(Luku)päiväkirja : Lukuhimoa, kirjastoa ja Woolfin Nainen peilissä

 

Minulla on hirmuinen lukuhimo päällä, mikä tietysti on ihanaa vaihtelua tuossa välissä melko pitkäänkin vaivanneeseen lukujumiin verraten. Työ vähän tuppaa häiritsemään lukemista, mutta onneksi on illat ja viikonloput. 

Osansa innossa taitaa olla säännöllisyydessä eli kirjaston kirjojen laina-ajoissa. Kun nyt satun olemaan tällainen mittaristo- ja tavoiteihminen, niin selkeä deadline auttaa. Huomaan laskevani sivumääriä. "Montako sivua päivässä, jotta olen valmis eräpäivään mennessä...?" Ajatus kuulostaa huvittavalta, mutta se toimii. Sivuvaikutuksena sitten tulen tarttuneeksi kirjaston painettujen lisäksi myös ekirjalukijaan ja äänikirja soi säännöllisesti korvissa. 

Tavoitteellisuus siis jotenkin sopii minulle. Tosin olen viime aikoina suosiolla jättänyt mm. Helmet-haasteen kokonaan väliin, sillä en ole siinä vielä kertaakaan "onnistunut". Haasteen tarkoitus ei ole hampaat irvessä suorittaminen vaan kannustaa lukemaan vaihtelevasti, mutta... minkäs sitä tiikeri raidoilleen ? 

Hieman yllättäen on kuitenkin haaste, jossa olen pysynyt ainakin noin suurin piirtein mukana, nimittäin Instassa käynnissä oleva Shakespearen sisar -tilin #kevätVirginiankanssa. Toki suoritan haastetta vähän omalaatuisessa järjestyksessä, mutta olen ihan linjassa tavoitteiden kanssa. Luin jo ensimmäisen osan päiväkirjoista ja nyt olen myös saanut loppuun novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat todella mielenkiintoista luettavaa. 

Virginia Woolf: Nainen peilissä

Kirjastosta 

Kokoelma kattaa novelleja Woolfin koko kirjailijanuran ajalta. Aikaisin on vuodelta 1906 ja viimeisin on kirjoitettu vain kuukautta ennen hänen kuolemaansa 1941. Asiantunteva lukija voi siis seurata myös kirjailijan tyylin kehittymistä ja hänen kokeilujaan tarkasti, mutta minäkin pystyn kyllä näkemään jonkinlaisen kehityksen kaaren. 

Alun kertova tyyli muuttuu vähitellen huomattavasti tulkinnanvaraisemmaksi. Kertomus vaihtuu tilannekuviksi tai jopa miltei abstraktiksi hetkien kuvaukseksi, joiden kohdalla on lukijan vastuulla päättää, mitä novellissa oikeasti kerrottiin. Novellit myös toisinaan liittyvät Woolfin muihin teoksiin, esimerkiksi sarja illanvieton kohtauksista tuntuu olevan osa Mrs Dallowayn maailmaa - ihan nimeltä mainittuja viittauksia myöten. 

Yhteistä kaikille novelleille on tarkkapiirteinen kerronta. Tulee sellainen olo kuin katsoisi ihmisenmuotoista patsasta valoverhon takana. Sitten joku tulee ja raottaa verhoa tarjoten suoran näkymän yksityiskohtiin.  Tosin välillä paljastuu, ettei yksityiskohtia olekaan. Patsaalta puuttuvat kasvot. Ehkä juuri tuo kasvottomuus tai "ratkaisemattomuus" on jonkinlaisena punaisena lankana läpi kokoelman. Niin, ja sitten sen myötä syntyvä sellainen pieni kriittisyys tai jopa ilkeämielisyyden tai halveksunnan vire, joka antaa tunteen vähän tuhahtelevasta kirjoittajasta, joka on menettänyt uskonsa siihen, että pinnan altakaan löytyisi jotain arvokasta. Woolfin on täytynyt olla lievästi toivoton ihmiskunnan suhteen.

Novelleista monet menivät minulla vähän ohi. Ehkä sen takia, että nykyihmiseltä puuttuu sen maailman konteksti, jossa ne on kirjoitettu. Voi myös olla, että kokoelmaa pitäisi lukea useampaan kertaan. Novellit avautunevat kunnolla vasta, kun niiden antaa muhia mielessään ja palaa sitten löytämään uusia yksityiskohtia. 

Mieleeni jääneet suosikkini ovat jostain kirjoittamisvuosien keskivaiheilta. 

Eräs seura kertoo nuorten naisten yrityksestä selvittää miehiä tarkkailemalla, miten hyvin he ovat suorittaneet tehtävänsä "hyvien ihmisten ja hyvien kirjojen tuottamisessa". Voiko miehiin luottaa ?Nykynainen vähän tuhahtaa, sillä me kai olemme jo oppineet läksymme ainakin osittain. Ei pidä luottaa miehiin ja jättäytyä heidän armoilleen, vaan pitää luottaa omaan itseensä ja koettaa ottaa aktiivinen vastuu elämästään. Se ei tietenkään ole helppoa nykyäänkään. 

Kaksi muuta mieleeni jäänyttä novellia ovat tehneet vaikutuksen ehkä enemmän muodollaan ja jopa jonkinlaisella fantasiaelementillään. Hedelmätarhassa Miranda nukkuu omenapuun alla. Unet ja eletty elämä sekoittuvat nykyhetkeen. Asiat toistuvat, aika kulkee, ihminen on katoavainen, mutta edelleen omenat kasvavat puutarhassa. Novellin voi lukea monella tavalla. Minulle se on kuvaus päivien toistuvuudesta, ajan kulumisesta ja ihmisen lopulta lyhyestä olemassaolosta. 

Lastenhoitaja Lugtonin verho puolestaan on sadunomainen kuvaus kankaan kuvioiden heräämisestä eloon. Taas ollaan unen ja valveen rajamailla, mutta tällä kertaa puhtaammin maailmojen lomittuessa samoin kuin lastenhuoneen kirjoissa. 

Monia muitakin mielenkiintoisia novelleja kirjasta löytyy, eikä vähiten, jos niitä yhdistäisi samalla Woolfin päiväkirjojen ajoituksiin ja hänen muihin teoksiinsa. En yhtään ihmettele, että Woolf on edelleen kirjallisuudentutkijoille mielenkiintoinen sekä teostensa, elämänsä että niiden historiallisen kontekstin osalta. Huomaan itsekin nauttivani lukemieni asioiden yhdistyessä mielessäni kokonaisuudeksi. Päiväkirjat, novellit sekä alkuvuodesta lukemani kuvaukset viime vuosisadan alun kirjallisista suuntauksista sekoittuvat keskenään muodostaen uusia kuvioita. Löytämisen riemua. 

Matka jatkuu. 

Unenomaista kirjoittamista

En ole koskaan oikein kuunnellut musiikkia, enkä tiedä yhtään ainutta Patti Smithin kappaletta, en edes tunnista musiikkityyliä. Olen kuitenkin kovaa vauhtia tulossa todelliseksi faniksi hänen kirjoitustensa suhteen. Varsinkin kuunnellessani niitä äänikirjoina, kirjailijan itsensä lukemina.

Smithin tekstissä on jotain unenomaista. Ajatus kiertää, hyppelee, kohtaukset vilistävät silmien edessä ja sitten yht'äkkiä näennäisesti erilliset palaset loksahtavat kauniiksi kuvaksi. Teksti myös vie mukanaa, pakottaa kielen tahtiin, työntää mieleen ajatuksia kirjan ulkopuolelta antaen halun itsekin tarttua kynään (tai nykyään kai tanssittaa sormiä muovineliöiden päällä).

MTrain vei minut jo mukanaa ja on yksi niitä harvoja ja ainoita kirjoja, joista olen poiminut lainauksia. Devotion näyttää tekevän saman.

  "Mieleeni juolahtaa, miten nuoret nukkuessaan näyttävät kauniilta, 

mutta vanhat, kuten minä, vain kuolleilta" (käännös oma vapaamuotoinen).

