Kirottu Istanbul ja lumouksen voima

Elif Shafakin kirjoittaman (ja Jaakko Hämeen-Anttilan suomentaman) Kirottu Istanbul-romaanin voitin Amman synttäriarvonnassa. Hienoa, että voitin. Kahden ensimmäisen luvun aikana en oikein vielä lämmennyt, mutta sitten rikas ja monisävyinen tarina vei mennessään.

Bloggauksen otsikossa lukee lumous vaikka kirjassa paljon perustana on kirous. Kazancin perheessä miehet on kirottu kuolemaan nuorina. Siksi äiti Gülsüm 4 tytön jälkeen hemmottelee ainoaa poikaansa ja lähettää tämän valtameren yli kirousta pakoon. Amerikassa poika tapaa tytön, Rosen. Tytöllä on tytär, jonka isä on armenian pakolaisten jälkeläinen. Käärme syö omaa häntäänsä ja juonet linkittyvät toisiinsa täti Zelihan aviottoman tyttären ja Rosen tyttären tavatessa ja luodessa yhdessä jatkoa tarinalle.  Kirja on kuin kirjava kangas täynnä toinen toistaan värikkäämpiä kuvioita. Persoonalliset,miltei karikatyyriset henkilöhahmot ja historiallisten tapahtumien limittyminen nykyaikaan luovat oudon lumouksen. Kirja koukuttaa lukijan mukaansa eikä tarinaa voi jättää kesken.

Eli Shafak oli joutua vankilaan kirjansa takia sen ilmestyttyä Turkissa. Syynä tähän olivat kirjassa armenialaisten henkilöiden esittämät kommentit Turkista ja armenialaisten kansanmurhasta. Sama historian musta jaksohan aiheutti myös diplomaattiselkkauksen Turkin ja Ranskan välille tuossa jokin aika sitten, kun ranskalaiset päättivät kansanmurhan olevan osa todellista historiaa ja sen kieltämisen rikollista.

"L'histoire est écrite par les vainceurs." Historiankirjat kertovat voittajan näkökulman - sehän on pätenyt kautta aikojen. Tässä tarinassa isovanhempien tarinat ovat tärkeitä, mutta vielä kriittisemmäksi nousee seuraavien sukupolvien selviytyminen menneiden tapahtumien painolastin kanssa toisenlaisessa maailmassa. Miten löytää oma paikkansa ja omat ajatuksensa ? Miten tärkeään on lopulta tietää totuus ? Eri puolet tulevat tarinassa kauniisti yhteen kahden nuoren tytön hahmossa. Turkkilaisen suvun nuorin, Asya ja amerikkalainen, isän puolelta armenian pakolaisten jälkeläinen, Armanoush ystävystyvät ja äkkiä ikiaikaisen viholliskansan takaa löytyykin tavallinen ihminen.

Historian melskeiden rinnalla myös yksilön tragedia ja sen vaikutukset kahden eri sukupolven elämään nousevat tärkeiksi. Onhan se niin, että jokaiselle meistä vain sillä on oikeasti merkitystä, mikä vaikuttaa omaan ja läheisten elämään. Historian lehtien havina toimii vain taustana jos emme itse ole sen tapahtumien keskipisteessä.

Lumouduin siis tarinasta. Sen eksentrisistä ja vahvoista naisista, historian elävyydestä keskellä nykypäivää, mutta myös - ja ennen kaikkea - ruoasta. Kirja on täynnä upeita kohtauksia, joissa ruoan mausteisen tuoksun voi miltei tuntea. Armanoushin perhepäivällinen ennen treffeille lähtöä on yksi parhaista lukemistani kuvauksista vanhempien yrityksestä pitää huolta nuoresta ruoan välityksellä. Kohtaus on kaikessa yleismaailmallisuudessaan hermostuneen teinin ja valkosipulin välisen kauhun tasapainon myötä myös herkullisen koominen - ja voi, miten tutulta jotkut eleet ja lauseet  amerikanarmenialaisessa ruokapyödässä voivatkaan kuulostaa hämäläisen pitopöydän perillisestä.

Kirjan lukemisesta on minulla jo jonkin verran aikaa, mutta lumous säilyy edelleen. Tämän pariin tulen vielä palaamaan, enkä vähiten siksi, että melkein jo tunnen aromaattisten mausteiden tuoksun nenässäni...

EDIT :Ruokaa romaaneista tämän kirjan inspiroimana löytyy täältä.

Koen 13 kotimaista - uudelleen Haahtelan seurassa

Minä en nyt tuossa haasteessa oikein etene mihinkään. Syynä on uppoutuminen useampaankin keittokirjaan, viime aikojen fantasiaviihdepläjäys (juu, taas) ja jumittuminen Haahtelaan. Pidin Lumipäiväkirjasta sen verran, että piti kirjastosta hakea luettavaksi vielä "Naiset katsovat vastavaloon".

Hyvä, että hain. Haahtelan eleetön kerrronta vie tarinaa eteenpäin jotenkin ihan huomaamatta. Sitä luulee lukevansa jotain vähän pinnallista, kurkkivansa hiukan salaa toisten elämää ja sitten yht'äkkiä huomaakin pinnan alla tapahtuneen kaikenlaista. Eikä oikein osaa sanoa, kuvittelenko vain, vai tarkoittiko kirjailija nuo huomiot ja se antaa tarinalle pienen jännitteen. Tosin tällä kertaa jännite vähän katkeili ja vaikka pidinkin kirjasta, se ei ollut kuitenkaan ihan niin vetävä lukukokemus kuin Lumipäiväkirja. Pikkuisesta hajanaisuudesta ja epämääräisyydestä huolimatta tämä kannattaa lukea. Kirja ei myöskään heti unohdu, vaan olen huomannut ajatuksissani palaavani siihen aina välillä.

Klaus ja Lilian ovat juuri menneet naimisiin ja muuttavat unelmiensa valkoiseen taloon. Kuherruskuukausi on päättynyt ja arjen aherrus alkaa. Klaus tekee arkkitehdintöitään kaupungissa ja Lilian kääntää kirjoja ranskasta suomeksi kotona. Elämä kulkee tasaisesti ja vähän tylsästikin, kunnes naapuriin muuttaa uusi pariskunta. Jimi on kilpa-ajaja ja viettää Emman kanssa jännittävää ja liikkuvaa elämää.

Pariskunnat tutustuvat toisiinsa ja varsinkin Emmasta ja Lilianista tulee hyvät ystävät. Klaus ja Lilian kadehtivat hieman naapureidensa kosmopoliittista  elämää. Heistä tuntuu osan glamourista tihkuvan heillekin ystävyyden syvenemisen myötä. Vähitellen Lilian kuitenkin huomaa kulissien takaa löytyvän jotain outoa ja vähän pelottavaakin. Miksi Emma ontuu ?

Haahtela tarjoilee meille kliseisen kauhutarinan asetelman, muttei kehitä sitä kuitenkaan kokonaan siihen suuntaan, onneksi. Tällaisenaan tarina saa lukijan vähän naurahtamaankin itselleen - "Mitä minä oikein odotin ? " Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensin näyttää - sen paremmin tarinassa kuin kirjan lukukokemuksessakaan.

Minä saatan hyvinkin jäädä Haahtelaan tässä haasteessa jumiin vielä hetkeksi. Hänen kirjoistaan löytyy mielenkiintoisia tasoja, kun niitä miettii lukemisen jälkeenkin. Yllätin itsenikin tässä kirjoittaessani huomatessani lukeneeni kirjaa vähän kauhutarinan käänteitä odottaen. Eikä se sellainen tietenkään ole, siis miksi ihmeessä ...? Minä pidän siitä, että kirjailija saa lukijansa vähän hämilleen.

Modernia goottisävyistä Poe-tunnelmaa

Huh,huh - tulipa otsikko. Tuo vaan jollain tavalla mielestäni kiteyttää ajatukseni Jennifer Eganin "The Keep" -romaanista. Ai, että miten niin ? No...

Poe : Kirja ei varsinaisesti pelota (niin kuin ei Poekaan yleensä). Siinä vaan on jotenkin hiljalleen vinksahtanut tunnelma ja siinä tapahtuu muutama yliluonnolliseen vivahtava kummallinen juttu. Erityisesti kertojan yö linnoituksessa vanhan kreivittären seurassa ja sitä seurannut aamun herääminen ovat outoakin oudompia ja silti myös jotenkin hihityttävän huvittavia.

Goottisävyisyys : vanha linna ja linnoitus, vankityrmiä ja tunneleita, hukkuneet kaksoset ja värisyttävä pelottavan tapahtuman odotus. Tarvitseeko sanoa muuta ?

Moderni : No, modernia tässä tietysti on rinnakkaistarinan asetelma toisen kertojaminän, tarinaa kirjoittavan vangin ajatuksista ja tekemisistä. Amerikkalainen vankilaelämä ja psykologinen pohdinta linnatarinan ja vankilamiljöön välisistä yhteyksistä tuovat kirjaan hyvinkin modernin kudoksen.

Kaikkiaan tykkäsin kirjasta ihan kympillä. Se oli tarpeeksi "vaikea" mielenkiinnon säilyttämiseksi koko ajan. En lukenut mitään muuta kirjaa (keittokirjoja ei kai lasketa) samanaikaisesti. Kerrankin voi lukea kirjaa, jossa ihan oikeasti ei osaa ollenkaan ajatella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti Egan pystyi pitämään tarinan jonkunlaisen uskottavuuden piirissä. Hatunnosto hänelle. Tämä olisi voinut mennä tosi pahasti metsään.

Loppu oli ehkä vähän perinteinen ja kertojanvaihdos hiukan töksähti, mutta en minä oikein osaa siihen mitään muutakaan ajatella. 

Onneksi Eganilta on julkaistu monia muitakin teoksia. Ne ovat ehdottomasti lukulistalla.
Kirjasta ovat kirjoittaneet myöskin Anni.M ja Satu. Myös he pitivät kirjasta, jota ilmeisesti ei ainakaan vielä ole suomennettu. Harmi, on nimittäin ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel Garcia Marquezin "Rakkautta koleran aikaan" on ollut yksi suosikkikirjoistani jo kohta useamman vuosikymmenen ajan. Jostain syystä kuitenkin hänen pääteoksenaan pidetty "Sadan vuoden yksinäisyys" on ollut minulla tähän saakka lukematta. Ei vaan ole osunut vastaan ennen kuin nyt vilkutteli kirjaston hyllyltä.


