Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Toisinaan sitä yllättyy iloisesti ja saa kirjasta irti enemmän kuin odotti. Välillä se johtuu yllättävän vetävästä juonesta, toisinaan taas itseironisen lempeä tyyli koukuttaa. Lucia Berlinin kirja kuuluu viimeksimainittuihin.

Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Aika paljon puhui Siivoojan käsikirjaa vastaan ennen kuin aloitin sitä lukemaan. Enhän minä yleensä lue novelleja, enkä varsinkaan jaksa amerikkalaista alkoholinhöyryistä kurjuuden ylistystä. Kaiken lisäksi kirjaa on kehuttu suurin piirtein jokaisessa blogissa, mikä saa minut lähtökohtaisesti epäluuloiseksi.

Onneksi kuitenkin tulin kirjaan tarttuneeksi, sillä Lucia Berlinin tarinat ovat... no, kierolla tavalla riemastuttavia.

Novelleissa eletään arkea joko työn tai perheen kanssa. Siivooja tuntee asiakkaansa ja siivoaa sen mukaisesti, tai loikoilee lattialla, auttaa muistisairasta vanhaarouvaa löytämään lääkkeensä vakka erosi toimesta jo aikoja sitten. Äiti ryyppää, muttei liikaa tehdäkseen vielä eväät lapsilleen. Aborttia lähdetään hakemaan jouluostosten lomassa tai alkoholisti hyppää filmimiehen kelkkaan paetakseen parantolasta. Kauheita tarinoita, rumia tarinoita ja kuitenkin täynnä kauneutta - eikä vähiten tarinoissa käytetyn kielen vuoksi.

Sanat ja lauseet soljuvat eteenpäin kevyesti keinuen kuin nousuhumala askelissa. Ilmaisut ovat rikkaita ja raikkaita, kerrottiin sitten pesulan koneista tai parantolan kokkin rakkaudesta kulkukoiriin. Kauneutta löytyy aina, lempeyttä osoitetaan kanssaihmisille - vaikka sitten kielletyin hellyydenosoituksin aavikon suuren kuun alla.

Jännästi nämä novellit vievät mukanaan tanssiin rujojen ja välillä vähän makaaberien asioiden keskelle. Ehkä salaisuus on kertojan inhimillisyydessä. Ei ole niin kurjaa juoppolallia, etteikö jotain hyvää sydämestä löytyisi, ei niin rankkaa elämää, etteikö kukan kauneudesta voisi iloita. Huolimatta raadollisista kuvauksista elämän nurjalta puolelta, on päällimmäisenä kuitenkin lempeä hyväksyntä. Ihmisiähän me kaikki olemme. Liekö sitten kirjoittajan kyvyssä asettua hahmojensa asemaan heijastusta omasta alkoholismin värittämästä elämästä.

Lucia Berlinin henkilöt etsivät kaikki rakkautta ja hyväksyntää ja haluavat myös antaa itsestään toisille saman, mitä kaipaavat. Tosin miehet tuntuvat olevan katoavia olentoja, joihin ei voi luottaa, mutta naisten solidaarisuus kantaa. Viime kädessä voi löytää itsestään ne viimeiset voimavarat, joilla jatkaa seuraavan päivän puolelle.