Nextory News

Liekö tuo nyt enää mikään uutinen, että kirjabloggaaja kirjautuu ekirjojen ja äänikirjojen suoratoistopalvelun asiakkaaksi? Minulle kyseessä on kuitenkin suurempi askel kuin voisi äkkiseltään kuvitella.

Siirrynkö nyt kirjojen lukijasta kirjojen "kuluttajaksi"?

Suoratoistopalvelun ideana on käyttöoikeus. En enää saa kirjoja omakseni, vaan minulla on vain oikeus lukea niitä - niin kauan kuin maksan kuukausittaisen laskuni. Siinä on vissi ero. Tämä hyppy tuntuu minusta vaikeammalta kuin aikoinaan digitaalisen kirjamuodon käyttöönotto perinteisen paperisen käyttöliittymän lisäksi.

Olen perustellut yksittäisten kirjojen ostoani mm. sillä, etten muka lue niin montaa kirjaa kuukaudessa, että niiden hinnalla kattaisi kuukausimaksun verran kulua. Hui hai! Aleostokseni olivat loppuvuonna sitä luokkaa, että niillä olisi melkein kattanut puoli vuotta suoratoistoa. Tosin en myöskään ole kaikkia ostamiani kirjoja vielä(kään) lukenut ja aikaa kulunee ylikin tuon puolen vuoden.

Miksi sitten suoratoisto? Miksi juuri nyt? Eivätkö nuo ostamani kirjat riitä ?

Itse asiassa eivät taida riittää

"Äiti tää, jooko ?" 

Syy ei varsinaisesti ole minussa vaan perheen krantuimmassa lukijassa. Meiltä loppuivat iltasatuäänikirjat kesken, eikä äidin valikoimista enää riittänyt uutta aloitettavaksi. Siispä kokeilemme, olisiko laajemmasta listasta nuorelle kirjahyppelijälle apua. Löytyisikö sieltä edes jotain mielenkiintoista ? (Löytyi ainakin alkuun, siitä lisää myöhemmin).

Osittain vaikutteena oli Nextoryn mielenkiintoinen Museokortti-tarjous, jolla sai peräti 45 päivää kokeiluaikaa. Tilauksen jatkuminen tulee meillä riippumaan todennäköisesti siitä, joko olemme käyneet läpi kaiken kiinnostavan iltakuuntelutarjonnan, vai vieläkö löytyy uutta.

Raporttia seuraa.


Jälkisanat
Samalla kärvistelen lievän huonon omatunnon kanssa. Kirjailijoille kuulemma napsahtaa ekirjoista ja äänikirjoista suoratoistopalveluilta huonommat osuudet kuin muista kirjoista. Ei hyvä. Toivottavasti asia korjaantuu. Sen sentään tein, että peruin äänikirjalainani kirjastosta - lainauspalkkioita kun ei digiformaateista kirjailijoille kuulemma makseta laisinkaan. Epäkohta, jolle ei oikein keksi perusteita.

Ambrosia

Ambrosia on mytologioissa kuolemattomien eli jumalten ruokaa. Oikeasti kyseessä on jonkinlainen kaksisirkkainen putkikasvi tuoksukkien ryhmässä. Aiheuttaa helposti allergiaa. 

Kuva: Carita Forsgren 

Carita Forsgren  Ambrosia

kustantajalta luettavaksi 

Forsgrenin kirjassakin Ambrosia on ilmeisesti jotain syötävää. Ihan selvillä en ole vieläkään kirjan luettuani, onko se avaruudesta ilmaantuneiden jumalien kuolemattomaksi tekevää maitoa vai nuoren tiedemiehen keksimää elinvoimaa tuottavaa kemikaalista yhdistettä. 

Lievä epämääräisyys leimaakin koko lukukokemusta. Päähenkilö Jenni on suklaahullu nuori nainen, joka kirjoittaa blogia orgastisista kokemuksista. Hän on tavannut upean miehen, jonka kanssa seksi on taivaallista, mutta joka katoaa säännöllisesti ja tuntuu välttelevän sitoutumista. Jennin alkaessa odottaa vauvaa, alkaa koko miehen suku kiinnostua niin naisesta kuin vauvasta ja Jenni joutuu vanhoja tarinoita muistuttaviin pyörteisiin. 

Jennin tarinan rinnalla taustaa luodaan seuraamalla avaruusaluksella planeetalle (Maahan) laskeutuneiden otusten selviytymistä uudessa ympäristössä ja heidän suhdettaan planeetan alkuasukkaisiin. Eihän siinä aina tietysti käy oikein hyvin, sillä ihmisen vallanhimo on loputon. Loppupuolella kirjaa juonet tietysti kietoutuvat toisiinsa ja monet asiat saavat selityksensä.

En oikein tiedä edelleenkään, pidinkö kirjasta vai en. Lukukokemuksena se oli vähän sekava, enkä aina oikein pysynyt juonessa mukana. Kirjan henkilöhahmot olivat kaikki enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä tai joutuivat tilanteisiin, joissa he näyttävät joko typeriltä tai ylenmääräisen naiiveilta. 