Ja kuinkas sitten kävikään ? No, ei sytyttänyt. En oikein millään päässyt sisälle tarinaan vaan luin koko ajan vähän hutaisemalla ja tämän kirjan kohdalla se on vähän huonompi juttu. Silloin uhkaa tippua kärryiltä ihan kokonaan. Sen verran vauhdilla melkein samannimiset henkilöt ja sukupolvet vilisevät silmien editse.

Kirja kertoo Buendojen suvun tarinaa Macondon kuvitteellisessa kylässä. Sodat, rakkaudet ja rikkaudet seuraavat toistaan hengästyttävällä vauhdilla. Ehkä, jos tuntisi paremmin Etelä-Amerikan ja erityisesti Kolumbian historiaa, niin tarinasta saisi referenssien kautta enemmän. Nyt vaan jää ihmettelemään hiukan fantasiamaailmaankin poikkeavaa värikkäiden persoonien seksin ja kuoleman täyteisiä kohtaloita. Lisäksi suurella osalla henkilöhahmoja on yksi kahdesta nimivaihtoehdosta, mikä ei tosiaankaan auta pysymään mukana tarinassa, vaikkakin nimillä on merkitystä myös heidän persooniensa muotoutumisessa.

Buendojen suvun matriarkka ja patriarkka perustivat Macondon kylän ystävineen. Ennustuksen mukaan kylä häviää, kun syntyy lapsi possun saparo takalistossaan. Tähän ennustukseen viitataan moneen kertaan ja se vaikuttaa myös suvun jäsenten kohtaloihin, mutta minulle ei oikein koskaan selvinnyt, mitä lopussa sitten oikein tarkalleen tapahtui. 

Ehkäpä tämä on sellainen kirja, joka pitäisi lukea pariinkin kertaan ennen kuin siihen pääsee sisälle. Värikäs ja pikkuisen vulgaarikin kerronta ei kuitenkaan ainakaan heti minua houkuttele. Se siitä sitten.

Jean d'Ormesson : Tous les hommes en sont fous - Mitfordin tyttöjen inspiroimaa fiktiota

Luin jo aikaisemmin Jean d'Ormessonin trilogian ensimmäisen osan, Le vent du soir. Ennen kuin tartuin toiseen osaan tulin katsoneeksi TV5 Monde:lta Jean d'Ormessonin haastattelun. Siinä mestari kertoi, että koko trilogia ja varsinkin sen toinen osa, on saanut inspiraationsa Mitfordin tyttöjen seikkailuista. Kirja on tietysti kirjoitettu paljon ennen nyt blogeissa paljon luettua elämäkertaa, eikä kyseessä elämäkerta vaan fiktio.  Romaanissa kuusi tyttöä muuttui neljäksi, Hitler Hessiksi ja muutenkin käytettiin vähän kirjailijan vapautta tarinan kulun suhteen. Sen verran samankaltaisuutta kuitenkin löytyy, että olen hyvin tyytyväinen haastattelun näkemisestä. Muuten olisin miettinyt jonkin aikaa, miksi ihmeessä osa tapahtumista erityisesti Espanjan sisällissodan ajalta vaikuttaa niin tutulta.

Trilogian ensimmäisessä osassa seurattiin kahden perheen muotoutumista yhden vuosisadan ajalta. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan neljän O'Shaugnessyn tytön ja neljän Romeron pojan välisiä suhteita, rakkauksia ja seikkailuja. Kaikki neljä tyttöä ovat kuuluja kauneudestaan, mutta heidän kykynsä onnellisuuteen on kyseenalainen. Seikkailut sekä rakkaudessa että sodan melskeissä vetävät jokaista puoleensa. Kertojan asema on jossain kahden perheen välissä. Hänen tehtävänsä on tulla apuun, kun asiat menevät huonosti. Hänen kontolleen jää tarinoiden ja tapahtumien kirjaaminen jälkipolville.

Tapansa mukaan d'Ormesson ei kuvaa pelkästään henkilöhahmojaan vaan suuressa osassa on myös historia, aika. Tämä henkilöiden elämien ja itse olemuksenkin kietoutuminen historian tapahtumiin, luo tarinaan omanlaisensa jännitteen ja tekee lukemisesti kaksinverroin mielenkiintoisempaa. D'Ormessonin kirjat ovat ehdottoman suositeltavaa luettavaa historiasta kiinnostuneille ranskankielentaitoisille. Eikä vähintään siksi, että huolimatta rikkaasta sanavarastosta, d'Ormessonin teksti ei ole vaikeaa. Hän sanookin itse miltei hieman ärsyyntyneenä, ihmisten aina kuvittelevan hänen kirjoittavan helposti : "Ei kirjoittaminen ole minulle helppoa. Yksinkertaisen tekstin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa. Olen kirjoittanut jokaisen kirjani kymmenen, viisitoista kertaa." Lopputulos on uskomattoman kaunista ja kuitenkin niin selkeää tekstiä.

