Nollausoperaatioita ja äänikirjoja

Töitä on paiskittu päivät ja illat ja välillä ruokittu perhe jollain. Pojatkaan eivät enää edes pyydä roskaruoan pariin, vaan ovat pikemminkin kyllästyneet. Sitä se teettää, hamppareissa tulee saturaatiopiste aika nopeasti vastaan. Iltaisin urheasti ja hyvin aikomuksin avaan kirjan sängyssä, mutta viimeisten viikkojen sivumäärä iltaa kohti taitaa olla enemmänkin siellä kymmenen kuin sadan tietämillä.

Tämä on siis mennyt ihan äänikirjoiksi. Niitä sentään jaksan kuunnella suhatessani paikasta toiseen. Vaikka täytyy myöntää, että ihan jokaista väliä en kirjaa nykyään kuuntele. Huomasin nimittäin stressaantuvani... Ei, en stressaannu tarinan kuuntelemisesta. Se on aina ihanaa. Totesin vain aivojeni tarvitsevan tapaamisten ja työrupeamien välissä palautusmsaikaa. Sellaista vapaan assosiaation hetkeä, jolloin ajatukset sinkoilevat joka suuntaan ja kimpoilevat toisistaan ennen kuin järjestäytyvät analyyseiksi ja suunnitelmiksi. Tämä hetki ei välttämättä ole hurjan pitkä, mutta ilman sitä en ole tehokkaimmillani. Kaipa aivotkin lihaksista käyvät ja kaipaavat pieniä nollausoperaatiota päivän mittaan. Äänikirja kuuntelu on tavallaan rentouttavaa, mutta vaatii kuitenkin keskittymistä.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia aiheesta?

Tove Jansson: Taikatalvi
oma ostos Elisa Kirjasta
lukijana : Tytti Paavolainen 

Olen minä äänikirjoja kuitenkin kuunnellut. Afrikasta hyppäsin Muumilaaksoon. Tove Janssonin Taikatalvi oli Elisa Kirjassa joulunaikaan tarjouksessa, joten pääsin minäkin Muumitarinoiden pariin. Minä taidan olla siitä outo, etten koskaan oikein ole Muumeihin innostunut, enkä ole tainnut kirjoja pahemmin edes lukea. Toki Muumit ovat hahmoina minulle tutut. Ei liene suomalaista, joka ei niihin olisi ainakin jossain muodossa törmännyt, mutta syvempi tuttavuuden hieronta on jäänyt. Kun omat pojatkin lähinnä ovat pelänneet televisiosta tulevia muumisarjoja, niin edes omien lasten saaminen ei tehnyt suhdetta läheisemmäksi.

Taikatalvi oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. En mielestäni ole kirjaa lukenut, mutta tunnistin juonenkäänteet kuin vanhat tutut. Kaipa Muumit kuuluvat niin kiinteästi suomalaiseen kulttuuriperimään, että jostain ilmasta noita tulee muistiin imettyä ihan tiedostamatta. Niistä kuulee sen verran usein.

Kuunneltavaksi tämä sopikin hurjan hyvin ja Tytti Paavolainen on jotenkin erityisen sopiva muumien tulkiksi. En tiedä johtuuko se siitä vähän Pikku Myy -tyylisestä sävystä äänessä tai rytmityksestä, jolla Muumilaakson tapahtumien tunnelma tulee niin, no, muumimaiseksi. Muumitunnelma onkin ihan omanlaisensa. Se on lämmin, muttei herttainen. Kiltti mutta samalla täynnä hitusen vaarallisia juttuja. Muumien maailma ei ole ylettömän makea. Siksi sen kai ovat niin suuret joukot omakseen ottaneetkin. Muumilaakso muistuttaa oikeasta elämästä, mutta on kuitenki kiltimpi, helpommin onnelliseen loppuun kääntyvä.

Muumipeikko herää keskellä talvea muun perheen jatkaessa uniaan. Vähitellen hän tutustuu valkoiseen lumeen hautautuneeseen Muumilaaksoon ja sen talviasukkaisiin. On kylmää ja vaarallista, mutta samalla myös kaunista. Aurinkoa ei näy, vaan aina on toivo. Surku, Salome, Tuutikki, Hemuli, kaakeliuunissa asuva esi-isä ja muut hahmot aina mörköä myöten on hahmoteltu taitavasti. Jokainen tuo oman lisänsä talven maailmaan. Talvella tapahtuu tavallisia, mutta kuitenkin suuria asioita.

Minä tykkäsin. Taikatalvi toi omaa pientä lumoustaan työmatkoihin. Pitänee ladata loputkin muumikirjat työmatkojen iloksi. Opettelin tässä myös uutta tekniikka autostamme, jonka ansiosta äänikirjat ovat entistä vahvemmin osana myös perheen automatkoja. Siitä lisää seuraavalla kerralla, jolloin tapaamme myös Pienen karhun...