Sinänsä ajatus avaruudesta tulleista jumalista on tietysti mielenkiintoinen ja tarinan kiemuratkin hauskasti vanhoja legendoja nykymaailman yhdistäviä. Jotenkin jäin lukijana kuitenkin etäiseksi. Olin mukana turistina bongaamassa yhtymäkohtia, mutten eläytynyt käänteisiin tai henkilöiden tunteisiin. 

Luin kuitenkin kirjan loppuun, mikä kertoo sujuvasta tekstistä ja tarpeeksi koukuttavista juonikoukeroista. Vaikkei Ambrosia nousekaan suosikkieni joukkoon, niin olihan se taas lukukokemuksena virkistävästi vähän erilainen (niin kuin Osuuskumman kustantamat kirjat tietysti aina) 

Ai niin, se kysely...

Vielä roikkuu asioita viime vuoden puolelta.

Pitkän tauon jälkeen pistin tuossa ennen joulua pystyyn kyselyn e-kirjojen ja äänikirjojen lukemisesta. Sitten iski väsymys, enkä koskaan tullut katsoneeksi vastauksia, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan?

Nämä ovatkin ihan mielenkiintoisia lukuja.

Kysyin siis yhdellä kysymyksellä sähköisiin kirjoihin liittyviä "kulutustapoja". Jokainen vastaaja sai valittua niin monta vaihtoehtoa kuin halusi... mehän voimme kaikki lukea monenlaisia kirjoja.

Vastaajia oli kaikkiaan 84 eli siinä on perusvertailukohta.

Yksi vastauskohta jäi kokonaan nollille ja sen olen jättänyt pois analyysista. Syynä lienee kyselyn sijoittuminen nimenomaan kirjoista kirjoittavaan blogiin. Yksikään vastaajista ei nimittäin ruksannut kohtaa:

En lue kirjoja laisinkaan, missään muodossa : 0 


E-kirjojen lukijat 

Kaikista 84 lukijasta 21 eli aika tarkalleen neljäsosa ilmoitti, ettei lue ekirjoja laisinkaan

Pientä kasvua on siis edelleen tapahtunut ekirjojen osuudessa, kun verrataan edellisiin kyselyihin.
v. 2012 ja 2013 ekirjoja myönsi lukevansa vähän alle 60% - Vuonna 2014 luku näytti jo 65% .
Nyt ollaan muutaman vuoden tauon jälkeen siis vieläkin noustu eli huikeat 75% vastaajista näköjään lukee ekirjoja.

Kaikkein jännin tulos ekirjojen luvussa on kuitenkin vastassa, kun tutkitaan millä niitä luetaan. Ylivoimaisesti eniten ääniä sai puhelin. Tämä on todella mielenkiintoista. Ilmeisesti meillä jokaisella on puhelin aina mukana, joten siitä tulee luettua kirjojakin. Itse koen puhelimen ruudun siihen touhuun liian pieneksi (se ikänäkö!), mutta mikäs siinä.

Näin Kobon käyttäjänä tunnen myös lievää ylpeyttä siitä, että Kobo päihittää Kindlen lukulaitteissa! Tiedän, ei sillä oikeasti ole väliä, mutta hihii! Kobo näyttäisi olevan Suomessa kaikkein suosituin lukulaite (tai ainakin tähän kyselyyn vastanneiden joukossa).

Yhteensä lukulaitteet ovat aika tasoissa tablettien kanssa, mikä on ilahduttavaa. Olisin kuvitellut tablettien olevan huomattavasti yleisempiä, mutta onneksi lukijat ovat löytäneet lukulaitteiden silmiä säästävän lukukokemuksen.

Äänikirjojen lukijat 

Harmillisesti en vuonna 2014 saanut kunnollista tulosta äänikirjoista. Vastaajat mitä ilmeisimmin eivät huomioineet koko aihetta vastaamisen arvoisena ja aikaisemmissa kyselyissä en osannut moista edes kysellä.

Jännittävää onkin, miten yleistä äänikirjojen kuuntelu on. Itse asiassa mennään aikalailla samoissa ekirjojen kanssa eli vain 26% vastaajista kertoi, ettei kuuntele äänikirjoja. Tämä tavallaan vahvistaa mututuntumaani siitä, että äänikirjat ovat palvelujen yleistyessä tulleet markkinoille ryminällä ja mikäs siinä - ne ovat ihan mahtavia!

Se puolestaan ei liene mikään yllätys, että äänikirjoja kuunnellaan eniten puhelimella. En usko sen voivan olevan millään muulla konstilla helpompaa.

Tarkkasilmäiset myös huomaavat, että äänikirjojen vastauksista ei tule täyttä sataa prosenttia. Jotkut vastaajat hyppäsivät näköjään yli noista valinnoista. Jos vielä joskus näitä kyselen, niin saatanpa erottaa äänikirjat ihan omaksi kysymyksekseen.

Että sellaista tänään. Mitäs ajatuksia käppyrät herättävät ? Vieläkö näitä kannattaa jatkossa kysellä vai olemmeko jo ekirjojen maksimiosuudessa?

