(Luku)päiväkirja: Kirjojen bongaaminen podcasteista johtaa kaikenlaisiin toimenpiteisiin

 No, ei tässä nyt kuitenkaan mitään suuria elämänmuutoksia ole tehty. Kunhan tulin ottaneeksi Audiblen vuositilauksen heti kun olin lopettanut Storytelin... Syytän Betwixt the Sheets: The History of Sex, Scandal and Society podcastia. Siellä haastatellaan usein mielenkiintoiselta kuulostavia kirjoja kirjoittaneita tutkijoita. Englanninkielisiä tietokirjoja on aika kallista ruveta tilailemaan, mutta monet niistä toimivat myös äänikirjoina. 

Toinen ehkä kevääseen liittyvä juttu on virkkausinnostuksen herääminen. Novitan uusi lehti Kesä & käsityöt on täynnä inspiroivia ohjeita. Annoin itselleni luvan aloittaa lasinalusten tehtailun - muita lankoja ei saa ostaa ennen kuin ainakin yksi jo aiemmin aloitetuista (ja edelleen kesken olevista) neulomuksista on saatu valmiiksi. Ainahan sitä voi kuvitella pitävänsä itselleen jöötä... 

Kuva Audiblen sovelluksesta

Janina Ramirez: Femina - A New History of the Middle Ages, Through the Women Written Out of It

äänikirja Audiblesta

Ihan ensimmäiseksi tartuin Janina Ramirezin tietokirjaan historian osittain (tarkoituksella) unohtuneista vaikuttajanaisista. Historia on miesten kirjoittamaa. Vasta viime vuosi(kymment)en aikana on herättu huomaamaan, että puolet väestöstä on jäänyt jonnekin taustalle pesemään pyykkiä. Aikojen kuluessa naisten mahdollisuus julkiseen elämään ja poliittiseen vaikuttavuuteen on toki ollut rajallinen, mutta se ei tarkoita, etteikö naisia olisi ollut näkyvissä valta-asemissa myös keskiaikana. Heidät on vain sopivasti jätetty huomiotta, jotta isät ja pojat (tai veljet) ovat saaneet näkyvimmän roolin historiankirjoituksessa. 

Femina listaa keskiaikaisia naishahmoja, joista osasta olen kuullut ennenkin, mutta esim. Jadwiga, joka ilmeisesti oli ainoa naispuolinen kuninkaaksi julistettu hallitsija oli aivan uusi tuttavuus. Samoin oli mielenkiintoista lukea soturihaudasta, joka esineistön mukaan oli määritelty mieheksi, mutta geenitutkimus kertookin aivan muuta. Hämmästyttävää on myös tiedeyhteisön (miesten?) kyky vastustaa uutta tietoa. Hautalöydön tutkimukseenkin on väitetty jos jonkinlaista vääntöä miehen luurangon katoamisesta alkaen. 

Jokainen luku alkaa kirjassa arkeologisen (tai muunlaisen ) löydän kuvauksesta ja jatkuu siitä itse tarinaan, tai siihen, mitä tiedetään ja miten tietämys on vuosien varrella muuttunut. Silmiä avaavaa ja kieltämättä vähän ärsytystä aiheuttavaa. Mikä ihme siinä on, ettei kunniaa voi antaa sille, jolle se kuuluu? Ihan sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta. Miten niin on joltain pois, jos vaikka tyttären/äidin nimi mainitaan isän ja (tyttären)poikien lisäksi ? Parikin kuningatarta oli ilmeisesti vain "unohdettu" keskiaikaisen Englannin historiakirjoituksesta. "His story" tosiaankin. 

Femina kuitenkin on erittäin mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Eikä se edes pahemmin paasaa feminististä näkökulmaa, vaikka se toki siellä taustalla onkin. Kunhan listaa kaikenlaisia faktoja. 

