(Luku)päiväkirja: Kai tämä vuosi pitäisi ihan oikeasti aloittaa - ja yllättäviä keskeneräisiä

Jaa, että mitäs nämä ensimmäiset 9 päivää sitten on tehty ? Lähinnä kai oleskeltu, lueskeltu, nautiskeltu... Töiden tekeminenkin oli tuossa viikolla vähän vielä leikittelyä, kun suurin osa kollegoista ja asiakkaista oli joko vielä lomalla tai aloitteli hiljalleen. Eikä työpäiviäkään ollut oikeasti kuin kolme. 

Huomisesta sitten alkaa se todellinen työnteko, kai. Innostus ei ole kauhean korkealla tasolla. Mieluiten vaan jatkaisin tätä oleskelua. 

Luettavaa ainakin olisi. Minulla on Murakamin Vieterilintukronikka edelleen kesken. Enkä ole lukenut Suomen ruokahistoriaakaan loppuun. Molemmat etenevät kuitenkin ihan hyvää tahtia. On vain kaikenlaista muutakin puuhaa. 

Äänikirjoina olen kuunnellut Love, Lies and Hocus Pocus sarjaa. Beginnings loppui ja Revelations on kesken. Tykkään. 

Minulla on keskeneräisiä kirjoja ylläolevien lisäksi melkoisen paljon ja joukossa useampi yllättävä nimi. Ainakin osan kyllä aion jossain kohtaa vielä lukea loppuun: 

• Anni Kytömäki: Margarita - Olen melkein shokissa siitä, että tämä kirja on jäänyt kesken. Rakastin Kultarintaa ja Kivitaskua, mutta Margarita sai minut jostain syystä kiemurtelemaan lukiessa. En osaa sanoa, miksi. Tarina ei vain vetänyt minua mukanaan. Aion kuitenkin lukea Margaritan loppuun. Ehkä jopa tänä vuonna 
•  Terhi Tarkiainen: Kitty - Epäilin tätä kirjaa hieman jo ennen kuin aloitin sitä lukemaan. En vain ole ollut siinä moodissa, että tarina väkivaltaisen koston unelmoinnista houkuttelisi. Riippumatta siitä, onko koston kohde ansainnut suunnitellun kohtalonsa vai ei. Tässäkin on kyseessä kirjailija, jonka edellisestä romaanista pidin hurjasti. 
• Taylor Jenkins Reid : Daisy Jones & the Six - Äänikirja bändin sekoilusta, noususta ja tuhosta kuulosti hauskalta. Puoleenväliin mennessä en enää jaksanut huvittua. Kliseisyys kantaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten kyllästyin. Varsinkin, kun tarina jotenkin toisti itseään. Useampi tätä on kehunut, joten ehkä annan jossain kohtaa uuden mahdollisuuden, ehkä... 
• Terry Mancour: Warmage - Toinen osa The Spellmonger sarjaa on aivan  yhtä pitkä ja kiemurainen perinteinen "maskuliininen" fantasia kuin ensimmäinen osa. Se vaatii vähän pidemmän pätkän aikaa ja kuuntelua, jotta flow-syntyy. Odottaa vielä sopivaa hetkeä, sillä olen vasta ihan alkukahinoissa. 
• Sherlock Holmes kokoelma Stephen Fryn lukemana on kai jonkunlainen ikuisuusprojekti. Kuuntelen siitä aina yhden muutaman kuukauden välein. 
• Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki - Sain kirjan pyytämättömänä arvostelukappaleena. Aloitin lukemaan, pidin ja sitten tuli jotain. Kirja on edelleen kesken. Ongelmana näissä historiallisissa romaaneissa on, että keskenjäämisen jälkeen pitäisi selata alkua, jotta muistaa, missä mennään. 
• Louise Penny: Kylmän kosketus - laadukasta, tummasävyistä dekkaria Kanadasta. En tiedä, miksi tämä on jäänyt kesken (tai oikeastaan, miksen päässyt alkua pidemmälle). Todennäköisesti kaipasin jotain kevyttä ja viihdyttävää, niin kuin suurimman osan viime vuotta. 
• Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta - taas kerran kirjailija, jonka aiemmista romaaneista pidin kovasti. Kyseessä on Portugaliin sijoittuva dekkarisarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa kuuntelin nopeasti ahmaisten. Tässä kuitenkin henkilöhahmot vaikuttavat olevan jotenkin niin täysin eksyksissä ja lamaannuksissa ja kieroutuneesti kiinni toisissaan, että tuli melkein paha olo. Jäi kesken, muttta kaipa kuuntelen jossain kohtaa loppuun. Pidän etsivä Rui Santosista sen verran, että mielellään lukisin hänestä lisää. Ehkä seuraavat osat ovat vähemmän täynnä negatiivista energiaa.