Äänikirjoissa on toki omat haasteensakin. Ensimmäiset 30 minuuttia, mietin kuulemisen vaikeutta. Kun suomenkielinen kuuntelee englanninkielistä lausumassa ranskankielisiä nimiä, kestää hetken ennen kuin äänteet ja hahmot yhdistyvät. Ilman silmin tutkittavaa kirjoitusta, en kyennyt erottamaan onko kyseessä Simone Veil vai Simone Weil... olettaisin jälkimmäistä, sillä Smith käy  haudalla Englannissa ja jotenkin uskonnollis-filosofissävyttein vaikuttaja sopisi tyyliin paremmin kuin raudanluja asianajaja-poliitikko, vaikka tämä miten olisi saanut abortin sallivan lain läpi Ranskassa.

Tuo ylläoleva koskee Devotion-kirjan kehyskertomuksen osuutta eli kirjan alkua. Siinä kirjailija kertoo tarinan synnystä matkalla Pariisiin ja Englantiin, vaikuttavan Stalinin puhdistuksia käsittelevän dokumentin aiheuttamissa ajatus- ja unikierroissa. Sitten siirrytään itse tarinaan, joka oikeastaan on jonkinlainen satu...

Devotion 

Satu tytöstä joka luistelee lammmen jäällä. Satu miehestä, joka seuraa tyttöä ja haluaa omistaa sulokkaan liikkeen. Satu siitä, miten juuret voidaan repiä irti, miten intohimo sitoo kohteensa ja kahleiden rikkominen on aina väkivaltaista.

Pidin tarinasta sen julmuudesta huolimatta ja varsinkin sen monitasoisesta juonesta, joka nimenomaan kehyskertomuksen myötä saa uusia merkityksiä. Silti Patti Smithin kirjoissa teksti ja sen rytmi ovat ainakin minulle pääasia. En ollenkaan ihmettele kirjailijan muusikkoutta, enkä tajua, millä tavalla näitä tekstejä oikein voisi kääntää suomeksi. En tiedä uskallanko edes koettaa lukea käännöstä, jos sellainen on tehty. Enkä ole ihan varma siitäkään, haluaisinko edes lukea tai kuulla toisen lukijan äänellä. Saattaa olla niin, että Patti Smithin tekstit toimivat (minulle) erityisesti äänikirjana ja nimenomaan kirjalijan itsensä lukemana...  Pakko kuitenkin hankkia myös muut hänen kirjansa kuunneltavaksi (luettavaksi...).

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Toisinaan sitä yllättyy iloisesti ja saa kirjasta irti enemmän kuin odotti. Välillä se johtuu yllättävän vetävästä juonesta, toisinaan taas itseironisen lempeä tyyli koukuttaa. Lucia Berlinin kirja kuuluu viimeksimainittuihin.

Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Aika paljon puhui Siivoojan käsikirjaa vastaan ennen kuin aloitin sitä lukemaan. Enhän minä yleensä lue novelleja, enkä varsinkaan jaksa amerikkalaista alkoholinhöyryistä kurjuuden ylistystä. Kaiken lisäksi kirjaa on kehuttu suurin piirtein jokaisessa blogissa, mikä saa minut lähtökohtaisesti epäluuloiseksi.

Onneksi kuitenkin tulin kirjaan tarttuneeksi, sillä Lucia Berlinin tarinat ovat... no, kierolla tavalla riemastuttavia.

Novelleissa eletään arkea joko työn tai perheen kanssa. Siivooja tuntee asiakkaansa ja siivoaa sen mukaisesti, tai loikoilee lattialla, auttaa muistisairasta vanhaarouvaa löytämään lääkkeensä vakka erosi toimesta jo aikoja sitten. Äiti ryyppää, muttei liikaa tehdäkseen vielä eväät lapsilleen. Aborttia lähdetään hakemaan jouluostosten lomassa tai alkoholisti hyppää filmimiehen kelkkaan paetakseen parantolasta. Kauheita tarinoita, rumia tarinoita ja kuitenkin täynnä kauneutta - eikä vähiten tarinoissa käytetyn kielen vuoksi.

Sanat ja lauseet soljuvat eteenpäin kevyesti keinuen kuin nousuhumala askelissa. Ilmaisut ovat rikkaita ja raikkaita, kerrottiin sitten pesulan koneista tai parantolan kokkin rakkaudesta kulkukoiriin. Kauneutta löytyy aina, lempeyttä osoitetaan kanssaihmisille - vaikka sitten kielletyin hellyydenosoituksin aavikon suuren kuun alla.

Jännästi nämä novellit vievät mukanaan tanssiin rujojen ja välillä vähän makaaberien asioiden keskelle. Ehkä salaisuus on kertojan inhimillisyydessä. Ei ole niin kurjaa juoppolallia, etteikö jotain hyvää sydämestä löytyisi, ei niin rankkaa elämää, etteikö kukan kauneudesta voisi iloita. Huolimatta raadollisista kuvauksista elämän nurjalta puolelta, on päällimmäisenä kuitenkin lempeä hyväksyntä. Ihmisiähän me kaikki olemme. Liekö sitten kirjoittajan kyvyssä asettua hahmojensa asemaan heijastusta omasta alkoholismin värittämästä elämästä.

Lucia Berlinin henkilöt etsivät kaikki rakkautta ja hyväksyntää ja haluavat myös antaa itsestään toisille saman, mitä kaipaavat. Tosin miehet tuntuvat olevan katoavia olentoja, joihin ei voi luottaa, mutta naisten solidaarisuus kantaa. Viime kädessä voi löytää itsestään ne viimeiset voimavarat, joilla jatkaa seuraavan päivän puolelle.

Bulevardi - ja keväinen kaipuu jonnekin

Kevään aurinkoiset päivät, jolloin lumi hiljalleen sulaa alta paljastuneelle asfaltille, saavat jotain liikahtelemaan myös sydämen tienoilla. Jos syksyllä sydämessä värähtelee uuden odotus, on keväällä vuorossa kaipuu jonnekin muualle. Kyse ei niinkään ole paikasta, vaan ennemminkin ajasta tai  rinnakkaistodellisuudesta.

Minulla tuo toinen todellisuus ilmenee yleensä "mitä jos"-ajatuksina. "Mitä, jos kuitenkin olisin jatkanut kirjallisuuden ja kielten opiskelua?" "Mitä, jos sittenkin vielä...?" - Samalla huomaan kaipaavani aikaan ja tunnelmiin, joita ei enää ole. Olen aina ollut heikkona kertomuksiin viime vuosisadan alkupuolelta. Suomen itsenäisyyden alkuvuodet, Euroopan tanssiva aika sotien välillä sekä niihin liittyvä taide ja erityisesti  kirjallisuus tuntuvat houkuttelevilta ja omilta, vaikka olenkin syntynyt vuosikymmeniä jälkeenpäin. Waltari, Hemingway, Christie (Poirot) ja monet muut osuvat johonkin herkkään pisteeseen.

Hetken unelmoin ja sitten ekonomin kylmä realismi puskee pintaan. Ihannoimani ajat olivat kovia aikoja suurimmalle osalle ihmiskunnasta. Lisäksi ne ovat menneisyyttä, eikä sitä voi elää uudelleen - suuri osa lukemastani on fiktiota. Enkä minä edelleenkään edes tiedä, mitä isona oikeasti haluaisin tehdä. Niinpä jatkan puurtamista nykyisellä uralla, ainoalla, jonka kai oikein osaan. Sydän ei ole täysillä mukana, mutta asuntovelkaa saa maksetuksi. Ehkä sitten joskus...

Kirjojen myötä kuitenkin palaan taas kuviin vähän boheemista ja kansainvälisestä elämästä. Nyt viimeksi sen tein Tove Janssonin lyhyiden kirjoitusten myötä.

Tove Jansson (toim. Sirke Happonen): Bulevardi - ja  muita kirjoituksia
Oma ostos 

Sirke Happonen on koonnut yhteen Tove Janssonin eri lehdissä julkaistuja lyhyitä novelleja tai esseitä vuosilta 1934-1995. Kokoelma on varsin sekalainen ja käsittää sekä joululehtiä varten kirjoitettuja lyhyitä kuvauksia, jotka aika suoraan vievät tuohon minun mielessäni häilyvään kuvaan Pariisin kahviloissa ja bulevardeilla tapahtuvista kohtaamisista, että Tove Janssonin varsinkin vanhempana kirjoittamia ajatuksia niin rakentamisesta kuin lastenkirjojen kirjoittamisesta.
Novellien välissä kirjassa esitellään aina muutamia saman aikakauden kuvia Janssonin tuotannosta. Hän kun oli tuottelias sekä kirjoittajana että kuvittajana.

Ihan kaikkiin tarinoihin en varauksetta ihastunut. Osa vaikutti hitusen sekavasti kirjoitetulta (pakonomaisilta - onkohan kyseessä ollut deadlinen lähestyminen). Muutama kuitenkin vei mukanaan, joko aiheen tai tarinan myötä. Pariisista kertovat lyhyet tarinat Bulevardi, Parta ja Viulu välittävät jotain haikeaa ja romanttista, jonka mielessäni kai aina yhdistän niin niiden kuvaamaan aikaan kuin paikkaankin.

Kavala lastenkirjailija näyttää vilauksen Janssonin hivenen ärtyneestä asennoitumisesta kysymykseen, miksi lastenkirjailija kirjoittaa lapsille. Teksti heijastaa Janssonin kirjoista tunnistettavissa olevia piirteitä. Tarina ei kerro kaikkea, vaan lukijan pitää tulkita/jatkaa tarinaa. Ilmassa pitää olla jännitystä ja katastrofin tuntua turvallisessa miljöössä. "Kysymyksiä, joihin vastaa lapsi, ei kirjailija..."  Samassa novellissa on myös mielestäni yksi kauneimpia kuvauksia hyvän (lasten)kirjan sisällöstä.

"... Maailmaa, jossa ystävällisyys ja julmuus, turva ja vaara ovat rauhoittavasti puhtaan valkoisia ja sysimustia. Maailmaa, jossa harmaa ei koskaan ole alakulon väri, vaan pelkkää perspektiivin luomaa utua kätketyn edessä." 

Riemastuttavimmaksi novelleista osoittautui Epähemulimainen tarina. Muumilaakson asukkaiden ilmaantuminen vähän raadolliseen kuvaukseen kirjailijasta ja kulttuuriväen suhtautumisesta ihailemaansa taiteilijaan kosten illan jälkimainingeissa on vähän ilkikurinen ja mahdollistaa kai aikuisen lukijan tunkeutumisen lasten valtakuntaan. Ihan kuin voisi omia sitä jonkin nurkan, kun hemuli kärsii lapsille tuntemattomasta, mutta aikuisten hyvin tietämästä krapulasta.

Tähtiä ja pokémoneita

Näkyykö tähtiä? Tai Pokémoneita?

Heinäkuussa perheemme valtasi villitys. Neljään puhelimeen ladattiin jokaiseen PokémonGo-peli ja sitten mentiin.

Virtuaaliötököistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin olemme perheen kanssa juosseet lähiympäristössä enemmän kuin aikaisemmin. Ensin jahtasimme otuksia pojat omalla suunnallaan ja me aikuiset (kuopuksen kanssa) vähän ohimennen toisella, mutta nyt... Nyt lähdetään tiiviinä yksikkönä valtaamaan saleja... ja meillä on kivaa!

Ei yhtään hullumpi villitys tämä!

Silti ehdin heinäkuussa loman aikana lukea enemmän kuin pitkään aikaan. Koneen vieressä olenkin sitten istunut vähän vähemmän, joten pientä blogattavien sumaa on ilmassa.

Tällä kertaa jatketaan edelleen avaruuden parissa ja edelleen viihdytään. Kirjan luin jo lukumaratonilla ja tässä nyt viimein bloggauskin.

Shimo Suntila : Tähtiviima
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Shimo Suntila on taitava kuvittelemaan ja kirjaamaan kuvitelmansa sitten kompakteiksi ja viihdyttäviksi tarinoiksi, joissa jokaisessa on joku puun takaa silmille loikkaava käänne. Ihastuin tosissani hänen kirjoittamiinsa raapaleisiin, eivätkä nämä avaruusnovellit ole yhtään huonompia.

Novelleissa liikutaan tähtien keskellä. Pidin niistä oikeastaan kaikista, mutta parhaiten taisi mieleeni jäädä tarina Janus. Siinä avaruusalus on eksynyt asteroidiparveen, tilanne on paha ja aluksen keskustietokone tekee, mitä keskustietokoneen pitää tehdä. Toinen ajatuksiini kiertelemään jäänyt kertomus salamatkustuksen vaaroisa on Avaruustrippi, jonka kerroksellisuus viehättää.

Toki kirjassa on monia muitakin mielenkiintoisia, viihdyttäviä ja välillä ajatuksia herättäviä tarinoita. Pidin siitä, miten tarinat ovat niin erilaisia ja kuitenkin avaruus ja tähdet pysyvät. Calypson perillinen-novellin ekologis-avaruudellis-futuristinen kiemura on mielenkiintoinen. Chudakovin aaveet kertovat juurikin niistä, aaveista. Tähtivaeltajat varoittaa tutkimusmatkailijan maineenhimon vaaroista ja Steelen ruukki puolestaan varoittelee uskomasta suurten yritysten lupauksiin. Lisäksi on tarina aikaulottuvuuksien kaartuvuuden yllätyksellisyydestä, jossa nuoruuden petollisuus saavuttaa aikaisemmin, mutta myöhemmin kuin voisi olettaa. (Sharan henkäys). Yhden olin näköjään ihan unohtanut... sen vielä suosikiksi listaamattoman. Ilmeisesti se meni minulta jotenkin vähän ohi.

Kokoelma on ihanan tasainen sillä huolimatta tarinoiden erilaisuudesta, mikään niistä ei ole huono. Minä en taida oikein olla pätevä arvioimaan kieltä tai kielioppia, mutta tarinallisesti nämä pitävät kutinsa. Jos olisin antanut itselleni periksi, olisin ahminut kirjan vieläkin nopeammin. Onneksi oli lukumaratonin lupakin antaa sivujen soljua.

Tähtiviima vie tosiaan matkalle avaruuteen ja ainakin minä viihdyin tarinoiden parissa hurjan hyvin. Viihdyttävää, rikasta, muttei liian heppoista. Me likes.

Kuten aina, Osuuskumman kirjat eivät myöskään ole hinnalla pilatut. Tämänkin saa ilokseen e-kirjana Elisa Kirjasta alle kympillä.

Pikku Kakkosta ja Kummalinnun munia

Kesäloma jatkuu ja kirjoja on tullut luettua tasaista tahtia. Varsinkin näin sateisemmilla keleillä on ihana käpertyä sohvalle hyvän kirjan kanssa.
Äidillä on kaiken lisäksi rauha lukea. Meille nimittäin hankittiin heti loman alkuun se uusi televisio. Vähän on huono omatunto, kun kuopus katselee Pikku Kakkosta yli sen normaalin kestoajan, mutta kai se on oikeus vähän istahtaa minullakin. Yle Areena suoraan televisiosta on kyllä ihan luksusjuttu...

Sitä paitsi, kun lukee lyhyitä raapaleita, pystyy samalla keskustelemaan ja osallistumaan myös Oktonauttien tai Ryhmä Haun seikkailuihin, Late Lampaasta puhumattakaan. Multitasking, multitasking beibi. Äitien peruskompetensseja tässäkin kohtaa.

En aio potea huonoa omatuntoa. Kyllä me leikitäänkin.

Toim. Christine Thorel / Kari Välimäki : Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Raapaleet ovat jännä juttu. Sata sanaa, joiden aikana pitäisi kertoa kokonainen tarina. Ihan uskomatonta, miten paljon voikin niin lyhyeen pätkään mahtua.

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2 on Osuuskumman kirjoittajien toinen kokoelma raapaleita. Kuten nimestä voi päätellä, aiheena ovat pimeys mutta, tietysti, myöskin sen vastakohta valo. Lopputuloksena on kokoelma jännästi erilaisia kertomuksia. Kaikkiaan kertomuksia on kirjassa 100 ja lisäksi 12 bonusraapaletta joulusta.

Ei liene yllättävää, että parhaiten minulle jäivät mieleen ruokaan liittyvät tarinat. J.S. Meresmaan Keisarin morsian on viehättävä kertomus teenjuonnin aloittamisesta ja Kari Välimäen Omenatädit leikittelee satuviitteillä. Sadut noin muutenkin näköjään viehättivät (liekö osansa ollut lukuympäristöllä). Magdalena Hain Prinssi Uljas on aika ajankohtainen ja julman huvittava juttu yleisten odotusten täyttämisestä todellisten taipumustensa vastaisesti. Janos Honkosen Dinosaurukset rääkyvät ulkona taas ihastuttaa loppukäänteellään, joka aiheuttaa hihittävän oivalluksen lukijassa...

