Välihuomautus

Mistä tietää, että palautuminen on alkanut ? 

• Mieli kirkastuu. Blogin kirjoittaminenkin on palannut ohjelmaan ja töissä kykenen lukemaan kolmea riviä pidempää tekstiä, ilman että pitää palata puolesta välistä alkuun  
• Ruoanlaitto ei aiheuta inhon väristyksiä, vaan tunnen jopa pientä inspiraation kipinää
• Tänään teki mieli ulos, kun aurinko paistoi

Kyllä tämä tästä.

Vaikea muistaa, että varsinaista remonttiaikaa on kulunut jo 3 viikkoa. Toisaalta aika on mennyt hujahduksessa, toisaalta taas tuntuu kuluneen ikuisuus. 

Päätös remonttievakosta hotellikolmiossa osoittautui erinomaiseksi. Tämä huolettomuus (parkkihalli, viikkosiivous ja muut hotellin palvelut) on kullanarvoista. Varsinkin, kun mitä ilmeisimmin kroppani ilmoitti ihan oikeasta levon tarpeesta ja lievästi  ärsyttävä flunssa äityi rajuksi poskiontelotulehdukseksi, jota nyt toisella kierroksella jo vähän tuhdimmilla antibiooteilla hätistellään. 

Olen jopa ollut pari päivää sairaslomalla, mitä ei kovin usein tapahdu. 

Ehkä siksikin on palautuminen päässyt alkuun. Kerrankin pysähdyn, enkä vaan tuuttaa menemään. 

Hyvä näin - tästä eteenpäin kohti kevättä ja lisääntyvää valoa! 

(Luku)päiväkirja: Pelkäätkö Virginia Woolfia?

 

Niin, Kuka pelkää Virginia Woolfia - niminen näytelmä ja ainakin yksi elokuva on käsittääkseni tehty. Elokuvan pääosassa Elizabeth Taylor, joka taisi saada roolistaan peräti Oscarin. Minä en (häpeäkseni?) ole nähnyt sen paremmin elokuvaa kuin näytelmääkään, mutta olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän Virginia Woolfia - tai ehkä paremminkin hänen kirjojensa lukemista. 

Tavallaan ymmärrän. Woolf loi aivan oman tyylinsä ja modernisoi kirjallisuutta murrosaikana vieden sitä vieläkin kauemmas viktoriaanisen ajan rakenteista. Modernismia ja tajunnanvirtaa eli tiedossa ei ole varsinaisesti helposti sulateltavaa tekstiä. Silti sukeltaminen syvään päähän kannattaa. Kielen rytmi kannattelee, kun sen antaa viedä ja ennen kuin huomaakaan, on muuttunut epäilijästä faniksi. Näin kävi minulle jo joskus hamassa nuoruudessa. 

Ei Woolf kyllä fanejaankaan helpolla päästä, mutta palataan siihen kohta. 

Virginia Woolf lukupiiri 

Viime vuonna elämääni piristi suuresti Levoton lukija Kirsi Pihan vetämä Marcel Proust -lukupiiri. Sen aikana sain viimein loppuun jo vuosia työn alla olleen Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Lukupiiri osoittautui valtavan mielenkiintoiseksi kokemukseksi kuukausittaisine keskusteluineen ja "sivukirjoineen". Viimeksimainituiksi voi laskea Proustiin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja, joita tuli luetuksi lukupiirin innostaman romaanin sivussa. Lukukokemus täydentyi ja muutenkin perspektiivi avartui. 

Lukupiirin loppumisen jälkeen jäi lievä tyhjyys, jota onneksi saapui täydentämään vuoden 2025 lukupiiri, jonka aiheena on Virginia Woolf. Kirjalista on tutkittu, ensimmäiset keskustelut pidetty. Jo nyt voin todeta, että tästä vuodesta tulee varmasti vähintään yhtä mielenkiintoinen ja odotan innolla syvempää tutustumista Woolfiin vuoden aikana. Olen myös aloittanut ensimmäisen "sivukirjankin" eli Hermione Leen ylistetyn elämäkerran "Virginia Woolf". 

Kuinkas ollakaan, myös Proust palaa kummittelemaan heti elämäkerran alkumetreillä, kun Lee vertaa Woolfin lapsuuden kesäpaikan kuvaukseen liittyvää aistimaailmaa Proustin vastaavaan. Lapsen mielessä portin kolahdus, aikuisten puheen kantautuminen makuuhuoneeseen ja jopa kaksi vaihtoehtoista kävelyreittiä, ovat kuin toistensa peilikuvia. Aivan kuin samat elämykset toistuisivat lapsuudesta toiseen ja kaikuisivat läpi kummankin kirjailijan aikuisuuden. 

Elämäkerrassa olen vasta alussa, mutta vuoden lukulistalta olen saanut loppuun kahden ensimmäisen kuukauden romaanit. 

Virginia Woolf : The Voyage Out (Menomatka) & Night and Day (Yö ja päivä)

Molemmat ostoksia Kobosta ekirjoina

Päädyin lukemaan kirjat alkukielellä, sillä kirjaston jonot olivat sitä luokkaa (liekö lukupiirillä vaikutusta asiaan), etten olisi ehtinyt lukemaan ennen keskustelupäivämäärää. Seuraava kirja (Jaakobin huone) odottaa minua suomeksi kirjastossa, omasta hyllystä se löytyy englanniksi kokoelmateoksesta (joka on mukana täällä remonttievakossa - ennakoin). Tulee olemaan mielenkiintoista verrata, pääsenkö samalla tavalla kiinni kielen rytmiin käännöksessä. Minulle juuri Woolfin tunnistettava kieli ja erityisesti sen rytmi ovat iso osa viehätystä. 

