Uutta Poirotia lukemassa

Sophie Hannah : Nimikirjainmurhat
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta, äänikirjan lukijana Lars Svedberg

Uusi Hercule Poirot -kirja kuulosti ensin miltei pyhäinhäväistykseltä. Poirotien kirjoittaja oli Agatha Christie ja sillä hyvä. Luin kuitenkin Sophie Hannahilta yhden kirjan silkasta uteliaisuudesta ja kun se nyt ei varsinaisesti ollut huono, uskaltauduin myös tarttumaan Nimikirjainmurhiin.

Valitsin äänikirjan, koska minusta Agatha Christietkin ovat muutenkin sopineet varsin mainiosti äänikirjamuotoon. Toisena syynä: "koska lukijana Lars Svedberg". Svedberg tekee tässäkin laatutyötä. Kyllä hän osaa.

Itse kirja oli, no... Christiemäinen, mutta ei sitten kuitenkaan. Tuntuu vähän siltä, että Hannah on autenttisuutta etsiessään kärjistänyt tiettyjä piirteitä, jotka eivät välttämättä olisi korostusta tarvinneet. Poirot on kaikkitietävä, kuten Christielläkin, ja salailee tajuamiaan seikkoja mustasukkaisesti, mutta Hannhin kirjassa hän on jo melkein ilkeä kaikessa opettavaisuudessaan ja salamyhkäisyydessään. Christiellä hän sentään oli aika lempeä tovereilleen, mutta tässä kirjassa Poirot osoittautuu masentavaksi mentoriksi - tai sitten Catchpoolella vain on erityisen huono itsetunto. Samoin hiukan ärsyynnyin tarinan venytettyyn loppuun. Toki Poirot pitää murharatkaisun esittelysessioita Christienkin kirjoissa. Nehän ovat oikein hänen tavaramerkkinsä. En vaan muista, että ne olisivat olleet noin pitkiä, tai että niitä olisi ollut useampia yhdessä kirjassa.

Mutinat sikseen. Pitää varmaan lukea muutama "aito" Poirot uudestaan muistikuvieni tarkistamiseksi. Voihan olla, että upea tv-sarja on vääristänyt muistojani. En kuitenkaan usko. Eikä tämä näistä seikoista huolimatta ollut huono kirja, vaan juoni on vaihteleva ja mielenkiintoinen, vaikka loppuratkaisun uskottavuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Vaan eihän se ole aina ollut Christielläkään tarinoiden pääasia.

Hotellista löytyy kolme ruumista. Kaikki ovat eri huoneissa, kaikki on aseteltu kuoleman jälkeiseen "esittelyasentoon", kaikilta löytyy suusta nimikirjaimin koristeltu kalvosinnappi. Hercule Poirot on lomalla asuntoaan vastapäätä sijaitsevassa täysihoitolassa. Hän pyrkii lepuuttamaan harmaita aivosolujaan kaikilta avunpyytäjiltä ja ystäviltä, joilla on hänelle kysymyksiä. Poirot kuitenkin lähtee mielellään auttamaan samassa täysihoitolassa asuvaa Scotland Yardin nuorta etsivää ja ottaa tutkimusten johdon suvereenisti haltuunsa.

Kirjassa on Christiemäinen henkilögalleria. Siitä löytyy niin kyläpastori, juoruilija, tehokas pastorinrouva, pirtsakka ja tarkkanäköinen kahvilantarjoilijatar kuin kaunis, traaginen taiteilijatar. Puuttumaan jää oikestaan vain tarkkanäköinen vanha neiti-ihminen, jota Hannah lienee välttäneen ihan tarkoituksella. Eihän sitä nyt Poirot-tarinassa sovi olla liikaa viitteitä Neiti Marpleen. Kylämiljöö kaikessa sulkeutuneisuudessaan tosin on kirjassa tärkeässä roolissa. Samoin Christienkin suosima romanttisten väreiden tuntu on kirjassa läsnä, oikeastaan aika mukavasti, vaikka hiukan tarinsta irrallaan.

Itse asiassa on aika vaikea arvioida tätä kirjaa. Pitäisinkö siitä, jos se ei koko ajan vertautuisi Christieen? Olenko turhankin tarkka juuri siksi, että se vertautuu Christieen? Totta puhuen, taitaisin sanoa, että "kyllähän sen luki". Ei tästä olisi klassikoksi ilman Poirotia ja yhteyttä Christieen, mutta kannattaa tuo lukea ihan vaikka kuriositeettina. Vähän samalla tavalla kuin kaikki nuo Austenin romaaneja myötäävät modernit versiot.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta