Mistä teillä kerrotaan tarinoita?

Kun isommat pojat olivat pieniä, meillä seikkailivat Onni Orava ja Olli Orava, jotka ensin bongattiin mökillä katonrajassa juoksentelemassa. Pienten jalkojen rapinaa kuului pitkin yötä ja tarina auttoi ymmärtämään, mistä äänet oikein kuuluivat. Oravanpojilla oli matkaseuranaan aina välillä pieni puunrungon sisällä asuva tonttu ja jännittävimmät seikkailut veivät heidät kauas kotoa, aina määräilevän kuningaskarhun ja itsepäisen kuningatarkarhun välienselvittelyn keskelle saakka. Oravaseikkailuja kuuntelevat pojat olivat kyltymättömiä. Monena iltana jouduin kylmästi ilmoittamaan, että nyt Onni ja Olli nukahtivat hyvin ansaituille yöunille ja samoin pitäisi tehdä myös ihmislasten.

Sitten oravat vähitellen unohtuivat ja niiden paikan tarinoissa otti eräänä mökkiviikonloppuna lasten kanssa leikkimään ilmestynyt karvainen pieni kissanpentu. Vaikka sen koti löytyikin viikonlopun päätteeksi tekemällämme kävelyretkellä, jatkoi Musti Mökkikissa seikkailujaan vielä pitkään.

Nuorimmainen on joutunut turvautumaan vähän materialistisempiin tarina-aihioihin. Lego-lehti oli syksyllä kovassa käytössä. Keijulegojen kohdalta on tarinoitu varmaan jokaisesta legopalikasta erikseen, tai ainakin niistä kiiltävistä kivistä ja avaimista. Olemme ratsastaneet merikäärmeillä ja testanneet avaimia mustassa luolassa ja keskustelleet lohikäärmeiden kanssa aarteiden merkityksestä pienille pojille, Lopulta kävi niin, että äiti ehti sanomaan vain "olipa kerran", kun poika nappasi tarinalangasta kiinni ja kertoi loput. Rentouttavaa.

Tarinoihin löytyy aiheita ihan mistä vaan, niitä voi kertoa missä vaan ja kuka vaan. Hannu Mäkeläkin keksi klassisen Herra Huun joutuessaan juhlissa viihdyttämään villiintynyttä lapsijoukkoa...

Kaikki me rakastamme tarinoita ja tarinointia. Aikuisellekin kuuntelu on elämys, Ehkä osittain juuri siksi olen niin tykästynyt äänikirjoihin ja nyt sain loppuun kirjan sarjassamme crème de la crème...

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Tytti Paavolainen 

Minä myönnä aukon sivistyksessäni. En ole koskaan oikein innostunut muumeista. Omat lapsenikin lähinnä pelkäsivät piirrettyjen hattivatteja eikä esikoinen kai ole vieläkään käynyt Muumimaailmassa halaamassa yhtäkään hahmoa tai edes kurkistanut Mörön luolaan. (Älkää kertoko, että kerroin...) Itse koin muumit välillä jopa vähän ilkeiksi.

Olen löytänyt nuo valkoiset hahmot oikeastaan vasta nyt. Ihan vain äänikirjojen ansiosta. Ensin kuuntelin Taikatalven ja pidin kovasti. (On muuten parhaillaan tarjouksessa Elisa Kirjassa 4,90€) Sillekin tarinalle löytyi nyt voittaja. Vaarallinen juhannus on kertakaikkisen ihastuttava tarina rohkeudesta, seikkailusta ja siitä, miten kaikki kuitenkin aina muuttuu parhainpäin ja miten kaikesta voi nauttia.

Muumilaakso peittyy juhannuksena veteen ja muumit ystävineen lähtevät ajelehtimaan virran mukana Muumitalon viereen saapuvassa talossa. Talo osoittautuu lopulta teatteriksi, eikä se olekaan ihan niin asumaton kuin ensi silmäyksellä näyttäisi. Samaan aikaan on Nuuskamuikkunen vaelluksellaan suorittamassa omaa yksityistä kostoaan ja maailma muuten vaan mullin mallin.

Ihastuin nimenomaan siihen, miten Tove Jansson on kutonut tarinan juonen. Monta tarinalankaa kulkee rinnakkain, välilillä riestytyen ja lopussa kauniiseen rusettiin päättyen. Puhdasta, klassista tarinankaarta. Mahtavaa! Toki hahmotkin ovat herkullisia, mutta tällä kertaa nautin erityisesti juurikin tarinasta.

Tytti Paavilainen on täydellinen lukija muumikirjoille. Hänen rytmitysten tajunsa ja äänensävynsä ovat kertakaikkisen muumimaisia. Oikein harmittaa, että äänikirja kestää vain noin 3,5h. Onneksi vielä on monta jäljellä ja tämän taidan vielä kuunnella uudelleen - toivottavasti poikien kanssa yhdessä.


p.s. vastaattehan myös kyselyyn sivupalkissa! Missä mieluiten luet? 

Loma-aamupuhinaa ja lukumaratonin satu

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 
Catherynne M. Valente
Oma ostos Suomalaisen alepöydästä

Kesäisen lukumaratonin aikana tulin lukeneeksi kokonaan vain yhden kirjan. Ei liene yllätys, että kirja oli helppolukuinen ja kiinnostava, juoni veti mukaansa ja helppoudesta huolimatta tarinan sisältö antoi ajattelemisen aihetta. Muutenhan kirjasta olisi lukenut vain pätkän ja jättänyt loput sitten maratonin jälkeiseen aikaan.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on satukirja parhaimmillaan. Luulisin tarinan kiinnostavan lapsiakin (tyrkytän sitä parhaillaan pojilleni - tosin vähän huononlaisella menestyksellä toistaiseksi. Johtuneeko päähenkilön sukupuolesta?), mutta aikuinen löytää kirjasta monia kohtia, joissa voi suhteuttaa satua todellisuuteen. Kukapa ei olisi tavannut kontrollifriikkiä esimiestä, joka mielellään pistäisi lukon kaikille lentäville ajatuksille?

Satuja on perinteisesti käytetty kasvattamisen tukena, useimmiten varoituksena siitä, miten pitää olla ja käyttäytyä ja varoa suuren maailman pahiksia - niin, ja olla rohkea ja jalo ja tehdä niin kuin vanhemmat käskevät. Sukupuoliroolitkin ovat olleet selkeitä. Tyttöjä pelastetaan ja pojat hoitavat homman kotiin. Nykyään roolit usein käännetään päinvastoin, mutta ainakin minua välillä vähän ärsyttää juurikin tuo vastakkaisuus. Miksi ihmeessä ei voisi olla tyttömäinen ja selvitä seikkailuista, omalla tavallaan? Miksi tyttöjen pitäisi muuttua pojiksi? Mitä pojat sitten tekevät?

(Äh, taitaa olla loman puutumisvaihe tulossa, kun heti aamusta noin ärhentelen. Tänään vielä pitäisi siivota, sitten tehdään jotain kivaa. )

Eikä tuo kiukuttelu edes varsinaisesti liity kirjaan muuten kuin, että päähenkilö on tyttö ja kirjan nimi antaa viitettä sukupuoliväritteisestä tarinarakenteesta. (Tytötkin osaavat rakentaa... ettäs tiedätte). Toki kirjan sankaritar on tyttö. Kaksitoistavuotias Syyskuu lähtee Vihreän tuulen mukana pelastamaan Satumaata ilkeän Markiisittaren (myös tyttö) kynsistä. Etsimällä tärkeän taikakalun lumotusta metsästä ja tuomalla sen Markiisittarelle, Syyskuu voi auttaa Satumaan asukkaita vapautumaan.

Matkan varrella kahlittu lohikäärme, noitakolmikko ja muut Satumaan asukit auttavat Syyskuuta eteenpäin tai toimivat Markiisittaren laskuun hyvinkin samoilla kommervenkeillä kuin vakoojat aikuisten jännäreissä. Niin kuin sadussa kuuluu, tarinassa riittää mielenkiintoisia hahmoja, taikuutta ja jänniä käänteitä. Satumaa ei ole Disneymäisen siloiteltu. Orjuus, julmuus, ahneus ja äärimmäinen kontrollintarve sekoittuvat hyvää tarkoittavaan ja vähän tumpeloon auttamishaluun. Satujen tapaan kuitenkin ystävyys nousee ylimmäksi ja hyvä tietysti voittaa.

Minä siis pidin kirjasta. Tiedän muissakin blogeissa siitä pidetyn. Nyt haluaisin kuulla sen varsinaisen satujen kohderyhmän eli lasten mielipiteen tarinasta. Taidanpa taas nostaa kirjan ainakin esikoisen pöydälle näkyviin ( tai ehkä 12v on jo vähän liian vanhakin?) tai sitten ehdotan sitä yhdessä ääneen luettavaksi. Katsotaan, miten käy.

Vai olisiko teillä jo kertoa kommentteja "suoraan lasten suusta"?