Jaakobin huone (Jacob's room) tosin on ehkä huono teos vertailuun. Se on juuri se kirja, johon viittasin alussa Woolfin vaikeutena. Olen sen aloittanut pariinkin kertaan, turhautunut ja jättänyt kesken. Se ei vain ole vetänyt mukaansa samalla tavoin kuin moni muu lukemani Woolf. No, maaliskussa tuo tulee testattua. Voihan olla, että lukupiirin "paineen" alla saan hyvinkin luettua loppuun. 

Jo luetut kirjat olivat minulle molemmat uusia tuttavuuksia Woolfin teoksissa. Olen lukenut melko monta hänen kirjaansa, mutta tuotteliaan kirjailijan tuotannossa materiaalia riittää. Tammikuu ja helmikuu olivat hyppyjä uuteen. 

1. The Voyage Out (Menomatka) on Woolfin ensimmäinen julkaistu romaani, esikoisteos siis. Silti, tunnistin tyylin heti ja sen mukaan oli helppo hypätä. Kuin vanhaa ystävää olisi halannut. Muutenkin tarinassa on tunnistettavasti henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa, sosieteetin kritiikkiä ja naisen aseman terävää kuvausta. Päähenkilönä on nuori tyttö matkalla toiselle mantereelle ja pääsemme seuraamaan hänen kasvuaan ja kehitystään samalla tutkien kuin lasipalloon suljettua ja eristyksessä muotoaan muuttavaa läpileikkausta seurapiireistä. Vähän kuin Proustilla, keskustelut paljastavat asioita niin henkilöistä kuin kirjoittamattomista säännöistä. 

2. Night and Day (Yö ja päivä) on suljetumpi kokonaisuus. Sen henkilökaarti  on rajatumpi ja huolimatta kriittisestä silmästä yhteiskunnan odotuksiin (erityisesti avioliiton osalta) nuoria naisia kohtaan, hieman väsähdin rakkaustarinoiden kiemuroihin. Huomaan, ettei minun kiinnostukseni (kärsivällisyyteni) oikein riitä nuorten ihmisten rakkausasioiden setvimiseen. Sama tuli vastaan Hattaradilemmassa. Kirja voi olla tyylillisesti vaikka miten taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu (Woolf), mutta tarvitsen hieman laajemman kontekstin. 

Luulen myös, että Yö ja päivä voisi tuntua kokonaisemmalta, jos tuntisi Lontoota paremmin. Tuntuu kuin kaupunginosilla ja vaelluksilla niiden välillä olisi oma roolinsa tarinassa, samoin kuin Lontoon säällä, mutta espoolaistuneella turkulaisella jää jotain puuttumaan. Koen, että itse asiassa Menomatkan konteksti oli mielenkiintoisempi, johtuen ehkä helpommin tunnistettavasta (mielikuvitus?) maisemasta ja laajemmasta henkilöhahmojen valikoimasta.

Sisältäähän Yö ja päiväkin toki perhedynamiikkaa ja naisen asemaan liittyvää kritiikkiä, samoin kuin kuvausta aikakauden murrosajasta elantonsa tienaaavien esiinmarssilla, (Mary, Ralph) vaurauden sosiaaliseen kontekstiin. Raha ja suku eivät enää olekaan ainoita arvon mittareita. Silti kirjan fokus on kahden parin mielenliikkeissä ja se ei jotenkin kantanut minua kirjan loppuun. Luin kuitenkini nautinnollisesti sillä onhan tuo taas tekstiltään ja rytmiltään upeaa luettavaa. 

Tuskin maltan odottaa ensi viikon keskustelua helmikuun kirjasta ja seuraavaksi onkin sitten vuorossa Jaakobin huone ja jatkoa elämäkerran lukemiseen.

Aikaisempi mietteitäni Woolfiin liittyen voi kurkata vaikka täältä
Proustista puolestaan täältä 
Lukupiiristä tarkempaa tietoa löytää Levoton lukija -blogista 

(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

(Luku)päiväkirja : Jonathan Strange & herra Norrell

 

En ole ihan varma, mitä minä juuri luin. Susanna Clarken Piranesi kadotti minut vaaleaan, veden valtaamaan, labyrinttiin ja jollain kumman tavalla kietoi lumoukseensa. Jonathan Strange & Herra Norrell puolestaan - no, en oikein tiedä pidinkö ja tajusinko ja olikohan tuossa oikein mitään, mutta reippaasti luin kaikki melkein 800 sivua. 

Susanna Clarke : Jonathan Strange & Mr Norrell

Kirjastosta 

Englantilainen magia on kadonnut korppikuninkaan mukana. Enää on vain teoreettisia maagikoita ja heidänkin seuransa hajotetaan salaperäisen Mr Norrellin saapuessa paikalle. Hän on oikea maagikko eli käytännön sellainen, joka todella saa aikaan maagisia tapahtumia. Patsaat puhuvat ja sää muuttuu ja Englannin ministerit ja ylähuoneen jäsenet haluavat kilvan hyödyntää uutta vallanvälinettään. Varsinkin Napoleon Bonapartea vastaan käyty sota vaatisi erikoisia keinoja. 

Jonathan Strange puolestaan on maagisesti lahjakas nuori mies, josta tulee herra Norrellin oppilas. Kaksikko on erottamaton, kunnes luonteiden vastakkaisuus ja siitä johtuva lähestymistapojen muutos ajaa heidät välirikkoon. Jonathan Strange on vieläkin käytännöllisempi ja vielä kunnianhimoisempi halutessaan palauttaa magian Englantiin. 