Jean d'Ormessonin lisänimenä mainitaan usein "L'écrivain du bonheur" - onnellisuuden kirjailija. Nimitys ei niinkään kuvanne hänen teostensa sisältöä, niissä riittää tragedioita, vaan enemmänkin sitä kepeyttä ja optimistista sävyä, joka kirjoista jää päällimmäisenä mieleen. Rankoistakin aiheista huolimatta jää lukemisen jälkeen hetkeksi leijumaan ja mielessä pyörii vinhasti kirjojen tapahtumarikas maailma. Virkistävää ja rentouttavaa, mutta kummasti myös sivistävää luettavaa.

Elizabeth Cleghorn Gaskell : Vaimoja ja tyttäriä (Wives and Daughters)

Klassikko mikä klassikko. Jane Austenista pitävät nauttinevat myös Gaskellin pitkästä romaanista. Tosin ote ei ole ihan niin kirpeä ja tarina venyy ehkä vähän turhankin pitkäksi, mutta luvassa on samanlaista naisten elämän ilojen, surujen ja rajoitusten kuvausta. Niin, ja tietysti rakkaustarinoita - sovinnaisuuden rajoissa tietenkin, ajalta, jolloin pelkästään kahdestaan miehen kanssa keskustelu saattoi tuhota tytön maineen.

Kirjassa seurataan erityisesti kylän tohtorin tyttären, Mollyn kasvamista nuoreksi neidoksi. Siinä samassa pääsemme kurkistamaan myös kahden yläluokkaisen perheen tapoihin ja tarinoihin. Luokkatietoisuus on voimissaan (puhummehan 1700-luvun lopusta tai 1800-luvun alusta), ja esimerkiksi avioliittoa eri luokkien välillä ei välttämättä katsota hyvällä. Tämähän ei tietenkään estä nuoria rakastumasta ja salailuista on traagisia seuraamuksia.

Henkilögalleriasta löytyy herkullisia hahmoja. Browningin neidit ovat kuivakkojen vanhapiikasisarusten stereotypian ruumillistuma. Neiti Harriet luo virkistävän tuulahduksen maalaisjärjellään ja ironisoivalla yläluokan kuvauksellaan. Hamleyn aatelissuvun päämies tuhahtelee ja murahtelee niin kuin vain iäkäs maalaisherra voi. Molly on juuri niin viaton kuin sankarittaren tuleekin ja saa sopivaa vastapainoa flirttailevasta sisarpuolestaan. 

Aina välillä on ihana lukea tällaista nykyihmiselle turvallisen viatonta tarinaa. Ei väkivaltaa, ei seksiä, mutta suuria tunteita pienistäkin tapahtumista. Teemat ovat kuitenkin ajattomia. Rakkaus, perheiden sisäiset ristiriidat, elämässä pärjääminen ja oman paikkansa löytäminen.

Brittiklassikkojen ystäville tämä on ihan ehdoton lisäys lukulistalle.

Le vent du soir - Jean d'Ormesson

Jean d'Ormessonista on lyhyessä ajassa tullut tyylillisesti yksi suosikkikirjailijoistani. En tiedä johtuuko se siitä, että luen ranskaksi, mutta hänen tekstinsä ja tarinansa on jotenkin ilmavaa ja kerrontansa kepeää. Näin on huolimatta siitä, että tässäkin kirjassa käytiin läpi 1800-luvun loppupuolen hurjiakin historiallisia tapahtumia buurien kapinasta boxerien vastaavaan, ja henkilöhahmojen kohtaloissa on hyvinkin traagisia tapahtumia.

Myönnettäköön kuitenkin, että jossain kirjan puolivaiheilla tuli sellainen olo, että d'Ormesson tuntee kreikkalaiset tragediansa vähän turhankin hyvin ja yhdestä tarinan osasta tuli turhan ennalta-arvattava. Oidipuksen jonkulainen toisinto ei kuitenkaan estänyt kokonaisuuden nautittavuutta.

Kirjan alussa Pandora on kuollut. Suruviesti sysää kertojan kirjoittamaan tarinaa Pandoran suvuista aina isoisoisistä lähtien. Seuraamme kirjassa, välillä vähän ajassa edestakaisin hypellen, englantilaisen aristokraattiperheen, venäläisen ruhtinassuvun, bahialaisen orjattaren, puolanjuutalaisen ja Paraguayn itsevaltiaan varjosta ponnistavan leskirouvan jälkeläisten seikkailuja ympäri maapallon. Aviottomat lapset, rotuennakkoluulot, antisemitismi, kidnapatut lapset ja kaiken ohessa brittiläisen imperiumin käymät taistelut maapallon eri kolkissa pitävät huolen siitä, ettei lukija pääse missään vaiheessa tylsistymään. Kuten arvaatte, kaikkien näennäisesti hajallaan olevien henkilöiden tarinat lähestyvät toisiaan viimeistään kolmannessa polvessa.

