Sapiens

Medialipuista kiitos Kansallisteatterille 

No vihdoinkin! Siitä lähtien, kun Bloggariklubilla kuulimme Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan näytelmäsovituksesta, olen halunnut päästä sitä katsomaan. Miten ihmeessä tuon kokoluokan tietokirjaa muka voi saada näytelmäksi? Ja vielä tehdä siitä luontodokumentti Avaran luonnon tyyliin - kertojana nimenomaan tv:stä tuttu Jarmo Heikkinen?

Hyvinhän tuo näytti onnistuvan. Näkymätön kertoja kertoo ja naamiokasvoiset hahmot lavalla liikkuvat. Erityisesti alun kuvaelmat eri ihmislajien synnystä, elosta, ja katoamisesta loivat upeita asetelmia. Uskomatonta, miten paljon eleet ja asennot voivatkaan viestiä. On selvä, että yhteistyö Kansallisteatterin,
W A U H A U S-taidekollektiivin ja Zodiak-Uuden tanssin keskuksen välillä on tuonut lavalle mielenkiintoisen sekoituksen erilaisia tapoja tehdä, sulautettuna yhteiseen esitykseen. Pidin kovasti.

Minulla oli Kirppu seuralaisenani. Vähän 15-vuotiasta joutui patistamaan äidin kaveriksi teatteriin, mutta näytelmävalinta oli ilmeisen onnistunut. Vastahakoinen "ei tämä ollut yhtään hullumpi" heti esityksen päätyttyä lienee tuon ikäiseltä samaa kuin innostunut hypetys keski-ikäiseltä naisihmiseltä, näin teatterikokemuksen ollessa kyseessä.

Itse asiassa näytelmä paketoi vaikuttavalla tavalla Hararin kuvauksen Homo Sapiensin ja lajin "yhdyskuntarakenteiden" kehityksestä. Erityisesti näytti teinin mieleen jääneen kuvaus talouden ja pankkien toiminnan periaatteistaä. Itse asiassa se johti vielä tänäänkin keskusteluun valtioiden taloudesta ja bruttokansantuotteen määrityksestä illallispöydässä. Ei ollenkaan huono saavutus viihdyttävältä ja visuaalisesti nautittavalta teatteriesitykseltä.

Kirjan tavoin Sapiens on täynnä yksityiskohtia ja asioiden välisiä linkityksiä. Toisin kuin kirjassa, tarina lavalla etenee jouhevasti ja suuria linjoja piirtäen ilman yksityiskohtien toistoa. Teatterissa myös nauroin huomattavasti enemmän kuin Hararin teosta lukiessa. Huumori oli välillä hyvinkin hienovaraista, välillä roisimpaa Hymähtelimme ja naureskelimme ihmisen hyvinkin tyypillisille reaktioille, eli samalla vähän itsellemme. Myös Suomi-viittaukset lavasteissa ja rekvisiitassa herättivät yleisön reaktion.

Toki näytelmämuodossa jää paljon sanomatta ja monia viitteitä oletetaan yleisön tunnistavan ilman sen kummempaa osoitteluakin, mutta vaikka "keisarilla ei olekaan vaatteita" tulivat monet historian esimerkit varmasti selville vähän nuoremmallekin yleisölle jo kontekstin puolesta, ja vaikka eivät olisi tulleetkaan, perusviesti valtarakenteiden kehityksestä ja voimistumsiesta ajasta aikaa ei voinut jäädä ymmärtämättä. Tosin en ole seuralaiselleni pitänyt tenttiä aiheesta.

Kaikkiaan Sapiens oli  nautittava, kompakti, visuaalisesti kaunis ja ennen kaikkea hauskalla tavalla ajatuksia herättävä teos, jonka voisin helposti katsoa vielä toiseenkin kertaan. Ehkä pitäisi vielä viedä esikoinenkin teatteriin - häntä kun ei edes tarvitsisi pakottaa.

Medialiput Kansallisteatterilta 

Pakollinen teatteriselfie

Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

Vielä venäläisistä klassikoista - kuukauden teatteri: Lokki

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Jatketaan venäläisten klassikoiden tunnelmissa. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten asiat tulevat aina jonkinlaisissa sarjoissa. Niin nytkin. Luettuani venäläisistä klassikoista, kävin teatterissa katsomassa venäläistä klassikkoa. Nautin molemmista. Itse asiassa, olin oikein yllättynyt siitä, miten paljon pidin Kansallisteatterin Lokki-versiosta.

Sinänsä Anton Tsehovin Lokki on tyypillinen venäläinen klassikko. Draamaa, taidetta ja suuria tunteita. Rakkautta, epätoivoa - todennäköisesti ensimmäinen johtaa toiseen. Nämä ovat aineksia, jotka yleensä jossain kohtaa saavat rationalistisen minäni väsähtämään ja emotionaalisen minäni tuntemaan henkilöhahmojen kanssa samaa epätoivoa.

Lokki on kertomus siitä, miten ihmiset kävelevät onnensa ohi - eivätkä oikein voi sille mitään. Kun rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta, joka haikailee neljännen perään, ei onnelle ja täyttymykselle oikein löydy mitään rakoa. Kun tähän yhdistää epäterveen äiti-poikasuhteen, on tragedia valmis.

Dominoiva äiti on tässä näytelmässä kuin taide sinänsä. Vaatii kaiken, antaa vähän, pitää vallassaan vahvoin sitein. Maria Kuusiluoman upean intensiivinen Irina Nikolajevna Arkadina ei voi toisaalta antaa tilaa pojalleen, toisaalta hyväksyä vanhenemisen tuomaa luopumista tähteydestään.

Maria Kuusiluoma on tietysti suvereeni roolissaan, mutta Konstantinia esittävä Miro Lopperi luo hänelle voimakkaan vastapainon, jolloin näytelmä pysyy lavalla balanssissa. Aksa Korttila Ninana on niin kovin viaton, niin kovin intohimoinen. Vesa Vierikko Irina Nikolajevnan veljenä täydellinen vastapaino tämän diivalle. On ehkä Kansallisteatterin kyseessä ollessa vähän itsestäänselvää, mutta näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erittäin taitavia. Vahvat roolisuoritukset kehräävät näytelmään juuri ne  näkymättömät langat, jotka tiukoiksi kiristyessään pyörittävät ihmisiä toistensä ympäri ja luovat kokonaisuutta koossa pitävän jännitteen. Siinä yksi syy nautinnolliseen teatterikokemukseen.

Oman osansa toivat myös puheen lisäksi käytetty liikunnallinen rytmitys ja musiikki. En tunne näytelmää tekstinä (pitäisi varmaan lukea), mutta olisikohan osa tarinasta käännetty liikkeen kielelle? Pysähtyneet asetelmat, vaivihkaiset liikkeet ihmisten välillä ja tarkasti mietityt paikkamerkit veivät osaltaan tarinaa eteenpäin ja piirsivät nuo edellä mainitsemani langat värein katsojan silmien eteen, vaikkei lavastuksessa kuitenkaan mitään langanpätkiä roikoteltu - ei tarvinnut. Lavastus muutenkin oli jännittävän  yksinkertainen, mutta toimiva, symboliikaltaan näytelmän tarinaa tukeva. Erityisesti pidin eri pituisilla jaloilla vinoista tuoleista.

Päällimmäiseksi esityksestä jää mieleen sellaisia sanoja kuin "napakka" ja "jäntevä". Missään kohtaa Lokki ei päästä katsojaa tipahtamaan omiin ajatuksiinsa vaan vyöryttää tarinaa eteenpäin.  Kaikki pysyy koossa, hetkeäkään ei näy venäläisille klassikoille mielessäni tunnusomaista paikallaan veuhtomista. Mennään vääjäämättä eteenpäin.

Pidin tässä esityksessä niin kovin monesta asiasta. Emmi Parviaisin laulu oli upeaa ja vei näytelmän tunnelman pois perinteisestä venäläisestä klassikosta sen teemojen vaatimaan yleismaailmallisuuteen. Lavastuksesta, rytmityksestä ja näyttelijöistä jo kirjoitinkin. Itse asiassa minun on vaikea löytää mitään kritisoitavaa.

Nautin suuresti. Toki olin myös sopivassa mielentilassa Bloggariklubin mielenkiintoisten keskustelujen päälle. Seuraavaksi hypätäänkin sitten venäläisistä klassikoista ranskalaisiin. Luin jo Jean Cocteaun La voix humaine -näytelmän ensi viikon ensi-iltaa silmällä pitäen. Tuskin maltan odottaa.

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 

Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).

Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.

Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta

Vatsat täynnä historiantunnille

Kiitos kutsusta brunssille ja teatteriin Radisson Blu Plazalle ja Kansallisteatterille 

Saimme Toton kanssa kutsun Radisson Blu Plazan ja Kansallisteatterin uuden konseptin "ekaan kertaan" eli Lasten lauantaina nauttimaan ensin brunssia Radisson Blu Plazan ravintolasaliin ja siitä sitten muutaman askeleen päähän Kansallisteatteriin seuraamaan Koiramäen Suomen historia- näytäntöä. Konsepti on mielenkiintoinen - ensin vatsat täyteen rennolla brunssilla ja sitten teatteriin viihtymään. Ainakin tämä äiti tykkäsi ajatuksesta.

Mikä voisi olla helpompaa kuin ensin istahtaa runsaaseen brunssipöytään ja siitä sitten hiljalleen valua ihan viereen teatteriin? Minä ainakin nautin siitä, ettei tarvinnut miettiä ruoanpuolta ja sitten kiirehtiä kaupunkiin. Eikä Radisson Blu Plazan brunssissa ollut mitään valittamista. Pienten ja isojen lautaset olivat täynnä ja mieli iloinen.

Toto tietysti halusi lautaselleen lasten tilaisuuksissa aina näköjään tarjolla olevia nakkeja ja lihapullia, mutta onneksi hän bongasi myös vesimelonisiivuja muiden lautasilta ja niinpä sitten hetken kiertelyn jälkeen lautasesta ainakin puolet oli täynnä vesimelonia, viinirypäleitä, tomaatteja, etikkakurkkuja ja muuta vähän nakkeja tuoreempaa tavaraa.

Tiskiltä olisi voinut tilata vohveleita tai muita brunssiherkkuja, mutta me emme yksinkertaisesti jaksaneet enää enempää - varsinkin, kun olimme bonganneet jälkiruokabuffetin kakut ja karkit. Pistaasi on usein vaikea ravintoloille macaronseissa, mutta nyt oli pähkinän maku kohdillaan. Paras macaron aikoihin (sanoo äiti, joka tykkää pistaasista tosissaan).

Toton kommentti brunssista: "Sanoisin, että se oli tosi hyvä." - ja sama toistettuna useampaan kertaan päivän aikana eli mitä ilmeisimmin valikoima teki vaikutuksen.

Me pääsimme mukaan kutsuvieraina, mutta jäin miettimään hintaa brunssi + teatteri -kokonaisuudelle. Google ohjasi mainokseen, jossa hinnaksi mainittiin aikuiset 55€ ja lapset 39€  (ja vihreällä kortilla vähän alennusta). Mielestäni tuossa on hintalaatusuhde aika kohdillaan.

Vatsat täynnä suunnattiin sitten kirjaimellisesti ihan viereen teatteriin...

Kuva: Kansallisteatteri (piirrokset Mauri Kunnas)

Koiramäen Suomen historia 

Mauri Kunnaksen historiakirja taisi olla ilmestymisvuotensa superhitti joulumarkkinoilla. Niinpä se löytyi meiltäkin kirjahyllystä. Tarjosin kirjaa Totolle luettavaksi ennen teatteripäivää, mutta selailuksi taisi jäädä. Jostain syystä historiaviittaukset eivät nyt saaneet poikaa syttymään. Todennäköisesti syynä on referenssien puute. Kun ei ekaluokkalainen ole joutunut historiaan tutustumaan yleisesti, eivät kohtaukset eri aikakausilta oikein jaksa kiinnostaa.

Sama osoittautui haasteeksi näytelmän osalta. Toki näytelmässä on vauhtia ja villejä hahmoja, joista lapsetkin selvästi pitivät (varsinkin tyttökuningas Kristiina ja herra Hakkarainen saivat osakseen riemukkaita reaktioita, niin kuin tietysti myös kuninkaan vessajutut...) Kuitenkin sanoisin, että näytelmä sopii parhaiten sellaisille koululaisille, jotka jo vähän ovat historian tarinoihin tutustuneet ja pystyvät pitämään aikajanan punaisen langan mielessään luomassa tarinalle kokonaiskehystä. Niin, ja tietysti historiakohtaukset sopivat aikuisille. Yleisön reaktioista päätellen Koiramäen kerronta nimittäin osui ja upposi vanhempiin vähintään yhtä hyvin kuin jälkikasvuun.

Hahmot myös huusivat ja kiljahtelivat ja lavalla paukkui ja rytisi, mikä saattaa aiheuttaa jännitysti herkemmille pienille katsojille. Tosin meidän aiemmin erittäin ääniherkkä kuopuksemme ei ollut millänsäkään. Kannattaa kuitenkin miettiä oman pienokaisen kohdalla mahdollisia reaktioita, enkä paljon alle eskari-ikäisiä tuonne veisikään. 

Toton kommentti: "Oli kiva, mutta Tippukivitapaus on edelleen lempparini"

Tarkemmin kysellessä oli kyse tosiaankin äänimaailmasta. Lisäksi Koiramäen Suomen historiassa on lauluja, mutta musiikki ei ole ihan niin suuressa osassa kuin monissa muissa lastennäytelmissä (ja Tippukivitapauksessa). Dialogi ja sanaleikit olivat hauskoja (Iso Viha(nnes) ja Pikku Viha(nnes) jne.), mutta niistä saattoi osa mennä lapsilta ohi juuri tuon aiemmin mainitun referenssien puutteen vuoksi. Aikuiset sitten hörähtelivät senkin edestä...

Ihan parasta oli myös herra Hakkaraisen (Ninu Lindfors) bongailu
Kuva: Tuomo Manninen /Kansallisteatteri

Hannu-Pekka Björkmanin jäyhät ja rouhean koomiset hahmot olivat kertakaikkisen upeita ja loivat upean kontrastin pirtsakammille hahmoille ympärillä. Ihan paras oli 1700-luvun tiedemies Pehr Kalm ja hänen puutarhansa, vaikka kyllä tyttökuningas Kristiinan hovipalvelijakin oli aivan mahtava. Hänestä tuli välillä mieleen se aikoinaan telkkarissa joka vuosi juhlapyhinä näytetty näytelmätallennus, jossa hovimestari joutuu toimimaan vanhalle emännälleen sekä palvelijana että pöytäseurana..

Aksa Korttila sai haluttoman oppilaan, Alixin, hahmon elämään. Ihan näin silmissäni muutaman keskustelun kotona tässä ei niin kovin kauan sitten... Muutenkin näyttelijät ovat Kansallisteatterin totuttuun tapaan huippuhyviä eivätkä hyppäykset eri roolihahmojen välillä näyttäneet tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia.

Kaikkiaan Koiramäen Suomen historia on taidokkaasti toteutettu sarja kohtauksia Suomen historiasta.  Näytelmän parissa viihtyy, eikä aika vauhdikkaassa menossa käy pitkäksi. Koulun historiaopetuksen tukena tämä olisi kuivia kirjoja elävöittävä ja varmasti tehokas opetusmetodi. Pari tuntia teatterissa saisi todennäköisesti Alixin lisäksi muitakin haluttomia oppilaita innostumaan vanhoista tapahtumista ja jopa muistamaan muutaman tärkeän historiallisen käännekohdan. Eikä pieni kertaus ole pahaksi aikuisillekaan.