Magian kanssa ei kuitenkaan ole leikkimistä. Herra Norrell janoaa tunnustusta Lontooseen saapuessaan ja erehtyy käyttämään keijumagiaa saavuttaakseen mainetta ja vaikutusvaltaa. Samalla hän tulee taikoneeksi paikalle kauan muissa maailmoissa oleilleen keijuvaltiaan. Keijut taas... no, nyt ei puhuta niistä keijupölyä levittävistä ja vienosti hymyilevistä kukkahahmoista, vaan varsin vallanhimoisista ja itsekkäistä olennoista, joille ihmiset ovat vain välineitä tai omistettavia olentoja. Lopputuloksena on surua monille ja outoja tapahtumia ja maisemia kaikille. 

Tarina etenee kirjassa kiemurrellen ja poiketen ja hahmokavalkadi täydentyy maagisilla tai magiikan valtaan joutuvilla palvelijoilla. Naiset ovat kauniita ja keijun himon kohteita, uhreja. Korppikuninkaan merkit ja ennustukset leijuvat kaiken yllä. Kirja on runsas, mielenkiintoinen, mutta samalla yllättävän tylsä. Tarinaa lukee mielenkiinnolla, mutta sen tapahtumia ei jännitä. Henkilöhahmot lähinnä hämmästyttävä itsekkyydellään ja sokeudellaan. Tyypillisiä ihmisiä siis. Onhan tämä taitavasti kirjoitettu, mutta jotenkin yhtä teoreettinen kuin teoreettiset maagikot kirjaviisaudessaan... 

No, kyse on kuitenkin ilmeisen menestyneestä teoksesta ja jotain sen kiinnostavuudesta toki kertoo sekin, että luin ihan tyytyväisenä melkein 800 sivua. Pidän silti enemmän Piranesista. Se kosketti ja jäi ajatuksiin tunnelmallaan pitkäksi aikaa. Muistan siitä yllättävän paljon vieläkin, vaikka lukemisesta on jo kolmisen vuotta aikaa.

(Luku)päiväkirja : Jaksaa, jaksaa, kunnes ei enää - voihan tammikuu

 Kyllä tämä tästä, vaikka tammikuu veikin voimat aika lähelle nollapistettä. Ei koskaan enää!!! En ikinä tule suostumaan toista kertaa putkiremontin ja kylppäriremontin aiheuttamaan evakkomuuttoon samaan aikaan työpaikan verovuoden päättymispaniikin kanssa. Puolustuksekseni sanon, etten nytkään tätä ajoitusta suunnitellut, vaan molemmat osuivat täysin  minusta riippumattomista tekijöistä samaan kuukauteen. 

Odotimme putkiremonttia 18v. Voitte varmaan kuvitella millainen määrä tavaraa kertyy 5-henkiselle perheelle tuona aikana. Aloitin tavaroiden järjestämisen jo viime kesänä, jouluna miehen ollessa kotona vedettiin kunnon rykäisy varastoihin jne, mutta tekemistä jäi silti - ja paljon. 

Töissä juostiin lujaa koko tammikuu, illat ja viikonloput järjestettiin tavaraa. Olin ottanut kuun kaksi viimeistä päivää muuttolomaa,  mutta ensimmäisenä vapaapäivänä heräsin sellaiseen flunssaan, että suunta oli lääkärille ennen yhdenkään muuttokuorman siirtymistä. Lääkkeitä naamaan, muuttosuunnitelmat uusiksi ja olimme pojan kanssa uudessa paikassa määrättyyn päivään mennessä. En suosittele tuota kokemusta kenellekään. 

Jotain kertonee sunnuntai-illan väsymyksestäni, että maanantaina työmiesten kanssa asuntoa kiertäessä, löytyi vaatehuoneen lattialta tavaroita, joita en sunnuntaina tarkistaessani yksinkertaisesti ollut nähnyt. Aivot kai kieltäytyivät rekisteröimästä yhtään siirrettävää asiaa enempää. 

Millä pysyi pää kasassa ?

Kirjat pitivät minut järjissäni niin syksyllä kuin nyt tammikuussa, ja aina johonkin väliin lykkäämäni hengähdystauot. Leipää ja sirkushuveja, tai tässä tapauksessa pizzaa ja teatteria. 

Turun kaupunginteatterin Meillä on täyttä oli juuri sopiva iltapäivämatinean naurupläjäys. Miska Kaukonen yksin lavalla ja 30 roolia. Kiirettä piti ja hauskaa oli, mitä ilmeisimmin myös näyttelijällä aina välillä. Nautin suuresti. 

Iltaisin sain ajatukseni (ja sykkeen) tasaantumaan lukemalla. Klassikkoja, modernia nykykirjallisuutta ja jotain kevyttä hauskaa. Siinä minun selviytymisreseptini tammikuussa. Yllättävän monta kirjaa sainkin loppuun. 

Tammikuu myös merkitsi Levoton lukija Virginia Woolf - lukupiirin alkua. Ihanaa. Ensimmäisenä luettavana oli The voyage out (Menomatka), jota en ollutkaan lukenut aikaisemmin. Jotenkin siitä  nopeasti tunnisti Woolfin tyylin ja rytmin, vaikka kyseessä oli Woolfin esikoisteos. Nautin lukemisesta kovasti ja lukupiiri(video)tapaamisen keskustelu oli tietysti mielenkiintoista ja virkistävää. 

Murha vuorilla, Silkkiä, safiireja ja salaisuuksia sekä Seurapiirineidon opas onnenongintaan eli kaksi "cozy mysteryä" ja yksi historiallinen romantiikkapläjäys yhdessä Sweep of the heart -fantasian kanssa pitivät huolen kuukauden viihdytyksestä - ja minähän viihdyin noista ihan jokaisen parissa, vaikka ovatkin toisistaan erilaisia. 

Katie-Kate puolestaan jätti vähän kylmäksi. Muistan, kun sitä kehuttiin kovasti blogeissa ja somessa yleensä, mutta en vaan päässyt missään kohtaa oikein mukaan. En varmaan ole tarpeeksi kiinnostunut Englannin kuningasperheestä, jotta tuo avautuisi millään tavalla. En tiedä. Seksikuvaukset eivät minua yleensä häiritse, mutta tässä väsyin toistoon. Kaajan Rusetti-kirja viehätti minua kovasti vieraudellaan ja hauskuudellaan, mutta Katie-Kate ei nyt rujoudessaan sytyttänyt. 

