Näytetään tekstit, joissa on tunniste #kevätvirginiankanssa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste #kevätvirginiankanssa. Näytä kaikki tekstit

4.6.2023

(Luku)päiväkirja: Haasteita kaikki

Koulujen kesäloman alku on minulle aina jotenkin vähän haasteellista. Se tuntuu jotenkin enemmän lopulta kuin alulta ja tänä vuonna erityisesti, kun ei lomalle lompsinut kuin Toto. Kaipa sitä pitää tottua lasten kasvamiseen ja yleensä seuraan heidän kehittymistään ja itsenäistymistään iloisen ylpeänä, mutta tänään en ole juhlamielellä. 

Ehkä syynä on keli. Kymmenen astetta ja mustanpuhuvat pilvet taivaalla eivät ainakaan lisää kesän tuntua. 

Minun piti kyllä ennemminkin summeerata tähän kevään hauskimman kirjahaasteen tulokseni. Kyseessä on Insta haaste Shakespearen sisar tililtä ja siinä luettiin Virginia Woolfia. 


Tarkoituksena oli lukea Woolfin tuotannosta helmikuussa novelleja, maaliskuussa päiväkirjoja, huhtikuussa jokin romaani ja toukokuussa viimeisimpinä ilmestyneitä teoksia. Noh, minä tietysti tapani  mukaan aloitin vahvasti ja jumituin sitten. Tällä kertaa tosin jumituin haasteeseen sisältyviin teoksiin eli luinkin päiväkirjoista kolme osaa ja siihen meni vähän enemmän kuin yksi kuukausi. Lisäksi jäi viimeisen kuukauden lukupanos kokonaan - Proust tuli väliin, väitän minä. 

Kaikkiaan siis luin Virginia Woolfia seuraavasti (ja blogista + Instasta löytyy lisää #kevätVirginiankanssa

  1. Nainen peilissä (novellikokoelma) 
  2. Päiväkirja I-III
  3. Orlando
Ei huono tulos minusta ollenkaan, vaikka lopussa vähän hiipuikin. Eikä mikään estä lukemasta lisää. Ainakin nuo päiväkirjat haluaisin kesän aikana loppuun. 

Jos siis muilta haasteilta ehdin. Proust taitaa viedä kesästä ainakin osan. Levoton lukija (Kirsi Piha) julkaisi toukokuussa Hannu Mäkelän kirjan  Proust on Proust. Olen sen suhteen vähän jumissa, kun jotenkin haluaisin lukea Mäkelän ajatuksia kirjan osioista vasta, kun olen itse lukenut kyseisen osan. Eli vähän olisi vielä työsarkaa jäljellä. Muutamaan ensimmäiseen osaan on kulunut vuosia, joten vähän epäilen, että loppu tulisi luettua yhdessä kesässä.  

Haasteellista siis, enkä vielä ole edes päässyt kirjaston kirjoihin. Nyt on käymässä juuri niin kuin pelkäsin eli varauksia tippuu tappavan tasaiseen tahtiin, enkä ehdi lukemaan niitä tarpeeksi nopeasti. Tänä viikonloppuna sentään sain loppuun Johanna Annolan Säädyttömät - Perheet ja murros pitkällä 1800-luvulla. Kirja kuvaa Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun kautta. Säätyjen muuttuessa, myös siirtyminen luokasta toiseen tuli mahdolliseksi ja kuvatuissa suvuissa mentiinkin toisessa niinsanotusti ylöspäin ja toisessa alaspäin. 

Kirja on varsin mielenkiintoinen, mutta myös täynnä yksityiskohtia ja nimiä. Välillä en ihan hahmottanut missä taas mentiin, mutta onneksi lopussa olevat sukupuut taas vähän helpottivat. 

Säädyttömät on myös ajankohtainen kirja. Luokkayhteiskunnasta (tai luokkien puuttumisesta) on käyty viimeaikoin paljon julkista keskustelua. 

Tänään olen keskittynyt Anu Kaajan kirjaan Rusetti (joka sekin on kirjastosta). Olen lumoutunut. Väliin absurdeista kahvilavälineiden haastattelusta siirrytään taideteosten analyysin ja taiteilijoiden kuvausten kautta kirjailijan omaan suhdehistoriaan. Kaikki kirjoitettuna sujuvasti ja niin, että jostain kumman syystä kummimmatkin palaset sopivat paikoilleen. Tykkään kovasti. 