Kerran vielä - mites noi e-kirjat ?

Se on taas aika... luulisin.

Edellisestä kyselystä onkin jo jonkin verran aikaa.Itse asiassa taisin edellisen kerran kysellä ekirjojen lukuinnosta vuonna 2014.

Lienee siis jo korkea aika päivittää tuloksia ja ainahan sitä on kiva kuulla muidenkin mielipiteitä.

Siispä : Luetteko e-kirjoja tai kuunteletteko äänikirjoja?

Minä itse olen aivan kaikkiruokainen. Luen kirjoja niin painettuina kuin sähköisinä ja äänikirjoistakin pidän. Minusta kaikissa muodoissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Mitäs mieltä te olette? 

Vastausaikaa on 1. joulukuuta saakka.

Sitten katsotaan, mihin tällä kertaa päädytään ja vähän vertaillaan aikaisempiin tuloksiin.

Kiitoksia jo etukäteen kaikille kyselyyn vastaaville!  Mielenkiinnolla jään odottamaan ja seuraamaan tuloksia.



Create your own user feedback survey

Nuivalla tuulella : Jääkaksoset

Minä olen viime aikoina ollut kamalan kriittisellä tuulella. Tuntuu, ettei oikein mikään kirja saa armoa silmissäni, eikä innostusta sydämeen. Nytkin luin dekkarin, jota on kehuttu siellä ja täällä, mutta minusta se oli lähinnä sekava ja lievästi ahdistava.

S.L.Tremayne : Jääkaksoset 
HelMet Ellibs ekirjalaina

On pienet kaksostytöt ja heidän onnelliset vanhempansa. Sitten toinen kaksosista kuolee ja idylli särkyy, vai olikohan sitä koskaan ollutkaan. Vanhemmat muuttavat jäljelle jäänen kaksosen kanssa ränsistyneeseen taloon majakkasaareen Skotlannin perukoilla. Tarkoituksena on aloittaa uusi elämä.

No jaa, sitten aletaan ihmettelemään, kumpi kaksosista oikeastaan kuoli. Mielet vääntyvät entistä enemmän kieroon ja solmuja availlaan yliluonnollisen avustuksella - vai onkohan kyseessä sittenkin vain sairaan psyyken kuvitelmat ?

Vanhemmat osoittautuvat aikalailla rikkinäisiksi ja lapsi tietysti kärsii. Hämärät tapahtumat seuraavat toisiaan ja tunnelma muuttuu ahdistavammaksi.

Onhan tämä sinänsä taitavasti kirjoitettu ja lukijaa pyöritellään loppuun saakka epävarmuudessa. Minulla tämä nyt vain joko ei sopinut lukuhetkeen tai sitten en vain jaksanut pysyä pyörityksessä mukana. Kohtaukset tuntuivat seuraavan toisiaan vähän turhankin tiiviisti ja hypeltiin tunnelmasta, ihmisistä ja tapahtumasta toiseen. Välillä tipahdin ihan kokonaan siitäkin, kuka milloinkin oli äänessä.

Joku jossain sanoi tätä pelottavaksi. Minä koin tunnelmanluonnin vähän keinotekoiseksi. Monessa kohtaa vain jätettiin asioita sanomatta ahdistuksen lisäämiseksi, mutta minun rationalistista mieltäni tuo ehkä lähinnä lievästi ärsytti.

Sinänsähän aihe kaksosista on mielenkiintoista. Millainen on identtisen kaksosen identiteetti? Miten paljon on sisaruksilla yhteistä ja mikä on omaa? Kadottaako kaksonen osan itsestään toisen hävitessä viereltä vai voiko kyse olla ympäristön odotusten vaikutuksesta lapsen mieleen? Näillä elementeillä kirjassa leikitään.

Ehkä olen vain edelleen herkkä perhetarinoille, eikä lapsen kuolemaa kuvaava kirja kertakaikkiaan vain sovi lukulistalleni. Ehkä vika on vähän hyppelehtivässä lukutavassani ajanpuutteen vuoksi, mutta en oikein päässyt sisälle tarinaan. En samaistunut kumpaankaan vanhempaan ja tarinankin luin loppuun lähinnä sen takia, että halusin tietää ratkaisun - eli olin kuitenkin tarpeeksi kiinnostunut tarinasta ollakseni utelias.

Ei siis ihan kokonaan huono kirja, mutta minulle ainakin lukuhetkenään vääränlainen.

Kesäkirjoja - kummaa dekkaria ja fantasiaa

Kesäloma alkoi. Kädessä GT seljankukkahäivähdyksellä istun aurinkoisella pihalla rennosti kirjan vieressä. Nojaan taaksepäin ja huokaisen, mikä rauha... Niin, mikä rauha?

Äitii, äitii, äitii, äitii ja äitii... ja sitten sataa vettäkin niskaan.

Joo, on unelma kesälomasta ja sitten on se todellisuus. En silti valita. Loma on ihanaa!