Tässä tuli mainittua vain murto-osa kirjan sisältämistä raapaleista. Lukekaa itse ja valitkaa suosikkinne. Minä nautin kirjasta (taas) suunnattomasti. Vaikka joukossa oli ehkä muutama tarina, joihin en niin ihastunut, ovat raapaleet tarpeeksi lyhyitä unohtuakseen samantien. Ei tarvitse valitella lukemiseen kulunutta energiaa.

Kompaktit tarinat ovat helppoja ja nopeita luettavia. Itse asiassa minun piti oikein säännöstellä, etten olisi kerralla ahmaissut koko kirjaa. Raapaleista nimittäin saa eniten irti, kun niitä makustelee ja antaa tekstin ulkopuolisten vihjeiden ja ajatusten tulla rauhassa mieleen. Kunhan siis pitää huolen, ettei Oktohälytys pääse sekoittumaan taikaomeniin.

Tämä kuuluu sarjaan kevyet lomakirjat, joita kannattaa varata vaikka koko sarja riippumattoon kaveriksi. Erittäin sopivaa myös kesälukumaratonin keventäväksi elementiksi.

Rikos yhdistää

Agatha Christie : Rikos yhdistää 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Oi kyllä - klassinen dekkarityyli, lyhyitä tarinoita ja sitä vähän vanhahtavaa huumoria. Olen aina tykännyt Agatha Christien Tommy & Tuppence -kirjoista ja tämä kokoelma lyhyitä rikostarinoita on varsinainen herkkupala.

Tommy ja Tuppence ovat naimisissa, Tommy on edelleen töissä tiedustelupalvelussa, mutta elämästä on tullut tasaista ja, niin, tylsää. Sitten Tommyn pomo pyytää pariskuntaa esiintymään yksityisetsivätoimiston omistajana ja tämän sihteerinä. Kyseistä toimistoa epäillään kansainvälisen vakoiluporukan kulissiksi ja nyt pitäisi saada kiinni itse pääjehu. Isoa kalaa odotellessa selvitellään sitten monia vähän pienempiä juttuja.

Eiväthän nämä tarina monimutkaisuudessaan ole mitään maailman mielenkiintoisimpia, eikä jännityskään ole hiuksia nostattavaa, mutta näissä tarinoissa on jotain vastustamattoman hyväntuulista. Ne ovat ajalta, jolloin dekkareissa ei veri roiskunut ja maailma oli vielä jotenkin viattomampi.

Tuppence ei ole ihan tyypillinen avustava naisihminen, vaan osoittautuu monessa kohtaa miestään nokkelammaksi, eikä myöskään turhista kirkaise tai muuten naisellisesti värise pelosta. Virkistävää. Toki hän on aikansa tytär, eikä suuria raja-aitoja näissä tarinoissa feminismin puolesta kaadella. Tommy taas on herttainen miekkonen, sellainen kunnon poika, jonka kanssa elämä on turvallista muttei turhan tylsää. Mukavia henkilöitä, joiden seurassa viihtyy. Tähän lisää roistot, jotka ovat oikeasti melkein kliseisen ilkeitä ja useimmiten vähän tyhmiäkin, ja herttaiset asiakkaat sekä monessa tarniassa ripauksen romantiikkaa ja ollaan kevyen, muttei liian "tyhmistävän" viihteen parissa. .

Ihan mahtavaa hyvänmielenlukemista siis. Yksi tällainen tarina juuri ennen nukkumaanmenoa takaa miellyttävän unennäön. Minä ainakin tykkäsin ja kesäkirjaksihan tämä tällainen ihan ehdottoman sopiva.

Nuoruuteni Pariisi (You wish...)

Tai oikeammin minä toivoisin, Enhän minä Pariisissa ole koskaan asunut, mitä nyt muutaman kerran käynyt pikaisella visiitillä, vielä useamman kerran nähnyt lentokentän juna-aseman ja sitten vielä kerran viettänyt hyvin kaukana tämän kirjan Pariisista olevan viikonlopun EuroDisneyssä. Ei siinä mitään, hieno paikka sekin.

Nyt on kuitenkin kamala kaipuu yhteen tietynlaiseen Pariisiin - siihen, jossa kävivät taiteilijat ja elämä oli keveää - ainakin kirjoissa. Viime aikoina tuo Pariisi on jostain syystä tullut vastaan monessakin kohtaa (esim. täällä ja täällä)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi 
Oma ostos Elisa Kirjasta  (tarjouksessa 4,90€ 10.4. saakka)

Nuorena en pitänyt Hemingwayn kirjoista. Minusta niissä oli jotain niin pessimististä, että ikuinen positiivarikin vähän masentui. Ainoastaan hänen postuumisti julkaistu Käärme paratiisissa -kirjansa sai armon silmissäni ja olenkin käytännössä lukenut sen joka kesä.

Vanhemmiten olen palannut Hemingwayn pariin. Ehkä elämä on kyynistänyt tai sitten olen oppinut näkemään kirjoissakin pintaa syvemmälle. Nyt olen nauttinut suunnattomasti. Vanhus ja meri oli äänikirjana suorastaan puhdistava kokemus ja nyt Nuoruuteni Pariisi vei matkalle, jonka olisi suonut jatkuvan pidempäänkin.

Nuoruuteni Pariisi on nimensä mukaisesti Hemingway 60-luvulla kirjoittama kuvaus ajasta, jolloin hän oli köyhä aloitteleva kirjailija ja asui vaimonsa ( ja sitten myös pienen poikansa) kanssa Pariisissa. Rahaa ei ollut, mutta rakkaus riitti ja henkisesti oltiin upporikkaita. Hemingway seurusteli aikansa kuuluisien kulttuuri- ja kirjallisuushenkilöiden kanssa ja saatuaan itsekin nimeä kirjailijana piirit vain laajenivat. Gertrude Stein, Ezra Pound ja muutamat muut saavat osansa Hemingwayn muistelmissa. Eniten taisin pitää Scott F. Fitzgeraldin ja Hemingwayn Lyonin matkan kuvauksesta. Enpä olisi ihan sellaista odottanut, eikä taitanut odottaa nuori kirjailijakaan.

Kuvaukset ovat lähteneet mestarin kynästä, joten laatua voi odottaa, En silti odottanut tekstin vetävän niin täydellisesti mukaansa, Kuvaukset ovat eläviä, vaikka välillä vähän ilkeitäkin. On kiehtovaa lukea "juouruilua" niminä tutuista kuuluisista ihmisistä. Hemingway ei myöskään säästele itseään, vaan lempeä itseironia leimaa kerrontaa läpi kirjan.

Eniten kuitenkin nautin elämäntavan kuvauksesta. Kirjoittamista kahviloissa kylmää työhuonetta vältellen, kävelyä pitkän työpäivän jälkeen, vierailuja salonkien säkenöivissä keskusteluissa... ihan kuin jostain romaanista. Tätä kirjaa ei kuitenkaan voi romaaniksi tituleerata. Kyseessä on löysästi kronologisessa järjestyksessä ketjuttuvista rikastetuista anekdooteista.

Mielenkiintoista oli myös, miten Nuoruuteni Pariisi päättyy samanlaiseen kuvioon kuin mitä Hemingway kuvaa kesälempparissani (Käärme paratiisissa). Pitänee jostain hankkia Hemingwayn elämäkertakin ja tehdä pientä vertailevaa analyysiä. Ehkä sitten ensi kesänä.

Ja Pariisiin pitää mennä tarkastamaan löytyisikö edes kaikuja entisten aikojen tunnelmasta.

Rocknomicon - Rokkizombiet ja muuta räminää

Ei litty kirjaan vaan itselleni hankkimaani joululahjaan

Rocknomicon - toim. Magdalena Hai & Hanna Matilainen (Osuuskumma)
kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Olen jo oppinut odottamaan kotimaisilta kirjoittajilta laadukasta ja viihdyttävää kummaa. Tämän syksyn synkeässä kelissä oli Osuuskumman kustantama kokoelma rokkiteemaisia "kauhu"tarinoita aivan paikallaan. Aivan hykertelin tyytyväisyydestä sohvannurkassa tai sängyssä kirjan kanssa loikoillessani (huom. minun lempilukupaikkani. Kerrothan, missä on/ovat sinun lempparisi sivupalkin kyselyssä! )

Sanan kauhu laitoin lainausmerkkeihin, sillä vaikka kokoelman tarinat sisältävät perinteisiä genren elementtejä zombeista ja aikasiirtymään jumiutuneista autiotaloista kirottuihin soihin, ei suurin osa tarinoista ole varsinaisesti pelottavia. Osa sai kyllä pieniä väreitä aikaiseksi selkäpiihin, mutta pääasiallisesti näiden kanssa saattoi vain keskittyä nauttimaan taitavien kirjoittajien tarinankuljetuksesta.

