Kirkkaus vei mukanaan mielen syövereihin

Ei pitäisi varmaan sanoa tätä, mutta osaksi olen ihan iloinen kuopuksen sairastumisesta. Ei, en sen takia, että hän on flunssassa - toki toivon hänen voivan hyvin ja pysyvän terveenä -  vaan siksi, että pakollinen paikallaanolo vapautti minulle viikonlopun.

Emme lähteneetkään tien päälle, vaan vietimme rauhallisen kotilauantain. Minä tietysti osittain ulkona kävelyllä, mutta suurelta osin sohvannurkkaan lukemaan uppoutuneena. Minulla onkin ollut aivan mahtava kolmen suora. Säädyllinen ainesosa, Corpus (siitä lisää vielä) ja nyt tämä.

On kirjoja, joihin uppoutuu niiden tarinan kiinnostavuuden ja houkuttelevuuden vuoksi. Sitten on kirjoja, jotka vetävät mukanaan kurimukseen, josta pois päästäkseen on juostava rinnan pistoon saakka. Viimeisen sivun jälkeen sydän hakkaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kuuluu noihin jälkimmäisiin.

Riitta Jalonen : Kirkkaus 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilla 

Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka vietti kymmenen vuotta elämästään mielisairaalassa väärän skitsofrenia-diagnoosin vuoksi. Yli kahdensadan sähköshokin jälkeen hänet oltiin juuri passittamassa lobotomia-leikkaukseen, kun julkaistu ja palkittu esikoisromaani sai lääkärin peruuttamaan toimenpiteen.

Riitta Jalonen on sukeltanut Janet Framen elämään todelliseen elämäkertaan löyhästi perustuvan, mutta fiktiivisen tarinan muodossa. Kertojana on Janet itse. joka kirjaa ensimmäisen luvun, mistäs muualtakaan kuin mielisairaalasta. Tarina ei kuitenkaan ala siitä. Runoja kirjoittava ja epäkäytännöllinen äiti, kaatumatautinen veli, siskot ja perheen tragediat sekä köyhyyden lävistämä perhe-elämä eivät anna tukea erityisen herkän nuoren tytön kehitykselle tasapainoiseksi naiseksi. Ilmapiirin vaikutukselle altis ja helposti mieleensä kadoksiin painuva Janet etsii turvaa ja selkeyttä, mutta löytää vain paineita ja jatkuvaa valkoista liituviivaa.

Kirjan lyhyet luvut poukkoilevat lapsuusajan muistojen, traumaattisten sairaalakokemusten ja vapauden mukanaan tuoman ajelehtimisen välillä. Lukija putoaa kirjailijan ja kirjoittajan mukana muistosta ja tunteesta toiseen. Sirpaleisesta kerronnasta syntyy kristallisen selkeä kuva naisesta, jonka paloja sanat pitävät kasassa. Sanat ja toiselle puolelle maailmaa muuttanut psykoanalyytikko / nuoruuden ihastus.

Jännästi Janet Framesta löytyy kaiken syövereihin valuvan mustan nesteen keskeltä kivenkova ydin. Oli kyse sitten kerrotuksi tahtovista tarinoista, kirjoitetuksi halajavista sanoista vai pelkästään kaiken keskeltä pintaan ponnistavasta elämänhalusta, se on pelastus. Vaan mistä pitää pelastua? Itseltään?

Tästä kirjasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa. Se räjäytti tajuntaan reikiä, joista kuin ihmetellen katsoo sinistä taivasta pilvien takana. Kirjamessuilla kirjailija kertoi kirjoittamisen ottaneen voimien päälle. En yhtään ihmettele. Lukeminenkin oli varsin intensiivinen kokemus. Jotenkin kielen rytmi sitoo umpisolmut, joista ei pääse irti kuin lukemalla vielä yksi luku, ja vielä yksi, ja vielä yksi.

Ehdottomasti tämä tarkoittaa, että tulen lukemaan muitakin Riitta Jalosen kirjoja, jotka häpeäkseni ovat vasta lukulistallani. Niin, ja Janet Framekin pongahti kerralla lukulistan kärkikahinoihin. Kuulostaa siltä, että hänen kirjansa olisivat rankkaa, mutta vaikuttavaa luettavaa. Enkä sitä paitsi oikeastaan tunne laisinkaan uusiseelantilaista kirjallisuutta.