Sanna Nyqvistin Rannalla - miten kirjailijat löysivät meren johdatteli meidät jo aiemmin tammikuussa Woolfin pariin, sillä hän on yksi kirjailijoista, joiden merikuvausta Nyqvist analysoi. Kaikkiaan mielenkiintoinen teos yleensä ihmisten suhtautumisen muuttumisesta rantaelämää kohtaan elannon hankintaan sopivasta pelottavasta paikasta huvitusten keskukseksi. Kirjailijalistalta löytyy tuttuja mm. Proust, joten pääsee itsekin arvioimaan lukemaansa. 

Ja nyt sitten

Nyt olemme ottaneet rauhallisesti. Töitä, tosin etänä, sillä olen keskittynyt parantelemaan flunssaa. Vieläkin olen tukkoinen ja oikea korva kokonaan lukossa. Huomenna taas lääkäriin. En ihan äkkiseltään muista edellistä kertaa, että olisin vetänyt itseni näin piippuun. Syytäkin vähän levätä (ja jatkaa lukemista.) 

Terveisiä remonttirumban keskeltä - Voihan taustapeili

Meillä on putkiremppa, samoin oli vanhemmillani ja pojan kerrostalossa kärvisteltiin muovikkääreiden keskellä. Viimeisen puolen vuoden pääteema lienee selvä ? 

Nyt on vanhukset saatu takaisin kotiin ja poikakin keräilee viimein meillä odottaneita tavaroitaan talteen. Meillä on takana puoli vuotta työmaaelämää rivitalon ympäristön osalta ja varsinainen evakkoaika edessä. Ei käy elämä tylsäksi suunnitellessa, järjestellessa, tyhjentäessä, stressatessa... Ehkä tästä selvitään, mutta toista kertaa en kyllä tällaiseen rumbaan suostu. 

Lukenut olen tässä sivussa kuitenkin, ihan jo pitääkseni pään kasassa. Hieman oli tahti normaalia hitaampi, sillä joululomalla piti ottaa pieni spurtti Goodreads Challengen täyttymiseksi. Viimeiseksi taktikoin keskenolevista sen lyhyimmän, että 100 tuli täyteen uudenvuodenaattona, mutta haaste tuli selätettyä. Muista haasteista ei sitten kannata puhuakaan. 

Taustapeili 

Taustapeilistä sen verran, että 100 kirjaa luin vuonna 2024 Goodreadsin mukaan ja oma kirjanpitoni näyttää yllättäen samaa. Ihan kuin kaikki lukemani kirjat olisivat Goodreadsista löytyneet. Epäilen jonkun nyt jääneen listalta pois, mutta tällä mennään. 

Käppyröitä on tänä vuonna vähemmän, mutta ehkä jotain sentään. 

Ylimmässä kuvassa näkyy vuoden vaihtelevuus sekä luettujen määrän, että käytettyjen välineiden osalta. Kaikkiaan vuotta hallitsivat ekirjat, vaikka pistin Storytelinkin vähäksi aikaa pois. Sadasta luetusta oli peräti 60 ekirjamuodossa. 

Painettujakin luin kuitenkin ihan kiitettävästi eli 17 ja äänikirjojakin melkein kaksi kuukaudessa eli 23. 

Viime vuoden kielijakaumasta vain sen verran, että luin Ranskaksi mukavan monta kirjaa. Osittain Proust-lukupiirin ansiosta, osittain ihan muuten vaan. Hyvä minä! 

Genre-valikoima olisi varmasti mielenkiintoinen, mutta en taida jaksaa tänään käydä sitä läpi. Sen tiedän, että ainakin muistiin jääneiden kirjojen joukossa on useampi tietokirja. Historian mielenkiintoisia tapahtumia ja henkilöitä tuli kerrattua useampi ja sama näyttää jatkuvan tämän vuoden puolella. 

Noista lisää sitten joskus. Ehkä minä remonttievakossa sitten ehdin kirjoittelemaankin lukemisen lisäksi. Saa nähdä. 

Miten kirjani ovat syntyneet ja otteet aamusivuista

Ville Hänninen : Miten kirjani ovat syntyneet 

Oma ostos kirjakaupasta 

Miten kirjani ovat syntyneet listaa joukon tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja kunkin kappaleen aikana kirjailija pääsee ääneen kertomaan omasta lähestymistavastaan kirjoittamisen suhteen. On mielenkiintoista, miten eri tavoin voi tulla kirjailijaksi. 

Lukiessa omat ajatukset vaihtelivat. Nuorena ajattelin joskus ehkä tulevani kirjailijaksi, mutta sitten ajat ja toimet veivät muualle. Tämä kirja toi nuo haaveet taas mieleeni. Kurkkasin tässä aamusivujani ja jotain tällaista olen siellä pohdiskellut. Jostain syystä ensin mietin Miki Liukkosen kirjoitustyyliä... 

"...Amerikkalainen postmodernismi. Se on "oikea" termi sille Miki Liukkosen kirjoitustyylille, jota koen hieman vierastavani. En minä ihan hakoteillä ollut, mutta tässä huomaa eron liikemaailmassa elantonsa tienanneen ja kiinnostaviin asioihin keskittyneen välillä. Termin kuuli Ylen kulttuuriykkösen Liukkonen jaksossa, jossahänen kustannustoimittajansa (Samuli Knuuti) siitä mainitsi. 

Kaduntko sitten valintaani ? Onhan tämä(kin) ollut mielenkiintoista ja ennen kaikkea todennäköisesti taloudellisesti kannattavampaa. Kuitenkin valentelisin, jos en myöntäisi pientä haikeutta. 

Mieleni lepää ja sydän lämpenee, kun puhutaan kirjallisuudesta. Olisiko mielenkiinto sitten kantanut vuosikymmenten ja mahdollisen kituuttamisen yli - en voi tietää. Eikä nytkään ole tietysti liian miehäistä. Anneli Kanto rupesi kirjoittamaan (tai tarkemmin ottaen hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin) hänen ollessaan yli 55v. Vielä siis ehtii, mutta nyt pitäisi aloittaa..." 

Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin, kun olen päässyt luvuissa eteenpäin, on ääni kellossa vähän toisenlainen. Olin kuunnellut ohjelmaa historiasta, tällä kertaa Babylonista ja mm. heidän jumaluuksiensa ja myyttiensä samankaltaisuudesta raamatun tarinoiden kanssa, ja se toi mieleeni jostain syystä  myös Miten kirjani ovat syntyneet?

"...Olen selvästi kuluttanut vuoteni vähemmän mielenkiintoisten (vähemmän tärkeiden) kysymysten parissa. Luin Miten kirjani ovat syntyneet teoksesta taas lukuja eteenpäin. Jos Anneli Kannon tarina antaa toivoa, jäi Leena Lindstedtin vuosia kestäneestä tekstitutkimuksesta ja -kokeiluista vähän luovuttanut olo. Ohi on osaltani. 

Kai sitä pitää vain muistaa, että kukin tavallaan ja polullaan. Ihan kuin minä nyt muka olisin jotain kirjoittamassa, hah! " 

Ei, ei minusta varmastikaan ole kirjailijaa tulossa (sitä varten pitäisi kirjoittaa), mutta Miten kirjani ovat syntyneet herätti paljon ajatuksia ja toki myös ihan omaan itseeni liittymättömiä, vaikka nyt huvitukseksenne (tai myötähäpeäksi) nuo kappaleet tuolta vihostani teille kopioinkin. 

Oli valtavan inspiroivaa lukea, miten eri tavoin taitavat kirjailijat lähestyvät työtään. Tapoja luoda ja kirjoittaa taisi olla vähintään yhtä monta kuin kirjailijoitakin. Hauskasti myös työtavan tyyli myös välillä heijastunee kirjojen tyyliin tai vaikka pituuteen. 

Miten kirjani ovat syntyneet on mielenkiintoista luettavaa kaikille kirjailijoiden työstä kiinnostuneille ja samalla se herätti myös lisäkiinnostusta lukea listattujen kirjailijoiden teoksia uudelleen ja lisää. Ehkä niistä voi löytää jotain uutta, nyt kun on tutustunut niiden luomistapaan. 

Luvut löytyvät seuraavista kirjailijoista : 

• Hassan Blasim
• Pauliina Haasjoki
• Anneli Kanto
• Katja Kettu
• Hanna-Riikka Kuisma
• Sirpa Kähkönen
• Laura Lindstedt
• Miki Liukkonen
• Antti Nylén
• Aki Ollikainen
• Maria Peura
• Mikko Rimminen
• Harry Salmenniemi
• Saila Susiluoto
• Petri Tamminen
• Johanna Venho
• Jukka Viikilä 
• Jaakko Yli-Juonikas

Ruoka ja elämä - elämä ja ruoka

Ei liene kenellekään  yllätys, että rakastan ruokaa ja rakastan kirjoja. Ihan erityisesti rakasta kirjoja, joissa ruoka on, jos ei ihan pääosassa, niin ainakin olennaisena osana tarinaa tai kerrontaa. On paljon tarinoita, joissa kokataan, syödään tai muuten touhutaan ruokaan liittyen. Seuraavat kolme kirjaa ovat kuitenkin edustajia genrestä, jossa kirjoittaja kertoo ruoasta tai ruokaan liittyvistä tilanteista, tuntemuksista ja traditioista suhteessa omaan elämäänsä. Jonkinlaisia elämäkertoja ruoan kautta siis. 

Koska ruoka on välttämätön ja siis olennainen osa jokaisen elämää jo ihan sellaisenaan, ovat ruoasta kiinnostuneen tai jotenkin erityisesti siihen suhtautuvan henkilön ruokamuistot juuri oikea tapa kuvata heidän tarinansa. Nämä kolme ovat tainneet kaikki tulla eteeni suosituksina Bella Table podcastin kautta. En ehkä muuten olisi niitä kirjalistoista huomannutkaan. 

Tässä siis hyvä kiertämään. 

suunnittelija Päivi Helander, kuvittaja Laura Annala

Hanna Himanka : Kauhan tasapaino (ekirjana luettu marraskuussa 2024)

Hanna Himanka kuvaa kirjassaan nuoren maalaistytön kehityskaaren mummolan mökkimatkan letuista yhdeksi Suomen tunnetuimmista ruokavaikuttajista. Suurin osa tunnistanee Hannan paremmin avokadopastan ja itkukanan Hanna G:nä, mutta nykyään hänellä on sukunimenä isoäitinsä tyttönimi. Matka Kainuun perukoilta ei ole ollut välttämättä helppo, mutta jotenkin se vaikuttaa tarinoiden kautta itsestäänselvältä. Kun on tahtoa ja ahkeruutta, voi saavuttaa haluamansa. 

Tunnistin tarinoista Hannan ihmetyksen Helsingin ruokatarjonnan edessä ja epävarmuuden tulevan aviomiehen hienon suvun hienojen tapojen kohdalla. Samanlaista hyppyä en tehnyt, mutta ensimmäiset liikepäivälliset hermostuttivat suunnattomasti. Ei meillä käyty ravintoloissa syömässä tai kotonakaan useita ruokalajeja tarjoiltu. Kesti vuosia ennen kuin totuin ja saatoin luontevasti myös nauttia tarjotusta ruoasta. 

