Kanootin kapean...

"Kanootin kapean, vesille työnsin..." 

Tämä lomahan menee vallan laulujen tunnelmissa, tai sitten muistilokeroista löytyy laulu tilanteeseen kuin tilanteeseen... Tällä kertaa kanootti työnnettiin Vähäveden kirkkaille vesille neljän aloittelijan toimesta.

Tosiasiassa meillä oli yksi kanootti ja yksi kajakki. Viimeksimainitun sai käyttöönsä mukana ollut teini, joka menikin pitkin järveä sellaista vauhtia kuin olisi koko ikänsä melaa heilutellut. Isäntä ja minä istuimme Toton kanssa kanootissa tavaroiden kera.

Varusteet vuokrattiin Vähäveden tilalta, jonka isäntäväki oli ystävällistä ja opasti vasta-alkajat hyvin melomisen saloihin. Tyyni, puolipilvinen sää teki vesillelähdön vielä astetta helpommaksi, jolloin tällainen venekammoinenkin saattoi rauhallisin mielin tarttua melaansa.

Mietin matkan aikana rauhassa järveä kiertäessämme, miksi tällä kertaa ei yleensä aina veden päällä liikkuessani iskevä pieni paniikki tuntunut laisinkaan. Olen kerran aikaisemminkin ollut melomassa. Silloinkin homma oli ihan kivaa, mutta jotenkin olo oli paljon epävarmempi ja huokaisin helpotuksesta rantaan palatessani.

Tulin siihen lopputulokseen, että tyyni, ulpukoiden ja lumpeiden koristama vedenpinta, joka heijasti rannan puut ja pilvet, auttoi varmasti rauhoittumaan. Sitä katsellessa mieli lepäsi. Samoin rauhallinen ja rohkaiseva opastus retken aluksi antoi itsevarmuutta. Yksi psykologinen tekijä oli varmasti myös tieto siitä, että järvellä ovat kaikki moottorilla kulkevat vesiajoneuvot kiellettyjä. Siis ihan oikeasti! Aivan mahtavaa. Ei tarvinnut miettiä sivuaaltoja saati kuunnella ärsyttävää pärinää ja ujellusta joka suunnalta. Kertakaikkisen loistava idea suojata kapea järvialue melusaasteelta. Isot peukut!

Muutenkin järven vesi vaikutti mahtavan puhtaalta ja pohjaan näki melko syvissäkin kohdissa. Kuulimme, ettei järveen laske vesiä peltoalueiden läpi, jolloin lannoitteet ja muut saasteet eivät valu veteen. Toivottavasti tilanne jatkuukin samanlaisena.

Vaikka rannat olivat täynnä mökkejä, oli reunoilla myös metsäisiä kohtia ja maisemat tietysti sen mukaiset. Oli kuin olisi Monet'n taulussa melonut kaikkien kukkien keskellä.

Suurin osa mökeistä tuntui olevan tyhjillään, mikä hieman ihmetytti sunnuntaipäivänä, mutta ilmeisesti järvellä, niin kuin kai suuressa osassa Suomea, on käymässä mökkien kohdalla sukupolvenvaihdos. Aika moni näytti olevan pikkuruisia saunamökkejä ihan veden tuntumassa, joten ehkä ne eivät kiinnosta ajanviettopaikkana kaikkiin mukavuuksiin tottuneita kaupunkilaisia.

Melominen sujui. Meille oli kartasta näytetty saari, jolle voisi rantautua, mutta kokemattomat unohtivat alusta asti seurata reittiään ja sitten olikin vaikea kaikkien naapurisaarten joukosta tunnistaa juuri sitä oikeaa. Onneksi toisena rantautumisvaihtoehtona oli uimarannalle johtavan polun pää. Sen löysimme ja vietimme mukavan hetken poikien kahlaillessa matalassa rantavedessä.

Varusteiden vuokra verotti kukkaroa 90 euron verran, mutta sillä summalla olisi voinut olla veden päällä koko päivän aamusta iltaan. Hintaan kuuluivat kajakki ja kanootti, melat kaikille matkaan lähteville, pelastusliivit ja järvikartta. Kokemus oli hyvin hintansa arvoinen, vaikka näin ekalla kerralla emme olleetkaan matkassa kuin iltapäivän verran.

