4.3.2023

(Luku)päiväkirja: Woolfia viikon varrelta


 

Maanantai 27.2.2023

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kuin kerran viikossa. Alunperin piti lukupäiväkirjaan merkitä lukemisen tuottamia ajatuksia, mutta näin ei ole vain käynyt. En ole lukenut tarpeeksi tai sitten en ole lukenut tarpeeksi inspiroivaa kirjaa. 

Tänään aloitin, hassua kyllä, lukemaan juurikin päiväkirjaa. Virginia Woolfin käännetyistä päiväkirjoista ensimmäinen alkaa vuodesta 1915. Sota on käynnissä. Woolfin merkinnät koskevat uuden asunnon etsimistä. Teksteissä vilisee etunimiä ja rouva sitä ja tätä. En oikeasti ihan tiedä, mistä on kyse, mutta tunnelma on jotenkin juuri sellainen kuin voisi Virginia Woolfin päiväkirjoissa olevan. Samalla olen vähän kateellinen hänen mahdollisuudestaan kuluttaa tunteja lukemiseen, kirjoittamiseen ja Lontoossa käymiseen. Mitenkähän itse saisi samanlaisen elämänrytmin ? 

Ei minulla töissä ole mitenkään liian kiire. Olen opetellut priorisoimaan omaa hyvinvointiani ja joskus se voi tarkoittaa muutaman sivun lukemista palaverien välissä, siis ihan jotain muuta kuin töihin liittyvää. Joskus taas se tarkoittaa palaveerausta ulkona kävellen. Tänään tein molempia. 

Aamulla laskin, mahdanko onnistua lukemaan kaikki lainassa olevat kolme kirjaa ennen eräpäiviä. Se onnistuu kyllä, jos luen joka päivä vähintään 50 sivua, enkä sorru liian paljon sivuteille. Tiedossa siis Woolfia, niin päiväkirjoina kuin novelleina, ja sitten Kustaa II Aadolfin elämäkertaa, eli Pohjolan leijona. Ei yhtään hullumpaa. 


Tiistai 28.2.2023

Tänään töissä olin kauhean huono työntekijä. Kahden palaverin välisellä noin puolen tunnin tauolla en jaksanutkaan kirjoittaa sähköposteja tai valmistella dokumentteja. Niiden sijaan laitoin luureihin Vera Valan Pimeyden paratiisin. Istuin hetken aikaa tekemättä mitään ja kuuntelin sitten tarinaa erilaisten tylsien ja ajatuksettomien administratiivisten tehtävien aikana. 

Olen jotenkin koukuttunut Seychellien maisemaan ja vähän ehkä kiemuraiseen ja useammalla aikatasolla kulkevaan tarinaan. Pysyn kuitenkin hyvin mukana, vaikka sitten keskellä työpäivää. 

Nyt illalla olen lukenut Virginia Woolfin päiväkirjaa. Ihailemani kirjailija on vuonna 1917 vähitellen osoittautumassa aika ilkeäksi ihmiseksi. Hänen päiväkirjamerkinnöissään ystävät ja tuttavat ovat konservatiivisia, puhuvat liikaa, pitävät omaa arvoaan liian suurina ja varsinkin naiset vanhenevat rumasti. En oikein tiedä, mitä ajatella. 


Keskiviikko 1.3.2023

"Mieleen tuli, ettei ikääntyminen johda uuteennäkökulmaan elämän suhteen vaan vanhan näkökulman hiipumiseen..." Virginia Woolf, Päiväkirjat I (s.145) 

Miksiköhän minusta tuntuu nykyään niin "hyvältä" tai "luonnolliselta" lukea lyhyitä kuvauksia jonkun toisen elämästä? Jostakuta toisesta menneisyydessä, matkalla, muualla ? Kuten nyt vaikka juurikin Woolf tai Kyllikki Villa. 

Tänään en edes soittanut lounasseuraa vaan luin ensimmäisen maailmansodan aikaista kuvausta päivistä kirjoittaen ja etukirjainten kanssa seurustellen. Kirjan eniten käyttämäni sivut ovat varmaan henkilönimien selitykset, eikä sieltäkään löydy  kaikkia. 


Perjantai 3.3.2023

Olen oudosti ihastunut Woolfin päiväkirjojen elämään, mikä tuntuu jotenkin oudolta ottaen huomioon aikakauden. Ensimmäinen maailmansota oli meneillään, ilmahyökkäykset valvottivat, tuttuja kuolleita tai haavoittuneita vilahtelee teksteissä. 

Silti viehätyn kirjoittamisen ja lukemisen kuvauksesta. Käynneistä maalla ja sienien poimimisesta. Erityisesti pitkistä kävelyistä sieniretkillä. Myös sosiaalinen elämä on vilkasta ja ihmisiä tulee vierailuille (päiviksi) ja Woolfit vierailevat, on klubia ja Lontoota. 

Ehkä olen vain kateellinen. Huomaan päiväkirjan vetävän minua puoleensa, mutta aikaa lukemiseen on kuitenkin vähän. Töitäkin pitää tehdä. 

Luulen suurimman houkutuksen olevan siinä, miten Woolf ilmiselvästi on kuitenkin vapaa käyttämään aikaansa siihen, mitä eniten rakastaa, eli kirjoittamiseen. Se huokuu sivuilta. 

Aamulla pääsin kohtaan, jossa rauha julistettiin. Woolfin vähän lakoninen kuvaus siitä, miten vuosien taistelujen päätyminen ei sitten tuntunutkaan lopulta niin suurelta kollektiiviselta asialta kuin olisi odottanut, ja arki pienine murheineen ja vähäpätöisiltä tuntuvine poliittisine kahinoineen oli miltei pettymys. Voin kuvitella. Ehkä suuret ja kovasti odotetut muutokset ovat aina lopulta pienempiä kuin, miksi ne kuvittelee. Maailma ei lopulta keikahdakaan uuteen asentoon. 


Lauantai 4.3.2023

Haa! Tunnistin nimen Dorothy Richardson! (ref. Vaivan arvoista /naispuolinen vastine Proustille). Riemastuttava yksityiskohta kaikkien etunimien ja isojen kirjainten joukossa. 

.......

Joudun muistuttamaan itseäni lukevani oikean ihmisen oikeasta elämästä (tai ainakin sen valituista paloista). Miksi toisen päiväkirjan lukeminen tuntuu nyt romaanilta ? Onko kyse ajan ja paikan erilaisuudesta, vai Woolfin tunnistettavasta tyyylistä? Kaikki noista tuntuvat muistuttavan jotain aiemmin lukemaani. Tai sitten kyse on kuvatun elämän erilaisuudesta verrattuna omaani. 

Woolf tuntuu jotenkin eläneen juuri niin kuin olen kuuluisan kirjailijan kuvitellut viettävän aikaansa tuohon aikaan ja hänen (näennäinen?) vapautensa lukea, kirjoittaa, tavata ystäviä, käydä Lontoossa ja maalla jne. vetää minua puoleensa. Juuri nauroimme siskon kanssa, että olisimme mainiosti sopineet viime vuosisadan alun "yläluokkaiseen" elämäntapaan, tietysti höystettynä nykyajan eduilla ja vapauksilla. 

.......

"Miesten luoma ilmapiiri on minusta kiusallinen. Eivätkö he luota minuun? 
Halveksivatko he minua? Ja jo, niin miksi he istuvat seurassani koko vierailun ajan?..."  

Hätkähdin lukiessani tuota ylläolevaa. Tunnistan tilanteen, jossa palaverissa huomaan omia huomioitani/huoliani vähäteltävän ja tilalle nousee jonkinlainen (yleensä miehinen) kuvaus siitä, miten asia varmasti menee niin kuin on suunniteltu huolimatta mainitsemistani riippuvuuksista. Tätä siis tapahtui Woolfin aikaan ja tapahtuu edelleen. 

.......