Kirja ei niinkään ole kuvaus ruoasta, vaan enemmänkin sarja hetkiä ruoan ympärillä. Niiden kautta kuvastuu kehitys niin ammatillisesti kuin naisena kohti varmuutta ja omaa tilaa. Samaa soisi kaikille, vaikka toki  hankalia hetkiä mahtuu matkaan niin kuin kaikilla muillakin. Elämä kantaa. 

Tällaiset lyhyitä pätkiä sisältävät kirjat ovat helppoja lukea ja mielenkiintoisia, mutta pelkäänpä, että niistä ei pidemmän päälle jää kauheasti yksityiskohtia mieleen. Aika hyvin tämä kuitenkin täydensi julkisuudesta muutenkin tutun hahmon tarinaa ja Hanna osaa kyllä kirjoittaa. Hänellä on oma tyylinsä saada lyhyet tekstit eläviksi. 

Luin Kauhan tasapainon ekirjana ja huomaan,että huonommin muistan äänikirjoina kuuntelemiani vastaavia teoksia. 

Stanley Tucci: Taste - My life through food (äänikirjana kuunneltu lokakuussa 2022) 

Ihan hirveästi ei Stanley Tuccin kirjasta jäänyt yksityiskohtia mieleen, mutta tärkeimpinä kuitenkin suuri rakkaus hyvän ruokaan ja perheeseen, sekä tietysti Italia ja sen herkut näyttelijän tarinassa. Niin, ja se pelottava ja traaginen aika, kun Stanley Tucci sairasti kurkkusyöpää, eikä tiennyt tekisikö enää koskaan näyttelijäntöitä tai miten kauan voisi olla perheensä kanssa tai pystyisikö nauttimaan täydellisestä tomaatista. Varsinkin, kun hänen ensimmäinen vaimonsa menehtyi nimenomaan syöpään. Eli mieleen jäi suuria tragedioita sekä herkkujen kirjo. 

Kuuntelin kirjan jo pari vuotta sitten ja silloin kirjoitin aiheesta seuraavaa : 

"Mieltä ilostuttava ja piristävä kuunneltava oli sitten puolestaan Stanley Tuccin elämäkerta ruoan kautta kerrottuna eli Taste: My life through food. Tunnistan näyttelijän joistan rooleistaan (erityisesti Julie & Julia elokuvassa Julia Childin aviomiehenä), mutta muuten hän oli minulle aivan tuntematon henkilö. Siksi olikin mielenkiintoista kuulla italialaisten maahanmuuttajien lapsen matkasta elokuvanäyttelijäksi, käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja siinä sivussa hänen elämänsä iloista ja suruista. Kun kaikki, siis ihan kaikki, kerrotaan ruoan ja syömisen kautta sujuvasti ja luontevasti, olen täysin myyty. Erittäin suositeltavaa kuunneltavaa, jos ruoasta puhuminen ei kyllästytä. "

Vahva suositus siis. Tällä hetkellä on myös Yle Areenassa tarjolla Stanley Tucci Italiassa, jos haluaa katsoa ihania maisemia ja herkullista ruokaa. 

Kuva Sara Acedo (Gummeruksen mediapankista)

Karolina Ramqvist : Leipää ja maitoa  (äänikirjana kuunneltu huhtikuussa 2024)

Alkuvuodesta kuuntelemani Leipää ja maitoa eroaa edellisissä ehkä siinä, että suhde ruokaan on kirjoittajalla huomattavasti monimutkaisempi ja aiheuttaa myös negatiivista toimintaa ja tunnetta, ongelmakäyttäytymiseen saakka. Ehkä siksi en niin varauksetta ihastunut kirjaan, vaikka se kieltämättä on hyvin kirjoitettu. 

En väheksy syömisongelmia ja niiden kuvaaminen on tärkeää, varsinkin kun loppua kohti on toivoa (tai ainakin niin käsitin). Huomaan kuitenkin jo jonkin aikaa kaivanneeni positiviisuutta lukemastani ja ruoka on minulle (paitsi arkena stressin aihe) pääasiallisesti onnen ja hyvän mielen lähde. Ehkä siksi mieleni aktiivisesti hylkii kuvausta vaikeammasta tilanteesta. Lisäksi kirjassa on jotenkin raskas tunnelma ja minulla ruokakirjat yhdistyvät keveyteen ja helppouteen. 

Ei tarkoita, etteikö kirja voisi kiinnostaa muita, vaikka minulle se jätti vain epämääräisen muistikuvan ja ehkä lievän epämukavuuden tunteen.  On kuitenkin tärkeää, että erilaiset näkökulmat saavat tilaa, joten tälle lukusuositus. Reaktioni kertoo nimittäin myös siitä, että tarinat koskettavat.

Sellainen setti tänään. Tuleeko teille mieleen muita vastaavia lukusuositukseksi ? 

Lokakuun luetut ja muuta puuhaa

 

Se varsinainen Halloween taisi jo mennä, mutta luulenpa ovikellon soivan tiuhaan vielä tänäänkin. Taitavat nykyään mennä pyhäinpäivät ja tuontijuhlat iloisesti sekaisin. Minä en Halloweenista niin perusta muuten kuin että kurpitsat ja muu kuvasto ovat hauskoja ja tunnelmallisia. "Karkki tai kepponen" kuulostaa minun korviini enemmän ikävältä kiristykseltä kuin iloiselta leikiltä, mutta kyllä minulta karkkeja lapsille löytyy. Tosin huomaan tänä vuonna pukupanostuksen olevan monella täysin minimaalinen. Pari huulipunaviivaa poskissa ja karkkeja kerjäämään - en ole ihan varma vastaako tuo nyt tarkoitustaan. Vastaan haasteeseen antamalla isoimmat karkit pienimmille hirviöille tai oikeasti hirviöiltä näyttäville... Saalis on  meidän ovella täysin panostuksen mukainen.

