Ruokaboksi tositestissä

Minulla ei viime aikoina ole oikein kokkausinspiraatiota löytynyt, mikä on tainnut blogissakin näkyä aiheeseen liittyvien postausten puutteena. Teen kyllä ruoan sitten, kun joku ensin kertoo, millä reseptillä... Onneksi isäntäkin kokkaa tai monena iltana olisi perhe jäänyt pelkille voileiville.

Siksi lähdinkin innolla mukaan, kun sain pyytää Ruokaboksin kokeiltavaksi. Periaatehan Ruokaboksissa on se, että joku toinen on miettinyt reseptit valmiiksi ja kerännyt vielä aineksetkin kotiovelle kuljetettavaan laatikkoon.

Ilmoittauduin mukaan ja jäin innokkaana odottamaan Ruokaboksin saapumista.

Sitten menivät suunnitelmat uusiksi.

Perjantaina iltapäivän päätteeksi kävi ilmi, että maanantaina pitäisi lähteä Englantiin työmatkalle. Hups!

No, Ruokaboksi pääsikin nyt tositestiin. Sillä aikaa kun minä seikkailin jäätävän kylmien hotellihuoneiden ja yöllisten palohälytysten kanssa (asiakaspalavereista puhumattakaan), isäntä ja pojat pistivät reseptejä testiin - ja lähettelivät kuvia lopputuloksesta minulle puhelimeen :-)

Ei kuulunut valitusta 

Mitä ilmeisimmin reseptit oli viikolle hyvin suunniteltu, sillä yhtään ei kuulunut valitusta sen paremmin kokkauksen vaikeudesta kuin herkkujen kelpaamisesta.  Inkiväärilohta isäntä kokkasi reissuni aikana ja hyvin kuulemma maistui.

Sinappikana ja sen kaveriksi tarjottavat sienet kokattiin kahden kokin toimesta. Isäntä esivalmisteli ennen kuin lähti viemään kuopusta Taekwondoon ja esikoinen kypsensi ja viimeisteli syöjien paluuta varten. Hyvin toimi - ja hyvin kelpasi.  Kysyin esikoiselta kommenttia reseptistä ja mainitsi tarkistaneensa siitä vain yhden asian eli kovin vaikeasta ohjeesta ei ollut kyse.

Perjantai-illaksi ehdin minäkin sitten jo kokkaamaan ja lihapulla-patongit tekivät hyvin kauppansa.
Viimeinen resepti on vielä kokeilematta, mutta onneksi päivä on huomennakin ja juurekset säilyvät viileässä, samoin kuin muusipakaste pakkasessa ja linssipurkki kuivakaapissa.

Lueskelin toki minäkin

En minä tietysti huomiotta Ruokaboksia jättänyt, vaikka osan viikosta reissasinkin. Reseptivihko tulee varmasti laitettua talteen myöhempääkin inspiraatiota varten. Pidin siitä, miten viikon neljään ateriaan on tasapainoisesti sisällytetty niin punaista lihaa, kanaa, kalaa kuin kasvisruokakin. Erityisesti minua miellytti konstailemattomuus. Kun käytetään kermaa, käytetään kunnon kermaa - toinen resepti voi sitten olla kevyempi ihan luonnostaan.

Reseptit ovat reilua kotiruokaa, joka kelvannee nirsommallekin perheenjäsenelle, eikä niiden tekemisessä tarvita turhaa kikkailua. Tarkkana kannattaa olla vihon alkusivulla ja tarkistaa ainesosat, joiden oletetaan löytyvän omasta kaapista - meillä ei ollut valmiina ihan kaikkea, vaikka perusasioista kyse onkin.

Montako syöjää? 

Meillä on kaikissa näissä palveluissa haasteena se, ettei porukka ole standardikokoinen. Ruokaboksin sisältö vastaa 2 aikuisen ja 2-3 lapsen annosmäärää. Meitä on juuri tuo 5, mutta teinipojat toki annoskooltaan jo ihan aikuisen tasolla. Homma toimii helposti jaettavissa ruokalajeissa, sillä kuopus on ruokamäärältään vielä pieni ja annoskoot Ruokaboksissa ihan reiluja. Vain lihapullapatonkien patongeista ei välttämättä olisi meidän perheellemme riittänyt tarpeeksi isoja paloja, mikäli kaikki olisivat olleet paikalla. Tällä viikolla taisi ruokapöydästämme puuttua joka päivä yksi syöjä, joten sen osalta osui nappiin.

Annosten/syöjien lukumäärä saattaa kuitenkin olla yksi syistä, joiden vuoksi meillä ei välttämättä ruveta säännöllisiksi Ruokaboksin käyttäjiksi.

Miten toimii ? 

Ruokaboksissa on sama periaate kuin monissa muissakin vastaavissa palveluissa. Teet jatkuvan tilauksen, jonka voit sitten perua haluaminasi viikkoina (toki tietyn peruutusajan puitteissa).

Tämä sopii ehdottoman hyvin niille, joilla viikot ovat säännönmukaisesti kiireisiä, kokkausmielikuvitus (-halu) rajallinen ja kauppa kauempana. Minä voisin hyvinkin kuvitella tilaavani boksin satunnaisesti, mutta jatkuvaan käyttöön se ei taida meidän elämäntavassamme varsinaisesti soveltua eli tuo jatkuva tilaus on hankala (tiedän, etten muistaisi ajoissa peruuttaa kuitenkaan).

Isompien poikien ollessa pieniä olisi tällainen palvelu ollut meille kullanarvoinen eli nyt kaikki pienten lasten vanhemmat huomio! Tässä olisi arkea helpottava Ruokaboksi, jonka reseptit näyttivät mukavasti myös lasten suuhun sopivilta. Toki itse kaupassa käydessä saa ainekset ehkä halvemmalla, mutta rahanarvoista on kaupassakäyntiin kuluva aikakin (auton käytöstä puhumattakaan), eikä tule turhia ostoksia, kun reseptit ja niihin kuuluvat ainekset on mietitty etukäteen.


Yhden parannuksen palvelun nettisivuille vinkkaisin :

Ruokaboksin mukana tulevassa reseptivihossa on kauniisti kirjattu boksista löytyvät ainekset ja sitten ne, joiden oletetaan löytyvän omasta kaapista. Olisi hienoa, jos saman löytäisi nettisivuilta, niin voisi jo viikonloppuna varautua kaapista mahdollisesti puuttuviin aineksiin. Muuten voi turhautuminen iskeä, kun pitää kuitenkin raahautua kauppaan yhden tai kahden aineksen vuoksi juuri jonakin niistä kiireisistä illoista, jolloin Ruokaboksin piti säästää aikaa...

Emon huomassa

Käymme isännän kanssa kahdestaan ulkona syömässä ihan liian harvoin. Viime vuoden aikana taisimme ehtiä peräti yhden kerran...

Edellissyksynä meidän oli tarkoitus mennä Oloon hääpäivän kunniaksi, mutta välilevyn pullistumani aiheutti pieniä muutoksia suunnitelmiin. Nyt vihdoin saimme aikaiseksi mennä, ei edelleenkään Oloon, mutta sen "pikkusiskoon" eli Emoon.

Pekka Terävän Gastrobar Emo on käsittääkseni tarkoitettu Oloa helpommin lähestyttäväksi. Perjantai-illan varauksen sai tehtyä vain paria päivää aikaisemmin ongelmitta ja Gastrobar kuulosti muutenkin mielialaamme sopivalta. Etsimme jotain rennohkoa, mutta laadukasta. Sellaista hyvänmielen paikkaa - ei liian hienoa tai hifistelevää. Emo valikoitui meillä illallispaikaksi myös sen takia, että metrolla on Galleria Esplanadiin todella helppo tulla.

Totesimme tehneemme hyvän valinnan heti ravintolaan astuessamme. Rauhalliset ja maanläheiset värit loivat rentouttavan tunnelman. Väliverhot jakoivat ravintolan pienempiin osiin, joissa oli miltei kodikas fiilis. Varsin miellyttävää.

Pisteitä sai myös valaistus. Toisinaan ravintoloissa on niin hämärää, että välillä on melkein vaikea nähdä, mitä lautaseltaan löytää. Minä olen se tylsä asiakas, joka arvostaa funktionaalisuuden tyylin edelle.

Miljöön kuvaama maanläheisyys jatkui myös annoksissa, jotka hauskasti toistivat ruskean eri sävyjä kerta toisensa jälkeen. Linja pysyi koko aterian ajan. Sinänsä oli jotenkin viehättävän ristiriitaista lukea menusta ensin David Bowien laulujen mukaan nimettyä drinkkilistaa, valita yllätysmenu "Fantastic Four" ja seurata sitten talvisen metsänpohjan värejä toistavien annosten kavalkadia. Nimien perusteella olisi ehkä odottanut hieman vahvempaa räiskettä ja glitteriä.

Minulla oli mukanani vain kännykkä kuvaamista varten, joten kuvien laatu nyt on vähän mitä on (vaikka Honor 9 kamera on kyllä yllättävänkin hyvä). Värimaailma noista taitaa kuitenkin aueta mukavasti.

Maanläheisyys ja lievä rustiikkisuus yhdistyivät mauissa hienostuneeseen käsittelyyn. Jokainen annos oli nautittava ja hyvin mietitty. Alun maksamousse briossilla ja mustaherukkahillolla oli herkullinen, (vaikka nyt täytyy kyllä kehua oman mustaherukkahilloni maistuvan enemmän marjalta, minkä vaatiminen on tietysti makuasia). Yksimielisesti valitsimme isännän kanssa suosikiksemme toisen alkuruoan eli portobellosienen vuohenjuustolla, parmesaanilla ja pähkinärouheella höystettynä. Sen seuraksi kaadettu sienivinegrettekin oli taivaallista!

Meriantura ja sen seurassa ollut muutamalla tavalla valmistettu kukkakaali oli ihan hyvää, muttei sen kummempaa. Jälkiruoan banaanijäätelö sai hymyn korviin, vaikka suklaamousse vähän jäikin pliisuksi sen kaverina.

Aterian seurana tarjotut leivät olivat upeita. Varsinkin makeahko maltainen limppu aiheutti himotusta.

Palvelu oli ystävällistä ja toimi englanniksi heti, kun pöytäkieli huomattiin muuksi kuin suomeksi. Se tosin jouduttiin huomaamaan moneen kertaan sillä annokset toi pöytään monta eri tarjoilijaa, mikä välillä tuntui vähän hassulta. Ihan kuin olisi joutunut "aloittamaan tervehdyksellä" moneen kertaan. Ruokalajit vaihtuivat nopeasti - itse asiassa minusta olisi ehkä väliä voinut olla pikkuisen enemmänkin, mutta isäntä taisi haluta reippaasti kotiin. Muksut, kun olivat keskenään...

Emo vastasi juurikin toiveeseemme herkullisesta ja  mielenkiintoisesta ruoasta ilman sen kummempia kikkailuja rauhallisessa ja levollisessa ympäristössä. Tykkäsimme.

Elokuvissa, kun Poirot oli Poirot, muttei Poirot

Elokuvan promokuvia

Idän pikajunan arvoitus on yksi suurista suosikeistani Agatha Christien tuotannossa ja Hercule Poirot ihan ehdottomasti maailman paras etsivä ja David Suchet jonkinlainen inkarnaatio fiktiivisestä henkilöstä. Lisäksi kirjojen kääntäminen elokuvan kielelle on vaikea taitolaji. Yleensä siinä mennään metsään, vaikka toki Christie taitaa taipua erikokoisille ruuduille yllättävän hyvin.

Olin siis jokseenkin epäileväinen istuessani elokuvateatterissa mainosfilmien pyöriessä. Sitten päätin vain nauttia. Kenneth Branaghin nimi tarkoittaa yleensä laadukkaasti tehtyä tarinaa. Päätin pitää niin silmät kuin mielenkin avoimena.

Enkä pettynyt. Upeat maisemat, puvut ja huimaavan taitava näyttelijäjoukko (mm. Judi Dench, Johnny Depp, Michelle Pfeiffer...) veivät elokuvaa eteenpäin tarkalla sykkeellä. Vaikka tarina on tuttu ja uskollistakin uskollisemmin kuvattu, oli siinä jotenkin raikas ote - eikä kyse ollut pelkästään lumisen maiseman kirkkaasta valosta.

Asetelma rakennetaan taitavasti ja junavaunullinen eri puolilta maailmaa kokoontuneita ihmisiä joutuu lumen saartamaksi keskellä vuoristoa. Tapahtuu murha. Sattumalta junaan viime hetkellä noussut Hercule Poirot ryhtyy tutkimaan tapahtunutta ja on ensimmäistä kertaa elämässään ymmällään. Tuttu juttu, mutta ainakin minulle mieluinen.

Tykkäsin elokuvasta ja kaksi tuntia meni kuin siivillä. Onhan tämä tietysti sellaista siistiä viihdettä. Ei verta, ei seksiä tai erikoistehosteita. Kielikin on kaunista englantia ilman kirosanojen tulvaa, eikä se ole ollenkaan huono asia ? Tätä elokuvaa voi katsoa samalla mielellä kuin luetaan Christien "kartano"dekkareitakin eli pientä aivopähkäilyä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kiemurainen juoni. Räiskettä ja ryminää odottaville varma pettymys, samoin "Poirot-puristeille", mutta muille kyllä varsin mukava parituntinen.

Niin, se Poirot? No, tämän Christie-filmatisoinnin taisi pelastaa juurikin se, että Poirot ei oikeastaan ollut ihan Poirot. Branaghin etsivä on belgialaista pikkuetsivää huomattavasti fyysisempi ja otteissaan raisumpi. Pikkutarkka hän toki on edelleen, muttei ihan niin kliinistä puhtautta vaaliva, ennemminkin tasapainoa ja symmetriaa vaativa - niin esineissä ja kuvissa kuin ajatuksissa ja tapahtumien loogisuudessa.

Itse asiassa unohdin vahtia Poirotin hahmoa - viiksetkin ovat erilaiset. Keskityin vain nauttimaan juonen etenemisestä ja palapelin palojen loksahtelusta. Juonta entuudestaan tuntemattomalle tämä on varmasti mielenkiintoinen kokemus. On se Christie vaan ollut aika velho tarinankertoja.