Eikä tuo todellisuus toisaalta niin kamalan kaukana - olen minä kirjoja lukenut ja lukumaratoniinkin pääsin osallistumaan jo ennen kesälomaa. Vielä en tosin ole maratonkirjoja ehtinyt kunnolla bloggaamaan.

Jos nyt aloittaisi ensimmäisestä. Alan Bradleyn Flavia-kirjat ovat taattua maratonkamaa. Kirjan jaksaa hyvin lukea kerralla, se ei vie ylenmäärin aikaa ja tarina vie mennessään.


Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Flavia de Luce on nopeasti noussut yhdeksi suurista etsiväsuosikeistani. Hänen tutkimuksensa sijoittuvat tietysti dekkarigenren pariin, mutta on niissä jotenkin pieni viba kummaakin. En tiedä johtuuko se sitten Flavian miltei yliluonnollisesta kyvystä joutua tekemisiin murhatapausten kanssa, vaiko kylän oudolla tavalla sulkeutuneesta ja salaisuuksia vilisevästä ilmapiiristä, mutta jotenkin näissä kirjoissa ollaan vähän kummarajan toisella puolen.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa vie Flavian kirkkomaalle ja hautaan. Tosin ei sillä perinteisellä tavalla. Kylässä kaivetaan esiin vanhaa suojeluspyhimystä 500 vuoden jälkeen, eikä kaikki tietenkään mene ihan niin kuin suunnitellaan. Kryptasta löytyykin vähän aiemmin kadonnut kanttori.

Tarina tietysti etenee kiemuraisesti ja monia polkuja pitkin jalokivistä rakkausjuoniin ja Flavian isän rahahuoliin. Flavia on aina askelen edellä kilpailijoitaan, mutta ei hänkään voi sentään ihan kaikkea aavistaa, varsinkaan lopun koukkua, joka taitaa pakottaa lukemaan seuraavan osan mahdollisimman nopeasti.

Viimeksi toivoin pientä uudistumista ja lisäloogisuutta tarinankulkuun sarjan edetessä. Toiveeseeni vastattiin. Tämä osa on taas taattua Flaviaa - ei liian helposti etenevää, mutta kuitenkin Flavian kykyjä täysin käyttävää. Tykkäsin kovasti. Eniten tykkäsin sarjan henkilöhahmokategoriasta, sekä siitä, miten siskosten välinen pehmeneminen hiukan etenee, eikä vihasuhde ole enää niin mustavalkoinen. Isästäkin löytyy ihan uutta inhimillisyyttä, mikä sekin tuo osaltaan pienen piristysruiskeen jo hivenen paikallaan junnaavaan kehystarinaan.


Neil Gaiman's How the Marquis got his coat back
HelMet / Overdrive 

Jo ennen lukumaratonia ja kesälomaa tulin kuunnelleeksi myös BBC dramatisoinnin äänikirjana. Jos esittelyssä lukee BBC ja Neil Gaiman, voi teoksen rauhassa lainata. Tulossa on jotain vähän päätöntä, mutta varsin viihdyttävää taitavasti toteutettuna. Tämä ei ole poikkeus.

Lyhyt, Neverwheren maailmaan sijoittuva tarina siitä, miten Marquis kadotti takkinsa ja taas löysi sen, sopii erittäin hyvin myös riippumattokuunteluun. Gaiman on terässä ja tarina vie kiemurasta toiseen hillittömällä vauhdilla. Vähän vaatii keskittymistä englanninkieleen enemmän kuin samankieliset äänikirjat. Kuunnelma on aina hiukan vaativampi.

Ei voi kuin suositella. Varsinkin, jos sattuu pääasiallisesti tykkäämään Gaimanista niin kuin minä.


Mutta nyt paistaa vaihteeksi aurinko ja se tarkoittaa pikaista siirtymistä ulkoilmaan - seuraavaan sadekuuroon saakka. 

Anglofiilistelyä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Se on sitten Brexit, eikä kukaan oikein taida sittenkään tietää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Seuraataanko 50. artiklaa, vai oliko kyseessä vain mielipiteenilmaisu? Se nyt kai ainakin lienee selvää, että taisivat UK:n asukkaat herätä äänestyksen jälkeiseen aamuun ja huomata, ettei tainnut mennä ihan niin kuin ajateltiin. "Leave" puolen kannattajat ryhtyivät vetämään sloganeitaan takaisin samaa tahtia kuin prosenttiluvut varmistuivat. Hämmentävää.

Minä olen aina ollut jonkunlainen anglofiili. Englanti taipuu kielelläni jopa helpommin kuin jo yli 20 vuotta kotikielenä ollut ranska (vaikka toki ihan suomenkielinen oikeasti olenkin). Brittikirjallisuus on aina kuulunut suosikkeihini ja rakastan englantilaisia dekkarisarjoja. Opiskelinpa aikoinaan englantilaista filologiaakin muutaman vuoden yliopistolla.