Niin mielenkiintoisia kuin henkilöhahmot ja heidän elämänsä kirjassa ovatkin, vähintään yhtä suuressa roolissa on historia, tai niin kuin kertoja asian tiivistää :"Aika". Koulussa opitut historian ja geopolitiikan tiedot ovat kovassa kulutuksessa, kun yrittää pysyä mukana tarinan kaikissa koukeroissa ja luokitella yksittäiset tapahtumat oikeisiin lokeroihinsa. Yllättävän hyvin tällaisen normaalin koulusivistyksen omaava suomalainenkin silti pysyi kärryillä, vaikka joutuikin vähän pinnistelemään. Älyllisessä haasteellisuudessa piilee kuitenkin myös osa tämän kirjan viehätyksestä.

Jean d'Ormesson on Ranskan Akatemiain jäsen samoin kuin toinenkin ikisuosikkini Marguerite Yourcenar oli. Ilmeisesti kyseinen jäsenyys on oikeasti jonkunlainen laadun tae, ainakin näin kahden esimerkin otoksella. Le vent du soir on trilogian ensimmäinen osa, toinen jo odottaa lukemista Kobooni valmiiksi ladattuna. Eikä ollut hintakaan päätähuomaava, alle kuusi euroa.

Ranskan verestystä - Andreï Makine : La musique d'une vie

Tuossa alkuvuonna tuli luvattua lukea enemmän ranskankielisiä kirjoja kuin viime vuonna. Saldo oli vuonna 2011 peräti 3, joten toistaiseksi voidaan olettaa minun päätyvän edes neljään... Parannusta sekin tietysti. Tämä kirja löytyi myös omasta hyllystä, joten tulipa viimein edettyä vähän haasteeseen vastaamisessa.

Makine on meillä suuri suosikki. Luemme hänen kirjojaan molemmat, mies ja minä. La musique d'une vie on yksi lyhyimpiä hyllystämme löytyviä Makinen kirjoja (130sivua), mutta todellista nautintoa joka sivu. Kieli on kaunista ja verkkainen rytmi lumoaa. Tarina itsessään on melko surullinen, hitusen ahdistavakin, mutta esitystapa pitää otteessaan niin, että luin koko kirjan kahdella istumalla.

Alexeï Berg on nuori pianisti, jonka on tarkoitus pitää ensimmäinen konserttinsa toukokuussa 1941. Stalinin Neuvostoliitossa ihmisiä katoaa ja eletään alituisessa pelossa. Konsertin iltana Berg on palaamassa kotiin, kun naapurin varoitus saa hänet pakenemaan. Alkaa pitkä matka halki Neuvostoliiton ja toisen maailmansodan sotatantereiden.

Kirja on suomennettu nimellä Elämän musiikki (ainakin oletan tämän olevan sama), joten tarinasta pääsee nauttimaan, vaikkei ranskaksi haluaisikaan lukea.

Nuoruuden lukukokemuksia uusimassa - Hermann Hesse : Narkissos ja Kultasuu

Tässä jokin aika sitten palasin nuoruuden vaikuttaviin kirjoihin. Niistä ensimmäisenä tuli luettua Hermann Hessen Arosusi. Arosusi on ensimmäinen kolmesta Hessen kirjasta, jotka yleensä niputetaan yhteen. Sarjan toinen kirja on "Narkissos ja Kultasuu". Kolmantena mainitaan "Lasihelmipeli".

Silloin joskus nuorena oli Arosusi mielestäni paras noista kolmesta. Näin vanhempana täytyy sanoa, että Narkissos ja Kultasuu oli huomattavasti kiinnostavampi ja vetävämpi lukukokemus. Ehkäpä tuo olemisen angsti puhuttelee nuorena paremmin. Aikuisempana ja jo elämää kokeneena on hyveen ja paheen, aistien ja hengen, tieteen ja taiteen välisten taistelun ja yhteensovittamisen tematiikka puhuttelevampaa.

Narkissos ja Kultasuu tapaavat saksalaisessa luostarissa. Narkissos on nuori opettaja, filosofisen ajattelun ja uskonnollisen kieltäymyksen tyylipuhdas edustaja. Kultasuu taas on aistillinen ja näkyväiseen ja olevaiseen kiinnittynyt taiteilija. Kirjaa halkovana teemana onkin toistensa vastakohtien välinen vetovoima, vaikka tarinassa saammekin pääasiassa seurata Kultasuun vaellusta kulkurina, naisten suosikkina ja lopulta myös taitavana kuvanveistäjänä. Miesten ystävyys kestää läpi elämän, vaikka heidän elämäntapansa ja jopa jumaluskonsa ovat täysin erilaisia.

On mielenkiintoista pohtia, miksi seuraamme nimenomaan Kultasuuta ? Eikö Narkissoksesta riitä tarinaan kerrottavaa ? Kaipa se vaan on niin, että rakkaustarinoista ja vaelluselämän vaikeuksista saa esille herkullisempia juonenkäänteitä. Askeettisen elämäntavan kuvaus ei ihmisessä herätä samanlaista mielenkiintoa. Eihän sitä tarvitse kuin katsoa lehtien otsikoita niin tietää, minkälaiset tarinat myyvät.

Silti Hesse etsii Kultasuun paheelliselle elämälle jonkinlaista oikeutusta ja löytää sen taiteen kautta. Kaikki Kultasuun kokemukset ovat tarpeen, jotta hän pystyisi jalostamaan niistä taiteen mestariteoksia. Tuttu olettamus perinteisestä taiteilija-elämästä ja sen tarpeellisuudesta.