Matka tilalle vie Espoosta Karkkilan keskustan kautta autolla noin 1h20min. Ihan lyhyttä visiittiä varten siis ei kannata lähteä, mutta meloessa ja pysähdyksissä saa kyllä yhden päivän helposti kulumaan. Lisäksi tilalla on kaneja ja lampaita, joita katsellessa menee hetki.

Kaikkiaan tykkäsimme kaikki hurjan paljon ja äitikin pääsi ainakin toistaiseksi venekammostaan. Järven tunnelma ja kohdalle sattunut täydellinen melontakeli (tyyntä ja puolipilvistä) tekivät reissusta ikimuistoisen.

Kiitokset tilan väelle mukavasta kokemuksesta. Palaamme pian vieraiden kera (jos vaan kelit sallivat).

Omalla tavallaan outo My Sister, the Serial Killer

Se on kuulkaas loma nyt! Lukuaikaakin löytyi yhden lukumaratonin verran ja vielä päällekin, sillä heinäkuun luettujen saldo keikkuu jo luvussa 7, vaikka ollaan jo keritty Mikkeliinkin ja melomaan ja muutenkin touhuamaan kaikenlaista.

Kuukauden tähän saakka oudoimmasta luku-/kuuntelukokemukseksta taitaa vastata Oyinkan Braithwaiten romaani poikaystäviään puukottavaa siskoaan suojelevasta sairaanhoitajasta. Minulla  usein kirjat jäävät oleilemaa mielessäni yhdistettyinä paikkoihin, joissa niitä olen lukenut, tai ruokiin, joita lukiessani olen syönyt. Taitavat Onnibussin penkit jatkossa assosioitua punaiseen muutenkin kuin vain nahkapäällysteensä puolesta.

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer 
HelMet Overdrive -laina 
Lukija: Adepero Oduyie

Loput kuuntelin lukumaratonin aikana. Kirjan jälkeen jäi vähän outo olo, sillä sitä kuunnellessa huomasi hymähtelevänsä ja melkein nauravansa asioille, jotka ihan oikeasti eivät ole kauhean huvittavia. Eikä sitten lopulta kuitenkaan naura, sillä poikaystäviään puukottavan Ayoolan välinpitämättömyys ja täydellinen itsekkyys on oikeastaan aika pelottavaa.

Myös Koreden täydellinen omistautuminen sisarelleen, joka kulminoituu tehokkaissa ruumiiden hävittämisoperaatioissa herättää kysymyksiä. Miten pitkälle sitä itse olisi valmis menemään sisarensa pelastamiseksi? Vaikka tietäisi sisaressa olevan jotain pahasti vinksallaan? Kirjan alkuperäinen nimi, Thicker than Water, kuvastaa päähenkilöiden dynamiikkaa varsin hyvin.

Toisaalta kirja saa pikkuisen suuttumaan miehille. Ihan oikeastiko he näkevät vain kauniin ulkokuoren, eivätkä edes välitä ottaa selvää sen takana oleilevasta naisesta? Ovat melkein ansainneet kohtalonsa, mokomat. Nigerialainen kulttuuri esittäytyy kirjassa niin vahvasti naista esineellistävänä ja alistavana, että siskosten "vastaisku" tuntuu melkein hyvältä.

Ayoola siis iskee veitsen poikaystäviensä selkään, kirjaimellisesti, ja soittaa sitten siskonsa hätiin siivoamaan jäljet. Sairaanhoitajana Korede on tehokas ja taitaa puhdistamisen kikat. Tilanne monimutkaistuu, kun myös Koreden ihastus sairaalasta haluaa Ayoolan itselleen. Jossain kohtaa Koreden pitää valita, miten asiaan suhtautuu.

Ayoola tuntuu olevan täydellinen psykopaatti, mutta jotenkin lukija kutenkin aina kaipaa syitä henkilöhahmon outoon käytökseen. Tässä kirjassa sormi osoittaa syyttävästi tyttöjen isään ja vähän pikkusiskoa hemmottelevaan äitiinkin, mutta miten pitkälle voidaan syyttää olosuhteita, miten paljon voi olla luontaista taipumusta ja missä kohtaa on vastuu myös ihmisellä itsellään? En tiedä.

Kaikkiaan kirja on makaaberilla tavalla viihdyttävä, mutta samalla hivenen häiritsevä. Sitä voi lukea monella tavalla ja olla montaa mieltä. Ainakaan en taida Ayoolaa ja Koredeta heidän herättämien ajatustensa vuoksi ihan heti unohtaa.