Sitä en tiedä, vastaako minun mielikuvani "englantilaisuudesta" edes yhtä totuuden kulmaa. Taidan olla auttamattomasti jähmettynyt Christien kylämaisemaan tai Austenin pukudraamaan. Iltapäivätee eli kurkkusandwichejä ja skonsseja "with jam and clotted cream" lienee jatkossakin suosikkini. Siis, minähän lähdin mukaan riemusta hihkuen, kun oli mahdollisuus päästä kokeilemaan krikettiä ja brittiherkkuja. Kyseessä tosin oli enemmän tuonne Australian suuntaan viiraava tilaisuus viininmaistajaisineen, mutta sehän ei ainakaan intoa vähentänyt. (huom. ruokablogin kaupallinen yhteistyö with Hardy's Wines) 

No, minä aion jatkossakin nauttia tarinoista fiktiivisestä tai ajan virtaan jo kadonneesta Englannista, samalla kun seuraan todellisuuden villejä juonenkäänteitä. Nyt viimeksi luin Alan Bradley Flavia de Luce-sarjan kolmannen osan. Kirjailijahan on itse asiassa kanadalainen, mutta hänen kirjoissaan kerrotaan juuri siitä Englannista, jonka kaikki kai jollain tasolla kuvittelemme tuntevamme. Kaunista maaseutua, rapistuvia kartanoita, kylän pastori ja muita mielenkiintoisia, usein vähän eksentrisiä henkilöhahmoja... kuulostaako tutulta?

Kuva Bazar 

Alan Bradley; Hopeisen hummerihaarukan tapaus 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Flavia de Lucella on kuitenkin ihan oma twistinsä perinteisten (britti)maalaisdekkarien joukossa. Sarjan kolmas osa jatkaa samaa, hivenen makaaberia kuvausta nuoresta kemististä, joka ei pelkää kuolleita ainakaan enempää kuin ylisosiaalisia tilanteita.

Isosiskot kiduttavat Flaviaa edelleen, isä on edelleen poissaoleva ja äitiä ikävä, mutta tällä kertaa olen havaitsevinani kirjassa ehkä pientä jäiden sulamista. Minua lämmön häivähdys miellytti. Tapahtumat toki ovat taas hyytäviä. Joku hyökkää lähimetsään leiriytyneen mustalaisvanhuksen kimppuun ja kylän tunnettu roisto löydetään hummerihaarukka aivoihinsa työnnettynä.

Flavia löytää itsensä taas tapahtumien keskipisteestä ja sotkeutuu vyyhtiin enemmän tai vähemmän, no ehkä kuitenkin enemmän, omasta tahdostaan ja aktiivisuudestaan.

Kuten aiemmatkin osat, tämä vetäisi minut mukaansa ja ahmaisin kirjan muutamassa illassa. Itse asiassa minun piti säästää tämä heinäkuun lukumaratonin riemuksi, mutta enpä vain malttanut. Flaviassa ja hänen maailmassaan on jotain ällistyttävän koukuttavaa. Olethan muuten itse jo ilmoittautunut maratonille?

Oikeastihan tarina on aika kamala. Pieni tyttö, jonka elämä on kaikkea muuta kuin turvallista, suloista lapsuutta. Väkivalta ja julmuus ovat arkipäivää. Silti Flavia on riemastuttavan reipas. Hän on aito selviytyjä. Kuitenkin tuntui hyvältä huomata tuo jo mainitsemani lientyminen. Se toi kirjaan uutta syvyyttä. Pidemmän päälle voisivat Flavian tarinat muuten alkaa jo toistamaan itseään.

Bradleyn kirjojen kuvaama englantilainen maalaisidylli on viehättävällä tavalla vinksahtanut. Ehkä kirjailijan etäisyys kuvaamaansa miljööseen tuo siihen sellaisen jännän epätodellisuuden tunnun. Kirja ei ole varsinaisesti maagista realismia, mutta jokin väre siinä pinnan alla käy. Mielessäni maisemat ovat kuin mustavalkofilmistä - värit puuttuvat tai sitten näkyy vain haaleaa ruohonvihreää. Koen usein lukemani kirjat jonkinlaisina päänsisäisinä kuvina, mutta Flavian tarinat ovat harvinaisenkin visuaalisia.

Kaikkiaan nautittavaa luettavaa ja piristävän erilaista kaikille dekkarien ystäville (ja toki muillekin). Ehdotonta kesäkirjojen aatelia.

(EDIT: hassua, luin juuri aiemmin kirjoittamani tekstin Flaviasta ja jo 2014 vertasin Bradley kirjoja mustavalkofilmiin - mikään ei ole muuttunut) 

Lettejä ja lukulaitteita eli Kirjamessut päivä III

Sunnuntai oli perhepäivä. Mukana koko pesue, mies ja sisko. Ohjelmassa kaikille jotain mielenkiintoista. Pienimmän kanssa kuuntelimme juttua uudesta lastenkirjasta, jossa Lossi-Lasse ystäviensä kanssa osallistuu merien pelastamiseen. Ekologiaa lapsinäkökulmasta. Äiti kuunteli ja poika katseli ruudulta kuvia. (Anssi Keränen: Lossi-Lassi ja merten salaisuudet)

Isommat pojat löysivät suosikkipaikkansa fantasiapelien osastoilta. Sisko taas innostui antamaan pitkät kutrinsa letittäjien käsiin. Nappasipa mukaan "Isin ja tyttöjen lettikirjankin", jossa kuulemma on paljon ohjeita erilaisiin lettikampauksiin. Minä vaan kiitän onneani, kun talosta löytyy vain poikia (vaikka esikoisen kutreihin jo muutaman lettikiemuran hyvin saisikin). Omat letitystaipumukseni kun ovat lähinnä olemattomat.

Oma mielenkiinnon kohteeni oli sunnuntaina Adlibriksen Letto-lukulaite. Lukuvalo, säädettävät kirjasimet ja muut lukulaiteherkut löytyvät tästäkin ekirja-lukijasta. Samoin suurin osa kirjaformaateista sopii luettavaksi. Suoraan ei pääse ostoksille muihin nettikauppoihin kuin Adlibrikseen, mutta läppärin kautta saa kirjoja ladattua muualtakin.

Design on ehkä vähän kömpelön näköinen Kobon pyöristettyihin muotoihin tottuneelle, mutta koko on näpsäkkä ja käyttöliittymä näytti pikatarkastelulla varsin loogiselta, Sivujen kääntämiseenkin voi käyttää joko nappia tai ruutua, ihan oman tahtotilan mukaan. Sitä paitsi, tämä taitaa olla yksi niistä todella harvoista käyttöliittymältään SUOMENKIELISISTÄ lukulaitteista.

Olen jo aiemminkin hehkuttanut, että vähänkään enemmän ekirjoja lukevien kannattaa hankkia todellinen lukulaite lukumukavuuden maksimoimiseksi. Tämä sopii siihen sarjaan oikein hyvin, eikä hintakaan ole ylenmääräinen. Normihinta on vähän yli 100 euroa ja tällä hetkellä on kai voimassa vielä tarjousyhdistelmä lukija + suojakuoret 99€. Ei ollenkaan paha. Ihan voisin kuvitella harkitsevani tämän hankkimista sitten kun Kobostani joskus aika jättää.

Unohdetut ovet ja kokeellista lukemista

Kuva: Natalia Maroz & Kirjalabyrintti 

Minna Roininen : Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

"Ahh... No, nyt!", ajattelin ensimmäisen kahden luvun jälkeen. "Vihdoinkin on kunnollinen tarina ja mielenkiintoisessa formaatissa!"

Alma ja Simon ovat olleet viisi vuotta naimisissa. Viime aikoina Simon on muuttunut yhä oudommaksi. Hän ei nuku miltei yhtään pelätessään yhä todellisimmiksi muuttuvia painajaisia. Sitten ovella käy lintumies ja kertoo, että Simon kuolee. Hänen ainoa mahdollisuutensa on Alma, jonka pitää sukeltaa syvälle unien maailmaan ja vapauttaa Simon vankilasta. Painajaiset muuttuvat valveuneksi, kun Alma taistelee saadakseen Simonin ulos kellarista.

Tarinan käänteet päättää lukija. Kirja on rakennettu linkeistä luvusta toiseen. Lukija päättää, mitä Alma tekee seuraavaksi tai keneen hän luottaa. Samalla pääsee määrittämään Alman luonnetta ja tapaa suhtautua asioihin. Minä lähdin siitä, että hän on luottavainen ja avoin ja nostaa aina kissan pöydälle, ja tein valintani siltä pohjalta.

Lopputuloksena oli varsin mielenkiintoinen tarina. Varsinkin kirjan alkupuoli oli koukuttava ja tarina eteni eheästi. Valitettavasti puolivälin jälkeen hiukan petyin alkuodotuksissani ja tarina muuttui hajanaisemmaksi, juurikin varmaan valintojeni vaikutuksesta. Tällaisen kirjan tekeminen taitaisi vaatia miltei pelinteossa vaadittavia testausmenetelmiä, jotta lopputulos olisi täysin looginen ja tarinana eheä. Vaihtoehtoja tarinankululle kun on kuitenkin aika paljon...

Huono kirja tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaikka ajattelisi pelkästään romaanin näkökulmasta. Tarinassa on jännitettä ja henkilöhahmot kehittyvät (välillä vähän yllättävästikin) matkan varrella. Pienet epäloogisuudet antaa anteeksi jo pelkästään aihepiirin ansiosta. Eihän unilta voi oikein muuta odottaakaan?

Kirjojen kirjoittaminen on kovaa työtä jo pelkästään yhtä tarinavaihtoehtoa kirjoittaessa. Täytyy nostaa hattua Minna Roiniselle, että hän on jaksanut kehitellä vaihtoehtoisia juonenkulkuja tässä määrin. Lukija saa monta kirjaa yhdessä ja hän voi huvitella vaihtelemalla tarinan sävyjä. Taidankin seuraavalla kerralla päättää Alman salailevan kaiken mahdollisen ja lähtevän aina pakoon vaikeuksia... Saa nähdä muuttuuko loppuratkaisu ja, miten tarinankulku vaihtelee. Toisaalta voisi olla mielenkiintoista lukea linkitön vaihtoehto (sekin on tarjolla) ja nähdä, millaisena kirjailija itse on nähnyt lopullisen version tarinasta. Kiitokset myös Kirjalabyrintille rohkeasta julkaisusta. Ei taida olla tämän tuottaminen ja toteuttaminen ihan sieltä halvimmasta päästä. (?)

Toivottavasti ekirjojen teknisiä ominaisuuksia hyödyntäviä kirjoja tulee jatkossa enemmänkin. Saataisiin ehkä nuoret (pojatkin) innostumaan lukemisestä sen vähän pelillistyessä. Voisin kuvitella omien poikieni keskittyvän ainakin vähäksi aikaa pieniä teknisiä ominaisuuksia sisältävän tarinan selvittämiseen. Siitähän monessa tietokonepelissäkin on kyse, tarinanrakentamisesta. Pisimpään tuntuvat ainakin meidän junioreita kiinnostavan juuri kunnollisen tarinan sisältävät jutut.

Haaroittuvien ja lukijan valintojen mukaan elävän kirjan kirjoittaminen kuitenkin on kirjailijalle vaativaa, eikä huono kirjoittaja taitaisi kunnialla selvitäkään. Vaaditaan vähän muutakin kuin kirjailijan kerrontaa ja kielioppia. Tarina pitää ymmärtää prosessimaisena tai "puumaisena" rakenteena, jotta pystyy pitämään kaikki punaiset langat käsissään. Lisäksi tarvitaan vielä teknistä osaamista ja ymmärrystä. Ehkä tällaisen kirjan kirjoittaminen toimisikin parhaiten tiimityönä. Kirjailija + pelikoodari/insinööri/prosessifriikki?  Kirjoitetaanhan dekkareitakin maailmalla yhä useammin pareittain. Osaksi varmaan ihan sen takia, että loogisuus pysyisi kasassa vauhdikkaassa tuotantotahdissa.  Dekkari olisikin mielenkiintoinen tässä muodossa. Muuttuisiko murhaaja? Ketä voi pelastaa tehdessään oikeita valintoja? Selviääkö murhaaja, jos et valitse oikein?


p.s. Ensimmäistä kertaa e-kirjojen kohdalla melkein harmitti, ettei Kobossani ole värejä. En yleensä pahemmin kiinnitä kirjojen kansiin huomiota, mutta tässä on jotenkin sellaista värien tuomaa syvyyttä ja tunnelmaa, että sitä voisi katsoa enemmänkin. No, täytyy avata oma blogi aina välillä ja ihailla kuvaa.


Unohdetut ovet minulle luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Hetki rauhaa ja hiljaisuutta? Lasten e-Tarinoilla se onnistui!

Minä olen blogissani hehkuttanut ekirjoja noin yleensä ja kysellyt uudenlaisten kirjamuotojen perään. Nyt saimme kokeiltavaksi Lasten e-tarinat ja kovasti nuo kiinnostivat, kuten kuvasta näkyy. .

Kyseessä on iPadille tarkoitettu sovellus, jonka avulla voi käyttää interaktiivisiksi rakennettuja "kirjoja". Niin, kaipa ne kirjoja tavallaan vielä ovat, ainakin osaksi. Tarinan voi katsoa animaationa, tai sen voi kuunnelle kirjamuodossa kuva ja teksti kerrallaan. Lisäksi kussakin e-Tarinassa on interaktiivisia harjoitteita mielenkiinnon lisäämiseksi. Kyseessä voi olla palapelin kokoaminen, teatteriesityksen rakentaminen, muistipeli tai vaikka piirtäminen. Kaikki tuntuivat testiryhmää kiinnostavan.

Testiryhmä koostui kahdesta nuorimmaisesta (pojat 10v ja 3,5v) Esikoinen 12v ilmoitti heti kättelyssä, että tuo on tarkoitettu nuoremmille. Tosin kyllä hänkin tuntui toisella korvalla tarinaa seuraavan, vaikka coolisti olikin muka lukemassa ihan jotain muuta. Nuoremmat sitten nauttivatkin e-Tarinoista täysin rinnoin, kuten kuvasta näkyy. Oli kiva seurata yhteisiä touhuja.

Pääsimme testaamaan kaikki kolme tarjolla olevaa e-Tarinaa.

"Kuono kohti koulua" oli mukavasti vähän vanhanaikainen tarina hiirten koulupäivästä. Äiti koki tarinan rytmiltään rentouttavaksi ja osansa rauhallisuudelle oli siinäkin, ettei tarvinnut miettiä tulisiko kohta jotain pienempää pelottavaa tai liiallista ryminää. Tarina jaksoi kuitenkin pitää myös kymmenvuotiaan pojan mukanaan. Vähän mietin, miten kaiken maailman Pokemoneihin ja Bakuganeihin tottunut nuori mies reagoi hiirten herttaisiin touhuihin, mutta hyvin näytti kelpaavan. Itse asiassa poika arvioi hiiritarinan kolmesta parhaimmaksi "Kun se vaan on kiva"
Kolmevuotias oli aivan ihastuksissaan.