Kuva Audiblen sovelluksesta 

Gareth Russell: Queen James - The Life and Loves of Britain's First King

Äänikirja Audiblesta 

Toinen Betwixtistä nappaamani lukuidea on Gareth Russellin Queen James. Jos Feminassa mainittiin King Jadwiga, joka ilmeisesti ihan oikeasti kruunattiin nimenomaan kuninkaaksi ja allekirjoitti dokumenttinsa sillä tittelillä, on Queen James todellisuudessa King James (Stuart) I tai VI eli Skotlannin kuningas, josta Elisabeth I:sen kuoleman jälkeen tuli myös Englannin kuningas. Queen viittaakin enemmän huhuihin ja juoruihin, joita hänestä kerrottiin elinaikanaan. 

Ei savua ilman tulta eli mitä ilmeisemmin kuninkaan suosikkiystävät (bedbuddies) olivat muutakin kuin hyviä ystäviä, joilla oli lupa tavan mukaan nukkua kuninkaan makuuhuoneessa. Oli Jamesilla kuningatar ja lapsiakin, mutta ilmeisesti kuningattaren lisäksi ei puhuttu rakastajattarista vaan huhuttiin kauniista miehistä hallitsijan ympärillä, mikä tietysti oli tuohon aikaan vaarallista kuninkaallekin, kun homoseksuaalisuus oli kuolemalla rangaistava teko. 

Russellin kirja ei kuitenkaan keskity vain rakkaussuhteisiin vaan luo kuvan kokonaisesta ihmisestä, jonka traagiset lapsuustapahtumat (äiti oli kuningatar Mary, joka syöstiin vallasta ja jonka Elisabeth I teloitti maanpetoksesta) ja jatkuva kidnappausten ja vallananastusten uhka saivat kavahtamaan varjoja. Silti kirjasta tulee esiin myös myötätuntoinen ja rakastava mies, joka kykeni suuriin tunteisiin ja antoi niiden välillä ohjata tekojaan. 

Myös aikakauden tapahtumat, maailmanpolitiikka ja valtaisa juonittelun määrä nousevat kirjasta esiin rikkaiden yksityiskohtien kera. Pidän myös siitä, miten Jamesin kuningatar Anne (of Denmark) ei jää miehensä varjoon, vaan Russell kuvaa, miten hallitsijapari toimi tehokkaana poliittisena valtayksikkönä. Lisäksi kuningattaren oma tahto ja toiminta nousevat esiin silloinkin, kun hän on miehensä kanssa eri mieltä. Inhimillinen kuva kuningasparista on täydempi kuin yleensä kuninkaiden patsastellessa yksittäisessä valokeilassa. 

Lisäksi telkkaria : 

Olen ollut viime aikoina ihan historialla kyllästetty, kun telkkaristakin olen lähinnä katsonut Yle Areenasta Historien om Sverige (ja Netflixistä Bonesia). Onkohan Suomesta tehty jotain vastaavaa ? 

(Luku)päiväkirja: Kuukaud... ei kun kuukausien luetut ja muuta ajanvietettä

Koko alkuvuosi on ollut blogin osalta hiljainen ja siksi kai on kuukauden luetut sarjakin loistanut poissaolollaan. Ei että siinä varsinaisesti olisi kehuttavaa ollutkaan. Yhdeksän kuukauden ajalta 71 kirjaa ei varsinaisesti ole normitahtiani. 

En nyt ajatellut tähän listata ihan kaikkia lukemiani, mutta jos muutaman mieleen jääneen mainitsisin. Aloitetaan historiasta, sillä se on ollut vahvasti läsnä tämän vuoden lukemisissa varsinkin tietokirjapuolella. Lisäksi on ihan pakko kertoa parista lempikuuntelustani vuoden aikana. 

Historiaa klassikoissa ja tietokirjoissa 

Alkuvuoden suururakkana jatkui jo viime vuonna aloitettu Marcel Proust : À la recherce du temps perdu. Nyt voin sanoa lukeneeni koko teossarjan. Pohdiskelusta lisää täällä, jos kiinnostaa. Sanotaan, että klassikon tunnistaa sen jättämästä muistijäljestä ja siitä, miten paljon se palaa mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Proustin kohdalla tämä pitää varmasti paikkansa. Ensinnäkin Proust tulee vastaan suurin piirtein joka puolella, ja toiseksi, sen teemat ja ajatukset tuntuvat palaavan monessakin muodossa jatkuvasti. Ei niitä ehkä mieti joka päivä, mutta säännöllisesti ne aktivoituvat aina jostain. 