Brunssi + teatteri -yhdistelmä on onnistunut konsepti. Toivottavasti näitä järjestetään vielä lisää. Kokonaisuus tarjoaa perheille mahdollisuuden rentoon yhdessäoloon herkkujen ja kulttuurin parissa. Mikäs sen parempaa?

Suomi siinä Ruotsin ja Venäjän välissä ihan kirjaimellisesti
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri 

Kiitokset Radisson Blu Plaza ja Kansallisteatteri kutsusta brunssille ja teatteriin  

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kiitoksia taas ihanasta teatteri-illasta Kansallisteatterille 

Jos edellinen teatterikäynti oli runsas ja täynnä kaikenlaisia lisätehosteita ja tekniikkaa, tarjoili tämän vuoden ensimmäinen Bloggariklubi riisuttua ihmissuhdetraamaa tekstin ja näyttelijöiden varassa. Aivan mahtavaa. Tykkäsin.

Ingmar Bergmanin tv-sarjaan / elokuvaan perustuva Kohtauksia eräästä avioliitosta  kertoo Mariannen ja Johanin suhteen kehityksestä noin kymmenen vuoden ajalta. Idylli on kaukana ja draamaa riittää - eihän tuosta muuten kai olisi 2,5h esitystä (sis. väliajan) aikaiseksi saanutkaan.

Minä viihdyin ennakkonäytännön katsomossa. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long saavat luotua välilleen jännitteen, joka pitää ihan viime hetkeen saakka. Vähän tossukka aviomis, joka lähtee etsimään itseään ja stereotyyppinen pikkurouva, joka löytää itsensä. Siinä minun tulkintani näytelmästä - noin pikkuisen yksinkertaistettuna.

Ennen teatterinäytäntöä fiilisteltiin Bloggariklubilla. Illan näytelmän ohjaaja Michael Baran ja lavastaja-pukusuunnittelija Tarja Simone kertoivat työskentelytavastaan ja ajatuksistaan näytelmän osalta.

Näytelmän lavastus onkin hieno. Sitä niin kuin istahtaa pariskunnan olohuoneeseen ja se on ollut tarkoituksenakin. Yleisö kyseli, onko lavastuksen tarkoitus viedä katsojat johonkin tiettyyn aikaan, mutta näin ei kuulemma ole. Enemmänkin oli ajatuksena moneen aikaan sopiva ympäristö, joka kuitenkin hieman heijastaa designiltaan ja esineistöltään myös näytelmän tekoajan teemoja ja ruotsalaista porvarillista sisustustyyliä. Vaikutteita haettiin mm. ruotsalaisista sisustusblogeista.

Minusta huone näyttää hienolta, mutta sisustuselementtien osalta taisi parasta kuitenkin olla päähenkilöiden lukemien kirjojen nimien bongaaminen. Jos oikein silmiä siristelemällä luin, oli joukossa mm. Alice Munroa ja Ibsenin Nukkekoti (johon myös tekstissä viitattiin)...

Mielenkiintoista oli myös seurata näyttelijäntyön rytmitystä. Ilman Bloggariklubin alustusta en ehkä olisi tullut huomanneeksi mm. pukemisen ja puheen rytmittämistä toisen näyttelijän repliikkien kanssa. Sukkahousujen pukeminen tekstirytmityksellä ei liene maailman helpoin juttu. Kaikki ohuiden sukkien kiemuroiden kanssa taistelleet sen voivat kuvitella. Sama juttu syömisen kanssa.

Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long vetävät niin rytmityksen kuin tekstin taidolla. Pitää nostaa hattua kahdelle näyttelijälle, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta ovat lavalla käytännöllisesti katsoen koko ajan. Ei liene ihan kevyttä puuhaa.

Kevyttä ei varmastikaan ole myös kaikkien tunnetilojen luominen. Rakkaus, avioliitto, petos ja kaikki niihin liittyvät tunteet hyökyivät vahvoina. Ne saattoi katsomossa melkein tuntea fyysisinä paineaaltoina. Välillä voimakkuus saavutti jo melkein sietämättömän tason ja hipoi jo naurettavuutta, mutta se kai tämän tarinan käänteissä on tarkoituskin. Ainakaan ei ollut tylsää.

Upea teksti, upeaa näyttelijäntyötä ja tarkasti mietitty ohjaus ja visuaalinen ulkoasu aina päähenkilöiden vaatteiden tarinan etenemistä heijastavia tyylimuutoksia myöten. Nautittavaa teatteria kertakaikkiaan.

Lisäksi kuulimme Bloggariklubilla vähän toisenlaisesta avioliittokuvauksesta eli Laura Mannisen kirjasta Kaikki anteeksi. Kuvaus parisuhdeväkivallalsta ja eräästä avioliitosta sen kurimuksessa kuulosti mielenkiintoiselta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuonna ja useampi mukana olleesta oli sen jo lukenutkin. Itse en ole tullut vielä tarttuneeksi, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Keskustelu itsessään kulki odotetusti teeman mukaisissa kysymyksissä siitä, miksi väkivallan kohde ei lähde pois. Kirjailijalla oli hieno vertaus kattilaan heitetyistä sammakoista, joiden alla tuli pikkuhiljaa kuumentaa veden polttavaksi. Samalla lailla kun sammakot lamautuvat eivätkä huomaa veden muuttumista vaarallisen kuumaksi, jää pahoinpidelty vaimo (tai mies) vaiheittaan pahenevaan suhteeseen loukkuun.

Minua ehkä yllätti eniten se, että Manninen kertoi saaneensa vain vähän negatiivista palautetta kirjastaan. Useinhan kaikki jollain tavalla miestä tai miehiä huonoon valoon laittavat teokset ja tekstit aiheuttavat kummallisen puolustusreaktion ja kaikenmaailman "supermachot" ryhtyvät uhittelemaan. Toivon, että tämä kertoo kyvystä muutokseen ja eri näkökulmien tarkasteluun, mutta pelkään hiljaisuuden johtuvan siitä, etteivät kyseiset tyypit vain lue kirjoja.

Kiitos WSOY mielenkiintoisesta kirjailijavierailusta 

Siskokset Bloggariklubilla ja Kolme sisarta

Bloggariklubi ja ilta teatterissa - mikään ei piristä paremmin rankkaa työviikkoa, varsinkin kun sain siskon seurakseni. Tällä kertaa keskustelu pyöri maailman tilan, selviytymisen sekä dokumenttivarieteen parissa.

Riku ja Tunna olivat kertomassa ajatuksistaan uuden Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Onko lähempänä utopia vai dystopia? Voiko maailma selviytyä hengissä? Keskustelu velloo tietysti suuntaan ja toiseen ja argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.

Itselläni jäi päällimmäisenä mieleen se, miten kehittyvissä maissa ehkä hypätään suoraan maailmaa säästävämpiin vaihtoehtoihin energian ja ruoan osalta ja muutenkin muutoksen heikkoja merkkejä on näkyvissä. Vaan onko muutos tarpeeksi nopeaa, jotta tavoitetaan kriittinen massa vaa'ankielen kallistumiseksi pelastumiseen päin?

Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen puolestaan puhui demokratian tilasta maailmassa ja siitä, miten pitäisi herätellä ihmisiä. Sitä kai tulee tavallaan tekemään myös työn alla oleva Yhdestoista hetki joka edustaa dokumenttiteatteria maailmantilasta varieteemuodossa... Pitänee mennä katsomaan teoksen valmistuttua, jotta ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan.


Kolme sisarta

Keskustelujen jälkeen oli vuorossa Kolme sisarta. Istuimme siskon kanssa toisella rivillä permannolla. En tiedä, oliko kyse paikasta vai mistä, mutta ennen väliaikaa olimme vähän eksyksissä. Syy voi tosiaan olla siinä, että valkokangas oli katsomisen kannalta vähän hankalasti yläreunassa, mutta luulenpa alussa myös olleen vähän liikaa kaikkea.

Paavo Westerbergin tyyliin tuntuu kuuluvan videon ja liikkeen hyödyntäminen teatterikokemuksen luomisessa. Kaikkien aikojen suosikkini on hänen ohjaamansa Mahdolliset maailmat, joka viehätti juuri monipuolisella mediakäytöllään, jolla näytelmään saatiin ihan uutta syvyyttä. Valitettavasti Kolme sisarta eksytti meidät yksityiskohtiin, siirtymiin ja henkilöihin niin, että tunne ja tarina jäivät mediakäytön jalkoihin.

Väliajan jälkeen homma fokusoitui. Tunteet pääsivät pintaan ja vyöryivät katsomoon vaikuttavina aaltoina. Kaipuu jonnekin (vaikka sitten Moskovaan) konkretisoitui, kun sisaret tekevät omat ratkaisunsa elämänsuunnan suhteen. Joku päättää, joku seuraa, joku kokee kohtalonsa. Toisin on rakkauden laita - Se ei seuraa kenenkään suunnitelmaa vaan kutoo lankansa poikittain, ristikkäin ja solmuun, katkaisee kun siltä tuntuu tai tarina vie.

Kolme sisarta on tekstinä minulle vieras. Itse asiassa tämä esitys oli ensi kosketukseni siihen, vaikka Tsehovin novelleja olen kyllä vuosien varrella lukenut ja niistä pitänyt. En siis osaa sanoa, miten uutta tai vanhaa sen käsittely tässä oli. Pidin tavasta, jolla asiat sanottiin tai jätettiin sanomatta ja rytmitettiin keskenään. Eleet, liikkeiden suunta tai asemointi lisäsivät viestin painotusta niin näyttelijöiden välillä kuin yleisöön päin. Asia tuli selväksi tai ainakin sen koki selväksi tulkitsevansa.

Näyttelijät ovat aina upeita Kansallisteatterin ollessa kyseessä. Jotenkin minulle vain kävi hassusti sisarten kanssa. He jäivät tällä kertaa miesten varjoon. Esko Salminen on tietysti ihan omaa luokkaansa vanhana, juoppona sotilaslääkärinä, mutta jotenkin hahmojen erilaisuudesta nousevat jännitteet everstiluutnantti Versinin (Jussi Vatanen) ja kiltin opettaja Kyluginin (Tuomas Tulikorpi) välillä herättelivät miettimään naisten haluja ja intohimoja ohjaavia seikkoja - onhan kyseessä Mashan (Emmi Parviainen) rakastaja ja aviomies. Jotenkin nämä hahmot nousivat minulle mielenkiintoisimmiksi, ehkä sellaisen hiljaisen dramaattisen näyttelijätyön avulla.

Kohtalo toki pilaili myös Irinan (Marja Salo) kosijoiden suhteen. Ottaako kunnollinen mutta vähän mielenkiinnoton ja vakava paroni Tuzenbach (Olavi Uusivirta) vaiko seikkailla hullun lailla käyttäytyvän esikuntakapteeni Soljonyin ( Samuli Niittymäki)seurassa?  Tosin viimeksimainittu oli viety niin äärimmilleen omituiseksi, että varsinaista kilpailuasetelmaa ei kai siinä ollut kuin miesten mielessä - mutta eipä naisilta (Irinalta) oikeastaan lopulta edes kysytty.

Kaikkiaan Kolme sisarta on mielenkiintoinen, niin kuin klassikot yleensä aina, mutta sitä katsomaan mennessä kannattaa miettiä paikka tarkkaan. Tuoli vähän taaempaa tai jopa parvelta saattaa auttaa hahmottamaan kokonaisuutta alusta lähtien.

Lumoava Tainaron

Teatteriliput tarjosi Kansallisteatteri / Bloggariklubi

Kuva: Minna Vuo-Cho

Perjantai-iltana olin väsynyttäkin väsyneempi. Hetken mietin luovuttamista, mutta päätin lopulta olla suostumatta. Työ ei saisi karsia elämyksiä muulta elämän saralta. Hyvin tein. Palasin virkistyneenä, energisoituneena, onnellisena korviin asti hymyillen. Mies sanoi vielä lauantainakin ilahtuneensa olemuksestani ja naurustani metroasemalta noutaessaan.  Sen sai aikaan Tainaron.

Tainaron on paikka jossain. Sen asukkaat muistuttavat hyönteisiä. Heillä  on kuningatar, muodonmuutoksia ja vuorella palavat polttouhrit. Kaupungissa sekoittuvat ihmisten maailmasta aukiot, tornit ja maailmanpyörät hyönteisyhteiskuntien rakenteisiin.

Meille kertoo Tainaronista sinne saapunut tutkia, joka kirjoittaa kirjeitä kokemuksisaan. Lyhyinä kohtauksina ja elämyksinä hän lähettää kuvaa kaupungista, joka on samaan aikaan pelottavan outo ja kiehtova, ystävällinen, mutta kenties vieraalle vaarallinen. Koskaan ei kirjeisiin saavu vastausta.

Kuva: Kansallisteatteri - Kuvaaja : Kastehelmi Korpijaakko 

Mitään en väitä näytelmästä ymmärtäneeni, mutta rakastin kirjeiden tekstin rytmitystä ja vuoropuhelua laulun ja soiton kanssa. Nautin tarinanpätkien luomista kuvista mielessäni, niiden herättämistä ajatuksista rakkaudesta, sen loppumisesta, vieraudesta, tottumisesta, siitä, miten jokainen meistä muuttuu enemmän tai vähemmän nopeasti, kuolemasta.

Isoja teemoja, vähän pelottaviakin teemoja, mutta heräteltyinä niin kevyin hyönteisen siiven sipaisuin, että mielessä lepattelevat ajatukset virkistivät ja vapauttivat. Paine hellitti - huomasin hymyileväni.

Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko 

Lavalla kaksi naista (Kati Outinen tutkijana ja Aino Venna hänen oppaanaan) rytmittävät esityksensä kauniisti polveilevaksi. He ovat yhdessä, vaikkeivat puhu toisilleen. Toinen kirjoittaa (lukee) kirjeitä, toinen laulaa ja soittaa. Kaiken ympärillä surisevat ja vilistävät oikeastaan aika suloiset ötökät.

Kuten aina, on musiikki Kansallisteatterissa tarkoin harkittua ja taitavasti toteutettua. Samoin kuvien ja valojen käyttä osana Tainaronin lavasteita omalta osaltaa kutoo lumouksen verkkoa, johon kiinnittyminen ei harmita laisinkaan. Puvut viittaavat jännästi hyönteisiin olematta kuitenkaan itsestäänselviä.

Leena Krohnin tarina ja teksti (koko esitys perustuu hänen kirjeromaaniinsa Tainaron) vie mukanaan ja maalaa kuvia muutenkin visuaalisesti sykkivän esityksen päälle. En ole Tainaronia lukenut, mutta jotenkin teksti tuntui suoraan kirjasta otetulta, vähän kuin olisi kuunnellut ja katsonut visuaalista äänikirjaa. Onkohan näin ?

 Ihan varmasti tulen kirjan vielä lukemaan. En ymmärrä, miten se on voinut minulta jäädä väliin. Olenhan sen nimeltä kuitenkin tuntenut jo kauan. Ainakin teatterin lavalla se tuntui ihan minun kirjaltani.

En tiedä, mikä tästä näytelmästä teki niin lempeästi herättelevän, mutta tiedän nauttineeni. Menkää ihmeessä katsomaan - minäkin saatan mennä vielä toisen kerran.