Tuossa siis lista kirjoja, jotka todennäköisesti tulen lukemaan loppuun jossain vaiheessa, ehkä. Lisäksi Goodreadsin listalta löytyy Barack Obaman A Promised Land, mutta en ole päässyt siinä ensimmäistä lukua pidemmälle, joten sitä tuskin lasketaan vielä edes keskeneräiseksi. 

Listaa katsoessa huomaan, että viime vuonna on kesken jäänyt erityisesti jollain tavalla aihettaan negatiivisesti tai synkästi lähestyviä kirjoja, tai sitten sellaisia, joiden lukemiseen pitäisi jotenkin keskittyä. Mitä ilmeisimmin voimat eivät ole riittäneet mihinkään vaativampaan. 

Lukulistalla tietysti on sitten aloittamattomia kirjoja pitkä rivi, mutta siitä lisää toiste. 

Kivitasku

Mitähän tästä oikein osaisi kirjoittaa? Rimakauhu iskee, kun yrittää kuvata lukukokemustaan kirjasta, jonka kirjoittaja suvereenisti pyörittää tekstiä ja tarinaa niin, että lukijan on pakko antautua vain keinumaan kielen laineilla ja elämään läpi aikojen ja kohtaloiden.

Kirja on aivan mahtava. Piste.

Tuohon kai pitäisi kirjoittaminen lopettaa, mutta enhän minä osaa.

Sukupolvien läpi polveileva tarina on omiaan niille, jotka odottavat kirjan vievän mukanaan vaellukselle ajasta ja elämästä toiseen. Välillä yksi sana tai ohimennen lausuttu nimi loksauttaa paloja paikoilleen. Silti kirja yllättää lopussakin. Se jättää miettimään, miksi omat olettamukset kuitenkin olivat jotenkin jotain muuta.

Helena haluaa lähteä tutkimusmatkalle, mutta päätyy jonnekin muualle. Veka painii sairauden kanssa ja pakenee isoäidin mökkiin. Sergei seisoo teloituskomppanian edessä, mutta kulkee kuitenkin pitkän matkan Suomen saloille. Suomessa louhitaan kiveä, josta silmät tarkkailevat toisesta maailmasta. Kaikki liittyy kaikkeen ja lopussa lukijakin ymmärtää. Tärkeää on matka.

Tähän kirjaan voi upota ja se olikin ihanteellinen lukumaratonin luettava. Pienissä pätkissä osa viehätyksestä saattaa kadota ja tarinoiden kudelma jäädä reikäiseksi. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja jollei tämä päädy edes jonnekin palkittavaksi niin huonosti menee Suomen kirjallisuuspiireissä.

Minä luin tämän nimenomaan tarinana ihmisistä, mutta kirjan on rikas myös viitteissään paikkoihin ja tapahtumiin. Kulttuuri kukoistaa-blogin Arja innostui googlailemaan ja lähti "vaellukselle" tutkimaan kirjan viitteitä tarkemminkin. Mielenkiintoista. Ehkä pitäisi itsekin avartaa horisonttia pois fiktion maailmasta ja siirtyä todellisuuteen. Kirja varmasti kestäisi toisenkin lukukerran.  

