Suomen ruokahistoria - Suolalihasta sushiin

 Toivoin tätä kirjaa joululahjaksi, sain sen ja nautiskelin hiljalleen sohvalla. 

Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria - Suolalihasta sushiin

Joululahjaksi saatu perheeltä 

Suomen ruokahistoria ei aiheena äkkiseltään kuulosta kauhean kiinnostavalta. Pettuleipää ja suolakalaa - eihän meillä ole mitään varsinaista kulinarismia ikinä ollut. No, Suomessa on eletty tiukkoja aikoja ja nähty nälkää, mutta jo satoja vuosia sitten maisteltiin ja tunnettiin tuotteita, jotka nykyäänkin herkuiksi tunnetaan. Parmesaania! Ostereita! 

Ei noita ehkä joka torpassa maisteltu, mutta kuitenkin.

Kirja on kattava kuvaus metsiemme ja maidemme asukkien ravinnosta kautta vuosisatojen. Pääsemme kurkistamaan pitojen ruokalistoihin, ihmettelemään salakapakoita ja irvistelemään puunkaarnalla tai heinällä jatkettujen leipien maistelua. 

Paljon löytyy kuvauksissa tuttua historiasta kiinnostuneille, mutta ruokaan keskittyminen tuo ajanjaksojen kuvaukseen uuden dimension. Ruoan historia on usein myös naisten ja perheiden historiaa ja sitä kautta myös historiallisten tapahtumien näkökulma hieman muuttuu. Ruokailutapojen myötä myös ajattelun ja kulttuurin kehitys tulee näkyväksi. 

Kirjan loppupuolella olevissa kapplaleissa tällainen viisikymppinen löytää paljonkin tuttua, muistaa jo jossain kohtaa unohtunutta ja näkee joitakin muistivälähdyksiä uudella tavalla. Mainokset ja koulussa saadut ruokaympyrät sijoittuvat kontekstiin. 

Suomen ruokahistoria on painava opus paitsi sivujen lukumäärän, myös sisältönsä puolesta. Taustatyö on selvästi ollut huolellista. Kuvia on runsaasti ja ne elävöittävät tekstin sisältöä. Teksti on sujuvaa ja selkeää. Kaikkiaan siis hyvin tehty tietokirja, jota ainakin minä luin kuin parastakin romaania. 

Olen tosiaan viime aikoina innostunut lukemaan enemmän tietokirjoja kuin ikinä aikaisemmin. Suomessa tuntuu myös ilmestyvän entistä enemmän ja (ehkä) entistä kiinnostavampia tietokirjoja. Suomen ruokahistoria on varmasti yksi parhaista, enkä yhtään ihmettele sen viime vuonna saamaa Tieto-Finlandia -ehdokkuutta. 

Niemi

Juha Hurme : Niemi 
Luettavaksi kustantajalta 

No huh, huh - siinäpä oli runsas rykäys Suomenniemen historiaa! Muutamaan kertaan kävi mielessä, että onneksi tämä ei ole tenttikirja. Oli meinaan sen verran runsaasti vuosilukuja  ja nimiä ja yksityiskohtia ja linkityksiä ja aikahyppyjä, etten ihan varmasti uskalla väittää muistiini tallentuneen edes kymmenesosaa (sadaosaa?) sisällöstä.

Runsaudesta ja asiapitoisuudestaan huolimatta ei Niemi kuitenkaan ole millään tavalla kuiva tai vaikealukuinen. Hurmeen tyyli on kevyt ja faktojen joukossa on aimo annos irvileukaisuutta.  Esimerkit nostavat lukijan tietoisuuteen rikkaan ja aistivoimaisen kulttuuriperimän, josta toisinaan on jäljellä vain jonkun toisen kirjoittamia muistiinpanoja lukemastaan. Joskus ei sitäkään.

Toki kirjassa on pääosin tuttuja juttuja ja nimiä, sillä mistäs niitä uusia enää kukaan niin virtana löytäisi? Paljon oli myös minulle ihan uutta ja vähän kai sain uutta näkökulmaakin oman maani (tai ainakin tämän asumani planeettapalan) historiaan. On asioita, joista ei ihan kannattaisi ylpeillä ja toisia, joista voisi pitää enemmänkin ääntä. Aika metsäläisiä kuitenkin ollaan oltu ja osaksi kai ollaan vieläkin. Tärkeimpiä valistusaatteitakin tällä tulkitaan vasta vuosisatoja muun Euroopan jälkeen ja lappalaisetkin kuulemma jättivät keskiajan kokonaan väliin...

Romaanihan tämä ei missään nimessä ole, tietokirjaksi luokiteltavaksi Niemi on kai liian hauska ja runsaudessaan sekava. Ehkä tuota voisi väittää popularisoiduksi historiankirjoitukseksi ? Vaikka popularisointi kai tarkoittaa kansan syvimmillekin riveille sopivaa ja ymmärrettävää tieteenkirjoitusta ja Niemi kyllä tiputtaa kyydistä kaikki vähänkin runsaampaan kirjoituskiemuraan kyllästyvät lukijat tai ne, joiden kärsivällisyys loppuu kymmenennen henkilöhahmon kohdalla...  Heille ehkä tarjoaisinkin kirjaa paloissa luettavaksi. Juonessa pysyy kyllä mukana, vaikka napsisikin vain palan sieltä täältä, silloin tällöin.

Tykkäsinkö ? No, itse asiassa tykkäsin aika paljonkin. Huomasin lukevani historiaa aidosti nauttien ja välillä naureskellen. En minä kovin montaa lukua kerralla jaksanut vauhdissa  mukana, mutta sitä vartenhan minulla on sitten nuo kaikki  muut 20 kesken olevaa. Joka ilta kuitenkin lukaisin luvun tai pari.

Hurmeen mukaan Niemessä on sisällä useampikin näytelmän tai romaanin aihio, mutta toistaiseksi yleisölle saakka on päätynyt vain Kansallisteatterin Lemminkäinen. Tällaista kirjailija jutusteli, kun olimme kuuntelemassa juttua Niemestä ja teatterista. Samalla hän kertoi jotain, jota kirjaa lukiessani epäilin useammin kuin kerran. Hurme kuulemma kirjoittaa vihkoihin muistiinpanoja ja sitten tietokoneelle kerralla valmista tekstiä, yhden sormen tekniikalla. Uskoisko tuota ? Varmana sitä joskus menee kuitenkin tässä yksityiskohtien runsaudessa sekaisin ja joutuu jotain joskus korjaamaan.

Tarinat, kuten muutkin asiat, tulevat yleensä vastaan sarjoina. Nekin ovat laumaolijoita vähän samoin kuin kaupassa ei ensin näy yhtään asiakasta ja sitten jonotetaan lihatiskiltä jauhelihaa. Vuodenajoilla ja kaikenlaisilla juhlavuosilla tietysti on oma vaikutuksensa, mutta silti silti fiilistelen, miten näköjään tänä keväänä luin kalevalaista Suomen historiaa Niemi-teoksesta, kävin katsomassa Lemminkäisen teatterissa ja lisäksi lukulistalla komeilee seuraavana JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka. (Kunhan nyt ensin selviän ulos venäläisen bisneskulttuurin vaarallisista kiemuroista).

Gladiaattoreita ja muita muinaisia roomalaisia

Espoon EMMA, WeeGee, KAMU - kompleksi on mukava paikka. Siellä on mielenkiintoisia vaihtuvia, usein historiaan liittyviä näyttelyitä (kuten vaikka Ötzi-jäämies) sekä tietysti tutut vakkarit Kellomuseosta Lelumuseoon.

Gladiaattorit näyttelyn bongasimme poikien kanssa jo muutama viikko sitten ja totesimme sen kiinnostavan kaikkia. Sunnuntai-aamuna huomasin tarjolla olevan myös "Tapaa gladiaattori" - tapahtuma. Sinne siis!

Servi Morituri-ryhmän esitys riemastutti erityisesti isompia poikia. Toto 4v. oli ensin aivan innoissaan, mutta sitten miekkojen ja kilpien kolahdukset alkoivat olla liikaa ja me lähdimme katselemaan futuristisen kesämökin kuvia ja kokeilemaan Eero Aarnion tuoleja. Esityksen päätyttyä Toto siirtyi vanhempien kanssa Lelumuseon puolelle Esikoisen ja Kirpun jatkaessa gladiaattorien haastattelua ja varusteiden testausta.

Toki me kiersimme näyttelynkin. Toivon, että pojat lukivat tekstejä seiniltä, sillä ne olivat oikeasti aika kiinnostavaa kuvausta gladiaattorien elämästä ja Colosseumin historiasta. Sen verran ehtivät edelle, että ihan varma en ole tiedon mieleenpainumisesta, mutta itse kyllä opin montakin asiaa.

Oikein mukava museokäynti siis. Jos muitakin kiinnostaa, niin noita gladiaattoritapaamisia on tiedossa vielä muutama ja muutenkin KAMUssa on mukavaa aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Ja voihan museokierroksen käydä ihan muutenkin, samalla lipulla pääsee kaikkiin talon näyttelyihin (12€/aikuinen - alle 18v ilmaiseksi).


Roomalukemisia?

Näyttelyn inspiroimana aloin myöskin muistelemaan, mitä kirjoja mahdollisesti olisin aiheesta eli muinaisesta Roomasta vuosien varrella tullut lukeneeksi... siis historiallista fiktiota. Tässä muutama, täydentäkää toki!

Klassikko: Henryk Sienkievicz ja Quo Vadis
Tämä löytyy hyllystä ja olen lukenut pariinkin kertaan. Erittäin suositeltava. Ilmeisesti minun osaltani jo ajalta ennen blogia - ainakaan en löytänyt kirjoitusta.

Finlandia-ehdokas: Asko Sahlberg ja Herodes
Tykkäsin ja tästä näköjään löytyy oikein bloggauskin.

Dekkaria: Lindsay Davis ja Marcus Didius Falco
Yep, jo muinaiset roomalaiset käyttivät yksityisetsiviä... Riemastuttava sarja, jota tosiaan pitänee taas jatkaa jossain vaiheessa. Piristävän erilainen sankari uudenlaisessa (muinaisessa) miljöössä.

Tähän hätään en nyt muista muita. Lisätään jossain vaiheessa, jos tulee mieleen.

Niin, ja sitten se täydennys eli kirjoittakaapa lisää - tekisi mieleni minunkin vielä jatkaa aiheesta lukemista. 

Skandaalilehdistö-tyyliin Ranskan historiaa ruotimassa - L'Histoire de France pour ceux qui n'aime pas ca

Catherine Dufour : L'Histoire de France pour ceux qui n'aime pas ca
Oma ostos, e-kirja Kobosta

Kuka on koskaan kyllästynyt lukemaan historiaa koulussa ? Siellä se usein opetetaan tyyliin vuonna xx oli sota yy. Kuningas z hallitsi vuosina n-n ja häntä seurasi kuningas ö...  Kaikki opettajat eivät osaa luoda historian tarinoita eläviksi oppilailleen. Minulla oli onneksi hyvät opettajat ja lisäksi luin, paljon. Osa lukemastani oli historiallisia romaaneja jo aika pienestä lähtien. Tajusin kyllä, että niiden tarinat eivät välttämättä ole oikeaa historiaa, mutta mitä siitä ? Kaarina Maununtyttären tarina toi Ruotsi-Suomen historiaan ihan uutta mielenkiintoa ja syvyyttä. Kolme muskettisoturia herätti kiinnostuksen yhteen Ranskan historian aikakauteen.

Catherine Dufour puolestaan on ottanut taas vähän uuden näkökulman Ranskan historiaan. Kirjan nimikin sen jo kertoo : "Ranskan historiaa niille, jotka eivät siitä pidä" (suora käännös). Esseistä koottu kirja on kuin lukisi skandaalilehdistön toimittajien näkökulmaa historian tapahtumiin. Kuka tappoi kenet ? Kuka makasi kenenkin kanssa ? Kenen lapset olivat kenenkin hoidossa ? Ranskan historiasta riittäisi (ja on riittänytkin) ihan tosiasioitakin käytettäväksi niin poliisi-, rakkaus-, sota-, kauhu-, hupi- kuin lastenromaaneissa. Vähän jäi tarina juoneltaan pätkämäiseksi, mutta eihän esseistä koostuvalta kirjalta voi oikein odottaakaan kovin sujuvaa juonenrakennusta.

Kehyskertomuksena lukija otetaan mukaan laivamatkalle jokea pitkin. Rannoilla nähdään historian tapahtumia ja henkilöitä. Välillä heidät nähdään selkeästi auringossa, välillä taas he katoavat sumun keskelle, vähän riippuen siitä, miten paljon aikakaudelta on tietoa saatavilla kirjallisten tai muiden todisteiden muodossa.

Esseitä oli kiva lukea. Minun Ranskan historian tuntemukseni ei ole ollenkaan liian hyvä siihen, etteivät tuollaiset pätkätarinat toisi uuttakin tietoa. Lisäksi täytyy myöntää, että tuollainen vähän tirkistelevä katsomistapa on oikeastaan aika viihdyttävää. Varsinkin, kun tietää, että kyse on tapahtumista ja henkilöistä, joiden osalta tulkinta on kuitenkin aina vähän historioitsijan mukainen, eikä ota kaikkea ihan kirjaimellisesti. Uskottavampia nämä tarinat kuitenkin olivat kuin suurin osa skandaalilehdistön lööppijutuista ja itse asiassa huomattavasti viihdyttävämpiäkin.

Kirja varmasti täyttää tarkoituksensa halutessaan osoittaa historian olevan täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja ihmisiä. Siitä, antaako se sitten totuudenmukaisen ja puolueettoman kuvan molemmista, voidaan olla montaa mieltä. Pitäisi varmaan kysyä joltain historian opettajalta. Joka tapauksessa, sopivaa välipalaluettavaa essee kerrallaan.

Shardlaken seuraajaksi Bruno - S.J.Parris : Heresy

Olin tuossa aiemmin melkein surkeana, kun sain Shardlake-sarjan luettua loppuun. No, nyt aloitin uutta Tudorien aikaan sijoittuvaa "dekkaria", joka tuntuu olevan ihan Shardlaken arvoinen. Siinäkin mielessä tätä oli mukava lukea, kun Shardlake seikkaili Henri VIII aikana niin Giordano Brunolla on ympäristönään Elizabeth I aikainen Englanti uskoristiriitoineen ja vakoojineen.