Esikoinen (13v) soittaa rumpuja ja on muutenkin rokkari henkeen ja vereen. Hänelle ajattelin tämän laittaa luettavaksi joulunaikoihin, tai ainakin osan tarinoista. Luulisi aiheen kiinnostavan. Minulle ainakin rokkiteema toi lisävivahdetta lukukokemukseen juurikin pojan musiikki-intoilun myötä. Enhän minä hänelle tietenkään samantyyppisiä kokemuksia toivo (usko), mutta ainakin Nirvanan laulajazombie sai melkein hihittämään kuvitellessani pojan reaktiota vastaavassa tilanteessa... vaikka hän taitaisi kyllä ehkä vielä mieluummin kuunnella Queenin Freddie Mercuryä livenä. Onneksi tarina opettaa, että edesmenneiden lienee paras antaa pysyä haudoissaan. (Jussi Katajalan Rock'n roll ei kuole koskaan - saman kirjoittajan Leonardon rasia on muuten edelleen yksi suosikeistani tarinakokoelmien joukossa)

Perinteinen rokkimaailma, varsinkin sillä hevimmällä puolella, tarjoaakin teemoiltaan ja symboleiltaan rikkaan lähteen kauhuvivahteisille ja yliluonollisia tapahtumia viliseville tarinoille. Edellä mainitun zombietarinan lisäksi suosikeikseni nousivat Juha Jyrkäksen Turvapaikka, jossa aika on liukuva käsite sekä Markus Harjun Jos sijaltain en nousisi. Itse asiassa kaikki tarinat ovat kirjassa erittäin luettavia. Tämä on jotenkin ehkä laadultaan tasaisin lukemistani Osuuskumman kokoelmista.

Osuuskumman valikoimaa kannattaa tähän vuodenaikaan tarkastella ihan joululahjamielessäkin. Kirjat eivät ole ylihinnoiteltuja ja sähköisessä muodossa (esim. Elisa Kirja tai Aavetaajuus) ne ovat ladattavissa nopeasti ilman toimitusaikoja. Painettuja kirjoja kannattaa tutkailla vaikka kustantajan omasta verkkokaupasta.

Suomalaiset sudet

Kuun pimeä puoli - suomalaisia ihmissusinovelleja, koonnut Juri Numelin 
Arvontavoitto Nörttityttöjen blogista joskus viime vuonna

Olen ennenkin intoillut suomalaisen uuden fantasian tasosta ja lievästä kieli poskella meiningistä. On aivan ihanaa, miten suomalaiset fantasiakirjoittajat ovat taitavia, mutteivat ota itseään ja kirjoituksiaan liian vakavasti. Edellisen kerran nautiskelin yliluonnollisista rikoksista. Nyt olivat vuorossa suomalaiset ihmissusitarinat.

Se, ettei ota itseään liian vakavasti ei tarkoita huolimattomasti kirjoittamista. Juri Nummelinin toimittamassa kokoelmassa tarinat ovat oikeastaan kaikki eheitä kokonaisuuksia. On aivan mahtavaa, miten paljon eri puolia ja tarinoita voi saada aikaiseksi niinkin loppuunkalutun kuuloisesta aiheesta kuin ihmissudet.

Tarinoiden joukossa on mukavasti näkökulmia vinksauttavia tarinoita, kuten Saara Henrikssonin Tehtaanpuiston hirviö. Siinä ihmissudeksi paljastuu lopulta joku ihan muu, kuin mitä perinteiden perusteella odottaisi. Myös Tiina Raevaaran Pikku Punahilkka leikittelee rooleilla ja teemoituksilla.

Myös ihmissuden näkökulmaa tuodaan esille useammallakin tavalla, mikä tuntuu olevan nykyfantasiassa trendinä muutenkin. Jussi Katajalan Jos lähtee sutta karkuun, kertoo sutena elämisen haasteista ja Rene Kitan Ulf Lupunen, mainosmies siitä, mitä tapahtuu kun luontoaan ei voi hallita. Markus Harjun Susi ihmiselle kuvailee lauman roolien tuomia haasteita.

Ihmissusi ei aina myöskään ole pelkästään verenhimoinen peto. Karvojen alta voi löytyä jotain yllättävää tai karvoja voi löytää yllättävissä tilanteissa. Viimeksi mainitusta tyypistä suosikikseni nousi ihan ehdottomasti Jari Tammen Ratsastajat. Siinä keikautettiin kuviot aika mukavasti moneen kertaan lyhyen matkan varrella.

Kaikkiaan kirja on varsin kattava läpileikkaus eri näkökulmista ihmissusiin. Tarinoiden parissa viihtyy, ne ovat taitavasti kirjoitettuja ja rakenteeltaan napakoita. Kannattaa lukea. Nämä ovat mukavasti sellaisia melkein pelottavia (aikuisten) iltasatuja ja ottavat hyvinkin paikkansa fantasiagenren muotivirtauksessa. Soisin lukevansa tällaista enemmänkin ja pidempää. Kyllä suomalaiset kirjoittajat pesevät montakin kansainvälistä "viihde"fantasian kirjoittajaa mennen tullen.

Kummitusjunan kyydissä

Ritva Toivola : Kummitusjuna
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Ilkka Merivaara 

Olipas kiva äänikirja!

Kummitusjuna on kokoelma lapsille suunnattuja kummitustarinoita,jotka totta puhuen eivät ehkä ole ihan kamalan pelottavia, mutta hauskasti vinksallaan. Tätä kuunteli mielellään ihan aikuisten oikeasti.

Kummitusjuna esiintyy kahdessakin tarinassa. Sen löytää Ouluun matkalla olevan junan pelottavissa äänissä ja huvipuiston jumahtaneessa laitteessa. Mukavasti värisyttäviä juttuja molemmat. Suuria suosikkejani taas olivat koulutehtäviä syövä nettimato sekä outo taksikuski lumisilla teillä.

Tosin on vaikea valita hyvien tarinoiden joukosta sillä niitä on niin monta. Novellit ovat myös mukavan lyhyitä 10-20min noin enimmäkseen, joten ne sopivat mukavasti seuraksi lyhyillä matkoilla tai koululaisen vihdykkeeksi iltapäivän välipalalla. Tarina Saimaan rannoilta löytyvistä luolamaalauksista varmasti kutkuttaa seikkailunhaluisten mieliä ja kiusaaja saa hyvän opetuksen kivimiesten seurassa. Ja vielä oli monia muitakin mukavia juttuja.

Tällaisia hyvin kirjoitettuja ja hyvää mieltä tuottavia kirjoja ei ole ollenkaan liikaa. Ritva Toivola on kirjoittanut ja julkaissut yli 30 lasten- ja nuortenkirjaa. Siinäpä mukava lisä sekä minun että poikien lukulistalle!

Mahdollisesti kiinnostuneille tiedoksi, että tämä kolmen tunnin äänikirja kustantaa 6,90€ Elisa Kirjalla. Sehän on vähemmän kuin elokuvalippu!

Viime aikoina onkin vastaan tullut monia mielenkiintoisia kirjoja lapsille. Viimeisimpänä esim. Lasten e-Tarinat, joilla meidänkin ryhmärämän sai hetkeksi hiljaiseksi.

Yliluonnollisia rikoksia

Useammassakin tarinassa vesi ja vedenkansa ovat tärkeässä osassa

Jyrki Pitkä ja Tuomas Saloranta (toim.) Murhamystiikkaa, okkulttisia etsivätarinoita
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Kotimaisen kumman sarja jatkuu. Tällä kertaa luin etsivätarinoita, joissa jokaisessa vaikuttavat normaalielämän ulkopuoliset voimat. On kostavia kummituksia, parapoliisia ja maailmanloppua haluavia jumalattaria. Yliluonnolliset tekijät sotkeutuvat sitten dekkareista tuttuihin raakkietsiviin, innokkaisiin harrastelijasalapoliiseihin ja muuten vain omituisiin juttuihin sekaantuviin ihmisiin.