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille ihanasta teatteri-illasta. Tämä tuli todelliseen tarpeeseen.  

Lisätietoja ja lippuja : Kansallisteatteri: Tainaron 

Kuukauden teatteri : Lemminkäinen

Viime viikko oli kovasti kiireinen. Oli parikin kirjapitoista iltaa ja lauantaina teatteri. Sunnuntaina aamulla sitten lähdinkin työmatkalle Lissaboniin. Nyt olen takaisin kotona ja muistelen viikon takaista teatterielämystä. Hyvin on jäänyt mieleen.

Vuorossa oli Juha Hurmeen kirjoittama Lemminkäinen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Jo aiemmin kävin kuuntelemassa hänen jutusteluaan Finlandian voittaneesta Niemi-teoksesta ja samalla sitten (Kansallisteatterin tiloissa kun oltiin) kuulimme myös Lemminkäinen -taustoja.

Lemminkäisen tarina kuulemma löytyy myös Niemestä. Minulla kirja on vielä pahasti kesken (niin kuin parikymmentä muutakin), joten en voi sanoa missä muodossa, mutta sieltä taustan voi kuulemma käydä lukaisemassa. Toki mukana on myös Kalevalaa, muttei ollenkaan perinteisessä muodossa. Lähinnä vain hahmojen nimet ja olemus ovat tuttua.

Toinen Lemminkäistä muokannut taustatekijä oli Hurmeen mukaan teatterikoululaisten kanssa tehty kiertävä kabaree-tyylinen esitys. Ilman tiukkaa juonenkuljetusta voi kuulemma tehdä kiinnostavaa ja hauskaa teatteria. Lemminkäinen on tästä mainio esimerkki. Sinänsä hauskaa, että samanlaisesta rakenteesta assosioituu minulle heti lastennäytelmä Tippukivitapaus...

Lemminkäisessä on päähenkilö tuplana ja miljöönä myyttismystiseen ympäristöön sijoittuva sekundamiekkoja Virosta maahantuova yritys, jonka kilpailijaa hallitsee voimanainen pohjoisesta. Fleming on nuori naistennaurattaja tuuliviiri, josta tuskin on johtajan manttelinperijäksi. Kaksoissisko Lemminkäinen on pystyvä ja vahva. Silti on poika äitinsä suosikki. Jännästi tarina kertookin vahvoista naisista, joiden ainoa heikkous liittyy mieheen (Flemingiin) ja tämä heikkous saa heidät joko syöksymään tuhoon, aikaansaamaan radikaaleja muutoksia ja tekemään epäloogisia päätöksiä.

Lemminkäisen äidin heikkous on poika, Lemminkäisen vaimon hallitseva tunne viha mieheensä, Lemminkäisen siskon vie tuhoon rakkaus veljeen. Näinköhän meidän naisten elämää kuitenkin kieputtaa mies (tai miehet)? Häiritsevä ajatus. Vain Louhi on itsenäinen. Hän hyödyntää valtaa, voimaa ja naisellisia avujaan saadakseen, mitä haluaa. Hänen pelastuksensa on tunnekylmyys ja kylmästi toiset alistava tahto. Seksuaalisuus on Lemminkäisessän naisen vahvuuden perusta - hmm... tämähän on tietysti miehen kirjoittama näytelmä.

Menipäs pohdiskelevaksi - ja kuitenkin Lemminkäinen on kabaree, sarja löyhästi toisiinsa sitoutuvia pääasiallisesti koomisia kohtauksia. Juoni on hötöinen tarina valtapelistä ja kahden leirin taistelusta, petoksesta ja kuolemasta. Parasta olivat taas kerran laulut. Kansallisteatterissa on uskomattoman taitavia laulajia ja muusikoita. Olisi ihan pakko viedä esikoinen katsomaan kahden rytmisoittajan työskentelyä lavalla - ihan maagista. "Pullo ja puteli-laulussa olisi ainesta vaikka Euroviisuihin", todettiin väliajan keskusteluissa!  Vähintäänkin siitä tulee varmasti jonkinlainen hitti teatterinystävien keskuuteen.

Kaikkiaan Lemminkäinen on mielenkiintoinen kokemus. Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta.

"Aleksis Kivi, Marketta Vaismaa, William Shakespeare, Kai Nieminen, Henna Raatikainen, Eino Leino, Petra Poutanen, Quentin Meillasoux, Väinö Linna, Aristoteles, Friedrich Nietzsche, Lauri Viita, Väinö Nuorteva ja Suomen kansa ovat auttaneet käsikirjoituksen teossa."

Lainattu käsiohjelmasta... 

Lisää yksityiskohtia Kansallisteatterin sivulta 

Teatterisuunnitelmia ja muuta mukavaa

Olinpa tuossa maanantaina taas Kansallisteatterin Bloggariklubilla. Juha Hurme oli paikalla kertomassa sekä Finlandia-palkinnon voittaneesta Niemi-teoksestaan että Kansallisteatteriin tulossa olevasta Lemminkäinen-näytelmästään. Ai, että oli taas virkistävää kuunnella, kun mielenkiintoinen ajattelija jutustelee.

Samalla kehun itseäni, sillä hiljensin jotain odottavista työtehtävistä mutisevan omatuntoni ja lähdin kuin lähdinkin puoli viideltä töistä. Alan oppia. Maailma ei kaatunut tai asiakas saanut sydänkohtausta, vaikken päivystänytkään ylimääräistä. Minä virkistyn, tulin hyvälle mielelle ja sain energiaa loppuviikon tehtäviin. Ehkä samalla opin jotain.

Piti tietysti heti aloittaa Niemen lukeminen. Suomen historiasta - tai pikemminkin sen maa-alueen historiasta, josta joskus tuli Suomi - kertova kirja osoittautui heti suuremmaksi haasteeksi kuin ennakolta kuvittelin. "Faktoista sommiteltu runoelma" ei varsinaisesti ole vaikeaa luettavaa, mutta se on runsasta ja vaatii keskittymistä. Tovi tuossa tulee menemään, mutta jo nyt tiedän uppoutuvani.

Ei haittaa ajan kuluminen. Lukemisen välissä voi sitten vaikka suunnitella teatteriin menoa. Saimme mukaamme Kansallisteatterin kevään ohjelman ja sitä selatessa tuli sellainen olo, ettei tule olemaan tarjonnan puolesta vaikeaa vetää "kerran kuukaudessa teatteriin" - haastetta, vaikka pelkillä Kansallisteatterin esityksillä. Oman kalenteritilan löytymisestä ei sitten puhutakaan mitään.

Tässä ensi selailulla silmiin osuneita houkutuksia.

Lemminkäinen

Kuva: Kansallisteatteri 

Tätä olenkin menossa katsomaan ja Hurmeen kertoilu vain lisäsi haluani mennä. Teatterikorkeakoululaisten kanssa pidetty kiertue avasi kuulemma konkarin silmät näkemään yhdessä viihtymisen tärkeys. Siksi myös Lemminkäinen jatkaa iltama-perinnettä, vaikka onkin juonellinen ja vahvasti vanhoihin tarinoihin perustuva näytelmä - ja kuitenkin erilainen. Tuskin maltan odottaa.

Mielenkiintoiseksi Lemminkäisen tietysti tekee sekin, että sen aihio on luettavissa Niemestä. Kirjallisessa teoksessa kuulemma uinuu ainakin kolmen teatteriesityksen aihiot. Samoin kuin Hurmeella on työn alla kolme uutta kirjaa. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että kyseessä on alunperinkin useammasta kansantarinasta (tai -runosta) muotoiltu tarina.



Tippukivitapaus

Kuva: Kansallisteatteri 

Tippukivitapaus -  Kävimme tämän jo perheen kanssa katsomassa, mutta kuopuksen silmät loistivat siihen malliin, että ihan vakavissani mietin toista kierrosta. Ehkä tyyliin "vain Toto ja mä"... Lastenmusikaalin jaksaa katsoa aikuinenkin useampaan kertaan. 

Perjantain kunniaksi meillä varmasti taas laulellaan, että "jos sul on hanskat... tytydy, tytydy..."


Julia ja Romeo

Kuva: Kansallisteatteri 

Kyllä kirjoitin nimen oikein päin. Shakespearea taas. Tykkäsimme esikoisen kanssa niin Rikhard III:sta kuin Macbethista, joten pakko kai sitä teinin sivistyssarjaa on jatkaa?

Ensin tosin ei vastaanotto ollut oikein innostunut, kun ehdotin rakkaustarinaa perään jatkoksi, mutta nyt tuli ehdotus takaisin teiniltä itseltään. Voiko äiti sanoa ei, vaikka oikeastaan itse on aina ollut lievästi ärsyyntynyt tarinan rakastavaisiin... Ei sitten niin järjen hiventäkään niillä kakaroilla päässään. Jännä nähdä, miten taipuu teatterissa ja mitä  mielessä liikkuu esityksen jälkeen..


Kangastus 38

Kuva: Kansallisteatteri 

Pidin Kjell Westön kirjasta ja olin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan näytelmästä Bloggariklubilla syksyn puolella. Ihan ehdottomasti haluaisin tämän nähdä. Itse asiassa ajattelin ottaa Keskimmäisen mukaan.

Vähän tosin pohdin, millä tavalla sitä keskustelisi taustasta 13-vuotiaan kanssa. Varmaan pitää vähän valmistella, ettei kaikki mene ohi... tai ettei järkyty mukana olevista rankoistakin teemoista. Vaikka eivät kai pelimaailmoihin tottuneet nuoret nykyään helposta hätkähdä? Teatteri tosin voi tulla iholle vähän eri tavalla. (Ja ennen kuin kukaan siellä vetää hernettä nenään vanhempien vastuuttomuudesta, niin mainittakoon, että meillä vahditaan pelejä aika tarkkaan ja varsinkin niiden ikärajoja...)

Toista maailmansotaa edeltävien -ismien esiinmarssi ja parikymmentä vuotta Kansalaissodan julmuuksista ei kuitenkaan ehkä teinille aukea ilman pohjabriiffiä. Mielenkiintoisia keskusteluja tiedossa siis - poika vaikutti kyllä ihan kiinnostuneelta, kun asiaa varovaisesti tiedustelin.

Mitäs luulette? Pääseekö näillä teatterivuodessa alkuun ? 

Nyt vaan pitäisi sitten niitä lippuja... 

"Ihan parasta!" sanoi Toto Tippukivitapauksesta

Tippukivitapaus eli tämän joululoman kohokohta ja siihen on hyvä lopettaa vuosi 2017. Huomenna aloitetaan taas uudelleen alusta. Muista lupauksista en tiedä, mutta blogin statistiikkaa kurkitaan heti vuoden alussa.

Nyt todettakoon vain, että teatterihaaste ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen. Työ haittasi pahasti harrastuksia varsinkin keväällä, jolloin olin matkoilla sen verran paljon, ettei voinut varata iltaohjelmaa ja kesälomaltakin tein töitä juuri silloin, kun olisi pitänyt ehtiä kesäteatteriin. Kuukauden teatteri typistyi 7 teatterikertaan vuoden aikana ja niistäkin kolme lokakuussa...

Joululoman Tippukivitapaus 

Lastenmusikaaliin on teatterivuosi mukava lopettaa.

Meillä on superrauhallinen joululoma. Ohjelma on määritelty minimiin ja äiti kerää voimia (samoin kuin myös rankasta syksystä väsynyt esikoinen ja kai isäntääkin vähän väsyttää). Itse asiassa ohjelmaa on niin vähän,että kuopus jo parina päivänä ilmoitti ikävöivänsä päiväkotiin.

Onneksi oli Tippukivitapaus.

"Ihan parasta", sanoi Toto väliajalla ja toisti saman vielä haalaria lämpiössä päälle puettaessa,"ja kaikkein paras oli Tukaani!"

"Värikkäät ja hyvin tehdyt lavasteet ja mahtavat laulajat", kommentoi esikoinen 15v.

"Olinkohan vähän liian vanha..." totesi keskimmäinen 13v.

Äiti tykkäsi, vaikka täytyy myöntää, että taisin enemmän seurata kuopuksen riemua ja eläytymistä kuin lavan tapahtumia. Silti, musiikki kuului ja Kansallisteatterin laulajien taso oli taas ihan huikea. Lorut taipuvat lauluiksi joustavasti, Tukaani kieppui milloin milläkin narulla ja Mahtimummeli huristeli kärryllään. Pikku Papu katosi, kun häntä ei kuunneltu ja seikkaili rämeellä, hotellissa ja tippukiviluolan jännien asukkaiden seurassa.

Varsinaista juonta ei musikaalissa ole, vaikka Pikku Papun matka sitookin paikat ja esitykset kauniisti yhteen. Lava on täynnä värejä, liikettä ja riemukasta heittäytymistä, josta nauttii niin aikuinen kuin lapsikin. Keskimmäinen teinihuomiostaan huolimatta seurasi mielenkiinnolla ja Toto lauloi Hanskat-laulun jo ennen näytelmän alkua viereisten katsojien riemuksi...

Yhdessäolosta nautimme koko konkkaronkka. Yhteinen teatterielämys ilahduttaa ja piristää. "Musiikista ja värikkäistä hahmosta voi nauttia, vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään", sanoi isäntä ja mainitsi hänkin laulajat tosi taitaviksi.

Laura Ruohonen / Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus 
Bloggariklubilta 

Kirjaakin luimme jo ennen esitystä ja varsinkin sen jälkeen, itseksemme, yhdessä ääneen ja eläytyen esittäen.

Lorut ovat osin outoja, mutta aikuisellekin oivalluksia tuottavia. Monessa kohtaa päädyimme kuopuksen kanssa keskustelemaan sanojen merkityksistä. Toto nautti riimityksistä ja satunnaiset vessasanat tai -viittaukset saivat aikaan joka kerta samanlaisen naurunrähäkän. (Mikähän se Tippukiviluolakin oikeasti on - ja se ruskea monsteri? äid.huom. )

Pitäisi lukea lasten runokirjoja useammin. Olen tosi huono yleensä runojen kanssa (ei saa kertoa äidilleni, joka harrasti runonlausuntaa nuorena), mutta tällaisiin loruihin pääsen minäkin sisälle.

Kuolema Venetsiassa Jukka Puotilan juhlanäytäntönä

Kiitokset kutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuu on ollut aivan mahtava teatterikuu! 

Olen kerralla ottanut reippaasti kiinni kuukauden teatteri -haastetta.  Viikko sitten lauantaina kävin Kansallisteatterissa peräti kaksi kertaa saman päivän aikana. Ensin aamulla oli vuorossa nukketeatteria kuopuksen seurassa ja sitten illalla Jukka Puotilan juhlanäytäntö eli Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa. 

Mann on tuottanut minulle vuosia vaikeuksia. Jotenkin hänen tematiikkaansa ja runsas sanojen käyttönsä on vieraannuttanut minua lukijana. Hivenen siis hirvitti. 

Ja onhan se runsas, näytelmän teksti siis, mutta näytelmän kokemista ei haitannut, vaikka välillä kuulijan keskittyminen herpaantui ja lauseita jäi kuulematta. Viesti tuli selväksi ja tekstin lisäksi saattoi nauttia taitavien näyttelijöiden välisestä dynamiikasta ja rytmityksestä - tai sitten ihan vain ihmetellä ihmisen muistin voimaa. On tuossa sanojen virrassa ollut näyttelijöillä opettelemista, varsinkin sen vaikean ja täsmällisen rytmityksen kanssa. Oli kuin tanssia olisi katsellut. 

Kaksi konkaria, (Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila), saavat lavalla seurakseen nuoren sellistin (Artturi Aalto). Normaalisti näytelmää esitetään Pienellä Näyttämöllä, mutta uskottavasti tila täyttyi myös juhlanäytännön suurella lavalla, Melkein jäin miettimään, olisiko minua viehättänyt ilmavuus ehkä jäänyt kokematta pienemmässä tilassa. Nyt näyttelijöiden välinen fyysinen etäisyys korosti eri olemisen tasojen lomittumista ja loi heidän välilleen kuin marionettien langat tai kuminauhat, joita pitkin kieli soljui kuin vesi Venetsian kanaaleissa. 

Vettä löytyi myös lavasteista - tietenkin - Venetsialla on roolinsa myös näytelmässä. Lavastus myös korosti kauniisti tekstin kertomaa tarinaa. Tunnelman dramaattisuus nousi omalle tasolleen yksinkertaisilla elementeillä kuten valojen suuntaamisella, tai tuolien sijoittelulla. Dialogit roikkuviin mikkeihin loivat illuusion keskustelusta, kun kertoja hyppäsi mukaan juoneen. 

Kuva: Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Mistä näytelmä sitten kertoo ? 
Ihastumisesta, vanhenemisesta, sairaudesta, rappiosta, jostain kauniista, kuolemasta. Teemoja tekstiin mahtuu. Minulle päällimmäisenä jäi mieleen ihmisen halua kokea vielä kerran jotain kaunista, uskaltaa ehkä ensimmäistä tai viimeistä kertaa elämässään olla oma itsensa, vaikka kaunis helposti muuttuukin groteskiksi. 

Vanhenevan kirjailijan rakastuminen kauniiseen nuoreen poikaan Venetsian romanttisilla kaduilla ja kanavilla, keskellä koleran raivoa ja kuolemaa, on vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Siksi kai Kuolema Venetsiassa onkin klassikkonäytelmä. Karismaattisten ja taitavien näyttelijöiden käsissä kokemus nosti kylmiä väreitä koko näytelmän ajan. 

Kuva Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Koska kyseessä oli Jukka Puotilan taiteilijajuhla, juhlistettiin pitkän uran tehnyttä näyttelijää onnitteluin, puhein sekä kollegojen kauniin laulun voimin näytelmän päätteeksi yleisön seuratessa katsomon täydeltä. 

Lämminhenkinen tilaisuus loi kuvan arvostetusta, ahkerasta, kaikille ystävällisestä ja ennen kaikkea ammatillisesti kunnianhimoisesta ja taitavasta taiteilijasta. Kaikkihan me toki tiedämme Jukka Puotilan televisiosta ja teatterista, mutta ainakin minulle oli yllätys, miten monipuolinen ja aktiivinen toimija hän oikein on aina ollutkaan. Teatteri- ja televisiorooleja on kertynyt kymmenittäin ja lisäksi Puotila on ehtinyt toimimaan yhdistyksissä ja Kansallisteatterin hallinnossa näyttelijöiden edustajana. Kunnioitettava ura siis monelta kantilta. Ei mikään ihme, että arvostus ja rakkaus olivat käsinkosketeltavia rivikatsojallekin. 

Onnea taiteilijalle! Toivottavasti saamme nauttia karismastasi vielä monissa esityksissä. 

Onnellinen pieni mies ja Onnellinen prinssi

Kiitokset ensi-iltalipuista Kansallisteatterille 

Minä pelkään nukkeja. Siis sellaisia vanhanaikaisia nukketeatterinukkeja, joista minulle lähinnä tulevat mieleen painajaiset tai Pinokkio. Pelko on  perinnöllistä. Myöskään omat poikani eivät perinteistä nukketeatteria varsinaisesti fanita.

MUTTA... Nukketeatteri Sytkyt hoitaa homman niin ihanan lempeästi ja hauskan interaktiivisesti, että Muumien jättämän ihanan muiston myöta halusimme Toton kanssa katsomaan myös Kansallisteatterin tämän syksyn nukketeatteriensi-illan eli tänään oli vuorossa Onnellinen prinssi.

Onnellinen prinssi on Oscar Wilden klassikkosatu pääskysen kanssa ystävystyvästä prinssipatsaasta. Tarina kertoo auttamisesta, luopumisesta ja siitä, miten muita auttanut saa apua sitä tarvitessaan.

Teatteriesitys on tarkoitettu 2-7 vuotiaille ja kestää puoli tuntia. Se on juuri sopiva aika pienemmillekin katsojille, sillä teatterielämys alkaa jo lämpiön portailta. Lapset istuivat paikoillaan, rakensivat pesää ja osallistuivat teatterin tekemiseen. Itse asiassa Toto oli kaikkein eniten innoissaan juuri tuosta osiosta. Ihanasti myös tunne jatkui koko näytelmän ajan.  

"Me pääsimme mukaan teatteriin ja esiinnyimme. Te aikuiset olitte sitten yleisönä penkeillä"

Nukketeatteri Sytkyt hyödyntää kivasti sekä nukkemestarin olemusta, että sitten pehmoleluja tai lavasteita tarinankuljetuksessa. Aikuisena sitä jo osaa arvostaa, että lavan (pöydän) päälle rakennettu kaupunki ja patsas taipuvat tarinan elävöittämiseen ilman sen kummempia kommervenkkejä. 

Vietimme siis mukavan puolituntisen. Itse asiassa Toton ikäisille eskarilaisille olisi tarina voinut olla pidempikin. Uppoutuminen ja eläytyminen olivat ilmeisiä. Tämä on jotain ihan muuta kuin Ninjagot tai muut vauhdikkaat piirretyt. Elämys on vahvempi ja silmät loistavat kirkkaammin. Se on sitä teatterin taikaa, jota haluan myös lapsilleni kokemuksena tarjota.

Kiitokset ensi-iltalipuista Kansallisteatterille 

Mestari ja Margarita

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista

No vihdoinkin!

"Kuukauden teatteri"-haasteeni on voinut lievästi sanottuna pahoin tänä vuonna, mutta nyt lähti putki päälle. Tässä kuussa käyn teatterissa peräti kolmesti!

Putken aloittaa Mihail Bulgakovin mestariteokseen perustuva Mestari ja Margarita. Tykkäsin klassikkohaastetta varten lukemastani kirjasta sen runsauden vuoksi. Teatteriesityksestä tykkäsin sen runsauden ansiosta ja osittain siitä huolimatta.

Rohkeutta, hulluutta ja kirkkaita valoja

Bulgakovin mestariteoksen sovittaminen näyttämölle vaatii sekä rohkeutta että vähän hulluutta. Kirja vilisee teemoja, ihmisiä, tapahtumia ja mitä kummallisempia viittauksia. Väliaikansa kanssa 2,5h kestävä näytelmä ei millään voi esittää kaikkea, on pakko valita.

Vaikka Mestari ja Margarita suoraviivaistaa kirjan sisältöä, tuntui ensimmäinen puolisko ennen väliaikaa turhankin pitkältä. Tarinaa rakennettiin hartaasti ja huolella, mikä oli tietysti kirjaa tuntemattomille melkein välttämätöntä, mutta hivenen mietimme seuralaiseni kanssa kaikkien keskustelujen ja viittausten välttämättömyyttä. Samoin jotkut kohtaukset (esim. runoilija Bezdomnyin juoksu kaupungin halki) olisi voinut tiivistää. Runsautta toki riitti elementeissä keskustelujen lisäksi, mutta ensi mielenkiinnon jälkeen ne eivät täysin riittäneet pitämään vauhtia yllä vaikka monista kovasti pidinkin. Väliajan jälkeen tahti kiihtyi ja tarina sai kiinni Bulgakovin hengästyttävästä vauhdista. Lavalla pyöritettiin niin näyttelijöitä, värejä, valoja kuin nukkejakin.

Jo Bloggariklubilla ohjaaja Anne Rautiainen kertoi meille bloggaajille näytelmän yhdistävän sekä eläviä näyttelijöitä että nukketeatterin elementtejä. Näiden lisäksi haluan nostaa tarinan kuljettamisen kannalta olennaisina esiin myös lavasteet ja valot. Tavaroita ei lavalla ole paljonkaan, mutta ne ovat monikäyttöisiä ja vaikuttavia. Pilatuksen pylväät luovat illuusion palatsista, joka melkein leijuu näyttämön yllä.

Valoihin ja videoihin rakastuin. Varsinkin aivan alun raitiovaunu ja lopun ilottelu väreillä ja heijastuksilla olivat mahtavaa katsottavaa. Pietu Pietiäinen oli mukana suunnittelemassa myös minua suunnattomasti ihastuttanutta Mahdolliset maailmat - näytelmää. Mestari ja Margarita on vähintään samalla tasolla. Kertakaikkisen upeaa katsottavaa.

Kuva: Kansallisteatteri 

Rakkaustarina 

Bloggariklubilla Anne Rautiainen myös ihmetteli ääneen, miksi kirjan nimen suomennos nostaa pääosaan Saatanan, vaikka kaikkialla muualla keskeisenä teemana on nimeä myöten Mestarin ja Margaritan rakkaustarina. Samaa jäin minäkin miettimään. Mitenköhän paljon nimi ohjaa lukijan/katsojan fokusta. Seurataanko Saatanaa vai rakastavaisia?

Näytelmän nimi siis jo kertoo, mihin teemaan ohjaaja on punaisena lankana tarttunut. Toki esillä ovat myös viittaukset uskontoon ja Neuvostoliiton kulttuurille luomiin rajoituksiin, mutta Margaritan taistelu välillä vähän nahjusmaisen Mestarin ja rakkauden puolesta on näytelmän suurin voima ja jättää Saatanankin varjoonsa, vaikka tämä vaikuttava hahmo onkin.

Tosin pimeyden herran seurue vastaa ehkä kaikkein parhaiten mieleenpainuvista hahmoista. Hella-vampyyrin nauru jää vainoamaan öisiä painajaisia ja Begemot-kissa kirvoittaa naurahduksen vielä näytelmän loppumisen jälkeenkin. Kaikki näyttelijät ovat taitavia, niin kuin Kansallisteatterin lavalla aina.

Kuva: Kansallisteatteri 

Ehdottomasti katsomisen arvoinen 

Minä odotin tätä teatteri-iltaa miltei malttamattomana. Olin utelias näkemään jo etukäteen mainitut runsaat elementit, sekä sen, miten massiivisen runsaasta tarinasta on saatu katsojansa vangitseva teatteriesitys. En pettynyt.

Kirjaa lukemattoman katsojan yli näytelmä voi välillä vyöryä osin käsittämättömänä, mutta silti runsaana ja kiinnostavana (vapaa tulkintani seuralaisen kuvauksesta kokemuksestaan). Kirjan lukenut voi jäädä nauttimaan yksityiskohdistakin. Molemmille näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista 

Esikoisen kanssa teatterissa : Weird Sisters ja riisuttu Macbeth

Medialiput Kansallisteatterilta 

Kävimme Esikoisen kanssa teatterissa. Rikhard III:n jälkeen vuorossa oli toinen Shakespeare, tragedia sekin. Janne Reinikaisen ohjaama Macbeth on modernisoitu, riisuttu ja visuaalisesti kiehtova. Näin sanoo äiti, vaan mitä sanoo poika? Vähän haastattelin.


(1) Mitäs tykkäsit? 

"Ihan kiva" oli ensimmäinen vastaus. Sitten "Oli se kiva" 


(Äiti: Olipas teinimäisiä vastauksia. Pakko vähän kiusata lisää)


(2) Voisitko vähän tarkentaa? Mistä tykkäsit?

Soittajan iso torvi oli mielenkiintoinen. Aikakauden puuttuminen ulkoasussa.  
Tykkäsin, kun Macbeth otti suoraa kontaktia yleisöön. Se oli uutta. En osannut odottaa sellaista.

Huumori joissakin kohdissa, vähän hajanaisesti tosin.  

Lavasteet olivat hienot. Niitä oli vähän ja niitä käytettiin hyvin. Varsinkin loppu, kun vesi valui laseja pitkin, oli visuaalisesti palkitsevaa. 


(3) Mikä häiritsi? 

Oli vaikea saada selvää Malcolmin ensimmäisestä puheesta. Hän puhui jotenkin liian nopeasti. 


(4) Kummasta tykkäsit enemmän? Rikhard III:n  perinteisestä versiosta vai Macbethin modernisoidusta?

Niitä on vaikea verrata toisiinsa. Ovat tavallaan samanlaisia (tapetaan kuningas ja vallanhimo). Ulkoasultaan keskiaikaisempi Rikhard III miellytti enemmän, mutta Macbethin tarinasta sai paremmin selvää, siihen oli helpompi päästä mukaan. Rikhard III:n huumori oli vielä hauskempaa. 


Ihan samaa mieltä olen kaikissa kohdissa minäkin. Lisäksi :

Pidin Macbethin tarinan jonkinlaisesti tiivistymisestä. Se oli riisuttu ylimääräisestä. Vallanhimo, katumus ja jatkamisen pakko kristallisoituvat Lady Macbethissa (Katariina Kaitue) ja Macbethissa (Antti Luusuaniemi) miltei pelottavan teräviksi. Kamalinta oli heidän tietoinen etenemisensä kohti yhä kauheampia tekoja. Eiväthän he oikeastaan halunneet niitä tehdä, mutta kun piti ja järkeily johti aina väkivaltaan.

Esityksen ajan tuntui, kuin ympärille olisi muodostunut kupla, jonka sisällä tapahtumia seurattiin. Huolimatta puhelimista ja muista nykyajan viittaukista, oltiin jotenkin ajattomalla vyöhykkeellä. Vain satunnaiset nykypolitiikkaan liittyvät heitot vähän puhkoivat pintaa. Muuten mentiin tyylipuhtaasti kovaa ja kaltevaa pintaa. Minua tällainen pelkistäminen miellytti, mutta väliajalla kommentteja kuunnellessani huomasin varsinkin vanhemman väen vähän vierastavan. Ehkä heitä häiritsivät nuo samat heitot ja vähemmän klassinen ulkoasu.

Esikoinen piti Macbethin lavastuksesta (Kati Lukka) ja niin pidin minäkin. Varsinkin lopussa oli monen monta kohtaa, joissa olisi kameralle ollut töitä. Mielenkiintoista symboliikkaa ja asetteluja, vaikka toki osittain hieman itsestäänselviä.

Kummasta sitten pidin enemmän? Klassisesta Rikhard III:sta vai modernisoidusta Macbethistä? Nyt meni vaikeaksi. Ensiksimainittua ehkä katsoi perinteisenä helpommin ja musiikilla oli selkeämmin rooli itse näytelmässä. Macbeth puolestaan oli kliinisyydessään vaikuttavampi. Molemmat ovat erittäinkin katsottavia ja erityisesti näin parina verrattuna saa kokemuksestaan irti vielä enemmän.

Niin, ja Macbethin Weird Sisters olivat tosi weird (suora lainaus Esikoiselta). Vähän jotain muuta kuin koukkunokkaiset vanhat noidat patansa äärellä.

Kiitokset siis Kansalliseatterille huikeista kokemuksista. On kiehtovaa seurata nuoren tutustumista ikiaikaisiin klassikoihin. Tässä eräänäkin päivänä keskusteltiin siitä, onko Shakespeare kirjoittanut mistään muusta kuin vallasta ja murhista. Toki...