Voihan Murakami!
Minun suhtautumiseni Murakamiin on vuosien varrella vaihdellut rajattomasta fanittamisesta, lievään ärsyyntymiseen ja kaikkeen siltä väliltä. 1Q84 ja Suuri lammasseikkailu viehättivät minua suunnattomasti. Ensiksimainitun en olisi halunnut koskaan loppuvan ja lammasseikkailu riemastutti jotain maailman vinksahtamisesta varmaa osaa sisimmässäni. Kafka rannalla oli hyvä, samoin Värittömän miehen vaellusvuodet, mutta en saavuttanut niiden kohdalla samaa maagista riemua. Miehiä ilman naisia -novellikokoelma lähinnä ärsytti. Ilmeisesi sen verran paljon, etten ole siitä edes kirjoittanut blogiin. Ihailemani kirjailija tipahti jalustalta ja osoittautui vähän kummalliseksi alentuvassa suhteessaan naisiin. Suhtautumisen voisin ehkä vielä sietää (vaikken olla samaa mieltä), mutta se tuli ilmi vähän sekavissa ja suoraan sanottuna keskeneräisiltä tai peräti huonoilta tuntuvissa novelleissa.
Nyt sitten luin Vieterilintukronikan. Siitä on jo hetki aikaa, mutta piti vähän sulatella. Tunnistan tässä kirjassa taas Murakamin taituruuden yhdistellä omituisia sattumia toisiinsa ja kiemurrella tarinan kanssa mitä kummallisimpiin solmuihin, mutta tällä kertaa tuskailin matkan varrella.
Lukumaratonin aikana Vieterilintukronikkaa lukiessani olin melkoisen jo melkoisen eksyksissä:
"Toki kellokin on jo melko paljon, mutta väsymys painaa myös aivoja. Ne ovat Murakamin kiemuraista ja outoa tarinaa lukiessa koko ajan vähällä nyrjähtää paikoiltaan. Tunne on samalla kertaa mielenkiintoinen ja rasittava, tykkäämisen ja ärsytyksen välissä. Vieterilintukronikkaa lukiessa miettii, että vedetään nenästä. Kirjailija on vain listannut peräjälkeen kaikenlaista kummallista. Jotenkin oudolla tavalla minulle myös tulee mieleen David Mitchell ja hänen kirjoistaan erityisesti romaani Luukellot. Silti minulle ei Luukelloista tullut mieleen 1Q84, vaikka siinäkin kuljetaan maailmoja erottavien sumujen läpi.
Vieterilintukronikka on häiritsevä, mutta taidan kutenkin kallistua tykkäämisen puolelle. Tykkään tuosta pienestä eksyksissä olon tunnusta, jonka Murakami niin taitavasti ujuttaa lukijansa mieleen. Hänen kirjoistaan ei tule samanlaista muodon tuntua kuin Mitchellillä. Murakamin tarinat toimivat jotenkin hienovaraisemmin, tarjoavat kiemurtelevaa ja välillä sammaleisiin katoavaa polkua, jonka mutkat välillä huomaa vasta kauempana. "
Noin siis tuumin melko alkuvaiheessa. Vähän pidemmälle päästyäni tuntemukseni muuttuivat lievästi kriittisemmiksi ja pääsemme samaan tunnelmaan kuin aiemmin mainitun novellikokoelman osalta.
"Luin Murakamin Vieterilintukronikkaa eteenpäin. Jotenkin kirjasta jää häiritsevä olo. Aamulla viideltä herätessäni mietin sen johtuvan miespolarisoituneesta rakenteesta. On kaksi päätappia kuin sukkulassa, päähenkilö ja päähenkilön vaimon veli, ja sitten on naisia lepattamassa niiden välillä kuin yöperhoset kahden lampun kajossa. Sellainen olo tuli kirjan ensimmäisestä puoliskosta. Oletan häiritsevyyden syntyneen jotenkin japanilaiseksi mieltämäni seksuaalissävytteisen maskuliinisuuden läsnäolosta juuri tuossa asetelmassa. Eikä tarinankulku kuitenkaan ole mitenkään päähenkilön hallinnassa, eikä ehkä toisenkaan tapin.
No, Murakami on taitava ja niinpä tuostakin selvittiin. Sävy jäi mieleen, mutta kuitenkin päällimmäiseksi nousee lukukokemus.
Aamun aikana etenin kirjassa vähän pidemmälle ja tuo kuvaamani rakenne keveni ja hajosi. Tuntuu, että tarina etenee suoremmin eteenpäin, vaikka paradoksaalisesti tapahtumia on vähemmän ja ymmärryksen tasoni putoaa lähelle olematonta. Silti haluan lukea kirjan loppuun ja toivon, että se päättyy jonkunlaiseen lopputulokseen. Takeita kirkastumisesta ei ole ja se kai tässä osittain viehättääkin.
Täytyy myöntää, että tipahdin lopullisesti jossain kohtaa ennen kirjan loppua. Tiedän toki mitä tarinassa tapahtui, mutta en oikein saa kokonaisuutta hahmottumaan mielessäni.
Ehkä Murakamin kirjoissa alkaakin jo olla kyse enemmän lukukokemuksesta ja lukijan tuntemuksista, kuin itse tarinasta. Tällä kertaa ainakin Toru Okadan kissan katoamisesta alkanut ja kaivon pohjan kautta takaisin "normaaliin" elämään kulkenut juoni jäi aivan kokonaan ihmettelyjeni varjoon. En ole vielä aivan saanut kiinni siitä, onko kyse kirjailijan taitavuudesta vai taitamattomuudesta, vaiko kenties lukijan vajavaisesta kyvystä ymmärtää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti