Maailmanlopun meininkiä eli maailmankirjat sekaisin eli kun demoni ja enkeli ystävystyvät

Neil Gaiman/Terry Pratchett: Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch
Oma ostos Kobosta

Jihaa... tämä kirja vei mennessään sellaiselle ajelulle, että neljä maailmanlopun hevosmiestä eivät tunnu miltään. En ollenkaan ihmettele kirjan kulttimainetta, eikä kirjoittajien myöhempi (ja kai vähän aikaisempikaan) menestys kirjallisuuden tantereilla myöskään ansaitse edes kulmien kohotusta. Kirjasta löytyy Gaimanin vähän vinksahtanut, mitään kunnioittamaton huumori. Pratchett kai sitten toi mukanaan yksityiskohtien tarkkuuden ja henkilöhahmojen erikoiset piirteet, tai ehkä se oli kuitenkin toisinpäin. Joka tapauksessa herroilla on mitä ilmeisimmin ollut huisin hauskaa tätä kirjoittaessaan.

Maan pinnalle on tullut Antikristus pienen vauvan muodossa. Kasvettuaan 11-vuotiaaksi hänen on aiheutettava maailmanloppu, jotta taivaan ja helvetin sotavoimat pääsevät viimein mittelemään voimiaan viimeisessä taistelussa. Enkeli Aziraphale ja demoni Crowley ovat vakoojia ja kahden vastakkaisen voiman edustajia, jotka ovat löytäneet miellyttävän tasapainon ja mukavan elämän. Tätä olotilaa ei millään viitsisi häiritä maailmanlopulla.

Agnes the Nutter puolestaan oli noita, joka kirjoitti aikoinaan kirjan oikeaa osuvista, mutta ei niin tarkoista ennustuksistaan. Näitä ennustuksia yrittää selvittää hänen kaukainen jälkeläisensa, apunaan noidanmetsästäjien nuorin edustaja. Kaikki haluavat pelastaa maailman, mutta onnistuuko se ilman "heitä", kulmakunnan pelottavinta jengiä?

Ahh, tämä oli taas leikittelevää ja kuitenkin omalla tavallaan viiltävän julmaa satiiria. Mikä onkaan jumalallinen suunnitelma ja kuka voi kuvitella sen tietävänsä? Palavat autot ja venäläisten vakoojien lihottamat ankkalammen linnut sekoittuvat Helvetin Enkeleiden pahimpaan ja todellisimpaan muotoon. Sekamelskasta tulee juurikin niin hauska kuin miltä se kuulostaa ja kuitenkin sen voi nähdä myös ihmisyyden ylistyksenä. Kaikkine heikkouksineen, kaikkine paheineen, kaikkine toiveineen ja hyvää tarkoittavine kohelluksineen, ihmisen kahden puolen tasapaino voi pelastaa maailman.

Ei, en aio sen kummemmin analysoida kirjan viestiä. Kukin tulkitkoon tavallaan. Jotenkin en jaksa edes uskoa, että kirjoittajilla varsinaisesti olisi mitään sanomaa ollutkaan, ainakaan sen perusteella, mitä he kirjan syntyprosessista ovat maailmalla kertoneet ja kirjoittaneet. Jotenkin vain he onnistuvat kirjoittamaan sen verran monella eri tasolla, että kiemuraiset tulkinnatkin ovat mahdollisia...

Jos ette vielä tajunneet niin väännettäköön rautalangasta. Me likes. Ei liian raskasta, mutta kuitenkin tarpeeksi monimutkaista, että mielenkiinto säilyy. Eskapismia parhaimmillaan. Gaimania olen lukenut muitakin, vähän vaihtelevalla innostuksella, mutta kaikkiaan fanituksen puolelle kallistuen. Pratchettin kirjoihin on tullut tartuttua vähän vähemmän, mutta pitänee vähitellen korjata tuokin puute.