Proustiin liittyviä kirjoja päätyi myös kesän laiturilukemistoon. 

Toinen kevään luetuista kirjailijoista eli Annie Ernaux soi yllättäen Proustin kanssa jotenkin samoilla aallonpituuksilla. Nobel-kirjailijan kai voi laskea myös jo vähän klassikkokastiin. Molemmat kirjailijat ovat käsitelleet muistia, historiaa ja taustan vaikutusta ihmisen mahdollisuuksiin ja mieleen. Molemmat myös kuvaavat tahollaan ja tavallaan jotain historiallista aikakautta tehden poikkileikkauksen valitsemansa ihmisryhmän, heidän halujensa ja ilojensa, surujensa ja menetystensä kudokseen. 

Kuva : Otava

Myös tietokirjat ovat kulkeneet mukana tänä vuonna. Ensin oli monta magiaan ja antiikkiin liittyvää, joista vähän kirjoitinkin. Niistä jatkoin yhden antiikin suvun naisten kohtaloihin eli Marja-Leena Hännisen Naiset vallan kulisseissa - eli Antiikin Rooman ensimmäisen keisaridynastian naiset. 

Melkoisia kohtaloita ja melkoisia naisia. Sääli, ettei heistä ja heidän elämästään ole historiassa samalla tavalla kuvauksia kuin keisareista itsestään. Historioitsijoiden tekstit lienevät kunkin vallanpitäjän toiveiden värittämiä ja siveellisen äitihahmon, paheellisen viettelijättären tai vallanhimoisen hetairan lisäksi lienee sävyjä olemassa enemmänkin. 

Naisten omia ajatuksia ei aikoinaan ole mihinkään kirjattu, mutta mainintoja löytyy siskoista, vaimoista ja tyttäristä, joiden roolina oli toimia pelinappuloina vallan kiemuroissa. He menivät naimisiin, erosivat ja menivät uudelle miehelle useimmiten vallassa olevan keisarin tahdon mukaan. Valtaa varmasti käytettiin, mutta enemmän kulisseissa kuin julkisesti ja se kaiketi perustui henkilökohtaisiin suhteisiin valtaapitäviin. Joinakin aikoina he olivat miltei koskemattomia ja pyhiä, toisinaan heidät syöstiin kurjuuteen tai murhattiin miesten mukana. Jotain voimme tapahtumista arvailla luonteista, mutta todella mielenkiintoista olisi tietää, mitä naiset itse kohtelustaan tuumivat ja kaipasivatko koskaan mitään muuta.

Kuva : Minerva/Docendo

Vähän kaukaisempaa historiaa edusti puolestaan heti tammikuussa kuuntelemani Euroopan esiäidit - 43000 vuotta nykyihmisen historiaa (Karin Bojs, kääntäjä: Jänis Louhivuori, lukija : Emilia Howells). 

Uusimmat DNA tutkimukset ovat valottaneet ihmisten liikkuvuutta sekä myös miesten ja naisten roolia erilaisissa muuttoliikkeissä ja yhteiskuntajärjestelmissä. Tuntuu uskomattomalta, että voimme saada vielä näin pitkän ajan kuluttua selville vaikka sen, oliko patriarkaalinen yhteiskunta normi kautta aikojen (ei ilmeisesti ollut) ja missä kohtaa muutos on ehkä alkanut. 

Huolimatta DNAn (ja tieteen laskelmien) luomasta kuvasta kuivasta tietokirjasta, tämä oli jotain ihan muuta. Toimi hyvin myös äänikirjana. Kuunnellessa ainakin tuntui siltä, ettei missään kohtaa tipahtanut kärryiltä. 