Haasteita haasteiden perään, mutta en minä silti valita. Kirjoihin liittyvät haasteet taitavat elämässä olla niitä mukavimpia ja kuitenkin myös helpoiten taklattavia. 

6.5.2023

(Luku)päiväkirja: Kevätväsymystä vai loman tarvetta ?

Lauantaina 6.5.2023
 

Kevät on todellakin tullut. Sen tietää valkovuokoista ja räntäsateesta. Tänään kävellessä eivät pipo ja hanskat olleet liikaa, paitsi kulman takana tuulensuojassa ja auringon paistaessa. En ottanut pois kuitenkaan, mikä osoittautui varsin viisaaksi päätökseksi.

Liekö myös minut iltaisin valtaava väsymys olla kevään merkki ? Tuskin ehdin istahtamaan sohvalle ja lukemaan pari sivua kirjaa, kun silmät jo painuvat väkisin kiinni. Eikä kyse ole pienestä torkahduksesta, vaan aloitan yöni ensin muutaman tunnin koomalla sohvatyynyillä ennen kuin siirryn puoliltaöin sänkyyn. Ei ehkä ihan hyvä juttu, mutta toki kyseessä voi olla myös aivojen tapa aloittaa nollaaminen tällä kertaa jo ennen loman alkua. Sellainen nimittäin odottaa vielä toukokuussa!

Joka tapauksessa, ei siis liene ihme, että lukeminen ei varsinaisesti ole tässä toukokuun alussa edistynyt. Vasta yksi loppuun luettu kirja (Murha paremmissa piireissä) ja kuukauden ensimmäinen viikko on lopuillaan. Toki Viriginia Woolfin päiväkirja osa III on kohta lopuillaan - enää yksi vuosi jäljellä. Tämä osa onkin osoittautunut ihan superkiinnostavaksi sillä näinä vuosina (1925-30) Woolf kirjoitti niin kovasti rakastamani kirjat Majakka ja Aallot. Niihin lienee pakko tarttua uudelleen (ja sopivat tietysti myös #kevätVirginiankanssa - haasteen viimeiseen kuukauteen myös). 

Muutenkin on todella mielenkiintoista lukea kirjailijan ajatuksia tekemisistään. Hän pohtii tietysti edelleen tapaamiaan ihmisiä ja suhteitaan heihin, mutta myös ilo taloudellisen tilanteen kohentumisesta ja pieni ihmetys kuuluisuuden kasvamisesta saavat osansa. Woolfin seuraelämä vaikuttaa tällaisen päivätyön ja perheen askareissa aikaansa kuluttavan silmissä ihan järisyttävän vilkkaalta. On teekutsuja ja illanviettoja sekä kotiin saapuvia vierailijoita. Vähän olen kade, vaikka toki myös kirjailijan tuskailua teostensa parissa ovat päiväkirjan sivut täynnä. Enkä kyllä totta puhuen samaa tahtia jaksaisikaan vierailuja ja vierailijoita - tai sitten pitäisi ainakin päivätyö lopettaa ja tosiaan hankkia ne yksi tai kaksi palvelijaa taloon... 

Vilkasta toki on minullakin ollut viikolla, mutta enemmänkin työelämän puitteissa. Keskiviikkona oli Kaapelitehtaalla suuri tapahtuma, jolloin kyllä tuli jonkinlainen yliannostus ihmisistä ja aistien ylikuormittuminen. Torstaina palasin etätyöhön erittäin mielelläni, mutta harvinaisen saamattomana. En oikein ymmärrä, miten aiemmin jaksoin liehumista erilaisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa, sekä niihin usein liittyvää matkustamista ihan jatkuvalla syötöllä. Taidan olla tulossa vanhaksi. 


Woolfin päiväkirjan lisäksi olen lähinnä aloitellut kirjoja tai hankkinut niitä. 

Annukka Salaman Faunoidit sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja valikoitui luettavaksi Storytelista. Olen päässyt vähän yli puolenvälin. Se on vauhdikas ja luin sujuvasti tähän saakka. Nyt vähän pelottaa, onko tällaiselle erilaisissa fantasiatarinoissa marinoidulle täti-ihmiselle tulossa vastaan liiankin tuttu kuvio ja siksi kai lukemisen tahti hidastuu. Katsotaan. Kyllä minä tämän loppuun asti luen - ja varsinaisen kohderyhmän ollessa vähän vähemmän fantasiatarinoita jo nauttinut nuoriso, voin hyvin kuvitella kirjan kiehtovuuden heidän kohdallaan. 

Toki kirjakaupasta tarttui mukaan myös Salama Blogistanian Kuopus-palkinnon voittanut Ripley - Nopea yhteys. Ihan vain siltä varalta, että vähän erilainen (ja käsittääkseni pelimaailmaan liittyvä) tarina saisi pojan taas innostumaan lukemisesta. 

Toinen kaupasta mukaan tarttunut kirja tuli lukulistalleni Ateneumissa kesän korvalla aukeavan Edelfelt-näyttelyn myötä. Olen menossa näyttelyyn ja osuin lukemaan jostain artikkelin viime vuonna ilmestyneestä kirjasta, jossa kuvataan Albert Edelfeltin ja Ellen de la Chapellen avioliittoa. Edelfelt on tasaisin väliajoin kummitellut lukemissani kirjoissa (esim. Anna Kortelaisen Virginie, Enni Mustosen Sivustakatsojan tarina-sarjan kolmas osa Emännöitsijä) ja muutenkin hän liittyy itseäni kiinnostavaan ajankohtaan. Sovelias liitto - Kohtauksia Ellen de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä  kuvaa käsittääkseni paitsi ihmissuhdetta, myös aikakautta ja aikalaisia, joten sopinee alustukseksi ennen näyttelyyn menoa. Kunhan nyt ehtisin lukemaan. 

Ai niin, aloitin myös Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu. Olen lukenut vasta pari ensimmäistä, joten saa nähdä, miten lukukokemus kehittyy. Nyt tuntuvat esseet olevan vähän hajanaisia. Väliin mietin, Mykkäkoulu  nimisen esseen kohdalla, mikä homman juju oli, mutta toisaalta tietysti kivakin, ettei pääse liian helpolla. Vähän tosin tuntui lievältä kikkailulta, mutta katsotaan...  Myös Tuomas Aitonurmen esseeteoksessa viitattiin Cuskin kirjaan, mikä minut saikin siihen tarttumaan. Katsotaan jääkö mieleen samalla tavoin ajatuksia kirjan luettuani. 


1.5.2023

(Luku)päiväkirja: Kuukauden luetut ja vähän Blogistaniaa

Se on toukokuu eli hauskaa vappua! Kelikin on ollut ihan juhlan mukainen eli taivaalta tippuu jotain säännöllisin väliajoin ja jäätävä tuuli puhaltaa. Onneksi ei ollut sen kummempia suunnitelmia, niin ei ole tarvinnut värjötellä ulkosalla. 

Kuva on viime viikonlopulta, jolloin oli vielä lämmin. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Hyvinkäällä. Kohteena oli kulttuurikahvila Arkikulta. Siellä jaettiin Blogistanian 2022 kirjapalkinnot ja tottahan sitä piti käydä katsomassa kahvilaakin. Sitä pitää Takakansi-podcastin Marko vaimonsa kanssa, joten "fanityttö momentkin" oli luvassa. 

Idyllisessä kahvilassa on suloinen sisustus ja tarjolla herkullisia vohveleita. Sinne kannattaa suunnata ihan jo kahvilavisiitillekin, mutta myös ohjelmaa järjestetään säännöllisesti. Kiva paikka. Harmi, ettei ole lähempänä. Kävisin siellä harva se viikonloppu. 

Nyt paistaa aurinko, mutta lämpötilassa taitaa olla viime viikonloppuun eroa yli kymmenen astetta. Tänään siis on kylmempää. Saisinkohan itseni jossain kohtaa lenkille ? (Toim.huom. juoksemista ei mainittu.) Eilinen päivä kun meni aika tarkkaan sohvannurkassa ja herkkujen parissa. Lopputuloksena sain Orlandon luettua loppuun, vaikka tavasinkin viimeisiä sivuja vain minuutteja ennen puoltayötä. Nukahdin taas illalla sohvalle kirjan viereen, enkä sitten tietty meinannut saada unta sänkyyn siirryttyäni. Mikä siinä onkin, että sohvalla uni on niin makeaa ?