Toinen ajatuksia herättävä alue on kirjan luoma kuva naisista ja naiseudesta yleensä. Kultasuu on menettänyt pienenä äitinsä ja hänen koko elämänsä kietoutuukin äidin etsimisen ympärille. Tuntuu siltä, että kaikki naissuhteet, vaikka pääasiallisesti puhtaasti seksuaalisia, toistavat äidinkaipuun teemaa. Jopa Kultasuun käsitys jumaluudesta muotoutuu enemmänkin Äiti Maan kaltaiseksi kuin perinteiseksi kristilliseksi jumalankuvaksi. Vaikka naiset kuvataan myös aikakauden (keskiajan) tapojen mukaan alistetuksi, jopa esineellistetyksi, niin Kultasuuhun jokainen heistä jättää oman jälkensä ja täydentää ikiäidin kuvaa.

Lukukokemuksena kirja on lumoava. Kieli on kaunista ja viipyilevää, mutta kuitenkin selkeää. Tarinan punainen lanka ei katoa, vaikka lukisi pienemmissäkin pätkissä. Tämä on ehdottoman suositeltavaa luettavaa, vaikkakin puhuttelee selkeämmin ehkä hiukan varttuneempaa lukijaa.

Nyt pitää vielä napata kirjastosta seuraavaksi tuo "Lasihelmipeli" niin saadaa trilogia täydeksi.

Kamalan kaunis Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Piti odottaa muutama päivä ennen kuin voi kirjoittaa tästä kirjasta. Sen verran syvän vaikutuksen se teki.

Kirjan teksti on kaunista, kuvailevaa ja soljuvaa. Se kertoo kahden päähenkilön vuoropuheluna kahdesta erilaisesta elämästä. Päähenkilöiden puheenvuorot vaihtuvat jouhevasti ja jotenkin minuun iski tuo kuvaileva ja vähän verkkainenkin kerronta. Jonkun verran tuntui olevan pieniä ajatusvirheitä. Juhannuksen aikoihin lumi pöllysi, kun lähdettiin autolla liikkeelle auraamattomalle tielle... Mitenkähän onkin mennyt kustannustoimittajalta läpi ?

Veronika on nuori kirjailija, joka saapuu kylään viimeistelemään uusinta romaaniaan. Astrid on vanha erakkomainen rouva, joka ei koskaan elämässään ole lähtenyt kylästä minnekään. Nämä kaksi erilaista naista ystävystyvät ja kertovat elämäntarinansa toisilleen.

Molempien elämässä on ollut traagista surua ja menetystä, rakkautta ja suuria tunteita. Erityisesti Astridin elämäntarina on liikuttava, vaikka minua vähän raivostuttikin hänen jäämisensä olosuhteiden vangiksi. Hänen lapsensa kohtalo aiheutti äitiyslomalaisella jonkunlaisen sydämenpysähdyksen ja oli pakko mennä ottamaan oma pieni syliin. Siinä kohtaa loppui minulla ymmärrys Astridia kohtaan, vaikka vihan vangiksi jäänyttä oli pakko sääliäkin.

Veronikan tarina on traagisesta tapahtumasta huolimatta valoisampi ja sen lopussa voi lukija optimistisesti ainakin toivoa hänen oppineen Astridin kertomuksesta jotakin ja ohjaavan elämäänsä sen mukaan.

Näin vahvasti vaikuttivat siis puhtaasti fiktiiviset henkilöt. Se kertonee jotain kirjan tasosta tai sitten vaan tuosta aiemmin mainitsemastani äitiyslomalaisen herkkyydestä. Kannattava lukukokemus, vaikka monen mainostamaksi lohtukirjaksi tästä ei kyllä ainakaan minulle ole.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjavan kammarin Karoliina ja Kirsi Kirsin kirjanurkasta...

Älä kysy yöltä - Amos Oz

Nappasin tämän kirjan kirjastosta ihan vain sen perusteella, että Tammen Keltainen kirjasto on yleensä hyvän laadun tae. En siis tuntenut kirjailijaa enkä kirjaa entuudestaan. Olin lukenut jo varmaan 30 sivua kuvitellen, että kirja sijoittuu jonnekin Neuvostoliittoon ennen kuin luin takakannesta kirjailijasta. On jokseensakin hämmentävää, että romaani Israelista voi viedä ajatukset niin suoraan Neuvostoliittoon. Suunnitelmakomiteat ja byrokratia, sotilaallisuus ja asepalvelus ja jonkinlainen slaavilainen surumielisyys tarinassa johtivat harhaan.

New York Timesin arvostelussa kirjaa oli kutsuttu melankoliseksi kamarimusiikiksi. Minusta se on erittäin osuva kuvaus. Tarina ei sisällä suuria tapahtumia eikä edes voimakkaita tunteita. Se soljuu hiljalleen eteenpäin. Vaikka juonen tapahtumat eivät suuria olekaan, niin lukijalle syntyy kokemus vaikuttavasta tarinasta ja henkilöhahmot tuntuvat saavuttavan jonkin tärkeän etapin ennen loppua.