Lokakuu oli lukukuu siinä mielessä, että pitkästä aikaa oikein innostuin lukemisesta. Kaikkiaan sain loppuun 8 kirjaa, vaikka Goodreadsin mukaan kesken onkin edelleen kolmisenkymmentä. Äänikirjojen vähäinen määrä johtuu sekä kuunnellun kirjan pituudesta, että muusta kuunneltavasta podcasteissa jne. 

Armstrong and Oscar cozy mystery poliisivoimista eläköityneen brittimiehen totuttelusta Italiaan ja paikallisiin murhiin yhdessä labradorinsa kanssa osoittautui varsin viihdyttäväksi. En minä muuten olisi lukenut sarjasta peräti neljää kirjaa. 

Äänikirjana oli vanha Audible-hankinta Rotherweird omituisesta, eristäytyneestä kaupungista Englannin keskellä. Se oli rinnakkaistodellisuustarinallaan oikein mielenkiintoinen, mutta jotenkin omituisen pitkä ja sävyltään harmaa. Täytyy ainakin vetää henkeä ennen seuraavaa osaa. 

Terhi Kokkosen Rajamaa puolestaan meni minulta ihan ohi. En tajunnut sitä sitten yhtään. Tunnelma oli painostava ja ihmiset onnettomia tahoillaan, kotiväkivalta illusorista todellisuutta. Ei ollut ihan minun teekuppini tuo. 

Satu Jaatisen Suomen kuningattaret puolestaan oli erittäinkin paljon minun mieleeni. Toki tunsin suurimman osan tarinoista, mutta kerrankin historiaa katsottiin myös naisen näkökulmasta. Synnytyksiä, miehen odotusta sotatantereelta ja kuninkaallista juonittelua kai pääosin, mutta riemastuttavan omanlaisiaan persoonia löytyi kuningatarlistalta. Vahva suositus tälle, jos historia vähänkään kiinnostaa. 

Kirjasta myös näkyy se, miten historia on ollut miesten kirjoittamaa. Oli kuningattaria, joista ei ole edes saatavilla paljoa muuta tieto kuin nimi ja lasten lukumäärä. 

Ville Hännisen Miten kirjani ovat syntyneet puolestaan toi ajatuksia monilta kirjailijoilta ja loi ajatuksia myös minun päähäni. Sitä pitää melkein vielä vähän pureskella, mutta  mielenkiintoinen oli. 

Mitäs muuta lokakuusta sitten voi sanoa ? 

Muutaman vuoden tauon jälkeen ehdin Helsingin kirjamessuille sunnuntaiksi. Sain iltapäivällä seuraksi esikoisen ja meillä repesi vähän homma käsistä, kuten kuvasta näkyy. Ehkä pitäisi tehdä perinteinen kirjamessujen saalispostaus ? 

Tai laittaa edes Instagrammiin - Kyllä, olen palannut. Vuosi siinä meni, mutta sitten alkoi tehdä mieli päästä osalliseksi kirjamessupöhinästä. En lupaa aktiivista postailua ja itse asiassa koitan vältellä omaa selailua, mutta ehkä sitä vähän voisi. 

Instan lisäksi palasin myös muutaman kuukauden ja Kobo Plus kierroksen jälkeen Storyteliin. Kobon Plus valikoima tai ehkä pikemminkin sen hakusysteemi jättivät minut toivomaan muuta lukemista. Storytelin osalta painaa mahdollisuus lukea ekirjat lukijalla. En oikein pääse sinuiksi puhelimen tai tabletin kanssa. 

Noin muuten ovat mielessä työt ja putkiremontit. Viimeksimainittu on käynnissä sekä vanhemmillani että meillä, joten puuhaa riittää. Voitte kuvitella, miten helppoa oli yli kasikymppisten siirto väliaikaismajoitukseen, kun toinen ei oikein haluaisi ja toinen ei muista eikä halua. Onnistui ja seuraavaksi pitää keskittyä meidän rempan suunnitteluun. Se ei olekaan ihan pikkujuttu tällä kertaa. 

Puuhaa siis riittää. Iltaisin on ihan pakko ehtiä lukemaan jotain, jotta pää säilyy kasassa. Päivä kerrallaan. 

(Luku)päiväkirja: Kuukaud... ei kun kuukausien luetut ja muuta ajanvietettä

Koko alkuvuosi on ollut blogin osalta hiljainen ja siksi kai on kuukauden luetut sarjakin loistanut poissaolollaan. Ei että siinä varsinaisesti olisi kehuttavaa ollutkaan. Yhdeksän kuukauden ajalta 71 kirjaa ei varsinaisesti ole normitahtiani. 

En nyt ajatellut tähän listata ihan kaikkia lukemiani, mutta jos muutaman mieleen jääneen mainitsisin. Aloitetaan historiasta, sillä se on ollut vahvasti läsnä tämän vuoden lukemisissa varsinkin tietokirjapuolella. Lisäksi on ihan pakko kertoa parista lempikuuntelustani vuoden aikana. 

Historiaa klassikoissa ja tietokirjoissa 

Alkuvuoden suururakkana jatkui jo viime vuonna aloitettu Marcel Proust : À la recherce du temps perdu. Nyt voin sanoa lukeneeni koko teossarjan. Pohdiskelusta lisää täällä, jos kiinnostaa. Sanotaan, että klassikon tunnistaa sen jättämästä muistijäljestä ja siitä, miten paljon se palaa mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Proustin kohdalla tämä pitää varmasti paikkansa. Ensinnäkin Proust tulee vastaan suurin piirtein joka puolella, ja toiseksi, sen teemat ja ajatukset tuntuvat palaavan monessakin muodossa jatkuvasti. Ei niitä ehkä mieti joka päivä, mutta säännöllisesti ne aktivoituvat aina jostain. 