Parrisin päähenkilö pohjautuu todelliseen historialliseen henkilöön. Giordano Bruno oli italialainen munkki ja filosofi, joka katolisen kirkon epäsuosioon jouduttuaan kulki ympäri Eurooppaa keräten mainetta ajatuksilleen ja teorioilleen. Kirjasarjan kuvaamina vuosina (1583-84)  Bruno oli todistettavasti Englannissa, Lontoossa ja Oxfordissa. Tosin kirjojen kuvaamia jännittävillä tapahtumilla tuskin on todellisuuspohjaa.

Ihan kuin oikea esikuvansakin, Bruno saapuu Oxfordiin osallistuakseen tieteelliseen väittelyyn. Pian kuitenkin sanan säilän mittelö jää toissijaiseksi, kun yliopiston professoreita alkaa löytymään surmattuina ja joku selvästi haluaa sotkea myös Brunon tapahtumien vyyhteen. Filosofisen kaapunsa alla Bruno on Oxfordissa myöskin Elizabeth I:sen luottomiehen Walsinghamin vakoojana etsimässä katolisia, kuningattarensa surmaa juonittelevia maanpettureita. Kuinkas ollakaan, myös yliopiston murhat tuntuvat liittyvät uskonnollisiin ristiriitoihin.

Osa juonenkäänteistä on vähän ennustettavissa, mutta kaikkiaan kyseessä on ihan kelpo dekkari. Parasta kuitenkin on, niin kuin usein historiallisissa dekkareissa,  elävä historiankuvaus. Sitä voi oikein kuvitella olevansa 1500-luvun Oxfordissa ja näin anglofiilille pelkästään tunnelma ja kaikki yksityiskohdat vievät mielenkiintoiselle matkalle. Minä en myöskään ole mikään tarkka historiantuntija, joten mahdolliset epätarkkuudet jäävät minulta ihan huomaamatta ja voin vain nauttia. 

Bruno on myös henkilönä mielenkiintoisen ristiriitainen. Filosofiaansa kivenvarmasti uskova ja miltei fanaattinen näkemystensä puolustaja on myös tunteellinen mies, jonka  nuoren naisen ahdinko saa tekemään vaarallisiakin asioita. Myös vakoojana Bruno ei ole laisinkaan kovaksikeitetty, vaan miettii paljastusten moraalista oikeutusta useammassakin kohdassa. Hiukan hän on henkilönä sinisilmäinen ja vähän turhankin idealistinen aikakautensa edustajaksi, mutta kaipa hänenlaisiaan silloinkin löytyi. Sympaattinen tuttavuus, joka ei onneksi ollut liikaa sankari, vaan myös erehtyi ja oli väärässä.

En pikaisella haulla löytänyt tätä mistään suomennettuna, mutta ei tämä vaikeaa luettavaa ole englanniksikaan. Vähän voi olla termejä, jotka liittyvät aikakauteen, mutta minä en kyllä hakenut sanakirjasta kuin 3 enkä tosiaankaan ole mikään renessanssienglannin asiantuntija. Tätä voi hyvällä omallatunnolla suositella kaikille historiallisen dekkarin ystäville (ja erityisesti Tudorien ajasta kiinnostuneille, joille tämä on varsinainen herkkupala).

13 kotimaista II - Neiti Soldan iskee kaksi muutakin kärpästä

 Soldanin sisarukset Venny ja Tilly rakastuvat molemmat samaan mieheen, kirjailija Juhani Ahoon. Venny on jo tunnettu taiteilija, Tilly vielä etsii paikkaansa elämässä. Lopputuloksena on vuosikymmeniä kestävä kolmiodraama. Vaimon eli Vennyn ja vaimon siskon eli Tillyn välillä epäröivä Aho pyörii kuin tuuliviiri. Naiset kärsivät, mutta kumpikaan ei osaa lähteä tai sanoa ei.

Tuula Levo on kirjoittanut tarinan kertojaksi Tillyn. Rakkaudesta tietämätön nuori tyttö tuntee vetoa vanhempaan mieheen ja antautuu vieteltäväksi. Tarinan Tilly ei kuitenkaan ole mikään uhri, vaan hyvinkin aktiivinen osapuoli sekä suhteen alussa että sen jatkuessa. Venny jää kirjassa vähän etäiseksi. Hänen suuttumuksensa ymmärtää, samoin kun sen, että sisar on kuitenkin aina sisar.

Vähiten kirjassa saa myötätuntoa kirjalija Aho. Hänet on kuvattu aikamoisen mukavuudenhaluisena heikkona miehenä, joka ei kykene valintaansa tekemään vaan hyvittelee kumpaakin naista, miten kulloinkin parhaiten saa elämänkulkunsa siloiteltua. Nykyajan naisen mieleen tulee nopeasti, että "nakatkaa se äijä nyt jo pellolle", mutta eihän rakkaudelle mitään mahda. Viime vuosisadan alussa ei myöskään naisen ollut ihan niin helppo lähteä omille teilleen kuin nykyisin, varsinkaan lapsen tai lapsien kera.

Kaikkiaan kirja on helppolukuinen ja tuo mielenkiintoisella tavalla lukijan eteen niin aikakauden tapoja kuin poliittisen ja kulttuurielämän henkilöitä ja tapahtumia. Vaikea sitä on varmasti tietää, mitä oikeasti kolmiodraaman osapuolten päässä liikkui, mutta uskottavia olettamuksia Tuula Levo on aiheesta tehnyt. Pidin kirjasta. Kannattaa lukea, jos aikakausi ja siihen liittyvät henkilöt kiinnostavat.

Tyylinsä, aihealueensa ja helppolukuisuutensa ansiosta kirjaa voinee erityisesti suositella vähän vanhemmille koululaisille historiankirjojen oheislukemiseksi.  Siksi kai se löytyy "lukudiplomin" yhdeksäsluokkalaisten kirjatarjottimelta. 13 kotimaisen lisäksi osallistunkin tällä kirjalla myös hdcaniksen lanseeraamaan lukudiplomihaasteeseen. Tylsänä poimin tehtävälistalta sen helpomman eli : "Kirjoita kirja-arvostelu valitsemaasi lehteen" ja totean, että tämä blogi nyt saa ajaa lehden virkaa.

Kolmas kärpänen eli haaste on itselleni asettamani tavoite 25 kirjan lukemisesta TBR100 listaltani. Tämä on järjestyksessä kolmas luettu, mutta toinen blogattu tänä vuonna.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 - haaste ja haasteen aloitus Kätilöllä

Kirsin kirjanurkassa huomasin tiedon FB-haasteesta "Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013". Pakkohan tähän on osallistua, kun muutenkin yritän vähän paremmin tutustua kotikamarani kirjailijoihin. Varsinkin, kun tuntuu siltä, että viime aikoina on ilmestynyt hurja määrä uusia kotimaisia HYVIÄ kirjailijoita. Näin voi päätellä myös TBR100 listaani ilmestyneestä suomalaisten kirjailijoiden määrästä. On siis mahdollista iskeä kaksi (tai kolme) kärpästä samalla iskulla ja sehän tällaista prosessitehokkuuden ammattilaista kiinnostaa aina ;-)

Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Katja Ketun Kätilö paristakin syystä. Ensinnäkin, kirjasta on puhuttu blogeissa hurjan paljon ja se voitti ensimmäsen Blogistanian Finlandian. Kyseessä siis ei voi olla huono kirja. Toiseksi, se oli suht' edullisesti tarjolla Elisa-kirjassa. Opportunistinen lukija ei voinut vastustaa tarjousta ja näin kirja oli helposti tarjolla Kobon napin painalluksella.