Noa ja Theo ovat tarinan pariskunta. Heidän elämänsä pienessä autiomaakaupungissa on tapahtumaköyhää ja rutiininomaista. Rakkaus tuntuu väljähtyneen, jos sitä on koskaan oikeasti ollutkaan. Sitten yksi Noan oppilaista kuolee huumeiden takia ja tämän isä pyytää Noaa vetämään projektia huumenuorten kuntoutuslaitoksen perustamista varten pojan muistoksi.

Kirjassa kertojina vuorottelevat Noa ja Theo. Näemme kummankin näkökulman sekä projektin etenemiseen että heidän omaan tarinaansa. Tärkeintä kirjassa eivät olekaan itse tapahtumat tai niiden puute, vaan henkilöhahmojen sisäinen maailma. Se, miten eri tavalla samat tapahtumat voivat vaikuttaa ja kuitenkin luoda yhteisiä kokemuksia ja rakkauden tarinaa.

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Aiemmin samalta kirjailijalta lukemani "Lumous" tuotti kylmiä väreitä painostavalla tunnelmallaan. "Kesä ilman miehiä" ei ole yhtään vähemmän taidokkaasti kirjoitettu, mutta tunnelma kirjassa on huomattavasti valoisampi, miltei toiveikas.

Aihetta ei kuitenkaan voi kevyeksi kehua. Mian aviomies haluaa pitää paussin 30 vuotta kestäneestä avioliitosta. Paussin ajattelu vie Mian sairaalan psykiatriselle osastolle, mutta itse tarina kertoo ajasta sairaalan jälkeen. Mia palaa lapsuudenkaupunkiinsa vetämään runokurssia varhaisteineille ja seurustelemaan äitinsä ja hänen ystäviensä kera. Kirjassa kietoutuvat toisiinsa nuorten tyttöjen väliset kahnaukset ja kiusaaminen, Mian omat nuoruusmuistot sekä kontrastina vanhainkodin asukkaiden toimet ja ajatukset.

Vaihtelevien henkilöhahmojen, yksittäisten tapahtumien ja ajatusten sekamelskasta kirjailija kutoo lämminhenkisen tutkielman ikäpolvien välisistä eroista ja ajattelun kehityksestä ajan kuluessa. Jonkin verran aiheiden ja aikojen moninaisuus välillä häiritsi, mutta yllättävän hyvin tarinassa pysyi mukana.

Kirjaa luki mielellään, mutta silti ehkä pitäisin tätä kokonaisuutena hiukan Lumousta heikompana. Kesä ilman miehiä ei taida jättää ihan niin painokasta muistijälkeä.

Siilin eleganssi

Siilimäinen olo minullakin - tekisi mieli pistää piikit pystyyn ja käpertyä jonnekin lehtikasan alle nukkumaan. Nuhaisen vauvan kanssa valvottu yö painaa pahasti. Koitan nyt kuitenkin saada tähän jotain järkevää kirjoitettua sillä kirjaston kirjan eräpäivä lähestyy uhkaavasti.

Pidin Muriel Barberyn kirjan lukemisesta kovasti. Lyhyet luvut ja ajatelmat sopivat hyvin vauvan äidin katkonaiseen lukutyyliin. Ovenvartijarouvan, rikkaan perheen nuoren tytön ja japanilaisen herrasmiehen ystävyys oli mielenkiintoista luettavaa. Ei silti, että siihen olisi päästy kovin nopeasti Puolet kirjasta pohjustetaan sitä, miksi ystävyys näiden ihmisten välillä on niin suuri juttu.

Kirjan siili on ovenvartijana toimiva rouva Michel. Hän rakastaa Tolstoita ja oopperaa, lukee filosofiaa ja käy taidenäyttelyissä. Kaikki asioita, joita luokkayhteiskunnassa ei kukaan odota ovenvartijarouvan tekevän. Siksi rouva Michel on nostanut piikkinsä pystyyn ja rakentanut ovenvartijan roolista itselleen panssarin, jonka takana kukaan ei tiedä hänen todellista olemustaan. Kunnes... angstinen varhaisteini Paloma suunnittelee itsemurhaa syntymäpäiväkseen ja etsii syitä elää. Hän kiinnostuu salaperäisestä ovenartijasta ja löytää ystävän. Lisäksi taloon muuttaa japanilainen herra Kakuro Ozu, joka ei välitä (tai tiedosta) luokkaeroista ja haluaa selvittää rouva Michelin salaisuuden.

Herra Ozu ja rouva Michen pitävät kaikista samoista asioista. Heillä on yhdessä hauskaa. Heidän ystävyydestään voisi tulla vaikka mitä kaikesta epätodennäköisyydestään ja epäsovinnaisuudestaan huolimatta. Valitettavasti tarina katkeaa kesken. Emme koskaan saa tietää, miten suhde kehittyisi. Ehkäpä kirjailija itsekään ei tiennyt, miten tarina oikein voisi jatkua. Onko ovenvartijan ja rikkaan eläkeläisen ystävyydellä tulevaisuutta ? Eikö kirjailija halunnut ottaa kantaa ?

