Lentokonelukemista ja vehnäjuurisämpylöitä

Vehnäjuurisämpylöitä 

Täällä ollaan, vaikka hiljaisuus onkin muutaman päivän vallinnutkin. Kävin piipahtamassa Malmössä työmatkalla, eikä niillä reissuilla pahemmin laiteta ruokaa tai kirjoitella. Otinkin vahingon nyt takaisin ja testasin What's Cooking Helsinki -tapahtuman "Leipä ja juuri" - työpajasta mukaan saamaani leipäjuurta. Hyvin tomi Satu Koiviston lahjoittama "kuplamaakari", jonka ehdin sopivasti palattuani ruokkimaan ja samalla kokeilin myös mukana tullutta sämpyläreseptiä. Nam!

Vehnäjuureen leivotut sämpylät ovat selvästi meillä koko porukan lemppareita. Vähän nauratti ohjeen teksti "voi myös pakastaa" - hyvä kun jäi pari vielä seuraavalle aamupalalle... Katson vielä saanko juuren pysymään hengissä muutaman viikon ja tuosta vielä kehittymään ja kirjoittelen sitten lisää. Pitäkää peukkuja!

EDIT: tästä samaisesta juuresta ovat leiponeet lähiaikoina sämpylöitä myös Campasimpukka, Sauvajyvänen ja Mallaspulla.

Lentokonedekkareita 

Lentokoneeseen palatakseni - onneksi lukeminen siellä sentään onnistuu. Kobo oli kovassa käytössä mennen tullen, vaikkei Köpiksen lento nyt niin kamalan kauan kestäkään. Tuli ihan historia mieleen. Reissasin aikoinaan viikottain Turun ja Brysselin väliä ja välipysähdys oli useimmiten Tukholmassa. Melkein joka kerta kävin Brysselin kentän kirjakaupassa ja nappasin mukaani jonkin englanninkielisen dekkarin. Aloitin sen lennon lähtöä odotellessani ja viimeiset sivut kääntyivät pyörien koskiessa Turun kentän kiitorataa.

Ruth Rendell tai P.D.James = Brysseli - Tukholma - Turku... Se tuli todennettua moneen kertaan.

Tälläkin kertaa sain kirjan loppuun paluumatkalla, mutta olin sen kyllä jo aloittanut aiemmin. Dekkari tämäkin. Jotenkin ne sopivat niin tosi hyvin reissulukemiseksi.

Donna Leon : Turvasatama 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Donna Leonin kirjat ovat tuttuja ja turvallisia, ja aina taattua laatua. Ne eivät koskaan petä, vaikken jostain syystä niitä kykenekään lukemaan kuin maksimissaan pari peräkkäin.

Tällä kertaa iki-ihana Guido Brunetti selvittää iäkkään rouvan kuolemaa. Kaikki näyttää luonnolliselta sydänkohtaukselta, mutta miksi olkapäistä löytyvät sormien malliset mustelmat? Tutkimus vie Brunetin vanhan petoksen jäljille ja vanhainkodin asukkien muistojen pariin.

Olen välillä miettinyt, mihin ihmeeseen Brunetin viehätys perustuu, sillä ei tässäkään romaanissa varsinaisesti tapahdu kauhean paljon. Ehkä ihanuus tulee Italiasta, Venetsiasta ja kaikista niistä herkuista, joita Brunettien keittiössä valmistetaan?

Olen kuitenkin sitä mieltä, että Donna Leonilla on myös taito kuvata ihmisiä, joiden inhimillisyys liikuttaa ja herättää vastakaikua. He ovat jollain lailla aitoja, eivät kokonaan pahoja tai kokonaan hyviä, toisinaan vain olosuhteiden uhreja kauheita tekoja tekevätkin. Leonin kirjojen henkilöhahmot onnistuvat koskettamaan. Niin myös tällä kertaa vanhainkodin asukit.

Toinen Brunetin tutkimukset kiinnostaviksi tekevä seikka on ajankohtaisten aiheiden ja ongelmien käsittely. Nyt mieleen nousivat kysymykset esim. vanhusten hoidosta ja sen hinnasta, vapaaehtoistyön haasteista ja inhimillisyyden puutteesta byrokratian rattaissa. Teemat liittyät ehkä Italiaan, mutta kumman tutuilta moni kritiikin kohde tuntuu ihan kotimaatakin ajatellen.

Eikä siitä tietenkään päästä yli eikä ympäri, että nämä ovat hyvin kirjoitettuja dekkareita. Väkivallalla ei mässäillä, mutta pelottavia asioita tapahtuu. Donna Leon viihdyttää ja saa ajattelemaan samaan aikaan, ja Guido Brunetti on tietysti ihana mies.

Dekkariviikko alkaa!

Huomisesta lähtien vietetään dekkariviikkoa! Jännitystä elämäänsä kaipaavan kannattaa siis seurata ahkerasti kirjablogeja, joista ylläoleva logo löytyy, sillä lukulista kasvaa sillä kierroksella varmasti!

Ja kaikkea muuta-blogissakin on suunnitelmien mukaan tulossa dekkarikokemusteni yleiskatsausta, historiallista, kuunneltavaa, klassikkoa, lapsille...

Näkyillään dekkarien parissa! 

Varaslähdön dekkriviikkoon voi halutessaan ottaa vaikka selailemalla viime vuoden ajatuksia... Silloinhan minä mm. mietin dekkariruokaa.

p.s. FB:n puolella voi dekkariviikon tapahtumia seurailla täällä

Miten rikoskirjani ovat syntyneet ? - Suomalaiset dekkaristit kertovat

Kirsi Luukkanen (toim.)/Paula Arvas (toim.) : Miten rikoskirjani ovat syntyneet ? - 
Elisa Kirjalta Dekkaripiirin liittymislahjana (näköjään edelleen...)

Liityin tässä taannoin Elisa Kirjan dekkaripiiriin ja sain liittymislahjana suomalaisten dekkaristien yliopistossa pitämistä esityksista (ja parista kirjaa varten kirjoitetusta) kootun sikermän kertomuksia heidän tiestään kirjailijoiksi ja nimenomaan rikoskirjailijoiksi.

Listalla on paljon tunnettuja ja vähän tuntemattomampia suomalaisia kirjoittajia. Esseiden taso ja sisältö vaihtelevat kirjoittajittain, mutta noin yleisesti ottaen on hurjan mielenkiintoista lukea kirjailijoiden omista näkemyksistä siihen, miksi ja miten heistä tuli dekkaristeja. Lisäksi he valottavat myös tapaansa kirjoittaa kirjansa.

Jos tästä tarinakokoelmasta voi jotakin oppia, niin ainakin sen, että kirjailijaksi voi tulla yhtä monella tavalla kuin on kirjoittajia. Joku on kirjoittanut lapsesta saakka, toinen ryhtyy kirjailijaksi vasta kypsemmällä iällä. Samoin kirjojen kirjoittamisen tapa vaihtelee. Osa määrittelee tarinan luvut miltei viimeisiä yksityiskohtia myöten valmiiksi, osa taas kulkee tarinan mukana eikä aloittaessaan tiedä edes rikosta saatikka rikollista... Yhteistä kaikille tuntuu olevan se, että he lukevat ja ovat aina lukeneet paljon. Lisäksi kaikkien mielestä kirjoittaminen käy työstä - jos odottaa inspiraatiota, jää kirja kirjoittamatta. Tekstiä syntyy vain kirjoittamalla.

Kirja toimii myös mahtavana varastona uutta lukemista listattaessa. Sekä kirjailijoiden omat teokset, että heidän mainitsemansa vaikutteet pidentävät luettavien listaa huomattavasti.

Se on kesä ja valtakunnallinen dekkariviikko

Brunettin rouvan pinaatti-ricottakrepit

Kesä ja dekkarit ovat erottamaton yhdistelmä. Vuosi sitten vietin kesäkuussa blogin virallista dekkarikuukautta ja pohdiskelin, mikä dekkareissa oikein viehättää. Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa. Mikäli oikein käsitin, niin dekkariviikko on Kirjakauppaliiton ideoima ja lanseeraama teemaviikko. Kyseessä lienee siis ainakin osittain kaupallisiin tavoitteisiin tähtäävä tempaus. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että dekkarit ja dekkaristit ovat viikkonsa ansainneet.

Dekkareita lukiessa saa osalleen jännitystä, pelkoa, oivaltamisen iloa sekä ihmishahmoja, joihin ei normaaliolossaan (toivottavasti) koskaan tutustu. Lyhyesti sanottuna viihdyttävän matkan pois tavallisesta arjesta. Dekkarin jälkeen sitä on taas tyytyväinen omaan tavalliseen elämäänsä ja jättää jännittävät käänteet mielellään vain kirjojen väliin. Dekkareita lukemalla saa perspektiiviä omiin haasteisiinsa.