Oliko kirja siis hyvä ? Kyllä, ehdottomasti. Tarina on taitavasti kirjoitettu. Takaumien ja kertojan nykyhetken vaihtelu vei juonta tehokkaasti eteenpäin ja siirtymät toimivat. Edes kertojien vaihtuminen ei saanut minua sekaisin. Vahva tunnelma kannattaa koko kirjan läpi ja lukija jatkaa matkaansa luku luvulta kauhistuneen lumoutuneena.

Pidinkö kirjasta ? En. Ei tällaisesta tarinasta voi pitää. Sodan kauhuja ei tässä kuvata rintamalla, vaan naisen näkökulmasta linjojen takana. Vankileirin tapahtumat ja kotiinjääneiden väliset suhteet saavat oikeasti voimaan pahoin. Voiko ihminen tosissaan tehdä tuollaista ? Voi, on tehnyt ja tekee.
Myös kieli on kaikessa ronskiudessaan minulle vierasta, eikä murrekaan tietysti sitä ominta. Eri tavalla kirjoitettuna katoaisi kirjan lumous, mutta minä en tätä kieltä ja tapaa tunne omakseni. Eikä tietysti tarvitsekaan, pidäkään.

Sotakuvauksen lisäksi kirja on rakkaustarina. Ympäristönsä hylkimä, "punikinpenikka" kätilö tapaa sotatraumoista kärsivän SS-upseeri Johanneksen ja se on menoa samantien. Mihin kaikkeen rakkaudennälkäinen ja himossaan epätoivoinen nainen onkaan valmis saadakseen haluamansa miehen ? Kaikkein kamalinta kirjassa eivät ehkä olleetkaan kuvatut julmuudet, vaan se, mitä yksilö voi hyväksyä ja tehdä kaipuussaan toisen ihmisen luo.

Kannattaako kirja lukea ? Kannattaa, ehdottomasti. Tosin sitä ei voi suositella herkästi reagoiville. Minä sain kirjan luettua loppuun illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa. Nukkumisesta ei tullut mitään. Oli pakko ottaa Kobo takaisin käteen ja lukea muutama luku perushömppää nollatakseni aivojen jännitteen. Siis sellaista ajatuksetonta, herttaista romantiikkaa (I Love the Earl, jos jotakuta kiinnostaa - nimi kertoo kaiken). Sopivaa vastalääkettä, että saa kiinni unesta ilman painajaisia.

Du domaine des murmures - Kuiskausten mailta

Kun ulkona sataa vettä ja on pimeä marraskuu, niin mikä olisikaan mukavampaa luettavaa kuin tarina Kirkon seinien sisään muuratusta tytöstä ? No jaa, ehkä kirjavalinta ei ollut paras mahdollinen tähän vuodenaikaan. Paljon pelastaa kuitenkin se, että kyseessä on kaunis tarina kauniisti kirjoitettuna. Ei se ole iloinen eikä onnellinen, mutta onko sellaisia legendoja keskiajasta olemassakaan ? Tragedia lienee ritaritarinoiden ja feodaaliajan laulujen suosikkiaines.

Carole Martinezin löysin ranskalaisesta kirjallisuusohjelmasta, jossa suuri suosikkini Jean d'Ormesson suositteli nuorta naiskirjailijaa. Pakkohan sellaista suositusta on seurata. Ensiksi luin kirjailijalta hänen ensimmäisen kirjansa "Le coeur cousu", jonka mitä ilmeisemmin olen unohtanut blogata, tai ainakaan en sellaista kirjoitusta löytänyt. Asia pitää korjata lähitulevaisuudessa.

Mutta tämä "Kuiskausten mailta" (vapaa suomennos) siis kertoo nuoresta tytöstä, joka kieltäytyy menemästä naimisiin hänelle osoitetun nuoren miehen kanssa. Noihin aikoihin tyttöjen ei odotettu eikä sallittu osoittavan minkäänlaista omaa tahtoa, joten ainoa keino välttää epämiellyttävä avioliitto oli ilmoittautua Kristuksen morsiameksi. Lähiluostarin puutteessa rukouspaikaksi valmistellaan linnan alueelle uusi kirkko, jonka seinään muurattuun selliin hänet suljetaan.

Ei tiennyt nuori 15-vuotias neito, mitä halusi. Kaiken lisäksi muurauksen aamuna tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken toisenlaiseksi. Seuraamme tarinaa tytön itsensä kertomana. Hän lähestyy modernia ihmistä menneisyyden usvasta esiin nousseena varjona, tai äänenä. Unenomainen tunnelma säilyy koko tarinan ajan ja unilla tai unen aikana tapahtuvillä siirtymillä on tärkeä rooli kerronnassa. Tarinan aikana tytöstä kypsyy nainen, niin fyysisesti, kokemuksiltaan kuin myös ajatuksiltaan. Samalla myös elämä ajaa lapsenuskon ohi. Koko uhrauksen perusta järisee ja hajoaa.

Eniten pidin kirjassa sen tunnelmasta. Mysteerien palvonta, taikausko ja vanhojen uskomusten sekoittuminen ristiretkiin ja kristinuskon ennakkoluuloihin nousevat esiin kirkkaina kuvina. Itse tarina oli paikoin hieman ahdistavakin. Nykyaikaisen naisen on vaikea kuvitella keskiajan sisartensa käyttäytymisen kahleita, konkreettiseen muurattuun selliin itse sulkeutumisesta puhumattakaan.

Vaikuttava lukukokemus siis ja taas kerran kielellä, josta selviää ilman natiivitasoista kielitaitoakin, vaikka keskiaikaiset termit välillä vähän tuottivatkin harmaita hiuksia. Niiden kohdalla nähtiin taas sähkökirjojen lukupelin hienous - siinä on mukana sanakirja !

Siinä se sitten oli - Mistäs löytyisi Shardlaken seuraaja ?

Siihen loppui (ainakin tältä erää) Shardlake-sarja. Viimeisessä osassa ollaan mukana Portsmouthin edustalla tapahtuvassa ranskalaisen ja englantilaisen laivaston yhteenotossa ja Matthew Shardlake joutuu tahtomattaan tapansa mukaan keskelle suuria tapahtumia ja politiikkaa.

Kuningatar Catherine (Parr) pyytää Shardlakea selvittämään palvelijattarensa pyynnöstä muutamaa vuotta aiemmin holhouksen alle joutuneen sisarusparin asioita. Mitä pidemmälle asiaa tutkitaan, sitä varmemmalta näyttää, että tapaukseen liittyy väärinkäytöksiä. Mutta millaisia ? Saadakseen kaiken selväksi Matthew Shardlake joutuu kärsimään erilaisia olosuhteita aina sotalaivojen kansia  myöten ja kohtaa ennen loppuratkaisua vanhan vihollisensa silmästä silmään.

Samaan aikaan holhoustapauksen kanssa Shardlake on myös henkilökohtaisella selvitysmatkalla. Bedlamin mielisairaalassa oleva nainen on herättänyt hänen mielenkiintonsa ja hän yrittää auttaa tätä parhaansa mukaan. Tosin välillä näyttää siltä, että olisi parempi ollut antaa menneiden pysyä menneinä.

Sansom on taas tapansa mukaan kutonut monisyisen ja kompleksisen kudoksen. Jotenkin tämä kirja ei kuitenkaan ihan yltänyt aikaisempien osien tasolle. Ehkäpä kirjailija on jo kyllästynyt Henry VIII:n aikaan ja Shardlakeen. Onhan tämä myös tähän mennessä viimeinen osa sarjasta. Toisaalta tuntui kirjailija ehkä turhankin innostuneelta Tudorin ajan sotalaivoista. Saattaa olla, että minun mielenkiintoni herpaantui niiden kuvauksen aikana ja samalla meni ohi myös juonen kannalta tärkeitä asioita. Jotenkin vain tällä kertaa kertomus tuntui hiukan hajanaiselta ja loppuratkaisuunkin jotenkin vain tipahdettiin. Tietysti syynä voi minulla olla sekin, että työt ovat alkaneet ja aikaa lukemiseen on vaikea löytää. Kun lukee Shardlakea vain pienissä pätkissä, on vaarana kärryiltä putoaminen.

Pienistä hankaluuksista huolimatta, on tämän kirjasarjan lopussa vähän haikea olo. Matthew Shardlake on ollut kiinnostavin ja koukuttavin tuttavuus pitkään aikaan. Käynnissä on kova seuraajan etsiminen. Olisikohan S.J.Parrisin Giordano Brunosta astumaan suuriin saappaisiin ?

Nyyh, viimeinen työn alla - Shardlake sarja melkein lopussa

Viimeinen osa, C.J.Sansomin Shardlake-sarjasta toimii tällä hetkellä äidin virikkeenä pojan tarhaharjoittelussa. Äiti kun ei saa poistua tarhan alueelta, mutta pojan pitäisi päästä itsenäisesti viettämään laatuaikaa tarhatätien kanssa. Ei siinä siis muu auta kuin tehdä itsensä pieneksi jossain nurkassa. Kobo on osoittautunut korvaamattomaksi. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että äiti ei ole ihan varma, miten tarpeellinen pidempi harjoittelu meidän Totollemme oikeastaan on. Haasteeksi ei ole osoittautunut ero äidistä vaan lähtö päiväkodista. Siellä on ilmeisesti vähän liiankin kivaa...

Toiseksi viimeinen osa tuli luettua tuossa elokuun alussa ja oli taattua Shardlake laatua. Tarinassa aikaa on kulunut edellisestä osasta taas muutama vuosi. Tamsin ja Barak taistelevat avioelämän haasteiden kanssa. Matthew kukoistaa lakimiehen toimissa ja pysyttelee erossa politiikan kuvioista. Sitten Matthewn hyvä ystävä murhataan ja hän vannoo toimittavansa tappajan oikeuden eteen. Tapaus osoittautuu mielipuolisen sarjamurhaajan teoksi ja linkittyy hallitsevaan poliittiseen luokkaan siinä määrin, että itse arkkipiispa Cranmer pyytää Shardlaken apua murhaajan kiinniottamisessa.

Joku taika näissä Sansomin kirjoissa oikein on. Niitä on ihan oikeasti vaikea jättää kesken. Ehkäpä salaisuus on kirjoittajan historiantuntemuksessa. Tudorin ajan yhteiskunta esittäytyy rikkaana ja elävänä. Historialliset tapahtumat sellaisenaan ovat jo kuin paraskin jännitysnäytelmä, mutta lisäksi aikalaispolitiikka yhdistyy jännittävään juoneen, joka vetää vertoja parhaillekin etsivätarinoille. Toisaalta viehätystä selittänevät sympaattiset ja inhimilliset henkilöhahmot. Kaikkine vikoineenkin, tai ehkä juuri niiden ansiosta, heihin kiintyy ja haluaa tietää, miten kaikkien käy.

Nyyh, enää yksi osa jäljellä. Sitten ollaankin varmaan jo aika lopussa Henry VIII:nen hallintokautta. Sansom on kirjoittanut myös kirjan Espanjan sisällissodan aikakauteen. Sitä pitänee testata Shardlaken jälkeen, vaikka aikakausi ja paikka eivät houkuttavuudessaan minulla vedäkään vertoja Englannin Tudoreille.


 

Minä, Katariina

Kovasti on mennyt kokkaamiseksi viime aikoina, ainakin näin blogin puolella. Jotain on sentään tullut luettuakin herkuttelun keskellä. Mikä olisikaan ihanampaa kuin hyvä kirja ja vieressä herkkulautanen ? Se vaan onkin e-kirjoissa hankaluutena. Likaiset sormet ovat huonompi juttu kuin paperikirjojen kanssa... Silti, kirjoja on tullut luettua ja tässä viimeisin.

Elisa-kirjasta sai alennuksella Laila Hirvisaaren "Minä, Katariina"-teoksen. Kirjassa Katariina II kirjaa elämäkertaansa ja käy keskustelua kamariherransa kanssa. Läpi käydään niin nuoren tytön haasteet suuren Venäjän edellisen keisarinnan simputettavana kuin omat elkeet rakastajien seurassa. Siinä sivussa sitten kerrotaan, miten valta siirtyi Katariinalle.

Mielenkiintoista luettavaa hyvin kirjoitettuna. Minä, Kleopatra oli melkein tuhatsivuinen järkäle ja jäi minulta pahasti kesken. Hirvisaari on ymmärtänyt, ettei minä-muotoon kirjoitettua itsetutkiskelua oikein jaksa liikaa, joten tarina on tiivistetympi ja välillä pääsee ääneen myös Katariinan kamariherra.

Katariina II on kiitollinen henkilö elämäkertailijalle sillä hänen vaiheistaan löytyvät politiikka, valta, rakkaus ja seksi. Romaanimuodossa pääsemme tutustumaan naiseen aseman takana, vaikka kysehän on tietysti kirjailijan omasta tulkinnasta. Hieman jäi kutkuttamaan saada enemmän tietoa myös virallisemmasta Katariinasta. Hänet tunnettiin "Valistuskeisarinnana" ja hän kävi kiinteää keskustelua Ranskan valistuksen ajan filosofien kuten Voltairen kanssa. Näistä keskusteluista olisi mielenkiintoista lukea lisää. Tosin tämä kirja loppuukin Katariinan keisarinnaksi tuloon ja nuo keskustelut ovat silloin vielä tulevaisuutta.

Kaikkiaan siis hyvinkin viihdyttävä tuttavuus. Minä en koskaan ole mitenkään erityisesti ollut Hirvisaaren kirjojen ystävä. Ovathan ne hyvin kirjoitettuja (ainakin ne muutamat, jotka olen lukenut), mutta pieni paatoksellisuus tarinassa on aina vähän häirinnyt. Tästäkin kirjasta teki mielenkiintoisen nimenomaan historiallisen henkilön elämänvaiheiden kuvaus. Puhtaasti fiktiona en ehkä olisi jaksanut innostua.

Shardlake valloitti taas - "Sovereign"

Minä olen ihan kokonaan jäänyt koukkuun Sansomin Shardlake-sarjaan. Kolmas osa, Sovereign, tuli jo luettua ja kaksi viimeistä (Revelation, Heartstone) odottavat valmiina Kobossa. Niiden jälkeen pitää sitten jatkaa Sansomin muilla kirjoilla sillä historiallisia yksityiskohtia vilisevä ja kuitenkin tavallaan moderni "dekkari" on uskomattoman tehokas sekoitus - ainakin minun kohdallani.

Sovereign  vie lukijan taas vähän ajassa eteenpäin. Cromwellin teloituksen jälkeen Matthew Shardlake ja Barak ovat viettäneet hiljaiseloa pysyen parhaansa mukaan erossa poliittisesta valtapelistä. Sitten arkkipiispa Cranmer kutsuu Matthewn puheilleen ja lähettää tämään pohjoiseen. Tehtävänä on huolehtia Toweriin kuljetettavan salaperäisen vangin hyvinvoinnista. Matkaa tehdään kuninkaan kulkueessa, jonka tarkoituksena on vahvistaa kuninkaan otetta kapinoitsijoiden täyttämällä alueella. Matthew ja Barak joutuvat miettimään niin Englannin historiaa kuin vallankäytön moraalista oikeutusta pohjoisen kapinan jälkimaininkeja seuratessaan. Tämän enempää ei juonesta kai uskalla mainitakaan, ettei pilaa kenenkään tulevaa lukukokemusta. Sen verran sentään vielä mainitsen, että Barak näyttää kohtaavan kesyttäjänsä...

Ystävyys, petos ja velvollisuus ovat kirjan kantavina teemoina, samoin kuin sattuman osuus vallan keskittymisessä yksilöille. Vaikka tämä kuulostaakin kovin vakavalta, niin kirja on myös viihdyttävä ja perinteisen jännittäväkin. Sanson osaa oikeasti yhdistää eri tyylilajeja. Ei ole ollenkaan ihme, että hänen kirjoillaan on vankka lukijakunta. Sekä historiallisten romaanien ystävät, että dekkarien harrastajat löytävät niistä varmasti etsimänsä.

Toivottavasti tämä(kin) Shardlake suomennetaan. Sansom näyttää vain parantavan menoa osa osalta.

Voihan vatsatauti - niin, ja Susipalatsista

Minun piti kirjoittaa ihan oikeasti vähän enemmän Hilary Mantelin Susipalatsista, mutta... vatsatautiepidemia perheessä päätti toisin. Ensin poti esikoinen ja eilen oli isäntä kokonaan poissa pelistä. Itsellänikin on vatsassa kiertänyt jo pari päivää.

Vappua siis vietetään hyvinkin rauhallisissa merkeissä Spielbergin Tintin parissa - tai siis toiset viettävät ja minä yritän viihdyttää 1-vuotiasta, joka ei voi ymmärtää, miksei olohuoneessa nyt saa kiljua.

Susipalatsin tarkempaa sisältöä ja käytyä keskustelua voi lukea Kirjavan Kammarin Karoliinan blogista täältä. Kimppalukeminen oli tosi kivaa, vaikka kirja vähän taisi olla hankala pätkissä luettavaksi monitahoisuutensa ja yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Kiitokset siis Karoliinalle emännöinnistä !

Kaikkiaan minä pidin Susipalatsista. Thomas Cromwellista en aiemmin tiennyt paljon muuta, kuin että häntä pidettiin kovinkin julmana. Henrik VIII oli minulle tuttu monien vaimojensa ja tyttärensä Elizabethin (se ensimmäinen tuon nimisistä kuningattarista). Susipalatsin luettuani voin sanoa tuntevani ainakin yhden tulkinnan aikakaudesta. Sen mukaan Cromwell teki vain sen mitä oli pakko ja antoi kaikkensa kuninkaan puolesta. Henrik puolestaan esiintyy aika heikkonakin henkilönä, jonka tekemisiä ohjaavat tietoisuus omasta kuninkaallisesta asemasta ja kulloinkin päällimmäisinä oleva rakkauden tai pikemminkin himon kohde.

Naisten asemastakin kirjassa saa hyvän kuvan, eikä se ollut hääppöinen. Jos nykyään keskustellaan naisen esineellistämisestä ja sen vääryydestä, niin Tudorien aikaan naiset olivat lähinnä lasten (siis miespuolisten perillisten) synnyttäjiä, miesten halujen tyydyttäjiä ja vielä kauppatavaraa poliittisessa valtapelissä. Ei siis mitenkään kadehdittava asema.

Oman mausteensa lukukokemukseen toi se, että samaan aikaan kimppaluvun kanssa luin myös kaksi Matthew Shardlake - romaania. ( "Luostarin varjot" ja "Musta tuli"). Sama aikakausi, yhtä yksityiskohtainen aikakauden kuvaus, mutta ihan erilainen käsitys Cromwellista.

Susipalatsia voi suositella kaikille historiallisten (yksityiskohtaisten) kuvausten ystäville. Kaiken lisäksi kirjaa voi lukea myös ihan romaanina. Se ei ole ollenkaan huono. Näin siis huolimatta ajoittaisesta tarinaan puutumisesta ja siitä, että tämä ensimmäinen osa ei varsinaisesti lopu... siis mitään lopun kliimaksia on turha tämän opuksen kohdalla odottaa. Ehkä sitten siinä seuraavassa osassa. Kirjan ansiot tulivat yhä konkreettisemmiksi, kun parhaillaan kahlaan yli tuhatsivuista "Minä, Kleopatra" kirjaa. Siinä ihan oikeasti meinaa välillä usko loppua kesken. Mutta kun aikakausi kiinnostaa ja haluan tietää tarkempia yksityiskohtia Kleopatran ja Antoniuksen tarinasta, niin pakko se kai on loppuun asti lukea.

Tudorien Englannissa edelleen - Dark Fire by C.J.Sansom

Se on kumma, miten aina välillä tuntuu jäävän jumiin johonkin tiettyyn aikakauteen tai ympäristöön. Viime aikoina olen seikkaillut Thomas Cromwellin aikalaisten seurassa oikein urakalla. Nyt tosin alkaa Tudorien ajanjakso loppumaan sillä kirjapinossa edessä on enää Susipalatsin loppuratkaisu. Seuraavaksi muutan Egyptiin. Kirjastosta tarttui mukaan "Minä, Kleopatra" - tiiliskivi ja myös Waltarin "Sinuhe" on pahasti alkutekijöissään...

Mutta vielä tästä Shardlaken seikkailusta. "Luostarin varjot" ei ollut ollenkaan hullumpi, mutta kuten monissa blogeissa on mainittu niin tämä toinen osa "Musta tuli" on vielä huomattavasti parempi. Juoni on kompleksisempi ja tarina pysyy jotenkin paremmin kasassa. Myös loppuratkaisu, kaikesta mielikuvituksellisuudestaan huolimatta, on jollain tavalla uskottavampi.

On kulunut muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Matthew Shardlake on pysytellyt erossa Cromwellin juonitteluista ja hoitanut perusbisnestään kiinteistoalan asianajajana - eikös kuulostakin modernilta ammatilta ? Sitten eräänä päivänä hän lupautuu puolustamaan nuorta tyttöä, jota syytetään nuoren serkkunsa murhasta. Tyttö on kovaa vauhtia päätymässä "prässätyksi" eli kidutuskuolemaan, jossa hänet murskataan hitaasti painojen alle, kun Shardlake saa odottamatonta lisäaikaa tapauksen ratkaisemiseen. Aikaa ei kuitenkaan lahjoiteta ilmaiseksi, vaan hänen pitää auttaa Cromwellia kinkkisen juonittelun selvittämisessä.

