Englantilainen magia on kadonnut korppikuninkaan mukana. Enää on vain teoreettisia maagikoita ja heidänkin seuransa hajotetaan salaperäisen Mr Norrellin saapuessa paikalle. Hän on oikea maagikko eli käytännön sellainen, joka todella saa aikaan maagisia tapahtumia. Patsaat puhuvat ja sää muuttuu ja Englannin ministerit ja ylähuoneen jäsenet haluavat kilvan hyödyntää uutta vallanvälinettään. Varsinkin Napoleon Bonapartea vastaan käyty sota vaatisi erikoisia keinoja.
Jonathan Strange puolestaan on maagisesti lahjakas nuori mies, josta tulee herra Norrellin oppilas. Kaksikko on erottamaton, kunnes luonteiden vastakkaisuus ja siitä johtuva lähestymistapojen muutos ajaa heidät välirikkoon. Jonathan Strange on vieläkin käytännöllisempi ja vielä kunnianhimoisempi halutessaan palauttaa magian Englantiin.
Magian kanssa ei kuitenkaan ole leikkimistä. Herra Norrell janoaa tunnustusta Lontooseen saapuessaan ja erehtyy käyttämään keijumagiaa saavuttaakseen mainetta ja vaikutusvaltaa. Samalla hän tulee taikoneeksi paikalle kauan muissa maailmoissa oleilleen keijuvaltiaan. Keijut taas... no, nyt ei puhuta niistä keijupölyä levittävistä ja vienosti hymyilevistä kukkahahmoista, vaan varsin vallanhimoisista ja itsekkäistä olennoista, joille ihmiset ovat vain välineitä tai omistettavia olentoja. Lopputuloksena on surua monille ja outoja tapahtumia ja maisemia kaikille.
Tarina etenee kirjassa kiemurrellen ja poiketen ja hahmokavalkadi täydentyy maagisilla tai magiikan valtaan joutuvilla palvelijoilla. Naiset ovat kauniita ja keijun himon kohteita, uhreja. Korppikuninkaan merkit ja ennustukset leijuvat kaiken yllä. Kirja on runsas, mielenkiintoinen, mutta samalla yllättävän tylsä. Tarinaa lukee mielenkiinnolla, mutta sen tapahtumia ei jännitä. Henkilöhahmot lähinnä hämmästyttävä itsekkyydellään ja sokeudellaan. Tyypillisiä ihmisiä siis. Onhan tämä taitavasti kirjoitettu, mutta jotenkin yhtä teoreettinen kuin teoreettiset maagikot kirjaviisaudessaan...
No, kyse on kuitenkin ilmeisen menestyneestä teoksesta ja jotain sen kiinnostavuudesta toki kertoo sekin, että luin ihan tyytyväisenä melkein 800 sivua. Pidän silti enemmän Piranesista. Se kosketti ja jäi ajatuksiin tunnelmallaan pitkäksi aikaa. Muistan siitä yllättävän paljon vieläkin, vaikka lukemisesta on jo kolmisen vuotta aikaa.
Kiitos muistutuksesta. Luin Piranesin joitain vuosia sitten ja se on kyllä jäänyt mieleen. Tätä aiempaa kirjaa en olekaan enää edes muistanut, pitäisi lukea.
VastaaPoistaMinullakin tämä odotti useamman vuoden ennen kuin sain aikaiseksi. Pidän Piranesista enemmän, mutta kyllä tämäkin ihan luettava oli.
Poista