  

Tässä vielä Blogistanian Vuoden 2022 palkitut : 

Blogistanian Finlandia eli paras kotimainen kaunokirja
Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022

Blogistanian Globalia eli paras käännetty kaunokirja
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
Suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY 2022

Blogistanian Tieto eli paras tietokirja
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Kustantamo S&S 2022

Blogistanian Kuopus eli paras lasten- tai nuortenkirja
Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys
WSOY 2022

Onnea voittajille! 


Kuten listasta kai näkyy, olen lukenut vasta yhden voittajateoksista. Erityisesti tuo Ripley kuitenkin kiinnostaisi. Ihan jo senkin takia, että Toton lukuinto on pahasti hiipunut ja samalla minun epätoivoni kasvanut. Pitäisi löytää hänelle jotain uutta luettavaa. Selvästi nuo varhaisnuorille suunnatut fantasiatarinat eivät enää uppoa. Maaliskuun lukulistaltani löytyvä Skandar ja yksisarvisvaras olisi aiemman perusteella ollut hänelle aivan täsmäisku, mutta toistaiseksi sen olen lukenut vain minä. Sinänsä harmi, sillä tarina yksisarvisratsastajista on hyvin kirjoitettu, vaikka toki sisältää aika paljon kliseisiä kuvioita. Oli kuitenkin virkistävää, miten rooleja oli vähän kiepauteltu nurinperin, eivätkä yksisarvisetkaan olleet vaalenpunaista glitteriä. 



Kaikkiaan siis maaliskuu oli oikein kelpo lukukuu, vaikkei ihan helmikuun tasolle yltänytkään. Tosin en odotakaan vastaavaa tahtia edes lähivuosina. Neljätoista kirjaa on kuitenkin hyvin, kun ajattelee töiden kiivasta tahtia maaliskuussa. Sinänsä luettujen lista on minulle tyypillinen sillisalaatti kaikenlaista kirjallisuutta ja kirjamuotoja. 

Äänikirjoissa aloitin kuukauden Emmi-Liia Sjöholmin palkitulla äänikirjateoksella Virtahevot. En ehkä ole ihan kohderyhmää tai muuten vaan elänyt elämääni jotenkin toisin, mutta oli tuo mielenkiintoinen kuunneltava. 

Loppukuu menikin sitten Lady Detectiven  seikkailuja kuunnellen ja sarja näköjään meni heittämällä kolmen osan säännön yli eli oikein viihdyttävää hötöä (eikä tuo ollut mitenkään halveeraava termi, vaan kuvastaa sitä rentouttavaa hyväntuulisuutta, joka kirjoista huokuu). Vähän samanlaista vibaa on K.B.Owenin vastaavassa Lady Detectivesta kertovassa sarjassa, mutta US moodissa. Olen lukenut ensimmäisen osan ja se oli ihan lupaavaa viihdettä.

Nykyaikaan sijoittuvia dekkareita tuli lisäksi luettua kaksi ja molemmat laatutavaraa. Ruth Galloway-sarjan viimeisin osa Yöhaukat, oli jotenkin parempi kuin muutama edellinen. Satu Rämön Rósa & Björk puolestaan lunasti Hildurin asettamat odotukset. Rämö on singahtanut tähdeksi Suomen dekkaritaivaalle varsin vauhdilla ja ihan ansaitusti. Taatusti tulen lukemaan myös jatkoa, jota käsittääkseni onkin luvassa.  

Deborah Levyyn piti palata postauksen muodossa huhtikuun aikana, mutta eipä tullut tehtyä, vaikka toki trilogian viimeisinkin osa Omistuskirjoituksia loppui jo kuun alkupuolella. Itse asiassa olen tainnut vähän liikaa lukea kirjailijanaisten kuvauksia naiseudesta ja elämästään ja ilmassa oli lievää kyllästyneisyyttä aiheeseen. Siksikin Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni oli niin virkistävää luettavaa. Miehinen näkökulma toi uutta mietittävää. Toki se on näkökulmamuutoksen lisäksi myös avoin ja vereslihalla oleva kuvaus erilaisuuden tunteesta ja väkivaltaisten traumaattisten kokemusten pitkistä jäljistä. 

