Anglofiilistelyä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Se on sitten Brexit, eikä kukaan oikein taida sittenkään tietää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Seuraataanko 50. artiklaa, vai oliko kyseessä vain mielipiteenilmaisu? Se nyt kai ainakin lienee selvää, että taisivat UK:n asukkaat herätä äänestyksen jälkeiseen aamuun ja huomata, ettei tainnut mennä ihan niin kuin ajateltiin. "Leave" puolen kannattajat ryhtyivät vetämään sloganeitaan takaisin samaa tahtia kuin prosenttiluvut varmistuivat. Hämmentävää.

Minä olen aina ollut jonkunlainen anglofiili. Englanti taipuu kielelläni jopa helpommin kuin jo yli 20 vuotta kotikielenä ollut ranska (vaikka toki ihan suomenkielinen oikeasti olenkin). Brittikirjallisuus on aina kuulunut suosikkeihini ja rakastan englantilaisia dekkarisarjoja. Opiskelinpa aikoinaan englantilaista filologiaakin muutaman vuoden yliopistolla.

Sitä en tiedä, vastaako minun mielikuvani "englantilaisuudesta" edes yhtä totuuden kulmaa. Taidan olla auttamattomasti jähmettynyt Christien kylämaisemaan tai Austenin pukudraamaan. Iltapäivätee eli kurkkusandwichejä ja skonsseja "with jam and clotted cream" lienee jatkossakin suosikkini. Siis, minähän lähdin mukaan riemusta hihkuen, kun oli mahdollisuus päästä kokeilemaan krikettiä ja brittiherkkuja. Kyseessä tosin oli enemmän tuonne Australian suuntaan viiraava tilaisuus viininmaistajaisineen, mutta sehän ei ainakaan intoa vähentänyt. (huom. ruokablogin kaupallinen yhteistyö with Hardy's Wines) 

No, minä aion jatkossakin nauttia tarinoista fiktiivisestä tai ajan virtaan jo kadonneesta Englannista, samalla kun seuraan todellisuuden villejä juonenkäänteitä. Nyt viimeksi luin Alan Bradley Flavia de Luce-sarjan kolmannen osan. Kirjailijahan on itse asiassa kanadalainen, mutta hänen kirjoissaan kerrotaan juuri siitä Englannista, jonka kaikki kai jollain tasolla kuvittelemme tuntevamme. Kaunista maaseutua, rapistuvia kartanoita, kylän pastori ja muita mielenkiintoisia, usein vähän eksentrisiä henkilöhahmoja... kuulostaako tutulta?

Kuva Bazar 

Alan Bradley; Hopeisen hummerihaarukan tapaus 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Flavia de Lucella on kuitenkin ihan oma twistinsä perinteisten (britti)maalaisdekkarien joukossa. Sarjan kolmas osa jatkaa samaa, hivenen makaaberia kuvausta nuoresta kemististä, joka ei pelkää kuolleita ainakaan enempää kuin ylisosiaalisia tilanteita.

Isosiskot kiduttavat Flaviaa edelleen, isä on edelleen poissaoleva ja äitiä ikävä, mutta tällä kertaa olen havaitsevinani kirjassa ehkä pientä jäiden sulamista. Minua lämmön häivähdys miellytti. Tapahtumat toki ovat taas hyytäviä. Joku hyökkää lähimetsään leiriytyneen mustalaisvanhuksen kimppuun ja kylän tunnettu roisto löydetään hummerihaarukka aivoihinsa työnnettynä.

Flavia löytää itsensä taas tapahtumien keskipisteestä ja sotkeutuu vyyhtiin enemmän tai vähemmän, no ehkä kuitenkin enemmän, omasta tahdostaan ja aktiivisuudestaan.

Kuten aiemmatkin osat, tämä vetäisi minut mukaansa ja ahmaisin kirjan muutamassa illassa. Itse asiassa minun piti säästää tämä heinäkuun lukumaratonin riemuksi, mutta enpä vain malttanut. Flaviassa ja hänen maailmassaan on jotain ällistyttävän koukuttavaa. Olethan muuten itse jo ilmoittautunut maratonille?

Oikeastihan tarina on aika kamala. Pieni tyttö, jonka elämä on kaikkea muuta kuin turvallista, suloista lapsuutta. Väkivalta ja julmuus ovat arkipäivää. Silti Flavia on riemastuttavan reipas. Hän on aito selviytyjä. Kuitenkin tuntui hyvältä huomata tuo jo mainitsemani lientyminen. Se toi kirjaan uutta syvyyttä. Pidemmän päälle voisivat Flavian tarinat muuten alkaa jo toistamaan itseään.

Bradleyn kirjojen kuvaama englantilainen maalaisidylli on viehättävällä tavalla vinksahtanut. Ehkä kirjailijan etäisyys kuvaamaansa miljööseen tuo siihen sellaisen jännän epätodellisuuden tunnun. Kirja ei ole varsinaisesti maagista realismia, mutta jokin väre siinä pinnan alla käy. Mielessäni maisemat ovat kuin mustavalkofilmistä - värit puuttuvat tai sitten näkyy vain haaleaa ruohonvihreää. Koen usein lukemani kirjat jonkinlaisina päänsisäisinä kuvina, mutta Flavian tarinat ovat harvinaisenkin visuaalisia.

Kaikkiaan nautittavaa luettavaa ja piristävän erilaista kaikille dekkarien ystäville (ja toki muillekin). Ehdotonta kesäkirjojen aatelia.

(EDIT: hassua, luin juuri aiemmin kirjoittamani tekstin Flaviasta ja jo 2014 vertasin Bradley kirjoja mustavalkofilmiin - mikään ei ole muuttunut)