Shardlakella ja hänen avukseen nimitetyllä John Barakilla on aikaa vain kaksi viikkoa löytää historiallisen "kreikkalaisen tulen" kaava, paljastaa juonittelijat ja selvittää nuoren pojan kuolemantapaus. Kaksi julmaa murhaajaa kintereillään he kiiruhtavat Lontoota ristiin rastiin erilaisia johtolankoja ja epäiltyjä seuraten.

Kirjan tunnelma on aina välillä kuin kaikkein moderneimmissa vakoojatarinoissa ja takaa-ajot suorastaan hengästyttäviä. Samalla kuitenkin myös älynystyrät saavat pientä harjoitusta ja Tudorien ajan Englanti tulee tutuksi yksityiskohtaisten tapojen ja ympäristön kuvausten ansiosta. Viihdyttävää ja samalla opettavaista lukemista.

Pidin siis kovasti. Lukukokemukseen toi vielä oman lisänsä, että kyseessä on ensimmäinen kirja, jonka luin kokonaisuudessaan uudella lelullani. Olen miltei yllättynyt siitä, miten mukava Kobo on käytössä. Pokkareissa kirjaimet ovat välillä aika pieniä väsyneenä luettavaksi ja nykyään lukuaika pitää varastaa 1-vuotiaan kaitsijan harvoista lepohetkistä. Lukijassa säädin kirjaimia vähän isommiksi ja täytyy sanoa, että jaksoin pidempään. Sitä en tiedä, oliko tuo välttämättä hyvä asia. Yöunet kun jäivät entistä lyhyemmiksi.

Ja taas Tudorien aikaa - C.J.Sansom : Luostarin varjot

Minä olen nyt ihan täysin jumittunut tuonne Tudorien ja tarkemmin sanottuna Henry VIII:nnen aikaan. Susipalatsin kimppaluku Kirjavan kammarin mukana vie vuosiin, jolloin Henry kosiskelee Anne Boleyniä, Luostarin varjoissa ollaan jo muutamaa vuotta ja yhtä vaimoa myöhäisemmässä ajassa. Tapahtumien ajankohdilla on väliä siis muutaman vuoden verran.

Rinnakkaislukeminen aiheutti minulle aluksi pieniä orientoitumisvaikeuksia ja kesti hetken ennen kuin pääsin lakimies, yleisvikaarin (Cromwell) valtuutettu Matthew Shardlaken seikkailuihin sisälle. Takakannessa kirjaa mainostetaan Ruusun nimen haastajaksi, mutta en minä tästä nyt ihan niin innostunut ollut. Sen verran kuitenkin, että ostin jo sähköisenä versiona sarjan seuraavan osan eli Dark Fire.

Luostarin varjoissa Shardlake joutuu selvittelemään suuressa, lopetusuhan alla olevassa luostarissa tapahtunutta edellisen Cromwellin valtuutetun murhaa. Munkkien paheet ja uskon vilpittömyys, Shardlaken henkilökohtaisen elämän henkilöt ja poliittinen valtapeli kietoutuvat kaikki yhteen. Rikoksen, tai oikeammin rikosten, selvittely vaatii kaikki Matthew Shardlaken älynvoimat eikä loppuratkaisu ole ollenkaan sellainen kuin hän aluksi ajatteli. Samalla lakimies joutuu myös miettimään suhtautumistaan Cromwellin ajaman uskonpuhdistuksen periaatteiden ja poliittisen juonittelujen väliseen ristiriitaan. Ovatko kaikki keinot sallittuja ?

Kirja vilisee ajankohtaan ja erityisesti sen poliittisten valtasuhteiden kuvaukseen liittyviä yksityiskohtia. Historiasta kiinnostunut varmasti nauttii lukemisesta. Mielenkiintoista oli myös verrata Thomas Cromwellin persoonan kuvauksen eroja Susipalatsin ja Luostarin varjojen välillä. Jos ensinmainitussa hänestä tulee miltei inhimillinen, tunteva ihminen, joka joutuu valtapeliin mukaan melkein vahingossa, eikä nauti sen vaatimista kovista otteista, niin jälkimmäisessä kyseessä on tunteeton ja omia etujaan (tai kuninkaan etuja) ajava lakirobotti, jonka toiminnassa kaikki keinot otetaan käyttöön tavoitteiden saavuttamiseksi. Kumpikin tulkinta perustunee tarjolla oleviin historiallisiin tietoihin. Todenmukaisuus riippunee osittain näkökulmasta...

Nyt on sitten kaikki alkuvuoden alekirjat luettu läpi. Olenkin vaihteeksi siirtynyt penkomaan muuten vaan kirjahyllyäni - odotellessani syntymäpäivälahjaani, jonka laatikon jo kerran olen nähnyt Messengerin kautta tietokoneen ruudulla. Paketista riittänee vielä juttua moneen kertaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

Pahanilkistä panettelua

Erik Wahlströmin "Kärpäsenkesyttäjä" on ollut aiheena useammassakin blogissa. Esimerkiksi Hanna blogissa Kirjainten virrassa on kirjoittanut varsin tyhjentävän ja osuvan kuvauksen sisällöstä, joten en nyt lähde sitä sen enempää kuvailemaan. (Myös "Juuri tällaista"-blogissa on hyvä kuvaus).

Tarina etenee useammalla tasolla. Eri ajankohdat ja kertojat luovat kuvaa Suomen kansallisrunoilija Runebergista. Ja millaista kuvaa... välillä tuli sellainen olo, että tässä on kirjailija harrastanut sydämensä kyllyydestä ihmisen lempipahetta eli lajitoverin pahanilkistä panettelua. Välillä alkoi melkein harmittaa päähenkilön puolesta, hän kun ei enää ole paikalla puolustautumassa. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että kirja on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja ansaitsee paikkansa 2010 Finlandia-ehdokkaiden joukossa. En kuitenkaan taida tähän enää palata uudelleen.

Kathryn Stockett : Piiat

Kirjan takakansi mainostaa teosta "sydämelliseksi menestysromaaniksi arjen pienistä rikoksista ja uroteoista". Olen samaa mieltä sydämellisestä ja kai menestysromaanistakin, ja kertoohan tuo arjesta. Olen kuitenkin eri mieltä pienistä rikoksista ja uroteoista. Minusta tuolla lauseella vähätellään kirjan henkilöhahmojen toimia.

Tarinaa ei tarvinne sen kummemmin esitellä. Onhan tästä kirjoitettu jo monessa blogissa ja uuden filmin myötä myös yleisemmin julkisuudessa. Kirja kuvailee 1960-luvun Mississipin naisten elämää rotuerottelun leimaamassa yhteissössä keskellä poliittista murrosta. Valkoiset rouvat ja värilliset kotiapulaiset painivat lausumattomien sääntöjen ristipaineessa. Osa haluaa säilyttää entiset tavat ja osa tuntee tarvetta muutokseen, oikeudenmukaistamiseen. Ympärillä yhteiskunta vapisee liitoksissaan ja väkivalta tuo muutoksen liiankin lähelle joitakin henkilöhahmoja.