Pitkästä aikaa hankin myös keittokirjan ja heti perään myös siihen liittyvän keittiökoneen. Airfryer on ollut kovassa käytössä niin kirjana kuin laitteena, vaikka churrot eivät onnistuneetkaan. 

Noin muuten ei liene yllätys, että Virginia Woolf on jatkanut lukemisteni hallintaa #kevätvirginiankanssa haasteen myötä. Nautin Orlandosta, mutta vielä enemmän olen pitänyt Woolfin päiväkirjojen lukemisesta. Olen menossa osassa kolme.  Kiinnostaisi lukea vielä muitakin hänen teoksiaan, mutta saa nähdä siirtyykö katseeni kenties Proustin suuntaan kesäkaudeksi. Vähän näyttää siltä, kun on tuo Biarritz-viikkokin edessä... 

Tänään ehkä kuitenkin keskityn johonkin vähän kevyempään. Suomennettua cozy dekkaria olisi vuorossa eli Lynn Messinan Murha paremmissa piireissä. Vaikka olisi tietysti tuossa tuo Woolfin päiväkirjakin odottamassa. 

19.3.2023

(Luku)päiväkirja : Lukuhimoa, kirjastoa ja Woolfin Nainen peilissä

 


Minulla on hirmuinen lukuhimo päällä, mikä tietysti on ihanaa vaihtelua tuossa välissä melko pitkäänkin vaivanneeseen lukujumiin verraten. Työ vähän tuppaa häiritsemään lukemista, mutta onneksi on illat ja viikonloput. 

Osansa innossa taitaa olla säännöllisyydessä eli kirjaston kirjojen laina-ajoissa. Kun nyt satun olemaan tällainen mittaristo- ja tavoiteihminen, niin selkeä deadline auttaa. Huomaan laskevani sivumääriä. "Montako sivua päivässä, jotta olen valmis eräpäivään mennessä...?" Ajatus kuulostaa huvittavalta, mutta se toimii. Sivuvaikutuksena sitten tulen tarttuneeksi kirjaston painettujen lisäksi myös ekirjalukijaan ja äänikirja soi säännöllisesti korvissa. 

Tavoitteellisuus siis jotenkin sopii minulle. Tosin olen viime aikoina suosiolla jättänyt mm. Helmet-haasteen kokonaan väliin, sillä en ole siinä vielä kertaakaan "onnistunut". Haasteen tarkoitus ei ole hampaat irvessä suorittaminen vaan kannustaa lukemaan vaihtelevasti, mutta... minkäs sitä tiikeri raidoilleen ? 

Hieman yllättäen on kuitenkin haaste, jossa olen pysynyt ainakin noin suurin piirtein mukana, nimittäin Instassa käynnissä oleva Shakespearen sisar -tilin #kevätVirginiankanssa. Toki suoritan haastetta vähän omalaatuisessa järjestyksessä, mutta olen ihan linjassa tavoitteiden kanssa. Luin jo ensimmäisen osan päiväkirjoista ja nyt olen myös saanut loppuun novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat todella mielenkiintoista luettavaa. 

Virginia Woolf: Nainen peilissä
Kirjastosta 

Kokoelma kattaa novelleja Woolfin koko kirjailijanuran ajalta. Aikaisin on vuodelta 1906 ja viimeisin on kirjoitettu vain kuukautta ennen hänen kuolemaansa 1941. Asiantunteva lukija voi siis seurata myös kirjailijan tyylin kehittymistä ja hänen kokeilujaan tarkasti, mutta minäkin pystyn kyllä näkemään jonkinlaisen kehityksen kaaren. 

Alun kertova tyyli muuttuu vähitellen huomattavasti tulkinnanvaraisemmaksi. Kertomus vaihtuu tilannekuviksi tai jopa miltei abstraktiksi hetkien kuvaukseksi, joiden kohdalla on lukijan vastuulla päättää, mitä novellissa oikeasti kerrottiin. Novellit myös toisinaan liittyvät Woolfin muihin teoksiin, esimerkiksi sarja illanvieton kohtauksista tuntuu olevan osa Mrs Dallowayn maailmaa - ihan nimeltä mainittuja viittauksia myöten. 

Yhteistä kaikille novelleille on tarkkapiirteinen kerronta. Tulee sellainen olo kuin katsoisi ihmisenmuotoista patsasta valoverhon takana. Sitten joku tulee ja raottaa verhoa tarjoten suoran näkymän yksityiskohtiin.  Tosin välillä paljastuu, ettei yksityiskohtia olekaan. Patsaalta puuttuvat kasvot. Ehkä juuri tuo kasvottomuus tai "ratkaisemattomuus" on jonkinlaisena punaisena lankana läpi kokoelman. Niin, ja sitten sen myötä syntyvä sellainen pieni kriittisyys tai jopa ilkeämielisyyden tai halveksunnan vire, joka antaa tunteen vähän tuhahtelevasta kirjoittajasta, joka on menettänyt uskonsa siihen, että pinnan altakaan löytyisi jotain arvokasta. Woolfin on täytynyt olla lievästi toivoton ihmiskunnan suhteen.

Novelleista monet menivät minulla vähän ohi. Ehkä sen takia, että nykyihmiseltä puuttuu sen maailman konteksti, jossa ne on kirjoitettu. Voi myös olla, että kokoelmaa pitäisi lukea useampaan kertaan. Novellit avautunevat kunnolla vasta, kun niiden antaa muhia mielessään ja palaa sitten löytämään uusia yksityiskohtia. 

Mieleeni jääneet suosikkini ovat jostain kirjoittamisvuosien keskivaiheilta. 

Eräs seura kertoo nuorten naisten yrityksestä selvittää miehiä tarkkailemalla, miten hyvin he ovat suorittaneet tehtävänsä "hyvien ihmisten ja hyvien kirjojen tuottamisessa". Voiko miehiin luottaa ?Nykynainen vähän tuhahtaa, sillä me kai olemme jo oppineet läksymme ainakin osittain. Ei pidä luottaa miehiin ja jättäytyä heidän armoilleen, vaan pitää luottaa omaan itseensä ja koettaa ottaa aktiivinen vastuu elämästään. Se ei tietenkään ole helppoa nykyäänkään. 

Kaksi muuta mieleeni jäänyttä novellia ovat tehneet vaikutuksen ehkä enemmän muodollaan ja jopa jonkinlaisella fantasiaelementillään. Hedelmätarhassa Miranda nukkuu omenapuun alla. Unet ja eletty elämä sekoittuvat nykyhetkeen. Asiat toistuvat, aika kulkee, ihminen on katoavainen, mutta edelleen omenat kasvavat puutarhassa. Novellin voi lukea monella tavalla. Minulle se on kuvaus päivien toistuvuudesta, ajan kulumisesta ja ihmisen lopulta lyhyestä olemassaolosta. 

Lastenhoitaja Lugtonin verho puolestaan on sadunomainen kuvaus kankaan kuvioiden heräämisestä eloon. Taas ollaan unen ja valveen rajamailla, mutta tällä kertaa puhtaammin maailmojen lomittuessa samoin kuin lastenhuoneen kirjoissa. 

Monia muitakin mielenkiintoisia novelleja kirjasta löytyy, eikä vähiten, jos niitä yhdistäisi samalla Woolfin päiväkirjojen ajoituksiin ja hänen muihin teoksiinsa. En yhtään ihmettele, että Woolf on edelleen kirjallisuudentutkijoille mielenkiintoinen sekä teostensa, elämänsä että niiden historiallisen kontekstin osalta. Huomaan itsekin nauttivani lukemieni asioiden yhdistyessä mielessäni kokonaisuudeksi. Päiväkirjat, novellit sekä alkuvuodesta lukemani kuvaukset viime vuosisadan alun kirjallisista suuntauksista sekoittuvat keskenään muodostaen uusia kuvioita. Löytämisen riemua. 

Matka jatkuu. 

4.3.2023

(Luku)päiväkirja: Woolfia viikon varrelta


 

Maanantai 27.2.2023

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kuin kerran viikossa. Alunperin piti lukupäiväkirjaan merkitä lukemisen tuottamia ajatuksia, mutta näin ei ole vain käynyt. En ole lukenut tarpeeksi tai sitten en ole lukenut tarpeeksi inspiroivaa kirjaa. 