Ei pelkkää kirjallisuutta

Olen tainnut jo aiemminkin mainita, että muutaman vuoden ajan minulla on äänikirjojen rinnalle noussut toisena lempimuotona erilaiset podcastit. Historia-teema onkin jatkunut vuoden aikana myös kuunelemissani Yle Areenan podcasteissa. Sieltä löytyy paljon illan viimeiseen kuunteluun sopivaa materiaalia tai muuten vaan syksyn sadekelien piristystä. 

Kuva Yle Areena

Ensin päädyin Egyptiin Kauniit ja muumiot podcastin myötä. Huumoria ja paljon sellaistakin tietoa, jota en ole koskaan ennen tullut mistään kuulleeksi, vaikka Egypti onkin kiinnostanut. Ihan oikeasti nauroin ääneen useampaan kertaan, vaikka välillä puujalkavitsit menivätkin ehkä ohi. Egyptologi Mia Meri ja "Egyptiin hurahtanut" Saara Lehtonen antavat palaa oikein antaumuksella. Faktojen määrä on valtava ja välillä faktat ovat taruakin kummempia. Minä en ainakaan olisi halunnut syöfä viktoriaanisen ajan Egyptistä tuotuja lääkkeitä. 

Kuva Yle Areena

Nyt viimeisimpänä kuuntelin Kadonneiden kaupunkien jäljillä-podcastin kolme kautta. Enpä olekaan koskaan tullut ajatelleeksi, että suomalaisia olisi niin tärkeässä asemassa Inka-kulttuurin historiallisten paikkojen etsinnässä viidakossa - ja muunkin maailman kadonneet (ja sittemmin löytyneet) kaupungit ovat tietysti mielenkiintoisia. 

Selllaista tänään. Jos yhtään osaa laskea, huomasi kyllä, ettei tuossa nyt ollut 71 kirjan edestä millään. Paljon jäi puuttumaan. Ehkä innostun vielä kirjoittamaan muistakin. Kun on tuo perinteinen kirjamessukuukausikin alkamassa. 

Nyt menen potemaan koronaa sohvalle peiton alle ja lukemaan jotain. 

 

(Luku)päiväkirja: Ratkaisuja läskeille

 

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Arvostelukappale kustantajalta 

Eikös ole kirjalla ihana kansi ? Herkullinen karkki, jota tekee mieli hipelöidä ja maistella... (Ei kun, ei tietenkään maistella. Enhän minä voi karkkia, kun on ne kilot, joista pitäisi päästä eroon... )

Mikä ylläolevassa ajatuskuviossa häiritsee ? Kaiketi sama asia, josta Raisa Omaheimo kirjoittaa. Yhteiskunnassamme on sisäänrakennettuna läskipelko. Pääosaan ei nousekaan positiivinen huomio ihanan kirjankannen luomasta karkkiajatuksesta, vaan mieli suuntaa heti kieltämään karkin, "kun ne kilot". 

Minä en koskaan ole ollut varsinaisesti lihava tai edes mieltänyt itseäni erityisen ylipainoiseksi. Todennäköisesti syynä on suku, jossa lihavuus on enemmän normi kuin poikkeus ja edelliseen sukupolveen verraten olen ollut se hoikempi tapaus. Niinpä nyt sitten vaihde- ja koronavuosien myötä tulleet kilot saavat minut vähän hämmentymään. 

Sisäistetystä läskipelosta ja lihavuuden välttelemisestä kertonee se, etten viime aikoina ole pahemmin omia valokuviani laittanut sen paremmin blogiin kuin someen. En tunnista itseäni kuvissa silmiään poskien takaa siristelevästä tuhdista tädistä ja nolottaa laittaa "sellaisia kuvia". En laittanut muutama päivä sitten postaamaani Hobitti postaukseenkaan perinteista teatteriselfietä siskon kanssa, vaikka sellainen otettiinkin. Anteeksi. 