Miss Skeeter ryhtyy kirjoittamaan kirjaa kotiapulaisten kokemuksista heidän itsensä kertomana. Partnerikseen hän saa Aibileenin, ystävänsä kotiapulaisen. Juuri tarinan kirjoittamiseen liittyen minua vähän häiritsee tuo takakannen vähättely. Miss Skeeter ja Aibileen pelkäävät molemmat, miten tarinoitaan kertovien kotiapulaisten käy, mikäli heidät tunnistetaan. Erottamisen, hakkaamisen ja jopa murhaamisen pelossa tehtyä työtä voidaan tuskin pitää pienenä urotekona.

Sydämellisyyttä tarinaan tuovat lämminsävyiset henkilöt. Ystävyys ja avunanto vallitsevat. Joukkoon mahtuu kuitenkin myös ilkeyttä ja jopa rikoksia. Aika mustavalkoisesti pahuus tosin ilmenee valkoisissa emännissä ja varsinkin yhdessä heistä.

Tässä kirjassa on monta tasoa. Sitä voi lukea kuvauksena arjen tapahtumista, tai tarinan voi liittää historialliseen kontekstiinsa, jolloin se muuttuu astetta jännittävämmäksi ja järkyttävämmäksi. Minä jäin oikeasti miettimään, millaista elämä on "Syvässä etelässä" ollut (ja osittain kai on vieläkin). Ihmisten on täytynyt kärsiä myös psykologisista traumoista aika säännönmukaisesti. Aika usein lapset kirjan mukaan pitivät kotiapulaisia melkein oikeina äiteinään ja läheisempinä omia vanhempiaan. Miten ihmeessä he onnistuivat aikuistuttuaan selittämään itselleen eriarvoisuuden ja siihen liittyvät asenteet ja käytöstavat ?

Lisää Barcelonaa... Ildefonso Falcones : Meren katedraali

Tässä tältä erää viimeinen Barcelona-teemainen kirja. Vähemmän mystiikkaa, enemmän uskontoa ja paljon keskiajan historiaa. Ildefonso Falconesin "Meren katedraali" on mukava tiiliskivi.

En olekaan pitkään aikaan lukenut oikein pesunkestävää historiallista romaania. Tässä on halukkaille yksi sellainen. Juoni on kiinnostava ja keskiaikainen Barcelona kiltoineen ja kirkkojen rakennusmaineen herää henkiin päähenkilön seikkailujen ympärillä.

Arnau on maaorjan poika, jonka elämän alun dramaattiset vaiheet vievät hänet isänsä kanssa Barcelonaan luomaan omaa onneaan. Vähitellen poika kerää asemaa ja mammonaa, kunnes joutuu vastakkain inkvisition kanssa. Arnau on ehkä hiukan liiankin sinisilmäinen ja suoraselkäinen, mutta hänen seikkailujaan seuraa mielellään.

Kaikkiaan kirja oli suhteellisen helppolukuinen. Edes runsas historiallisten yksityiskohtien määrä ei häirinnyt tarinan etenemistä. Mikäli niitä malttaisi painaa mieleensä niin oppisi paljon Barcelonan keskiajasta.

Barcelonaa etsimässä... Enrique Moriel : Ajattoman kaupungin varjot

Kun ensimmäistä kertaa ajoimme miehen kanssa halki Ranskan Bretagnesta Ardecheen, silmiini osui tienviitta. Viitan mukaan Barcelonaan oli matkaa alle 400 kilometriä. Hetken leikittelimme ajatuksella kääntyä viitan suuntaan ja käydä kyseisessä kaupungissa, mutta valitettavasti aikataulut ei antanut periksi. Tästä on aikaa yli 17 vuotta.

Yksitoista vuotta sitten menimme naimisiin ja häämatkan paikaksi oli valikoitunut... tadaa... Barcelona. No, töiden ja muuton takia emme päässeet heti häiden jälkeen häämatkalle. Itse asiassa odotamme häämatkaa edelleen, enkä minä ole päässyt Barcelonaan vieläkään.

Ehkä siksi kirjastosta valikoitui viimeksi parikin Barcelonaan sijoittuvaa kirjaa. Yksi niistä on Enrique Morielin "Ajattoman kaupungin varjot."

Jostain syystä kaikki lukemani Barcelonaan sijoittuvat kirjat ovat täynnä mystiikkaa, magiaa ja outoja tapahtumia. Carlos Ruiz Zafonin kirjat jo olivat täynnä salaisuuksia ja yliluonnollisuutta ja tämä Morielin kirja ei poikkea tyylistä. Vai mitä tuumitte halki aikojen elävästä vampyyristä päähenkilönä, tai siis yhtenä niistä.

Romaania ei kuitenkaan voi missään tapauksessa luokitella samaan sarjaan kuin nyt niin muodikkaat vampyyriromskut. Teos on monitasoinen ja pelkästään kertojaäänellä ja aikakausilla leikitellään läpi tarinan. Sekä nykyisyys että historia kietoutuvat toisiinsa ja lähentyvät vähitellen, kunnes saamme loppuun jonkunlaisen yhdistymisen. Tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jää lukijan tehtäväksi miettiä jatkoa.

Kirja oli mielenkiintoista luettavaa ja tarinan edetessä saa myöskin mahtavan määrän tietoa Barcelonan rakenteesta ja historiasta. Kaupunki avautuu eteen entistä mielenkiintoisempana. Täytyypä tosissaan yrittää itsekin päästä paikan päälle tutustumaan.

Puolittaista pakkolepoa ja Korallivaras

Ei, blogitauko ei ole johtunut siitä, että olisin edelleen jumissa keskellä Korallivarasta. Olen itse asiassa lukenut viime aikoina enemmän kuin tosi, tosi pitkään aikaan. Äitiysloman alku vain toi mukanaan verenpainetta, muutaman sairaalapäivän ja puolittaista pakkolepoa kotonakin. Eikä tämän vatsan kanssa oikein voi enää istua koneen vieressä kuin ihan pienen hetken kerrallaan.

Tässä pöydällä vieressäni siis iso pino kirjoja odottaa blogiin pääsyä - niihin palataan.

Mutta muutama sana vielä tuosta Rebecca Stottin Korallivarkaasta. Tarina itsessään on ihan mielenkiintoinen. Nuori Daniel Connor saapuu Englannista Napoleonin kukistumisen jälkeiseen Pariisiin opiskelemaan luonnontieteitä maailmankuulujen tiedemiesten johdolla. Matkalla salaperäinen nainen varastaa arvokkaat matkatavarat, joiden piti turvata Danielin tulevaisuus Pariisissa.

Kohdatessaan naisen uudelleen Daniel joutuu samalla keskelle filosofi-varkaiden maailmaa ja juonitteluja sotilaiden, pakolaisten, tiedemiesten ja salaisen poliisin valtaamassa kaupungissa. Samalla lukijalle avautuu värikäs näkymä 1800-luvun Pariisiin ja Luciennen henkilökohtaisen historian kautta myös vallankumouksen kauhuihin. Parasta kirjassa olivatkin historiallinen kuvaus ja viittaukset Napoleonin matkaan St. Helenan saarelle.

Itse juoni alkoi kiinnostavasti, mutta kirjan keskivaiheilla tarina vähän lopahti ja minä ainakin jäin useammaksi päiväksi jumiin jo aiemmin kiukuttelemaani lauseeseen, jossa paljastettiin jatkosta hiukan liikaa... Jumista yli päästyäni tarina taas virkistyi ja loppuosa kirjaa oli mielenkiintoista ja vauhdikasta luettavaa.