Tänään aloitin, hassua kyllä, lukemaan juurikin päiväkirjaa. Virginia Woolfin käännetyistä päiväkirjoista ensimmäinen alkaa vuodesta 1915. Sota on käynnissä. Woolfin merkinnät koskevat uuden asunnon etsimistä. Teksteissä vilisee etunimiä ja rouva sitä ja tätä. En oikeasti ihan tiedä, mistä on kyse, mutta tunnelma on jotenkin juuri sellainen kuin voisi Virginia Woolfin päiväkirjoissa olevan. Samalla olen vähän kateellinen hänen mahdollisuudestaan kuluttaa tunteja lukemiseen, kirjoittamiseen ja Lontoossa käymiseen. Mitenkähän itse saisi samanlaisen elämänrytmin ? 

Ei minulla töissä ole mitenkään liian kiire. Olen opetellut priorisoimaan omaa hyvinvointiani ja joskus se voi tarkoittaa muutaman sivun lukemista palaverien välissä, siis ihan jotain muuta kuin töihin liittyvää. Joskus taas se tarkoittaa palaveerausta ulkona kävellen. Tänään tein molempia. 

Aamulla laskin, mahdanko onnistua lukemaan kaikki lainassa olevat kolme kirjaa ennen eräpäiviä. Se onnistuu kyllä, jos luen joka päivä vähintään 50 sivua, enkä sorru liian paljon sivuteille. Tiedossa siis Woolfia, niin päiväkirjoina kuin novelleina, ja sitten Kustaa II Aadolfin elämäkertaa, eli Pohjolan leijona. Ei yhtään hullumpaa. 


Tiistai 28.2.2023

Tänään töissä olin kauhean huono työntekijä. Kahden palaverin välisellä noin puolen tunnin tauolla en jaksanutkaan kirjoittaa sähköposteja tai valmistella dokumentteja. Niiden sijaan laitoin luureihin Vera Valan Pimeyden paratiisin. Istuin hetken aikaa tekemättä mitään ja kuuntelin sitten tarinaa erilaisten tylsien ja ajatuksettomien administratiivisten tehtävien aikana. 

Olen jotenkin koukuttunut Seychellien maisemaan ja vähän ehkä kiemuraiseen ja useammalla aikatasolla kulkevaan tarinaan. Pysyn kuitenkin hyvin mukana, vaikka sitten keskellä työpäivää. 

Nyt illalla olen lukenut Virginia Woolfin päiväkirjaa. Ihailemani kirjailija on vuonna 1917 vähitellen osoittautumassa aika ilkeäksi ihmiseksi. Hänen päiväkirjamerkinnöissään ystävät ja tuttavat ovat konservatiivisia, puhuvat liikaa, pitävät omaa arvoaan liian suurina ja varsinkin naiset vanhenevat rumasti. En oikein tiedä, mitä ajatella. 


Keskiviikko 1.3.2023

"Mieleen tuli, ettei ikääntyminen johda uuteennäkökulmaan elämän suhteen vaan vanhan näkökulman hiipumiseen..." Virginia Woolf, Päiväkirjat I (s.145) 

Miksiköhän minusta tuntuu nykyään niin "hyvältä" tai "luonnolliselta" lukea lyhyitä kuvauksia jonkun toisen elämästä? Jostakuta toisesta menneisyydessä, matkalla, muualla ? Kuten nyt vaikka juurikin Woolf tai Kyllikki Villa. 

Tänään en edes soittanut lounasseuraa vaan luin ensimmäisen maailmansodan aikaista kuvausta päivistä kirjoittaen ja etukirjainten kanssa seurustellen. Kirjan eniten käyttämäni sivut ovat varmaan henkilönimien selitykset, eikä sieltäkään löydy  kaikkia. 


Perjantai 3.3.2023

Olen oudosti ihastunut Woolfin päiväkirjojen elämään, mikä tuntuu jotenkin oudolta ottaen huomioon aikakauden. Ensimmäinen maailmansota oli meneillään, ilmahyökkäykset valvottivat, tuttuja kuolleita tai haavoittuneita vilahtelee teksteissä. 

Silti viehätyn kirjoittamisen ja lukemisen kuvauksesta. Käynneistä maalla ja sienien poimimisesta. Erityisesti pitkistä kävelyistä sieniretkillä. Myös sosiaalinen elämä on vilkasta ja ihmisiä tulee vierailuille (päiviksi) ja Woolfit vierailevat, on klubia ja Lontoota. 

Ehkä olen vain kateellinen. Huomaan päiväkirjan vetävän minua puoleensa, mutta aikaa lukemiseen on kuitenkin vähän. Töitäkin pitää tehdä. 

Luulen suurimman houkutuksen olevan siinä, miten Woolf ilmiselvästi on kuitenkin vapaa käyttämään aikaansa siihen, mitä eniten rakastaa, eli kirjoittamiseen. Se huokuu sivuilta. 

Aamulla pääsin kohtaan, jossa rauha julistettiin. Woolfin vähän lakoninen kuvaus siitä, miten vuosien taistelujen päätyminen ei sitten tuntunutkaan lopulta niin suurelta kollektiiviselta asialta kuin olisi odottanut, ja arki pienine murheineen ja vähäpätöisiltä tuntuvine poliittisine kahinoineen oli miltei pettymys. Voin kuvitella. Ehkä suuret ja kovasti odotetut muutokset ovat aina lopulta pienempiä kuin, miksi ne kuvittelee. Maailma ei lopulta keikahdakaan uuteen asentoon. 


Lauantai 4.3.2023

Haa! Tunnistin nimen Dorothy Richardson! (ref. Vaivan arvoista /naispuolinen vastine Proustille). Riemastuttava yksityiskohta kaikkien etunimien ja isojen kirjainten joukossa. 

.......

Joudun muistuttamaan itseäni lukevani oikean ihmisen oikeasta elämästä (tai ainakin sen valituista paloista). Miksi toisen päiväkirjan lukeminen tuntuu nyt romaanilta ? Onko kyse ajan ja paikan erilaisuudesta, vai Woolfin tunnistettavasta tyyylistä? Kaikki noista tuntuvat muistuttavan jotain aiemmin lukemaani. Tai sitten kyse on kuvatun elämän erilaisuudesta verrattuna omaani. 

Woolf tuntuu jotenkin eläneen juuri niin kuin olen kuuluisan kirjailijan kuvitellut viettävän aikaansa tuohon aikaan ja hänen (näennäinen?) vapautensa lukea, kirjoittaa, tavata ystäviä, käydä Lontoossa ja maalla jne. vetää minua puoleensa. Juuri nauroimme siskon kanssa, että olisimme mainiosti sopineet viime vuosisadan alun "yläluokkaiseen" elämäntapaan, tietysti höystettynä nykyajan eduilla ja vapauksilla. 

.......

"Miesten luoma ilmapiiri on minusta kiusallinen. Eivätkö he luota minuun? 
Halveksivatko he minua? Ja jo, niin miksi he istuvat seurassani koko vierailun ajan?..."  

Hätkähdin lukiessani tuota ylläolevaa. Tunnistan tilanteen, jossa palaverissa huomaan omia huomioitani/huoliani vähäteltävän ja tilalle nousee jonkinlainen (yleensä miehinen) kuvaus siitä, miten asia varmasti menee niin kuin on suunniteltu huolimatta mainitsemistani riippuvuuksista. Tätä siis tapahtui Woolfin aikaan ja tapahtuu edelleen. 

.......

Olen kirjannut tänne yksittäisi Virginia Woolfin päiväkirjaan liittyviä ajatuksia. En kaikkia, mutta joitain. Huomaan olevani vastahakoinen kirjan päättymistä kohtaan. Yli sata vuotta sitten kirjoitetut lyhyet päiväkirjamerkinnät minulle tuntemattomista ihmisista, tilanteista ja ympäristöstä ovat osoittautuneet yllättävän koukuttaviksi ja stimuloiviksi. 

Onneksi saan jatkaa kevättä Virginia Woolfin seurassa. Innostuin nimittäin osallistumaan Instassa Shakespearen sisar tilillä lanseerattuun #kevätvirginiankanssa haasteeseen. Tosin tein väärinpäin ja luin helmikuussa enemmän päiväkirjaa kuin novelleja. Syytän kirjaston varauksia ja eräpäivien ajoituksia. 

Sitä paitsi, päiväkirjoja on ainakin kolme osaa vielä jäljellä... 

.......

Ai niin, kuuntelin myös Vera Valan Pimeyden paratiisi -dekkarin loppuun tuossa porkkanakakkua leipoessani. Siitä lisää jossain kohtaa.