Juuri tämän takia Raisa Omaheimon kirja on tärkeä. Siinä ei tullut  minulle varsinaisesti mitään uutta asiaa. Kaikki nuo tilanteet, asenteet ja asiat olen kyllä kuullut ennenkin, mutta mitä ilmeisimmin en ole asiaa sisäistänyt ja huomaan katseeni edelleen toistavan selkärankaan upotettuja kaavoja. Ehkä tuttuus teki sen, että ensin vähän petyin kirjaan ja luokittelin sen hivenen "heppoiseksi". Jotenkin kai odotin ihmereseptiä sille, miten kaikki muuttuisi. 

Ei sellaista ihmereseptiä ole. On vain ihmisiä, kuten Omaheimo, jotka herättelevät, muistuttelevat ja tekevät olon välillä epämukavaksi. Muutos kokonaisuudessa syntynee sitä yksilöiden huomatessa oman katseensä ja kohteen väliin tungetun vääristävän linssin. Tietoinen korjausliike on tarpeen, jotta muutoksesta tulee pysyvää. Toki sitä voidaan tönäistä eteepäin myös päivittämällä koulutusta vaikka opettajille ja terveydenhoitoalan ammattilaisille. 

Väsyttää. Sama muutosliike tarvitaan niin monella alueella, niin monen piirteen hyväksymisessä ja tasa-arvon vahvistamisessa. On pelottavaa saada itsensä kiinni läskipelon, sisäistetyn naisvihan, muukalaisvihan ja luokka-ajattelun tuottamista reaktioista, mutta tietoisuus on tärkeää ja ajattelua voi muuttaa vain päättämällä saada muutos aikaiseksi. Valppaus on tarpeen. Muistuttelu on tarpeen. Ehkä tämän kirjan voisi antaa kouluihin luettavaksi. Ainakin taidan tarjota sitä pojalleni. 

Ratkaisuja läskeille on sekoitus Raisa Omaheimon omakohtaisia kokemuksia sekä tutkimustietoa eri puolilta maailmaa. Se on helppolukuinen, nopeakin, mutta jää sitten pienesti nakuttamaan takaraivoon. Kirjan lisäksi kannattaa kuunnella kirjailijan ajatuksia sen tiimoilta. Minä pääsin alkuun kustantajan järjestämässä bloggaaja-illassa, jolloin kolme kirjailijaa kertoi kirjoittamisesta ja teoksistaan. Kirjan lukemisen jälkeen kuuntelin Takakansi-podcastin (ainakin Soundcloud ja Spotify) jakson, jossa Marko Suomi ja Raisa Omaheimo kävivät dialogia kirjasta ja sen ajatuksista. Suosittelen. Keskustelu syvensi kirjan lukukokemusta ja avasi minullekin vielä enemmän sen tekstejä, jotka olin ehkä ohittanut hieman liian tuttuina. 

Kolmen kova sarja. Sain juuri loppuun Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittaneen Susanna Hastin Ruumis/Huoneet, joten siitä lisää jossain kohtaa. Huomaan kirjan kirjaversumin myös tehneen tepposiaan ja laittaneen minulle peräkkäin yllättäen pari täysin erilaista kirjaa samalla teemalla. Kalmanperhon kutsu odottaa vielä vuoroaan (ja Totoakin), vaikka se oli alunperin minut paikalle houkuttanut teos. Lukemista vain on kertynyt taas niin paljon.

Tämän syksyn kirjailijatapaamiset ovat taas muistuttaneet siitä, miten ihanaa kirjallisuuskeskustelu on. Siksikin nuo podcastit ovat tulleet luureihini jäädäkseen muutenkin kuin ruoka-aiheiden osalta. 

(Ruoka)päiväkirja: Podcastien lumoissa

Joka päivä on pakko syödä ja se tarkoittaa kolmen "lapsen" perheessä melkoista työmäärää sekä ajallisesti että aivollisesti. Aina välillä aivoissa ei kuitenkaan tapahdu mitään ja inspiraatio on hukassa pahemman kerran. Minulla on viime aikoina (vuosina) noita kokkausjumihetkiä ollut enemmän kuin tarpeeksi, Ikinä ei uskoisi, että joskus olen oikein ruokablogia ollut pitävinäni, kun nykyään ei meinaa saada perusannoksiakaan pöytään. Eikä ole tainnut ruokapäiväkirjakaan pahemmin täällä blogissa päivittyä.

