan suunniteltuna aikana. Pidetään peukkuja, ettei loppuviikon työmatka tuo yllätyksiä tullessaan, ainakaan sellaisia, jotka vaativat töitä heinäkuussa.

Kirjoja olen siis lukenut ja kuunnellut, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Muutama on mennyt vauhdilla, toiset takkuilivat ja jäivät välillä keskenkin. Viimeksimainittuihin kuuluu monien kehuma Mehiläisten historia. Minä en jotenkin päässyt tarinaan tai tarinoihin millään sisälle.

Tämä kirja tosin herätteli huomaamaan sen, miten kauhean vähän tänä vuonna on hyttysiä - sekä miten kukkapenkissä ei enää oikein surise.

Maija Lunde: Mehiläisten historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Toni Kamula, Sanna Majuri, Jukka Pitkänen

Mehiläisiä tutkitaan, mehiläiset ovat katomassa, mehiläiset ovat kadonneet. Kolme aikaa, kolme kertojaa, kolme tarinaa, jotka näennäisesti eivät linkity toisiinsa kuin mehiläisten kautta, mutta joiden välissä on kuitenkin yhteys vuosien yli.

Vuonna 1857 William toipuu masennuksesta ja kiinnostuu mehiläisten kasvattamisesta. Mehiläisfarmari George puolestaan taistelee niin mehiläisten katoamista kuin sukupolvien välistä kuilua vastaan vuonna 2007. Vuonna 2098 ovat mehiläiset kadonneet ja niin on kadonnut myös Taon poika.

Jokainen päähenkilö on omalla tavallaan joko katastrofin keskellä tai astumassa siihen ja tarinat kiemurtelevat omia polkujaan. Jotenkin en olisi jaksanut seurata. Minulla  on muutenkin niin monta kirjaa kesken, etten millään olisi jaksanut näin hajautuvaa teosta. Ihan kuin olisin lukenut kolmea eri kirjaa, mutta ilman mahdollisuutta itse valita, mihin milloinkin tartun.

En myöskään kokenut ketään päähenkilöistä läheiseksi. Williamin itsekeskeisyys, Georgen jääräpäisyys ja Taon järkähtämätön itsepintaisuus jotenkin tekivät heistä kovia. Vaikka heidän kehityksensä menikin tarinoiden edetessä mielenkiintoisempaan ja moniuloitteisempaan suuntaan, oli vahinko jo tapahtunut. En pitänyt kenestäkään.

Olihan kirjassa tietysti mielenkiintoinen kehysteema mehiläisten katoamisen muodossa, varsinkin kun teema pölyttäjähyönteisten tämänhetkisen joukkokadon myötä on varsin ajankohtainen. Yksittäiset tarinat myös sinänsä sisälsivät käänteitä, joiden myötä jossain 2/3 kirjasta kuunneltuani loppu meni jouhevasti ja keskittyen.

En silti voi sanoa varsinaisesti kirjasta innostuneeni.

Norsuja sisällään itse kullakin eli ylös sairasvuoteelta

Tätä nyt ei enää varsinaisesti kai voi sanoa sairasvuoteella luetuksi, sillä yli 500 sivun lukeminen kesti kyllä yli välilevypullistuman akuutin vaiheen. Onneksi pahin meni minulla ohi suhteellisen nopeasti. Eihän se vieläkään kokonaan parantunut ole (kolme kuukautta kuulemma kestää vähintään), mutta käden pientä kipuilua ja voimattomuutta lukuunottamatta olen taas toimintakunnossa.

Ilmoittauduin jopa työpaikan kautta järjestettävään valmennusohjelmaan! Ei, ei minusta taida mitään urheilumestaria ( tai maratoonaria) tulla, mutta jos nyt osaisivat ohjeistaa, miten aloittaa liikuntaharrastus ilman alkuvaiheen innostuksesta seuraavaa kuukauden pakollista sairastaukoa... Tuolla rytmillä on nimittäin menty viime vuosina useampaan kertaan. Muistan senkin poikien innostuksen, kun erehdyin menemään heidän mukaansa perhekarateen. Sinä talvena kuljin useamman kuukauden nilkka siteessä ja reisi revähdyksestä kipeänä.

Minulla tosin on teoria tuohon liittyen. Harrastin nuorempana paljon liikuntaa (mm. karatea muutaman vuoden) ja mitä ilmeisimmin aivot eivät ole päivittäneet tilaansa lihasten mukaan. Niinpä muistan automaattisesti liikkeet, mutta kroppa ei enää pystykään seuraamaan mukana. Ja sitten käydään lääkärillä.

Mutta siis, tämä on edelleen kirjablogi eikä liikunta(valitus)blogi. Kirjassa tosin juostiin ja mentiin vauhdilla ympäri (Kööpenhaminaa), vaikkei kyseessä urheilukirja olekaan.

Peter Hoeg : Norsunhoitajien lapset 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Hans, Peter ja Tilte ovat sisaruksia. Heidän vanhempansa ovat kadonneet ja sitten ilmestyvät paikalle johtava psykologi, kirkkohallinnon edustaja sekä koulujen hallinnollinen edustaja, jotka kaikki haluavat toimittaa lapset lukkojen taakse. Miksi ihmeessä?

Mitä kanttoriäiti ja pappi-isä ovat oikein suunnitelleet? Siis sen lisäksi ja sitä myötä, että ovat norsunhoitajia. Joillakin meistä kun on on sisällään norsu, joka ohjaa tekemään outojakin asioita.

Norsuja tosiaan löytyy itse kultakin, ainakin niiltä, joita ajaa eteenpäin halu todistaa jotain elämää suurempaa tai saavuttaa taivaat. Vanhempien norsut aiheuttavat Hansille, Peterille ja Tiltelle harmia ja vievät heidät vauhdikkaasti Finon saarelta Kööpenhaminaan. Seuranaan heillä on ainakin yksi kreivi, monia uskontokuntien johtajia sekä jo kylmentynyt ruumis.

Matka on vauhdikas ja täynnä jos jonkinlaisia kiemuroita. Peter Hoegia ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta henkilöhahmojen luonnissa ja minusta kirjan parasta antia ovat herkullisen karikatyyriset hahmot. Toiseksi parasta ovat Peterin filosofoinnit. Tykästymiseni varmaan siitä, että kotona on tuollainen melkein 14v nuori mies ja osan tarinoista voisi hyvin kuvitella hänen suuhunsa, vaikkei esikoinen pelaakaan jalkapalloa eikä rakkauksistakaan ole ainakaan äidille kerrottu.

Kaikkiaan kirjan juoni on vähintäänkin sekava, mutta silti paksu opus (sivumäärältään - ei tietenkään fyysisesti Kobosta luettuna. Yksi e-kirjojen eduista) tuli ahmaistua nopeasti. Sitä vaan hyppäsi mukaan ja antoi mennä. Kirja myös saa ihan huomaamattaan ajattelemaan aika vakaviakin teemoja. Mitä tapahtuu perheelle, jos vanhempien sisäiset norsut ohjaavat pois ja outoihin suuntiin? Miltä tuntuu, kun lapset kasvavat ja aikuistuvat? Mitä ilmeisimmin pärjäävät paremmin kuin olettaisi. Varsinaisia vastauksia ei tarinasta löydy, mutta pohdinta on aina hyvästä.

Eniten pidin kirjassa alun kuvauksista ja tarinan rakentamisesta. Keskellä vähän junnattiin kaahotuksesta huolimatta, mutta lopussa sitten taas ryhdistäydyttiin ja tarina saatiin päätökseen. Jonkunmoinen veijaritarina  (lapset ovat aika velmuja) tai roadtrip. Tien (tai veden) päällä kun kuljettiin erinäisillä kulkuvälineillä ihan koko ajan.

Aina välillä on kiva lukea jotain ihan päätöntä. Norsunhoitajien lapset on päätön, mutta silleen hyvin kirjoitettuna eli tarina pysyy kuitenkin kasassa eivätkä moninaiset henkilöhahmot pääse ihan sekoittumaan keskenään. Minä tykkäsin, mutta seuraavaksi luin kyllä sitten taas jotain ihan muuta...

Sairasvuoteen hittilistaa II : Viihdyttävää ja hiukan romanttista

Tai siis en minä enää voi väittää sairasvuoteella makaavani, mutta tämä tuli luettua tuossa akuutissa vaiheessa, kun ei iltaisin muutakaan jaksanut kuin maata käsi ojossa Kobon kanssa.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon rannan suunnassa kävelemässä. Halusin nähdä syksyn, mutta ei se vielä ole täällä. Oireita on, mutta todellinen tunnelma puuttuu - ja värit. Oli jotenkin liian lämminkin. (En minä valita, kiva oli kävellä. En ollenkaan kaipaa viikon raakaa ja kosteaa tuulta sunnuntai-iltapäivään)

Itse asiassa tuntuu siltä, että väriloisto jää etelässä ehkä tänä vuonna näkemättä. Pihallakin koivut jo pudottavat lehtiään vaikkei keltaista näy oikein missään.

Ensi viikolla alkaa jo lokakuu. Ehkä sitten on syksy. Tänään vielä hain pihalta viimeiset kypsät tomaatit. Vadelmat eivät kai enää ehdi. Harmi, Kakkossadon raakileita olisi vaikka kuinka paljon tulossa.


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä on sellainen vähän haikea ja romanttinen hyvänmielenkirja. Ei siis mitään suurta kirjallisuutta, mutta oikein viihdyttävää ja vähän liikuttavaakin.

A.J.Fikry on kirjakauppiaana tuulisella saarella. Hänen vaimonsa on kuollut, kirjakaupalla ei mene huikean hyvin ja sitten kaupasta löytyy vielä yllätystoimitus hyllyjen välistä.

Pidin henkilöhahmojen pienestä säröisyydestä. Päähenkilö ei ole ollenkaan rakastettava, mutta hänestä pitää silti. Samoin hänen ympärillään olevat ihmiset ovat monisärmäisiä, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin hyväätarkoittavia. Elämä on täynnä suruja ja harmeja, mutta kuitenkin saldo näyttää kääntyvän plussan puolelle ja suurimman painoarvon vaa'assa saa rakkaus - kuinkas muuten?

Pidin myös siitä, että vaikka kirjassa on romantiikkaa, se on kuitenkin aika realistista eikä sellaista "valkeanratsun prinssi" tai "elivät linnassa onnellisina elämänsä loppuun" saakka hötöä. Tätä luki tällainen vähän jo kyynistynyt tätikin, joka kivuista kiukustuneena ei tosiaankaan halua mitään vaaleanpunaista satua silmiensä eteen.

Kirjabloggaaja tietysti ihastelee myös sitä, miten lukupiirit ja inhimilliset elämänvaiheet myös tuovat aiemmin kirjoja karttaneet niiden seuraan. Niin poliisi kuin uteliaat naapurinrouvat saapuvat kirjakauppaan ehkä muiden motiivien myötä, mutta jäävät sen vaikutuspiiriin kirjojan taikavoimasta. Ihanaa. Noin sen pitääkin mennä.

Muutenkin kirjakaupan ja kustantamojen maailma on kiehtova aihealue, vaikka sitten ihan fiktiivisessä viihdekirjassakin. Kirjojan synnyn ja markkinoinnin raadollisen maailman piirteetkin tulevat esille ihan vaivihkaa. Kaikkea sitä vaaditaankin ja miksi stereotyyppinen kirjailija on aina narsistinen?

Kaikkiaan siis varsin luettava ja herttainen kirja, joka ihan turhaan on odottanut Kobossa vuoroaan näinkin kauan. Ei hötöä, muttei mitään turhan suurta ponnistusta vaativaakaan. Hyvä, että tuli nyt vastaan sopivalla hetkellä.

p.s. kannattaa tosiaan seurata Elisa Kirjan tarjouksia. Tästäkään kirjasta en kampanja-aikaan ole taatusti maksanut vitosta enempää, mutta nyt normihintaisena se on yli 17€... Tarkkana siis. Nytkin on hyviä tarjouksia tarjolla!

Yöjuna Lissaboniin

Kylläpä aika rientää. Huomenna on viimeinen päivä nykyisessä työpaikassa. Vähän on haikea olo, vaikka innoissani uuteen olenkin menossa.
Onneksi ehdin hetken lomailemaankin ennen uusia haasteita. Kirjoja riittää lomalle luettavaksi ja toivottavasti aikaakin, vaikka kummasti tuo kalenteri näyttää täyttyvän.

Pitää siis yrittää purkaa vähän bloggaussumaa ennen kuin se kasvaa vuoren korkuiseksi. Heinäkuussa tuli luettua niin paljon, että kaikkien touhujen keskellä on bloggaaminen aika pahasti jälkijunassa (heh,heh) - Tämänkin kirjan luin jo ennen lukumaratonia...

Pascal Mercier : Yöjuna Lissaboniin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius on aina elänyt hiljaista, tasaista ja rytmiltään rutinoitunutta elämääsä. Sitten hän tapaa naisen, joka puhuu portugalia.

Kuin taikaiskusta Gregorius päättää jättää kaiken ja matkustaa Lissaboniin. Tavallaan hän haluaa etsiä tapaamaansa naista, mutta kummasti kiertäen etsimällä sattumalta käsiinsä päätyneen vaikuttavan kirjan kirjoittajaa. Johtolankoja seuraten Gregorius saapuu tohtori Amadeu de Pradon jalanjäljille.

Lissabonissa tohtorin elämä avautuu pikkuhiljaa hänet tunteneiden ihmisten kautta. Samalla avautuu myös historia - katoamiset, kidutukset, paot ja kapinalliset. Pienen kirjan perässä seuraa kokonainen sarja ihmiselämiä ja historian kudelma.

Minun piti oikein tarkistaa kirjan loppu. En kuollaksenikaan muistanut sitä. Mutta ei tämä kirja kerrokaan lopuista tai ratkaisuista, se kertoo matkasta. Kerroksellinen (ajassa ja eri elämäntarinoissa) tarina kuljettaa lukijaa eteenpäin junan vakaudella. Tärkeintä ei olekaan tietää kaikkea vaan kerätä lisää tarinoita, kulkea eteenpäin kiskojen kolistessa tasaiseen taustalla.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta. Hivenen verkkainen ja melankolinen rytmi rentoutti. Tohtorin tarina itsessään on mielenkiintoinen, vaikka myös jotenkin tuttu. Tehdään jotain vakaumuksen puolesta, kadutaan, muttei tehtäisi kuitenkaan toisin, koitetaan sovittaa tekemällä jotain muuta ja samalla särkyy monta elämää tai ainakin oma. Myös Portugalin historia aukesi ainakin minulle vähän uudella tavalla. Olihan kirjassa tuttuja nimiä (esim. Salazar), mutten ollut koskaan oikein ajatellut asiaa sen enempää. Nyt tekisin mieleni hankkia lisää tietoa. Ehkä vaikka jonkin toisen kirjan muodossa. Ehdotuksia? 

Tämä ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaipaavan kirja, mutta pienten tapahtumien kautta esiin purkautuvasta historiasta kiinnostuneen kannattaa napata tämä käsiinsä. Tai hyvää tarinaa kaipaavan. Ei Yöjuna Lissaboniin ehkä ole maailman suurinta klassikkoainesta, mutta ehdottoman luettava kuitenkin.

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Rujo, kaunis, tunteikas, vähän jännittäväkin... Siinä kai niitä päällimmäiseksi mieleen tulevia.

Kun edessä on jollain tavalla tutun (vaikka sitten virtuaalisesti) ihmisen kirjoittama kirja, jota kanssabloggaajat ovat kilvan kehuneet, nousee rima kauhean korkealle. Melkein nytkin jätin kirjan vielä (korkeaan) luettavien pinoon odottamaan. Siihen samaan pinoon, josta se on koko kesän minua kurkkinut aina sinnepäin vilkaistessani. En meinannut uskaltaa. Jos en pidäkään kirjasta? Aihealuettakin nykyään vierastan pahemman kerran, vaikka huomaankin sen tulevan vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti.

Onneksi luin.

Ensinnäkin tämä ei ole sotakirja. Sota on enemmänkin vain taustalla, se luo puitteet ja mahdollistaa kohtalot. Kun kukaan ei tiedä, kun kukaan ei etsi ja kun on pakko. Tämä ei myöskään ole rakkaustarina, vaikka kertookin rakkaudesta - leikkisästä, naiivista, pakkomielteisestä, katoavasta.

Jos jotkut kirjat nousevat mieleen kuvina, tämä soi korvissa rytminä ja listana kuvailevia sanoja, jotka jostain syystä jonossa marssivat esiin aivojen syövereistä. Ei, ei aivojen. Lempiä ei lueta aivoilla. Se koetaan sormenpäissä saakka fyysisenä värinänä, pienenä keinumisena, kihelmöintinä.

Kolme kertojaa ja kuitenkin yksi tarina. Lempin tarina, kauniin kauppiaantyttären, jonka ympärille kaikki tuntuu kietoutuvan niin hyvässä kuin pahassa. Miten voikin kevyesti liihotteleva perhonen saada tuulet kieppumaan niin. Kun maailma ja Lappi palavat, ollaan myrskyn silmässä ja sitten sen riepoteltavina.

Viljami saa vaimokseen kaunottaren, tuo ylioppilaan ja passaukseen tottuneen tilan emännäksi. Avuksi hankitaan Elli, aputyttö, joka haluaa, mitä ei suoraan voi saada. Lempin sisar taas heittää elämänsä yhden kortin varaan ja lähtee saksalaisen upseerin matkaan, vaikka käsivarsissa jo lähteissä pakottavat mustat jäljet.

Taisitte jo arvata, että Lempi kietoi minutkin pauloihinsa. Rytisalon kieli on kaunista ja tarina kehkeytyy kiemuraisesti päämääräänsä kohti, koskaan eksymättä, koskaan kadottamatta maalia. Hatunnosto. Tällaista kirjaa sitä kai voisi odottaa kokeneelta konkarilta, mutta esikoiskirjana se pääsee vähän yllättämään. Itse asiassa näin eheää kirjaa eivät kirjoita usein kokeneemmatkaan. Tässä ei ole mitään turhia kommervenkkejä, vaikka yksinkertaisuus on kaukana.

Ei tarvinnut miettiä uskaltaako postausta kirjoittaa. Lähinnä harmittaa, että niin moni on ehtinyt kehumaan jo ennen. En minä kopioinut. Omat ovat kokemukseni kirjasta ja sen tuoma innostukseni. Lukekaa vaikka itse ja todetkaa, miten jäätte Lempin lumoihin.