Loppu siis jäi vähän häiritsemään, vaikka kirja muuten olikin erinomainen. Ranska on monessa suhteessa aika vanhoillinen ja elitistinen maa, vieläkin. En taida tietää minäkään, miten tarina olisi voinut jatkua. Siksi olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten ranskalainen kirjailija olisi tarinaa kehitellyt.

Siri Hustvedt - Lumous

En ollut aikaisemmin lukenut yhtään Hustvedtin kirjaa. Blogistanian kirjoitusten perusteella odotukset olivat korkealla - sen verran moni on faniksi tunnustautunut. Silti kirja pääsi yllättämään. Jotenkin en osannut odottaa kirjasta välittyvää ahdistavaa tunnelmaa.

Kyseessä ei ole perinteinen dekkari eikä siinä edes varsinaisesti ratkaista mitään salapoliisiarvoitusta. Silti lukija yrittää vihjeistä ymmärtää, mitä oikein on tapahtumassa.Romanttiseen kauhukirjallisuuteenkaan en tätä teosta luokittelisi, vaikka juonen keskiössä onkin Lilyn miltei pakkomielteinen ihastus Edward Shapiroon, kadun toisella puolela asuvaan taidemaalariin ja jonkinlainen rakkaus myös johtaa lopun tragediaan.

Psykologinen trilleri lienee lähinnä oikeaa määritelmää. Jännitys tiivistyy eleettömällä kerronnalla ja miltei julmalla tavalla kuvata henkilöhahmoja heidän omituisuuksiaan korostaen. Vanhat tapahtumat aina elävältä haudatusta äidistä hukutettuun pikkutyttöön luovat tarinaan omaa jännitettään ja pakottavat analysoimaan niiden mahdollisia vaikutuksia osallisina olleisiin.

Mitä kirjassa sitten oikeastaan tapahtuu ? Pikkukaupungin teatteriryhmä valmistautuu Kesäyön unelman esitykseen. Änkyttävä,hiljainen poika puhkeaa kukkaan keijun roolissaan. Lily ja Edward aloittavat suhteen. Lily tutustuu paremmin naapurin vanhaan Mabeliin, joka auttaa häntä Hermian roolin työstössä. Mies nähdään kantamassa kuollutta naista. Kaikki, näennäisesti irralliset ja pitkälti banaalit tapahtumat on taitavasti kudottu yhteen. Ainakin minua ahdisti tunnelman patoutuminen.

Hustvedtiä ei siis ole kehuttu turhaan. "Lumous" on vahva näyttö taitavalta kirjoittajalta. Täytyy varmaan lukea muitakin hänen kirjojaan. Tosin menee varmaan johonkin myöhäisempään aikaan. Nyt tekee enemmän mieli lukea jotain kaunista tai kevyttä ja parantavaa. Tässä kirjassa oli enemmänkin painajaisten aineksia.

Ranskalaisiin ja ruokaan liittyviä ahaa-elämyksiä

Joku oli palauttanut kirjastoon yhdessä Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman ja Siilin Eleganssin. Pakkohan ne oli sitten lainata. Minä tosin tulen palauttamaan ne eri aikoihin, joten seuraava ei samanlaista elämystä tule saamaan. Äitiyslomalaiselle ovat kirjastoreissutkin kullanarvoista aktiviteettia - pääsee ulos neljän seinän sisältä, vaikka sitten menisikin pelkästään palauttamaan lainattuja kirjoja yhden kerrallaan...

Kulinaristin kuolema on kokoelma lyhyitä lukuja, joissa pääasiassa on äänessä kuolemaa tekevä kuuluisa ruokakriitikko. Jotain pääsevät sanomaan sentään myös perheenjäsenet ja muut lähiympäristön ihmiset (ja eläimet). Kriitikko itse etsi elämänsä viimeiseksi makuelämykseksi jotain lapsuudesta kumpuavaa nautintoa, jota hän ei millään saa mieleensä. Samalla hän käy läpi eri kulinarismin alueisiin liittyvää muistoa. Muut kertojat lähinnä vatvovat kriitikon egoistista suurmiehen olemusta ja omaa suhdettaan siihen.

Kirja on viihdyttävä ja kompakti paketti, vaikka hahmot ehkä jäävätkin vähän pinnallisiksi eikä varsinainen tarinajuoni ole kummoinenkaan. Minä nautin erityisesti kirjan kuvauksesta ranskalaisten suhtautumisesta ruokaan. Tunnistin tuosta aterioiden ja ruoka-aineiden yksityiskohtaisesta määrittelystä montakin piirrettä toisesta puoliskostani. Ravintolamenuiden muistelemisessa miltei suuremmalla hartaudella kuin seurana olleiden ihmisten on myöskin jotain kovin ranskalaista. Tosin täytyy myöntää, että ruoka on muuttunut itsellenikin polttoaineesta nautinnon lähteeksi ja keskustelujen aiheeksi näinä melkein kahtenakymmenenä yhteisenä vuotena. Ja miksei olisi muuttunut, kun miltei päivittäin miehen ensimmäinen kysymys puhelimessa tai illalla nähtäessä on ollut :"Mitä söit tänään lounaaksi? Oliko hyvää?"