Onneksi lapset ovat jo niin isoja, että kokkausvuoroja voi surutta nakittaa säännöllisesti ja onhan meillä ollut noita Ruokaboksejakin välillä käytössä. Silti äidillä kai on kuitenkin meillä suurin vastuu porukan ruokkimisesta. 

Olen yrittänyt löytää uudelleen kokkauskipinää monella tavalla. Aina joskus löytyy jotain ruokalehdistä ja keittokirjojahan meillä on ihan liikaa, mutta viime aikoina olen huomannut erityisesti podcastien toimivan. Harvoin niistä mitään reseptiä tulee otettua, mutta niistä saa inspiraatiota  uudentyyppiseen ruokaan/ainekseen tai muistutuksen vanhasta suosikista. 

Viimeisen vuoden aikana olen erityisesti kuunnellut Bella Table-podcasteja, mutta nyt kuuntelin putkeen myös 10 jaksoa (eli kokonaisen tuotantokauden) Samassa liemessä-podcasteja. Niiden takaa löytyvät Meri-Tuuli Väntsi ja Pipsa Hurmerinta niin kuin aiemmin kovasti pitämässäni ruokaohjelmassakin  ja tyyli jatkuu samanlaisena. Rempseää ja kuvia kumartelematonta puhetta ruoasta, ruokaan liittyvästä bisneksestä ja vähän kulttuurianalyysiäkin. Viihdyin. 

Lisäksi tulin taas avanneeksi Samassa liemessä keittokirjan, josta olen monesti ennenkin löytänyt ratkaisun pahemman laatuiseen kokkausjumiin. (Hitsit vaan, kun jäi sobanuudelit tänään ostamatta - olisin tehnyt tuon ruokaohjelmalinkin taakse kirjaamani sienireseptin). 

Nuudeleita siis ei kaapissa ollut, mutta teinkin podcastin ja vanhojen lehtien selailun myötä mieleen juolahtanutta majoneesi-punainencurry - lohta. Luitte oikein. Tästä ei lohireseptiä enää helpommaksi saa. Jostain Glorian ruoka ja viini - lehdstä sen olen aikoinaan bongannut.

 

**************

Helppo Curry-lohi

Ota pala lohifileetä. Huuhtele, kuivaa ja pistä pikkuisen pippuria pintaan - laita uunivuokaan. 

Sekoita keskenään majoneesia ja punaista currytahnaa. Maista vahvuus ja siis ainesten suhteet oman maun mukaan, minulla varmaan  3 osaa majoneesia ja 1 osa currytahnaa. 

Levitä lohen päälle, laita uuniin 200 asteeseen noin 30min... 

***************

Kaveriksi laitoin uuniin kikherneitä, porkkanapaloja, sipulia, valkosipulia ja herkkusieniä maustettuina Provencen yrteillä, suolalla, pippurilla ja lorauksella seesamiöljyä. Vajaan puolen tunnin jälkeen levitin päälle vielä granaattiomenamelassilla ja suolalla hierottua lehtikaalia ja vähän oliiviöljyä. 

Riisiä alle. 

Että sellaista podcast inspiraatiota tällä kertaa. Ruokapodcasteista siirryin sitten luontevasti kuuntelemaan kirjapodcastia eli Takakansi-podcastin jaksoa, jossa Marko keskustelee Raisa Omaheimon kanssa tämän Ratkaisuja läskeille -kirjasta. Minäkin olen kirjan lukenut ja podcast toi siihenkin lukukokemukseen taas uutta syvyyttä. 

Lukeminen taas... no todetaanpa taas, että kummasti kirjat kulkevat ryhmissä. Jostain syystä olen viimeksi lukemissani kirjoissa törmännyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Yhdessä kirjassa joutuen täysin aiheen yllättämäksi, mutta siitä lisää myöhemmin. 

(Luku)päiväkirja: Korvissa soi eli podcastien lumoissa

Keskiviikko 20.10.2021

Olen yleensä (hah, siis silloin, kun olen saanut aikaiseksi) kirjoitttanut lukupäiväkirjaa aina viikon kerrallaan samaan postaukseen. Nyt tuli viimekertaisesta kuitenkin sen verran pitkä, ettei kukaan jaksaisi sellaista lukea. 

Lisäksi tekee mieli tehdä jonkinlainen pesäero edelliseen vuodatukseen. Kyllä, olen edelleen sairaslomalla eikä väsymyskään ole kadonnut, mutta mieli on kummasti virkistynyt. Olen miettinyt myös kivoja juttuja, ei vain asioita, jotka "pitää" tehdä. (Ref. pojan huone on edelleen vain puoliksi siivottu, mutta kirjahylly on tilattu...) 

Olen siis neulonut, nukkunut, jutellut Toton kanssa, käynyt sushibuffetissa, lukenut (jep, äänikirjoja sekä myöskin tietokirjaa Suomalainen kansanusko), nukkunut vähän lisää, kävellyt ulkona... Kaikkea sellaista, jota tehdessä mieli lepää ja kroppakin. Ai niin, joogannutkin olen.

Uutena aktiviteettina ovat repertuaariini nyt ilmestyneet myös podcastit. Olen jotenkin jäänyt kyseisen trendin kyydistä ihan kokonaan. Todennäköisesti identifioin itseni pidempien tarinoiden naiseksi eli siis romaanien lukijaksi / kuuntelijaksi. Kuitenkin viime aikoina olen huomannut tarttuvani myös paloina helposti nieltävään tietokirjallisuuteen (kuten vaikka se Keskiajan hirviöt) ja äänikirjoissakin kevyehköihin max. 6h per kirja käsittäviin dekkareihin. Podcastit lienevät luontainen jatkumo. 

Tarkemmin ottaen pitäisi kai puhua podcastista yksikössä, sillä kuunneltavaksi valikoitui yllättäen kirjapodcastien sijasta ruokapodcast Bella Table - tai en minä tiedä, onko se sinänsä yllättävää sillä ruokahan on aina ollut yhtenä harrastuksenani viime aikojen pahemmanlaatuisesta kokkausjumista huolimatta. 

Pidän Bella Tablen konseptista, sillä siinä yhdistyy useampi kanava eli nettisivu, Insta ja podcast. Ihan ensimmäiseksi tulinkin seuranneeksi Instaa, sieltä vilkaisin nettiä ja nyt sitten rohkaistuin viimein avaamaan puhelimessa käyttämättömänä seisseen Spotifyn ja kuuntelemaan ensimmäisen podcast-jaksoni. Sitten jäin koukkuun. 

Kian ja Petran konstailematon ja innostunut jutustelu ruoasta on helppoa kuunneltavaa. Heidän kokkauksestaan tiukkapipoisuus on kaukana ja Mäkkäri gourmet-ruoan rinnalla. Siis sellaista normimeininkiä, johon lienee helppo samaistua. Toki tyylin on vähän sellainen "hipsteri-kaupunkilais- maalla mökillä trendikkäästi", mutta ei liikaa. Sitä paitsi, kyse on heidän omasta elämästään ja syömisestään, ei tarkkaan määritellystä keinotekoisesta konseptista (tai siltä se ainakin kuulostaa, vaikka toki ainakin Kia on ilmeisesti myös markkinoinnin ja viestinnän ammattilainen kokkaustaitojensa lisäksi). 

Siispä aloitin podcast-jaksot alusta viimeisimmän lisäksi. Juhannusruoat lokakuussa oli oikein piristävä kokemus. Neulominenkin sujuu podcasteja kuunnellessa vähintään yhtä sujuvasti kuin äänikirjan parissa. Villapaita on kohta valmis. Ehkä pitäisi kuunnella jotain kirjallisuuspodcastejakin nyt kun vielä on viikko "lomaa" jäljellä ja ehtii. 

Mitäs suosittelette ?