Tykkäsin taas. Eniten minua ehkä miellytti Lapin perukoille jonnekin historiaan sijoittuva Mixu Laurosen Seidan lapset, jossa vaelteleva shamaani joutuu sattumalta (tai kohtalon ohjaamana) selvittelemään haltian murhaa. Anu Korpisen Rieseholtin valot oli oikeasti pelottava, varsinkin äitinä sitä kauhistui tarinaa ja samalla sydäntä särki.

Erityismaininnan ansaitsee William Hope Hodgsonin Viheltävä huone (käännös : Janne Nahkuri). Irlantilaiseen kartanoon sijoittuva kummittelutapauksen selvittely ei jää yhtään jälkeen myöhemmän aikakauden tarinoista. Jo 1800-luvun lopussa olivat kaikki mysteeriselvittelyn elementit paikoillaan, vaikka senhän me tosin tiesimmekin jo Sherlock Holmesista, jonka aikalainen tarina on.

Kaikkiaan tarinat olivat mukavaa luettavaa ja toivat tietoisuuteeni muutaman kirjoittajan, joilta voisi lukea jotain muutakin. Aiheeltaan tämä ehkä oli vähän vähemmän riemastuttava kuin esim. Hopea-arkun metsästäjät, tai yhtä vaikuttava kuin Stepanin koodeksi, mutta tämä mielipide kertonee enemmän lukijan mieltymyksistä kuin kirjoittajien taidoista (osaksihan näissä on samojakin kirjoittajia). Etsivätarinoiksi nämä olivat aika tyylipuhtaita.

Nyt olen viime aikoina lukenut/kuunnellut vähän liikaa novelleja. Alkavat tarinat ja kokoelmat kohta mennä sekaisin, joten täytynee välillä keskittyä vähän johonkin pidempään lukuprojektiin ja antaa aivojen levätä. Lukulistalla siis Sinuhe kuunneltavana ja Waltarin elämäkerta luettavana...  Välipaloista pitävät huolen ihanat keittokirjat, joita posti toi perjantaina peräti kaksi!


Tarinat ja kirjoittajat :

Murhaajan kasvot - Katri Alatalo
Äijön pojat - Jussi Kajatala (jonka tarinakokoelma Leonardon rasia on edelleen yksi suosikeistani)
Aavetukikeskus - Suvi Kauppila
Kalpean noidan naamio - Shimo Suntila (HUOM!!! VIELÄ HETKEN AIKAA SAA LADATA ELISA KIRJALTA SHIMON RAAPALEKOKOELMAN ITSELLEEN ILMAISEKSI - TSEKKAA KOODI SIVUPALKISTA!)  
Älä astu harjaan metsämies - Tarja Sipiläinen
Epäpyhä kolminaisuus - Jani Kangas 
Anna meille enkeleitä - Tiina Laine
Tulikipunan synty - Juha Jyrkäs
Rieseholtin valot - Anu Korpinen
Seidan lapset - Mixu Lauronen
Ilmari Rautapää, Parapoliisin vasikka - Juhana Lumme (Rautapään seikkailuja on tullut kuunneltua aiemminkin, tosin eri kirjoittajalta)
Viheltävä huone - William Hope Hodgson (suom. Janne Nahkuri)

Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta (Tajunta Media)

Taivaalta pudonnut eläintarha ja arjen reaalifantasiaa

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Taivaalta pudonnut eläintarha
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minulta oli Jääskeläisen kirjoista lukematta tämä varhaistuotannon novellikokoelma, mutta nyt on sitten sekin epäkohta korjattu. Mikäs siinä, kokoelmasta löytyi useampi suosikki, vaikka sitä toki vaivaa jälkikäteen aiemmin ilmestyneistä tarinoista kootun kirjan helmasynti eli epätasaisuus. Joukossa on niitä, jotka antavat selkeästi ymmärtää jatkotuotannossa odottavia nautinnollisia lukuhetkiä. Sitten siellä on sellaisia "nojaa" -juttuja.

Jo kirjailijan esipuheessa lipsahdetaan maagisen realismin, tai kirjailijan sanoin reaalifantasian puolelle. Kertokaapa muuten joku, mikä ero noilla termeillä on? Vai onko kyseessä vain eri käyttäjien suosimat vaihtoehdot? En mielestäni ole tuohon reaalifantasia-termiin varsinaisesti törmännyt aikaisemmin.

Kun kirjailijan kohtaloa on hetki selvitelty, päästään itse asiaan eli novelleihin. Suosikeikseni nousivat ajan ominaisuuksilla ja rinnakkaisulottuvuuksien yhteensopivuudella leikittelevä Kohtaamisia kirjastossa sekä alun spiraalimainen Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1. Ensiksi mainitussa mietitään, mitä elämä olisikaan, jos voisimme unissa elää toisia elämiä ja tuoda ne todellisuuteen. Aika sekavaksi näytti menevän loputtomien elämän valinnanmahdollisuuksien kanssa tasapainottelu. Kummitustalo on mukavasti sisäkkäisistä palikoista koostuva, pikkuisen pelottava tarina. Se on tavallaan perinteinen kummitustarina, mutta höystettynä pienellä lopussa riemastuttavalla rakenteellisella kiepsautuksella.

Pidin myös "Morfeuksen kolikot"-novellin vertauskuvallisuudesta. Se on malliesimerkki siitä, miten kaikki ymmärtävät, vaikka mitään ei sanota suoraan - jopa tarinan lapsi tietää. "Olisimmepa mekin täällä" taas kertoo aika julmastikin ihmisen kyvystä pettää muita ja itseään. Se pelottelee teknisillä mahdollisuuksilla ja sillä, miten vaikeaa on yhdistää ihmisen sielunelämä bittien prosesseihin. Omalla tavallaan se myös kuvastaa sielun ja ruumiin välistä yhteyttä. Haluammeko sittenkään taivaaseen?

Pidin siis kokoelmasta kaikkiaan, vaikka siitä toki puuttuukin pidempien romaanien houkutteleva upottavuus. Novellit ovat lyhyitä, siis ihan jo määritykseltään, ja minä jotenkin pidän enemmän siitä, että saan oikeasti paneutua juonenkäänteisin ja henkilöhahmojen kehitykseen. Siksi onkin aika huvittavaa, että viime aikoina olen lukenut aika montakin lyhyempien tarinoiden kokoelmaa - kaiken lisäksi ne ovat olleet aika hyviäkin ja olen nauttinut niiden seurasta.


Vielä kerran muistutus myös Elisa Kirjan blogin lukijoille tarjoamasta latausedusta. Katse siis oikeaan päin ja lukekaa ohjeita sivupalkista! Alla vielä otteita iltapäivän satumatkasta... 


Arkielämän reaalifantasiaa

Syksyn värit ovat sitten ihania. Ulkona kävellessä pääsee helposti sellaiseen vähän satumaiseen tunnelmaan. Tarhamatkalla pikkupeikko menninkäinen kiipeää vakiopuuhunsa päivä päivältä taitavammin. Se on kai sitä arkielämän reaalifantasiaa.

Kirja luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta - videolla suosiollisesti esiintyy oma pikkupeikko 

Vaarallisia naisia fantasiasta dekkareihin

by George R.R. Martin, Gardner R. Dozois : Dangerous Women novelliantologia 
Äänikirjana Helmet/Overdrive - monia lukijoita (katso alta)

Ihan ensimmäiseksi pitää todeta, että R.R, Martinin kirjassa viimeisenä oleva tarina on hyvä esimerkki tekstityypistä, joka EI sovellu äänikirjaksi. Hirmuinen määrä henkilöhahmoja ja paikannimiä ja taisteluja ja lohikäärmeitä ja kaikkea mahdollista saivat minut kadottamaan punaisen langan jossain puolessa välissä. Kai minä suurin piirtein ymmärsin, mitä sodassa lopulta tapahtui. Ainakin siinä kuoli kamalasti ihmisiä.

Kaikkiaan kokoelma on aivan mahtava. Tarinoiden yhdistävänä tekijänä ovat naiset, jotka ovat jollain tavalla vaarallisia tai ainakin vahvoja. Heidän kanssaan ei pelleillä, eikä heidän nenilleen hypitä. Siinä se yhtenäisyys sitten olikin. Tarinoiden tyylilajit vaihtelevat historiallisesta romaanista maagisen realismin kautta fantasiaan ja scifiin ja taas dekkareihin tai kauhuun. Kokoelma on myös oikeasti todella pitkä. Siinä on 26 osaa, joista jokainen kestää noin tunnin ja vartin. Normaali kahden viikon laina-aika ei todellakaan riittänyt. Onneksi sain kerran uusittua.

Minä en pysty nimeämään joukosta suosikkiani, mutta on muutama, jotka jäivät parhaiten mieleen. Joe Abercrombien "Some Desperado" kertoo lännenfilmin tyyliin tytöstä, joka näyttää takaa-ajajilleen tupenrapinat. Carrie Vaughnin tarinasta "Raisa Stepanova" en ehkä niin hurjasti pitänyt, mutta se oli mielenkiintoinen kuvaus toisen maailmansodan venäläisistä naislentäjistä. Brandon Sandersonin "Shadows for Silence in the Forests of Hell" oli oikeastaan aika pelottava haamumetsineen ja palkkionmetsästäjineen. Caroline Spectorin "Lies My Mother Told Me" taas vei suoraan sarjakuvien supersankareiden maailmaan.

Kaikki tarinat ovat keskimääräistä parempia, ovathan kirjoittajat alansa palkittuja huippuja. Pituudestaan huolimatta kokoelma on siis varsin viihdyttävää kuunneltavaa, paitsi ehkä juurikin tuo viimeinen Martinin juttu. Kaikki kunnia kirjailijalle, mutta äänikirjana se jäi kyllä reippaasti jälkeen kollegojen kertomuksista. Kannattaa siis ladata kokoelma kuunneltavaksi - vaikka sitten useammassa erässä, jos pituus hirvittää. Tarinat ovat niin erilaisia ja erillään toisistaan, että rikkonaisempikaan lukutapa ei haittaa ollenkaan.

Tässä vielä listaus tarinoista  :

“Some Desperado” by Joe Abercrombie
“My Heart Is Either Broken” by Megan Abbott
“Nora’s Song” by Cecelia Holland
“The Hands That Are Not There” by Melinda Snodgrass
“Bombshells” by Jim Butcher
“Raisa Stepanova” by Carrie Vaughn
“Wrestling Jesus” by Joe R. Lansdale
“Neighbors” by Megan Lindholm
“I Know How to Pick ’Em” by Lawrence Block
“Shadows for Silence in the Forests of Hell” by Brandon Sanderson
“A Queen in Exile” by Sharon Kay Penman
“The Girl in the Mirror” by Lev Grossman
“Second Arabesque, Very Slowly” by Nancy Kress
“City Lazarus” by Diana Rowland
“Virgins” by Diana Gabaldon
“Pronouncing Doom” by S.M. Stirling
“Name the Beast” by Sam Sykes
“Caregivers” by Pat Cadigan
“Lies My Mother Told Me” by Caroline Spector
“Hell Hath No Fury” by Sherilynn Kenyon
“The Princess and the Queen” by George R. R. Martin

Smoke and Mirrors - jotain sain, jotain jäi puuttumaan

Neil Gaiman : Smoke and Mirrors
Oma ostos Kobosta 

Hmmm, minä tykkään Gaimanista, mutta tämä tarinakokoelma oli pääasiassa rasittava. Joukossa oli toki muutama hieno luettava, mutta suurin osa oli jotenkin keskeneräisen oloisia ja ilman sen kummempaa ideaa. Parasta kirjassa olikin ehkä alun kootut selitykset eli esipuhe, jossa Gaiman selittää tarinoiden syntyprosessia ja historiaa...

Gaiman on minusta ehdottomasti parhaimmillaan polveilevien ja yllättävien kudelmien kehijänä. American Gods, the Graveyard Story ja Neverwhere ponkaisivat kaikki suosikkilistalleni huolimatta erilaisuudestaan. Smoke and Mirrors oli epätasaisuudestaan ihan luettava tarinakokoelma, mutta kuitenkin pettymys noiden kolmen ensimmäisen jälkeen. Koen olevani jonkunlainen Gaiman-fani, tai ainakin aion lukea hänen kirjojaan vielä lisää, mutta tämän novellipläjäyksen ihannointiin tarvitaan tosi hardcore fanitusta. Ihan siihen sen sentään yllä.

Ei silti, erityisesti lopun väännös Lumikkitarinasta oli vinksahtaneisuudessaan nerokas. Vaikka viime aikoina on saduista väännelty jos jonkinlaisia peilikuvia, tämän raadollisuus oli koukuttavaa. Gaiman myös käyttää siinä vampyyritarinoiden olennaisia kliseitä selittämään perinteisen sadun käänteitä, minkä koin erityisen ilahduttavia oivalluksia tuottavaksi tavaksi kirjoittaa.

Toinen mieleeni jäänyt tarina kertoi kirjailijan kokemuksista Hollywoodin ihmekaupugissa kirjoittamassa elokuvakäsikirjoitusta kirjansa pohjalta. Kuvaus elokuvateollisuuden  pinnallisuudesta ja raadollisuudesta heijastuu viehättävästi valkokankaan tähtikultin kummitustarinaan. Tarina oli hauskalla tavalla kieroutunut ja aika ilkeäkin kuvaus elokuvien kaupallisesta maailmasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Myös unenomainen tai ehkä pikemminkin painajaismaisen painostava tunnelma oli saatu aikaan taidokkaasti.

Muiden tarinoiden osalta minun pitäisi palata ainakin kirjan sisällysluetteloon, mikä kertoo joko tarinoiden vaikuttavuuden vähäisyydestä tai lukijan muistin huonoudesta. Juuri nyt en kuitenkaan aio Koboani tuolta laukusta kaivaa. Muutama sana vielä kuitenkin jostain syystä eteeni nykyään jatkuvasti putkahtavasta teemasta ja Gaimanin tavasta käsitellä sitä.

Viime aikoina on käsiini osunut useampikin aika suoraviivaisia seksikuvauksia sisältäviä kirjoja. Gaimankin eksyy sille saralle monessa tarinassa. Liekö syynä sitten lievä kyllästyneisyys jo useamman tyylilajin kirjan jälkeen vaiko Gaimanin soveltumattomuus niistä kirjoittamaan, mutta seksiä sisältävistä kohtauksista tuli näissä tarinoissa minulle lähinnä mieleen John Irvingin tapa kirjoittaa ja minähän en varsinaisesti ole mikään Irving fani. Aihe ja lähestymistapa erilaiset, rasittava navanalisuus Irvingiltä.

Jokohan tässä nyt olisi tarpeeksi ihmetellyt. Kuten yläpuolelta huomaatte, olen lievässä hämmennyksen tilassa. Gaimanilta aikaisemmin lukemani kirjat saivat minut odottamaan samanlaista elämystä ja oloni on tyhjä. Jotain sain, jotain jäin puuttumaan. Pitänee siirtyä seuraavaan.

Voiko kirja olla liian halpa ? Miten toimii koostetarina eri kirjoittajilta ?

Tuomas Saloranta (toim.) : Stepanin koodeksi
Oma ostos Elisa Kirjasta


E-kirjojen hinnoittelusta

Tätä kirjaa hankkiessani jäin tosissani miettimään, voiko kirja olla liian halpa. Onhan tämä tietysti aika lyhyt ja vähän ehkä genreltään marginaalissa, mutta silti... 6,90€ normaalihintana uudesta kirjasta on ainakin minusta
pilkkahinta. Eihän nykyään saa pokkareitakaan tuolla hinnalla ja ruokalehdetkin maksavat enemmän kipale.

Tiedän, minä olen kovaan ääneen huudellut e-kirjojen hinnanalennuksen perään. Hyvää kehitystä onkin näkynyt ja olen edelleen sitä mieltä, että kirjan elinkaaren hintakehityksen pitää näkyä myös e-kirjoissa - muutenkin kuin yksittäisinä tarjouksina. Avainsana on kuitenkin nimenomaan tuo tuotteen eli kirjan elinkaari. Uutuudesta joutuu pulittamaan hiukan enemmän ja hinta sitten laskee ajan myötä. Näin saadaan (yleensä) maksimoitua tuotto - eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Täytyyhän kirjoittajien ja julkaisijankin jostain tilinsä tehdä.

Voidaan tietysti argumentoida senkin puolesta, että pienemmällä hinnalla saadaan heti / nopeammin tavoitettua suurempi yleisö. Minä en kuitenkaan ole ihan varma, että tällä on oikeasti vaikutusta Suomen kirjamäärillä. Ennemminkin arvelen, että moni olisi valmis uutuudesta maksamaankin muutamaa euroa enemmän. Kymppi kirjasta kuulostaa ihan hyvältä. Hintaero ei välttämättä ole lukijalle suurikaan juttu, mutta kustantajan ja kirjailijan osalta kyseessä voi olla se ratkaiseva tekijä plussan ja miinuksen välillä.

Onkohan kukaan näitä laskeskellut niin, että tällainen tavallinen pulliainenkin saisi skenaarioita nähdäkseen ?


Kokoelma ja punainen lanka

Sitten itse kirjasta.

Saako useamman kirjailijan novelleista aikaan kokonaisen tarinan ? Saa toki. Minä viehätyin Stepanin koodeksiin. Siinä punaisena lankana on hopeakaivoksesta löytynyt kirja, joka kylvää pahuutta ja tuhoa vuosisatojen ajan. Se yritetään tuhota useampaankin kertaan, mutta aina se vain onnistuu palaamaa takaisin maailmalle muodossa tai toisessa. Lukija pääsee seuraamaan koodeksin vaiheita eri aikakausilta. Munkkien taistelu pahuutta vastaan, bibliofiilien himo harvinaisuutta kohtaan ja kirjan tuottamat maagiset vaikutukset tulevat tutuiksi - ja mitä Stepanin koodeksi oikein todellisuudessa sisältääkään ?

Koodeksin tarina koostuu 10 eri kirjailijan novelleista. Niissä kerrotaan sen vaiheista ja historiasta eri aikakausina. Vaikka tarinat eivät etenekään loogisesti eikä niiden välillä ole välttämättä muuta yhteistä kuin juuri tuo koodeksi, muodostuu kirjasta mielenkiintoinen kokonaisuus. Lukija saa itse mielessään täyttää puuttuvia välejä historiassa ja kirjan tekijät kutsuvat myös uusia kirjoittajia täydentämään tarinan kulkua.

Mahtava idea ja mielenkiintoinen toteutus. Minä tykkäsin. Tyylilaji ja punainen lanka on selvillä, täydentäville kohtauksille on vuosisatojen välille jäänyt hyvin tilaa. Jos osaisin kirjoittaa, niin varmasti kutkuttaisi pistää lusikkani soppaan ja keksiä uusia kiemuroita tarinaan. Asioiden nykytilassa tyydyn kertomaan kirjasta blogissani ja jään mielenkiinnolla odottelemaan täydennystä.

Alice Munro : Kallis elämä - taidokasta, mutta miksi jäin kylmäksi ?

Alice Munro : Kallis elämä 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Vuoden 2013 Nobel-voittaja on ollut minulle vieras. Siis, nimen olen toki tiennyt, mutten koskaan aikaisemmin ole lukenut häneltä mitään. Jotenkin olen niputtanut Munron yhteen Margaret Atwoodin kanssa ja kun en hänen kirjaansa (The Blind Assassin) kovin hurjasti ihastunut niin... Onhan naisilla tietysti yhteistäkin. Molemmat ovat kanadalaisia ja syntyneet 1930-luvulla, mutta myönnän yhteyden olevan aika heiveröinen. Silti...

Atwood kertoo kirjassaan särkyneistä ihmisistä muutoksen keskellä. Samoin Munron tarinoissa on aina jokin vähän vinksallaan. Sodasta palannut, mieleltään särkynyt mies ajelehtii paikasta ja ihmisestä toiseen. Yksinäinen nainen huomaa tärkeimmän ihmissuhteensa perustuneen hyväksikäyttöön. Lapsi yrittää selvitä lapsuuden tragediasta ja ymmärtää äitinsä motiiveja elämänmuutokseen. Tarinat on taitavasti kirjoitettu. Lukija ei aina heti huomaa, mikä tarinan maailmassa häiritsee, oivallus tulee vähitellen.

Novellit on siis mestarin kynästä ja ne ovat eheitä kokonaisuuksia. Jotenkin minä en vain päässyt kirjan maailmaan sisälle. Liekö syynä sitten maantieteellinen etäisyys, aikakauden erilaisuus tai ajattelutavan vieraus. Veikkaisin ehkä tuota viimeistä. Olen itsessäni viime aikoina huomannut jonkinlaista kärsimättömyyttä tarinoihin, joiden henkilöt eivät viimeiseen saakka pidä väkisin käsissään kontrollia elämästään. Ehkä tämä yrittäjän toimien epävarmuus on saanut etsimään kirjallisuudesta vakuutusta jonkinlaisesta elämänhallinnasta ja yksilön vallasta omaan olemiseensa. En tiedä. Mielenkiintoista kuitenkin, miten oma olotila vaikuttaa siihen miten kirjan kokee. Ehkä siksi on usein parempi jättää ne nuoruuden suosikitkin vain vanhoiksi muistoiksi eikä lukea uudelleen...

Nyt tuntuu vähän pahalta se, että olen arvottanut kaksi kirjailijaa lukemalla vain yhden teoksen kummankin laajasta tuotannosta. Tämä tarkoittaa sitä, että tämän vuoden lukulistalta löytynee vielä sekä Atwoodia että Munroa. Varsinkin, kun kummankin kohdalla tunnistan täysin taituruuden ja ymmärrän suosion. Nämä nimenomaiset kirjat eivät vain olleet minulle kirjoitettuja.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Sata kummaa kertomusta - Raapaleita

Shimo Suntila : Sata kummaa kertomusta 
Luettavaksi Shimolta - hanki sinäkin sähköinen versio Aavetaajuuden kirjakaupasta ilmaiseksi! (15.12.2013 saakka)

Raapale = 100 sanaa sisältävä kertomus.

Tänään julkistetaan Shimo Suntilan raapalekokoelma Sata kummaa kertomusta. Kummia ne ovatkin, mutta hyvällä tavalla. Kun kysyin Shimolta, mihin genreen hän haluaa kirjansa luokiteltavan, oli vastauksena " scifiä, fantasiaa, kauhua, kummaa - koska tarinat ovat niitä kaikkia"

Niin ne ovatkin. Lyhyet tarinat ovat piristävän vinksahtaneita. Jokainen lyhyt teksti on kokonaisuus, jonka lopussa yleensä jotain nyrjähtää vielä enemmän paikoiltaan tai lukija saa oivalluksen. Useimmiten oivallus saa hitusen hörähtämään.

Sataan kertomukseen mahtuu monenlaisia juttuja. Osasta pidin enemmän, osa jäi minulta ehkä ymmärtämättä. Kokonaisuutena kirja on hurjan nautittava. En olisi millään malttanut jättää sitä pois käsistäni sillä lyhyiden tarinoiden ahmimiseen tulee lievä himo. Jossain vaiheessa ryhdyin säätelemään. Annoin itselleni luvan lukea viisi päivässä. Sitten piti lopettaa ja säästää loput myöhemmäksi.

Suosikkejani ovat alun kissatarina - minäkin haluaisin kirjahyllyyni minikissoja. Tosin en tiedä, miten oikea mirrimme asiaan suhtautuisi - sekä monet Millan ja Merin edesottamuksista kertovat tarinat. Tytöt toimivat juuri niin luovasti ja asiallisesti kuin miten lapset maailmaa todellisuudessakin muokkaavat mieleisekseen. On täysin normaalia, että he keksivät sadekoneen välttyäkseen puutarhan kastelulta tai hyödyntävät antimateriaa siivouksessa. Ihania, rakastettavia ja aikaansaavia nuoria neitoja.

Tästä kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka osa tarinoista käsittelikin tieteiskirjallisuudesta tuttuja raskaitakin aiheita - ajan, kuoleman ja ihmisen olemusta. Kertomukset on kuitenkin kirjoitettu enemmänkin lempeän huvittuneesti kuin vakavasti pohtien, vaikka monissa onkin oivaltava sivallus tarjolla lukijalle. Älyllistä leikkiä ? Kieli poskella pohdintaa ? Samapa tuo, minä ainakin tykkäsin.

Kertomukset on valikoitu Shimon blogissa Routakoto vuoden aikana päivittäin julkaistujen joukosta. Mahtaakohan kirjailija jatkaa kertomusten luontia blogiinsa ? Toivottavasti.

Blogista löytyy myös tietoa käynnissä olevasta kilpailusta - kannattaa osallistua joko siellä tai Facebookissa. Palkintona on Kuoriaiskirjojen kaikki vuonna 2013 ilmestyneet teokset yhdessä paketissa.

Paperikirjaa halajavat voivat käydä tilaamassa kappaleensa ennakkoon  Aavetaajuuden kirjakaupasta.  

Luettavaksi kirjailijalta itseltään