Miksi tämän postauksen kuvassa sitten on letturullia ? 

No, liekö syynä oma ruokabloggariuteni, mutta olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, että dekkareissa ruoalla on usein merkittävä rooli. Kaikki tietävät Outi Pakkasen luoman henkilöhahmon Anna Laineen keittiöintohimon. Christien Poirot oli ja on todellinen herkkusuu, samoin Rex Stoutin Nero Wolfe. Vera Valan Arianna de Bellis kerää keittiöstä ja hyvästä ruoasta usein voimia jatkaa kinkkisen tapauksen ratkaisua eikä Guido Brunetti olisi lainkaan niin taitava poliisi ilman Paula-vaimon loihtimien herkullisten aterioiden antamia energialisiä.

Dekkarihahmojen pohjalta on luonnollisesti kirjoitettu myös keittokirjoja. Anna Laineella on omansa ja viimeksi tulin testanneeksi reseptiä Donna Leonin kirjoihin perustuvasta keittokirjasta. Brunettin rouvan pinaatti-ricottakrepit eivät olleet yhtään hullumpia. Dekkarit myös inspiroivat keittiössä. Minulla on usein dekkarin lukemisen jälkeen nälkä. Arianna de Bellisin kokkailu inspiroi tekemään - no tietysti pastaa.

Pastaa melkein kuin Arianna

Dekkarikuun luetut

Dekkarikuu olikin lukemisen suhteen tuottelias kuu, niin kuin vähän uumoilinkin. Dekkarit noin yleensä kun ovat aika kompakteja ja nopealukuisia.Yhteen teemaan keskittyminen myös herätti ajatuksia luetusta - innostuin oikein pohtimaan, miten erilaisia dekkareita sitä onkaan kirjoitettu.

Pysyikö teema ? 

Itse asiassa aika hyvin itsekuri toimi tällä saralla. Vasta ihan kuukauden viimeisellä viikolla alkoi lipsumaan. Luin kaikkiaan kuukauden aikana 14 kirjaa, joista 9 oli dekkareita. Bloggaamatta on vielä muutama. Täytyy yrittää purkaa sumaa vähitellen.

Suhteessa dekkarien osuus oli romaaneista vielä suurempi, sillä keittokirjoja mahtuu kokonaismäärään peräti kolme. Vihreä pöytä ja Puhtaiden makujen keittiö olivat arvostelukappaleita, joiden myötä innostuin kokkaamaan naurispastaa ja raparperipossua. Kolmas keittokirja sopi dekkariteemaan kuin nenä päähän sillä lueskelin Donna Leonin ja Roberta Pianaron Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Kirja on täynnä kokeiltavan kuuloisia reseptejä, mutta ihan vielä en ole ehtinyt.

Fiktiosta muita kuin dekkareita olivat Charles Baudelairen Spleen de Paris ja Mia Vänskän Saattaja. Kumpaakaan en vielä ole ehtinyt bloggaamaan, mutta tulossa, tulossa.

Sitten ne dekkarit

Aika edustava otos genrestä tuli luettua. Kuukausi alkoi komeasti klassikolla eli luettua tuli P.D.Jamesin Cover her face (Sally-rukka, kultatukka). Toisen dekkarigenren perusjalan taklasin tällä kertaa äänikirjana. Kuunneltavana oli Agatha Christien Seitti. Äänikirjoja ihmettelin tässä kuussa enemmänkin ja kävin tutkailemassa kuulokkeita kuukauden kapineeksi.

Pohjoismaista ja kotimaista dekkarikenttää esimerkiksi edustivat Anna Janssonin Murhan alkemia ja Nykänen-Sipilä-duon Raid seikkailu Paha, paha tyttö. Eikä unohtaa pidä myöskään minulle uutta, mutta klassikon nimikkeen ansaitsevaa Eeva Tenhusta. Keisari seisoo palatsissaan viihdytti varmasti. Kotimaisia, mutta samalla mukavasti myös italialaisia olivat myös kaksi ensimmäistä osaa Vera Valan Arianna de Bellis tutkii-sarjasta, jotka ahmin innoissani kesäkuun aikana.  Kuolema sypressin varjossa oli kuplivan kevyt ja inspiroi myöskin kokkailemaan teeman mukaisesti.