Ketään ei liene yllättynyt siitä, että Kivitaskua on luettu monessa muussakin blogissa. "Tapauksen" tunnistaa siitä, että ylistys ei ole tylsän yksimielistä. Liian yksiääninen reaktio kertoo useimmiten tylsästä kirjasta, jonka vaikutus katoaa nopeasti. Kivitasku on omanlaisensa ja Kytömäellä oma äänensä. Minä kuuntelen mielelläni, toiset etsivät muunlaista musiikkia.

Tässä linkkejä muiden ajatuksiin:
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa 
Tekstiluola 
Jokken kirjanurkka

Jospa sitä kuitenkin - ja sitten tuli Kultarinta

Anni Kytömäki : Kultarinta 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minä olen lopen kyllästynyt Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja varsinkin sodista kertoviin kirjoihin - KORJAUS, minä olin lopen kyllästynyt. Sitten tartuin kuin vahingossa Tommi Kinnuksen kirjaan Neljäntienristeys ja tykkäsin. Sitten... vähän varovaisesti, myönnetään, aloitin lukemaan Anni Kytömäen teosta Kultarinta - ja lumouduin.

Kultarinta on tarina Suomen itsenäisyyden alusta sotien kynnykselle. Kansalaissota, jakautunut kansa ja pienet ihmiset aatteiden jaloissa nousevat esiin rikkaina ja raastavina. Silti pääpaino ei olekaan historiallisissa tapahtumissa, vaan yhden perheen kohtalossa. Siinä, miten ihmisten kohtalot kietoutuvat aiempien sukupolvien kokemuksiin aina siihen aikaan saakka, kun suomalaiset asuivat osana metsää ja osasivat puhua karhujen kanssa.

Erik haluaa tutkia metsää, sen eläimiä ja kasveja. Lidian ajaa nälkä muuttamaan maailmaa kirjoituksillaan. Niin taustat kuin tapahtumat vetävät heitä erilleen, jokin niitä vahvempi taas kohti toisiaan. Kaiken keskelle saapuu Malla - pieni, kiltti tyttö, jota kukaan ei kuuntele ja joka kantaa kaiken taipuen ja hiljaa. Hänen sisällään kytee kuitenkin voima, jonka vapauttavat valloilleen metsä ja  karhun kanssa puhuva poika.

Minä nautin kirjan mystisestä tunnelmasta, siitä miten kansantarut kietoutuivat historian tapahtumiin ja ihmisten tekoihin. Elämä voi olla julmaa ja ihmiset vielä julmempia. Joskus sitä on musertua sukupolvien paineen alle, toistaa kaavaa, mutta toisinaan jostain löytyy tahto lähteä muualle ja tehdä toisin. Suomalaisten kantavana voiman- ja elämänlähteenä on kautta aikojen ollut metsä. Vaikka karhut ehkä ovat lähteneet, on suojelija yhä paikalla vähintäänkin vaaran muoton jähmettyneenä. Kiertämällä puun oikeaan suuntaan saa muotonsa muuttumaan metsän kuningaskin. Ehkäpä kirjan perinpohjainen suomalaisuus vetoaa johonkin primitiiviseen osaani - olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavalla kirjan kokisi eri kulttuuritaustasta tuleva. Ymmärtäisikö hän metsän lumon ?

Kytömäen kirjassa on yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut pitkältä. Kirja on täynnä synkkiä ja pelottavia tapahtumia. Silti se ei masentanut. Ihmiset tekevät tarinassa kaikkensa erottaakseen. Silti rakkaus pitää pintansa, oli se sitten ihmisen tai tarujen hahmon sydämestä. Tämä kirja on täynnä toivoa. Tämä kirja pitää lukea, jotta sen taian tuntee. Aihe on toistettu ja miltei luuhun saakka kaluttu, mutta tunnelma ihan omanlaisensa.

Ei tässä voi muuta kuin antautua. Ehkäpä sitä ajan myötä pystyisi vähän analyyttisempaankin käsittelyyn, mutta en ole ihan varma haluanko. Tällä hetkellä en saa mieleeni, mitään parannusta vaativaa. Tuntuu hyvältä olla lumoutunut. Nykyään tähän leijuvaan olotilaan pääsee uusilla kirjoilla kuitenkin niin kovin harvoin.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta