Bulevardi - ja keväinen kaipuu jonnekin

Kevään aurinkoiset päivät, jolloin lumi hiljalleen sulaa alta paljastuneelle asfaltille, saavat jotain liikahtelemaan myös sydämen tienoilla. Jos syksyllä sydämessä värähtelee uuden odotus, on keväällä vuorossa kaipuu jonnekin muualle. Kyse ei niinkään ole paikasta, vaan ennemminkin ajasta tai  rinnakkaistodellisuudesta.

Minulla tuo toinen todellisuus ilmenee yleensä "mitä jos"-ajatuksina. "Mitä, jos kuitenkin olisin jatkanut kirjallisuuden ja kielten opiskelua?" "Mitä, jos sittenkin vielä...?" - Samalla huomaan kaipaavani aikaan ja tunnelmiin, joita ei enää ole. Olen aina ollut heikkona kertomuksiin viime vuosisadan alkupuolelta. Suomen itsenäisyyden alkuvuodet, Euroopan tanssiva aika sotien välillä sekä niihin liittyvä taide ja erityisesti  kirjallisuus tuntuvat houkuttelevilta ja omilta, vaikka olenkin syntynyt vuosikymmeniä jälkeenpäin. Waltari, Hemingway, Christie (Poirot) ja monet muut osuvat johonkin herkkään pisteeseen.

Hetken unelmoin ja sitten ekonomin kylmä realismi puskee pintaan. Ihannoimani ajat olivat kovia aikoja suurimmalle osalle ihmiskunnasta. Lisäksi ne ovat menneisyyttä, eikä sitä voi elää uudelleen - suuri osa lukemastani on fiktiota. Enkä minä edelleenkään edes tiedä, mitä isona oikeasti haluaisin tehdä. Niinpä jatkan puurtamista nykyisellä uralla, ainoalla, jonka kai oikein osaan. Sydän ei ole täysillä mukana, mutta asuntovelkaa saa maksetuksi. Ehkä sitten joskus...

Kirjojen myötä kuitenkin palaan taas kuviin vähän boheemista ja kansainvälisestä elämästä. Nyt viimeksi sen tein Tove Janssonin lyhyiden kirjoitusten myötä.

Tove Jansson (toim. Sirke Happonen): Bulevardi - ja  muita kirjoituksia
Oma ostos 

Sirke Happonen on koonnut yhteen Tove Janssonin eri lehdissä julkaistuja lyhyitä novelleja tai esseitä vuosilta 1934-1995. Kokoelma on varsin sekalainen ja käsittää sekä joululehtiä varten kirjoitettuja lyhyitä kuvauksia, jotka aika suoraan vievät tuohon minun mielessäni häilyvään kuvaan Pariisin kahviloissa ja bulevardeilla tapahtuvista kohtaamisista, että Tove Janssonin varsinkin vanhempana kirjoittamia ajatuksia niin rakentamisesta kuin lastenkirjojen kirjoittamisesta.
Novellien välissä kirjassa esitellään aina muutamia saman aikakauden kuvia Janssonin tuotannosta. Hän kun oli tuottelias sekä kirjoittajana että kuvittajana.

Ihan kaikkiin tarinoihin en varauksetta ihastunut. Osa vaikutti hitusen sekavasti kirjoitetulta (pakonomaisilta - onkohan kyseessä ollut deadlinen lähestyminen). Muutama kuitenkin vei mukanaan, joko aiheen tai tarinan myötä. Pariisista kertovat lyhyet tarinat Bulevardi, Parta ja Viulu välittävät jotain haikeaa ja romanttista, jonka mielessäni kai aina yhdistän niin niiden kuvaamaan aikaan kuin paikkaankin.

Kavala lastenkirjailija näyttää vilauksen Janssonin hivenen ärtyneestä asennoitumisesta kysymykseen, miksi lastenkirjailija kirjoittaa lapsille. Teksti heijastaa Janssonin kirjoista tunnistettavissa olevia piirteitä. Tarina ei kerro kaikkea, vaan lukijan pitää tulkita/jatkaa tarinaa. Ilmassa pitää olla jännitystä ja katastrofin tuntua turvallisessa miljöössä. "Kysymyksiä, joihin vastaa lapsi, ei kirjailija..."  Samassa novellissa on myös mielestäni yksi kauneimpia kuvauksia hyvän (lasten)kirjan sisällöstä.

"... Maailmaa, jossa ystävällisyys ja julmuus, turva ja vaara ovat rauhoittavasti puhtaan valkoisia ja sysimustia. Maailmaa, jossa harmaa ei koskaan ole alakulon väri, vaan pelkkää perspektiivin luomaa utua kätketyn edessä." 

Riemastuttavimmaksi novelleista osoittautui Epähemulimainen tarina. Muumilaakson asukkaiden ilmaantuminen vähän raadolliseen kuvaukseen kirjailijasta ja kulttuuriväen suhtautumisesta ihailemaansa taiteilijaan kosten illan jälkimainingeissa on vähän ilkikurinen ja mahdollistaa kai aikuisen lukijan tunkeutumisen lasten valtakuntaan. Ihan kuin voisi omia sitä jonkin nurkan, kun hemuli kärsii lapsille tuntemattomasta, mutta aikuisten hyvin tietämästä krapulasta.