Tämän(kin) kirjan olen lukenut jo jokin aika sitten, mutta en oikein osannut heti kirjoittaa siitä mitään. David Mitchell on velho kirjoittamaan tuokioita, kuvia, joiden irrallisesta ketjusta lopulta muodostuu kiehtova kokonaisuus. Noin voin sanoa jo kahden kirjan lukukokemuksella. Cloud Atlas koukutti minut jo vuosia sitten, mutta jostain kumman syystä kesti 5 vuotta ennen kuin tartuin Mitchelliin seuraavan kerran.
Jos Cloud Atlas peilasi tarinasta toiseen, kertoo Luukellot fragmentoituneen juonen ajan kulumisen kautta. Henkilöhahmot toistuvat, heidän tarinansa limittyvät ja lomittuvat, maailma muuttuu ja samalla lähestytään salaperäistä Horologia kaiken keskiössä. Loputtoman peilitunnelin sijasta liu'utaan spriraalin kaarteita.
On pikkuveli, joka katoaa. On nuori Holly, joka karkaa kotoa ja kuulee päässään ääniä verhon takaa. On huonoa omatuntoa poteva sotakirjeenvaihtaja, on kynänsä kadottanut kirjailija ja sitten ovat ne, jotka haluavat elää ikuisesti.
Ikiaikainen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta piruineen ja enkeleineen pukeutuu uudenlaiseen asuun. Valta, kuolemattomuus ja rakkauden voima sotkeutuvat ympäristökatastrofiin ja inhimillisyyden rappioon. Juonipyörteessä kelluu ja keikkuu vaikka ja mitä. Minä tykkäsin.
Luukellot on häiritsevä ja hämmentävä, lumoava ja koukuttava. Se on kirja, jossa historialliset ja kirjalliset viitteet piiloutuvat valeasuihin ja lukija joutuu miettimään omia assosiaatioitaan. Rakenteellisesti kirja on haastava aikahyppyjen ja henkilöhahmojen välisten suhdekiemuroiden vuoksi. Toisaalta sama haasteellisuus myös suo oivalluksen makeita hetkiä, kun yhteydet ja vaikutukset pikkuhiljaa paljastuvat.
Lukukokemus oli palkitseva ja nautinnollinen, vaikka kirjan lukemisen jatkaminen tuntui välillä yllättävän vaikealta. Luukellot ei päästä helpolla. Ilman paneutumista voi kärryillä pysyminen käydä hankalaksi. Olisi kuitenkin ollut todella sääli, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Sen verran korkealle Luukellot kiilaisi suosikkilistalleni. Sille päästäkseen pitää kirjan jäädä mieleen kummittelemaan vielä viimeisen sivun jälkeen ja kaikkein parasta on, jos voin kuvitella lukevani kirjan joskus uudelleen. (En sitä nimittäin tee juuri koskaan.) Arvannette, että kriteerit nyt täyttyivät.
Luulen lievien lukuvaikeuksieni johtuvan oman keskittymiskykyni viime aikaisesta pirstaloitumisesta. Korona-aika on vaatinut veronsa, sillä huomaan tarinaan ja hetkeen rauhoittumisen tulleen vaikeammaksi. Silti pitäisi yrittää, sillä hyvän kirjan kohdalla syventyminen palkitsee. Siinä pääsee pandemia-rajoituksista huolimatta matkalle jonnekin ihan muualle. Nostaessaan silmänsä kirjasta, huomaa tankanneensa uutta energiaa selviytymiseen arjesta etäkuplassa.