Toisessa tarinassa Paavo mietti, miten olla reilu kaveri ja kolmannessa tutustuimme postirobottiin, jolle intergalaktinen harhapaketti tuottaa pieniä haasteita. Robottitarinan avaruusmainen tunnelma hiukan hirvitti nuorimmaista ja häntä arvelutti aluksi katsoa tarinaa, mutta lopulta hauskinta oli kuulemma "kun nalle juoksi pakettien kanssa!"

Kaikki kolme ovat kivoja tarinoita, joissa jokaisella on myös mukana pieni opetus. Opetus ei kuitenkaan ollut niin itsestäänselvä, että lapset olisivat kokeneet tulleensa "saarnatuiksi", kuten toisinaan on laita lapsille suunnattujen kirjojen ja animaatioiden kohdalla.

Pientä parannuksen varaa olisi e-Tarinoiden käyttöliittymässä. Äidilläkin kesti hetken löytää kaikki toiminnot ja ymmärtää logiikka. Toki homma alkoi sitten sujua pienen haparoinnin jälkeen.

Parhaimmillaan Lasten e-Tarinat ovat varmaan sellaisilla 5-8 vuotiailla, jotka myös opettelevat itse lukemaan ja voivat jo käyttää sovellusta itsenäisesti. Kolmevuotias Toto oli välillä vähän pihalla interaktiivisten osioiden kanssa, mutta onneksi isoveli oli mukana auttamassa. Kirppu katseli kaikki tarinat kertaaleen, eikä sen jälkeen palannut niihin muuten kuin äidin ehdottaessa. Ehkäpä ne sittenkin olivat kymmenvuotiaalle hiukan yksinkertaisia.

ISOA bonusta oli oikeanlaisen sisällön vaikutus lasten tapaan toimia. Nämä kaksi nuorimmaista saavat yleensä aikaan hurjan metelin ja mesoamisen alta aikayksikön, mutta Lasten e-Tarinoiden parissa sopu ja rauha säilyi yllättävän kauan.

Sovellus on itsessään ilmainen, eivätkä e-Tarinatkaan kustanna kuin 4,49€/kpl. Se on suhteellisen pieni hinta rauhasta ja hiljaisuudesta...

Lasten e-Tarinat löytyvät App Storesta - Lisätietoja voi vilkaista vaikka täältä.

Yhteistyössä Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy

Onko kirjalla sielu ?

Tässä syksyn aikana on useammassakin yhteydessä keskusteltu kirjan kansien tärkeydestä lukemisen valinnassa. Pohdintaa on näkynyt myös paperikirjan ja sähköisen kirjan välisistä eroista ja eduista. Useampaan kertaan olen jäänyt miettimään, mitä nämä keskustelut oikein kertovat käsityksestämme kirjasta. Mikä kirja on ?


Kirjan olemuksesta

Niin, mikä kirja oikein on ? Kun haluamme lukea kirjan, puhummeko silloin fyysisestä käteenotettavasta esineestä vai tarkoitammeko ehkä tarinaa kansien sisällä ? Vai voimmeko kenties jakaa kirjan samoin henkeen ja ruumiiseen kuin ihmisenkin ? Kannet ja sivut edustavat ruumista, teksti ja sivuilta luettava tarina kirjan sielua. Ruumis on vain tyhjä kuori ilman sielua, samoin kirja ei kuitenkaan ole oikeanlainen ilman tarinaa sen sisällä. Tyhjät sivut ovat juuri niitä, tyhjiä sivuja.

Minä laitan kirjan kirjahyllyyn, mutta etsiessäni luettavaa keskityn nimenomaan tarinaan. Minut houkuttaa kirjan pariin parhaiten takakannen esittely, jonka voi lukea myös muualla. Ajatus siitä, että tämä kertomus voisi viedä mukanaan. Kannet ovat aina olleet toissijainen juttu. Siksi ehkä siirtyminen sähköisiin kirjoihin kävi minulla niin kovin kivuttomasti.

Monien lukuvalintaan vaikuttavat kannet ja niiden houkuttelevuus ja onhan kauniita kansia mukava katsella. On myös kirjatyyppejä, joissa kannet ja kuvat ovat ehdottoman tärkeitä itse lukukokemuksen kannalta. En osaisi kuvitella lastenkirjaa ilman kuvia ja hyvän keittokirjan tunnistaa usein houkuttelevista kuvista. En myöskään oikein osaa noita kirjoja lähestyä sähköisessä muodossa.

Romaanit (ja tietysti novellit jne.) ovatkin sitten aivan asia erikseen. Tarinalla elää ilman kirjan fyysistä olemusta. Se on ajaton ja aineeton. Vaan elääkö se ikuisesti ?

Nyt on jo kiire...

Kipin kapin vastaamaan kyselyyn ja osallistumaan arvontaan, jos ette niin vielä ole tehneet !