Proustiin liittyviä kirjoja päätyi myös kesän laiturilukemistoon. 

Toinen kevään luetuista kirjailijoista eli Annie Ernaux soi yllättäen Proustin kanssa jotenkin samoilla aallonpituuksilla. Nobel-kirjailijan kai voi laskea myös jo vähän klassikkokastiin. Molemmat kirjailijat ovat käsitelleet muistia, historiaa ja taustan vaikutusta ihmisen mahdollisuuksiin ja mieleen. Molemmat myös kuvaavat tahollaan ja tavallaan jotain historiallista aikakautta tehden poikkileikkauksen valitsemansa ihmisryhmän, heidän halujensa ja ilojensa, surujensa ja menetystensä kudokseen. 

Kuva : Otava

Myös tietokirjat ovat kulkeneet mukana tänä vuonna. Ensin oli monta magiaan ja antiikkiin liittyvää, joista vähän kirjoitinkin. Niistä jatkoin yhden antiikin suvun naisten kohtaloihin eli Marja-Leena Hännisen Naiset vallan kulisseissa - eli Antiikin Rooman ensimmäisen keisaridynastian naiset. 

Melkoisia kohtaloita ja melkoisia naisia. Sääli, ettei heistä ja heidän elämästään ole historiassa samalla tavalla kuvauksia kuin keisareista itsestään. Historioitsijoiden tekstit lienevät kunkin vallanpitäjän toiveiden värittämiä ja siveellisen äitihahmon, paheellisen viettelijättären tai vallanhimoisen hetairan lisäksi lienee sävyjä olemassa enemmänkin. 

Naisten omia ajatuksia ei aikoinaan ole mihinkään kirjattu, mutta mainintoja löytyy siskoista, vaimoista ja tyttäristä, joiden roolina oli toimia pelinappuloina vallan kiemuroissa. He menivät naimisiin, erosivat ja menivät uudelle miehelle useimmiten vallassa olevan keisarin tahdon mukaan. Valtaa varmasti käytettiin, mutta enemmän kulisseissa kuin julkisesti ja se kaiketi perustui henkilökohtaisiin suhteisiin valtaapitäviin. Joinakin aikoina he olivat miltei koskemattomia ja pyhiä, toisinaan heidät syöstiin kurjuuteen tai murhattiin miesten mukana. Jotain voimme tapahtumista arvailla luonteista, mutta todella mielenkiintoista olisi tietää, mitä naiset itse kohtelustaan tuumivat ja kaipasivatko koskaan mitään muuta.

Kuva : Minerva/Docendo

Vähän kaukaisempaa historiaa edusti puolestaan heti tammikuussa kuuntelemani Euroopan esiäidit - 43000 vuotta nykyihmisen historiaa (Karin Bojs, kääntäjä: Jänis Louhivuori, lukija : Emilia Howells). 

Uusimmat DNA tutkimukset ovat valottaneet ihmisten liikkuvuutta sekä myös miesten ja naisten roolia erilaisissa muuttoliikkeissä ja yhteiskuntajärjestelmissä. Tuntuu uskomattomalta, että voimme saada vielä näin pitkän ajan kuluttua selville vaikka sen, oliko patriarkaalinen yhteiskunta normi kautta aikojen (ei ilmeisesti ollut) ja missä kohtaa muutos on ehkä alkanut. 

Huolimatta DNAn (ja tieteen laskelmien) luomasta kuvasta kuivasta tietokirjasta, tämä oli jotain ihan muuta. Toimi hyvin myös äänikirjana. Kuunnellessa ainakin tuntui siltä, ettei missään kohtaa tipahtanut kärryiltä. 

Ei pelkkää kirjallisuutta

Olen tainnut jo aiemminkin mainita, että muutaman vuoden ajan minulla on äänikirjojen rinnalle noussut toisena lempimuotona erilaiset podcastit. Historia-teema onkin jatkunut vuoden aikana myös kuunelemissani Yle Areenan podcasteissa. Sieltä löytyy paljon illan viimeiseen kuunteluun sopivaa materiaalia tai muuten vaan syksyn sadekelien piristystä. 

Kuva Yle Areena

Ensin päädyin Egyptiin Kauniit ja muumiot podcastin myötä. Huumoria ja paljon sellaistakin tietoa, jota en ole koskaan ennen tullut mistään kuulleeksi, vaikka Egypti onkin kiinnostanut. Ihan oikeasti nauroin ääneen useampaan kertaan, vaikka välillä puujalkavitsit menivätkin ehkä ohi. Egyptologi Mia Meri ja "Egyptiin hurahtanut" Saara Lehtonen antavat palaa oikein antaumuksella. Faktojen määrä on valtava ja välillä faktat ovat taruakin kummempia. Minä en ainakaan olisi halunnut syöfä viktoriaanisen ajan Egyptistä tuotuja lääkkeitä. 

Kuva Yle Areena

Nyt viimeisimpänä kuuntelin Kadonneiden kaupunkien jäljillä-podcastin kolme kautta. Enpä olekaan koskaan tullut ajatelleeksi, että suomalaisia olisi niin tärkeässä asemassa Inka-kulttuurin historiallisten paikkojen etsinnässä viidakossa - ja muunkin maailman kadonneet (ja sittemmin löytyneet) kaupungit ovat tietysti mielenkiintoisia. 

Selllaista tänään. Jos yhtään osaa laskea, huomasi kyllä, ettei tuossa nyt ollut 71 kirjan edestä millään. Paljon jäi puuttumaan. Ehkä innostun vielä kirjoittamaan muistakin. Kun on tuo perinteinen kirjamessukuukausikin alkamassa. 

Nyt menen potemaan koronaa sohvalle peiton alle ja lukemaan jotain.