Kansainvälisistä olin kovasti valtavirran suosikeissa kiinni. Dan Brownin Inferno ja Gillian Flynnin Sharp objects olivat taattua tavaraa.

Paperia ja bittejä kolmella kielellä

Paljon siis tuli luettua ja tässä kuussa ihan paperikirjojakin (toisin kuin toukokuussa). Keittokirjat tietysti ovat paperisia, Christie oli äänikirja, mutta myös Valan Kosto ikuisessa kaupungissa sattui tällä kertaa käsiini ihan kovakantisena versiona. Lukukielenä oli pääasiassa suomi (11/14), englanniksi luin 2 ja ranskaksi yhden.

Heinäkuun teemaksi tulikin nyt sitten ihan loma. Siis lukemisessa, töitä taidan paiskia aika hyvää tahtia melkein puoleenväliin. Lukemisen suhteen otan rennosti käteeni, mitä eteen sattuu kiinnostavia. Tällä hetkellä seikkailen Richelieun Ranskassa, jota uhkaavat Espanjan lohikäärmeet... muskettisotureilla pitää kiirettä.

Niin, eikä pidä unohtaa tulevaa lukumaratonia ! Raporttia tiedossa tuossa kymmenennen päivän tienoilla...

Dekkaripohdintoja

Kesäkuu oli tässä blogissa dekkarikuu ja kyllä niitä tulikin luettua aika ahkerasti.Tosin tuli myös todettua, että liika on liikaa ja näin kuun vaihteessa oli helpotus vaihtaa välillä toiseen genreen. Minä kun noin yleensäkin olen sellainen laidasta laitaan lukija.

Sinänsä teki hyvää keskittyä hetkeksi yhteen genreen. Sitä jäi oikein pohtimaan tarkemmin vähän laajemmaltikin. Seuraavassa noita pohdintoja vähän teillekin luettavaksi.


Mikä on dekkari  ?

Ihan ensimmäiseksi jouduin miettimään dekkarin määritelmää lukiessani Dan Brownin Infernoa. Onko tuollainen takaa-ajo - mysteerinratkaisu dekkari ollenkaan ?

Avuksi otin Wikisanakirjan määrityksen, jonka mukaan

Dekkari = jännitysromaani, jonka keskeisenä osana on rikos ja sen selvittäminen (Lähde Wikisanakirja) 

Dekkarista siis pitää löytyä jännitystä sekä rikos jota selvitetään. Laskin Infernon kuuluvan joukkoon.


Miksi niitä luetaan ? 

Jäin myös pohtimaan, mikä dekkareissa oikein vetoaa niin suureen joukkoon lukijoita. Onko kyseessä aikuisilla sama kuin lapsilla satujen kanssa  - pelkoa ja väristyksiä turvallisessa ympäristössä ? Oma tavallinen elämä tuntuu astetta ihanammalta, kun ei tarvitse kohdata samoja hankaluuksia kuin dekkarien hahmot. Vai onko kyseessä sittenkin älyllinen harjoitus ? Hyvin rakennetussa dekkarissa vihjeet vievät tarinaa eteenpäin, vaikka silti odotamme yllättyvämme.

Omalta kohdaltani arvioisin viehätyksen johtuvan vähän molemmista. Siihen kun lisää kirjallisuudessa yleensäkin houkuttelevan hyvien henkilöhahmojen ja aikakauden tai ympäristön kuvauksen, niin koukutus on taattu. Sujuvan tarinankerronnan lisäksi tietenkin. Omat dekkarimieltymykseni taitavat kertoa aika paljon siitä, mikä niissä minua vetää puoleensa. Niistä vähän lisää seuraavaksi.


Monta, monta, erilaista

On tietysti vaikea listata ehdottomia syitä dekkareista tykkäämiseen. Pohdinta muuttuu vielä astetta monimutkaisemmaksi, kun alkaa oikein miettimään, miten paljon erilaisia kirjoja sitä oikein voikaan sijoittaa dekkarinimikkeen alle. Näin äkkiseltään, omasta lukuhistoriastanikin voin jo listata monen tyyppisiä tarinoita.

Ensimmäisenä tietysti jo tuo yllämainittu Brown ja vauhdikas jännäri. Samaan laatikkoon voitaneen tunkea myös erilaiset agenttitarinat Tom Clancyn, Clive Cusslerin, Alistair MacLeanin ja kumppanien kanssa. Kaikissa pelastetaan maailmaa,  useimmiten jonkun hullun tiedemiehen juonilta ja vauhdikkaasti taistellen esteiden läpi.

Ihan perinteisiä dekkareita nuo jännärit eivät tosin taida olla. Minulla ainakin tulee ensimmäisenä sanasta dekkari mieleen Agatha Christien, Ngaio Marshin, Martha Grimesin tai Dorothy L. Sayersin tuotokset. Niissä arvoituksia ja murhia ratkotaan vähän verkkaiseen tahtiin, ympäristönä yleensä yläluokkainen Englanti joskus viime vuosisadan aikana. Vähän uudemmista taas tulee mieleen P.D. James ja Ruth Rendell. Yllättävästi muuten naisia kaikki nämä suuret suosikkini.

James ja Rendell muuttivat aikanaan dekkarigenreä myös entistä psykologisemmaksi ja sama suuntaus on jatkunut viime aikoina myös yleisön suurien suosikkien kohdalla, näistä kai uusimpana juuri Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Niisä lukijaa välillä oikein huijataan ja jännitys perustuu joko kertojan tai murhaajan mielen kiemuroihin enemmän kuin selkeään "motiivi ja tilaisuus" - analyysiin, joka perinteisissä dekkareissa on tarinan pohjana.

Vaikka nuo vanhemmat listatu suosikkini ovat pääasiassa englannin kielialueelta, niin se ei tarkoita, etteikö Suomessakin osata. Eeva Tenhunen ja Outi Pakkanen ovat hyviä esimerkkejä kotimaisesta laatutarjonnasta. Pakkanen myös toistaa vähän samanlaisen kehityskaaren kuin P.D.James eli "whodunnit"-dekkareista psykologiseen pohdintaan. 

Toinen perinteinen dekkariassosiaatio lienee se vähän rähjäinen yksityisetsivä, joka ratkaisee salaperäisen asiakkaansa arvoitusta viskipullo kainalossa ja tupakka suupielessä. Toisaalta kyseessä voi olla tietysti poliisikin, mutta samoilla määritteillä. Maigret välähtää kuvana aivoissa tästä porukasta ensimmäisenä. Ehkä siksi, että hän on myös ranskalaisen kirjallisuuden rikoksenratkaisijan arkkityyppi ja sattuneesta syystä olen yrittänyt ranskaksikin aina välillä lueskella.

Modernimmassa poliisikirjallisuudesta varsinkin pohjoismaat jylläävät ihan omassa luokassaan. Mietitäänpä vaikka Wallanderia. Toisaalta genreen on viime vuosina ilmaantunut myös vahvoja naishahmoja, poliiseja, jotka kamppailevat paitsi rikollisia vastaan myös normaalin naisenelämän haasteiden kanssa. Viimeisimpänä lajin edustajana taisin lukea tässä kesäkuussa Anna Janssonin Maria Wernistä.

Moderni suomalainen (varsinkin miesten kirjoittamana) on kovasti suosittua, mutta jotenkin minä en ole hurjasti lämmennyt lajityypille. Raidin edesottamuksia tuolee välillä seurattua, mutta noin muuten se tyypillinen rähjäromantiikka ja surkeuden ylistys ei minua jostain syystä kovinkaan useasti houkuttele. Taidan kuulua niihin tyypillisiin tätilukijoihin, jotka mieluummin lukevat väkivaltaisetkin tarinansa vähän siloteltuina ja mielellään vielä kauniiseen ympäristöön paketoituina.

Ympäristökuvaukset ja varsinkin ajankuvaukset ovakin dekkareissa useasti niitä kaikkein mielenkiintoisimpia. Viime vuosina olen hurahtanut historiallisiin etsiviin - siis historiaan sijoittuviin, ei niinkään historiankirjoista löytyviin. Nina Hurman Yönpunainen höyhen vei Suomen kieltolain aikaan, kun taas  S.J.Sansomin Shardlake-sarja kuljetti Tudorien ajan Englantiin. Olenpa minä vieraillut muinaisessa Roomassakin seuraamassa aikakauden yksityisetsivän touhuja.

Aikamatkojen lisäksi voi dekkarien avulla matkustaa muutenkin. Niitä kun kirjoitetaan varmaan joka puolella maailmaa, Kiina ja Japani mukaanlukien. Minä olen tässä kesäkuun aikana jostain syystä päätynyt useammallakin lukumatkalla Italiaan - ja mikäs siinä. Vera Valan Arianna de Bellis oli oikein mukava opas.


Varmaan on vielä monta muuta, jotka unohdin 

Tulipas tälle kirjoitukselle nyt mittaa. Enkä siltikään ole varmasti kuin raapaissut dekkarimaailman pintaa, en edes omien lukemisteni kohdalla. 

Mitenkäs te muut ? Löytyikö listalta samoja suosikkeja vai unohdinko joitakin aivan ehdottoman tärkeitä ?

Tähän viimeiseksi voisi vielä mainita, mistä tämän genren innostus on aikoinaan minulla alkanut. Neiti Etsivä, SOS-sarja, 3 Etsivää, Viisikko... vieläkö ihmettelette aikuisen iän dekkariaddiktiotani ? Minähän olen tainnut  aika moneen ystäväkirjaankin aikoinaan kirjoittaa toiveammattikohtaan : "Salapoliisi".

Ehtiikö sitä lukeakaan ? No jotain lyhyttä sentään koiranäkökulmasta ja vähän junista ja...

Siis ehtikö, kun tässä välissä meni pari viikkoa niin, että melkein kaikki hereilläoloaika kului töissä ?

No, itse asiassa kirjojani tutkaillessani huomasin, että kiireestä huolimatta olen lukenyt yhden lyhytromaanin ja saanut kaksi kirjaa loppuun. Tosin ne olivat aika pitkällä jo ennen... Kummasti sitä vaan on sivuja saanut käännettyä. Ei siis mikään ihme, että vähän väsytti ja väsyttää edelleenkin vielä kahden rokulipäivän jälkeenkin.

Tuo koiranäkökulmainen on muuten Spencen Quinnin  "A Cat Was Involved : A Chet and Bernie Mystery eShort Story" En ole aiemmin muistaakseni Chet-sarjaan tutustunut, mutta ihan oli hauska tuttavuus. Kyseessä on poliisikoirakoulutuksessa oleva märkäkuono, joka päätyy hyppykokeessa reputettuaan erään yksityisetsivän kaveriksi. Tässä on kyseessä ensimmäinen osa, jossa kerrotaan, miten pari löysi toisensa.

Koko tarina on kirjoitettu puhtaasti koiran näkökulmasta. Ihan uskottavalta kuulosti koko ajan, sikäli, mikäli minä nyt pystyn tuota yhtään arvioimaan. Ainakin tuli sellainen olo, että tuollaista ne karvakuonot voisivat hyvinkin ajatella.

Ei tämä mitään suurta kirjallisuutta ole, eikä oikein edes varsinainen dekkari, mutta kuriositeettina mainio. Olipa itse asiassa sen verran viihdyttävä, että voisin vaikka lukea joskus toisenkin osan.

Toinen viime aikoina loppuun kahlaamani kirja on Andrew Martinin  "The Necropolis Railway : A  Novel Murder, Mystery and Steam" Siinä kerrotaan rautateille töihin päätyneen nuoren pojan seikkailuista Lontoon rautateillä 1900-luvun alussa, kun höyryjunat vielä vallitsivat raiteilla ja sähköistyminen oli vasta alussa.

Kirjassa tapahtuu murhia useampiakin ja rakkauttakin on ilmassa, mutta pääpaino on selvästi päähenkilön mieltymyksessä juniin ja rautateihin. Minua kun nuo eivät niin hirveästi kiinnosta, niin huomioni herpaantui sivuja kahlatessa useammin kuin kerran. Tarina ei oikein pysynyt kasassa tai sitten minä vain en pysynyt väsymykseltäni perässä rautateiden terminologia-viidakossa. Joka tapauksessa, tämä kuuluu minulla valitettavasti sarjaan "melkein jäi kesken". Kirjaa voi suositella höyryjunista tai muuten matkustamisen historiasta kiinnostuneelle, mutta ihan puhtaasti dekkarien ystävälle voi lukeminen käydä raskaaksi. Sarjaa olisi tarjolla enemmänkin, mutta taitaapa minulta ainakin jäädä väliin.