Olen kirjannut tänne yksittäisi Virginia Woolfin päiväkirjaan liittyviä ajatuksia. En kaikkia, mutta joitain. Huomaan olevani vastahakoinen kirjan päättymistä kohtaan. Yli sata vuotta sitten kirjoitetut lyhyet päiväkirjamerkinnät minulle tuntemattomista ihmisista, tilanteista ja ympäristöstä ovat osoittautuneet yllättävän koukuttaviksi ja stimuloiviksi. 

Onneksi saan jatkaa kevättä Virginia Woolfin seurassa. Innostuin nimittäin osallistumaan Instassa Shakespearen sisar tilillä lanseerattuun #kevätvirginiankanssa haasteeseen. Tosin tein väärinpäin ja luin helmikuussa enemmän päiväkirjaa kuin novelleja. Syytän kirjaston varauksia ja eräpäivien ajoituksia. 

Sitä paitsi, päiväkirjoja on ainakin kolme osaa vielä jäljellä... 

.......

Ai niin, kuuntelin myös Vera Valan Pimeyden paratiisi -dekkarin loppuun tuossa porkkanakakkua leipoessani. Siitä lisää jossain kohtaa. 

8 kommenttia:

  1. Luin parisen vuotta sitten Nigel Nicolsonin kirjoittaman lyhyen elämäkerran Woolfista ja senkin sivuilta tuli tunne, ettei Woolf ollut mikään kiltein ja kivoin ihminen. Kiinnostavia huomioita joka tapauksessa, voisi itsekin kokeilla jotain Woolfin kirjaa taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, nerot ovat harvoin kai mukavia ihmisiä. Päiväkirja jatkui sitten ehkä hieman lempeämmin kommentein, mutta mielenkiintoisesti tulee sellainen pieni kilpailuasetelmakin näkyviin taiteilijoiden välillä.
      Virginia Woolf on kyllä edelleen yksi lempikirjailijoitani ja jatkan haastetta tässä kevään mittaan. En olekaan vähään aikaan hänen teoksiaan lukenut.

      Poista
  2. Woolfin ajatukset kiinnostavat niin, että päiväkirjoihin pitäisi ehdottomasti tarttua. Erityisesti tuo viimeinen sitaatti mietityttää: Kuinka paljon maailma lopulta on kirjailijan ajoista muuttunut? Kuinka paljon on yhä tasa-arvotyötä tehtävänä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasa-arvotyö ei näytä loppuvan koskaan. Lisäksi pitää olla valppaana, sillä jo saavutetut asiat näyttävät olevan maailmalla yllättävän haavoittuvia. Minäkin oikein hätkähdin lukiessani tuota kohtaa, se tuntui jotenkin niin pelottavan tutulta.

      Poista
  3. Virginia Woolf on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus omasta näkökulmastani, että minähän en ole vieläkään lukenut mitään hänen kynästään syntynyttä. Sen sijaan olen lukemissani kirjoissa nähnyt monia erilaisia viittauksia häneen, joko kirjoihinsa tai henkilönä. Kesällä 2014 luin Michael Cunninghamin Tunnit, jolloin ajattelin että myös Mrs Dalloway pitäisi lukea, mutta tässä sitä ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä ehtii :-) Woolfiin tosiaan viitataan todella monessa paikassa.

      Poista
  4. Yhdyn Janen huomioon siitä, että Woolfiin tosiaan viitataan kaunokirjallisuudessa hämmentävän usein. Ei se minua millään tavalla häiritse siis, mutta olen joskus miettinyt mistä se johtuu. Helpoin selitys tietysti on, että hänen elämänsä ja tuotantonsa on vaikuttanut moneen kirjailijaan inspiroivasti.
    Tuo Vera Valan dekkari on minulla vielä lukematta. Olen nyt tässä yrittänyt lukea paria dekkaria, mutta jotenkin genre tuntuu taas aika vieraalta, joten odottelen Valan kanssa kenties kesään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Woolf lienee myös osunut jotenkin sellaiseen ajankohtaan, jossa on haettu vaikutteita muista kirjoista normaalia enemmän ja hänen maineensa on luonut luonnollisen referenssipisteen. En tiedä.
      Minulla on menossa varsinainen dekkarikausi, sellaisia vähän vähemmän pelottavia siis :-)

      Poista