Vali vali ja piristysruiske eli viikinkimeininkiä

Joopa joo. Taas on elämä mennyt ihan pelkäksi työnteoksi.

Lapsiakin näkee lähinnä aamupalalla, jos silloinkaan ja illat äiti istuu suljetun oven takana puhelinpalavereissa. Kirjoja ehtii lukemaan juuri ja juuri muutaman sivun ennen sänkyyn simahtamista. Kokkaaminen on jäänyt isännän harteille (onneksi osaa).

Ei siis mikään ihme, että välillä vähän harmittaa, vaikka työ sinänsä mielenkiintoista ja kivaa onkin. Liika makeastakin tulee vatsa kipeäksi.

Perheen yhteisestä tekemisestä ei kai lähiviikkoina uskalla edes haaveilla, mutta onneksi voi muistella aikaisempia hyviä hetkiä.  Niin kuin nyt vaikka esikoisen synttäripäivällistä viikinkiravintola Haraldissa.

Kuvassa tosin ei ole esikoinen vaan kuopus, joka oli juuri menettänyt myös molemmat etu-maitohampaansa.

Täydellinen viikinkikuva, vai mitä ? 


Positiivinen Harald

Ensiksi täytyy todeta, että Harald pääsi yllättämään positiivisesti. Odotin vähän tylsää ketjuruokalaa korkeintaan keskinkertaisella mättöruoalla.

Olen edellisen kerran käynyt vastaavassa paikassa Turussa joskus vuonna yksi ja kaksi yritysdinnerillä, enkä suoraan sanottuna muistanut visiitistä kuin, että ruokaa oli suhteellisen paljon.
No, niin oli nytkin. Otimme porukalla kilvellisen lihavalikoimaa, joka oli todella hyvää.  Makkarat ja kana olivat maukkaita ja naudan rintapala kirjaimellisesti suli suussa. Juustoperunat, lohkoperunat ja juurekset täydensivät tuhtia kokonaisuutta.

Parasta ateriassa oli kuitenkin alkupala. Kovaa ruisleipää ja sulaa voita! Siis ajatelkaa, voiko olla yksinkertaisempaa? Se oli ihanaa herkkua.

Muutenkin Haraldista jäi hyvä mieli. Teema oli viety tarpeeksi pitkälle, mutta ei ollut mitenkään päällekäypä. Rekvisiittana viikinkikypärä viihdytti pöydän isoja ja pieniä hyvän tovin ja puiset kalusteet toivat viihtyisää lämpöä.

Menun nimitykset olivat kekseliäitä, mutta ruokalajit pysyivät hyvin perheellisten omituisuuden toleranssirajoissa.  Toki näytti tarjontaa olevan enemmän sekasyöjille, mutta harvemmin kai viikingit pelkkiä rehuja söivätkään. Eikä tuo suinkaan tarkoita, että kasvissyöjä jäisi nälkäiseksi -vaihtoehtoja vain on vähän vähemmän.

Palvelukin oli mukava rentoa. Tykkäsimme siis. Luulenpa, että tänne suuntamme muksujen kera toistenkin. Mutkaton iltaruoka pienellä viikinkitwistilä piristää arki-illan tai perjantain mukavasti. Minullekin pelkkä illan muistelukin sai taas hymyn huulille.

Ruokaa kotiin - Wolt!

Minä olen aina heikkona kaikenlaisiin uusiin palveluihin. Kahvipalvelu Slurp on testauksessa ja nyt päädyin viimein testaamaan myös ruoan kuljetuspalvelu Woltia.

Wolt on puhtaasti kotiinkuljetuspalvelu. Tietyn alueen ravintolat tarjoavat annoksiaan sen kautta ja Wolt kuljettaa ruoat kotiin maksua vastaan.

Minun piti testata Woltia jo kauan sitten, mutta kun pyörin pääasiassa Espoossa, oli valikoima lievästi sanottuna rajallinen (eli alkuun sitä ei edes ollut). Nyt sitten Tapiolan ja Iso Omenan ravintolamaailmoiden laajennuttua päätin kokeilla, varsinkin kun Wolt on kovasti innokas saamaan uusia asiakkaita ja ilmaiskredittien määrä kasvoi suhteessa aikaan sovelluksen lataamisen / profiilin luomisen ja kokeilun väliseen aikaan.

Tutkailin siis päivällä valikoimaa - aikaa tilauksesta ruokalastin saapumiseen pitäisi varata noin vajaa tunti. Tilausta illansuussa aloittaessani oli aika kasvanut 80 minuuttiin (ruuhka-aika), mutta ilokseni huomasin ajan lyhenevän heti, kun tilaus oli luettu. Aikahan on kuitenkin päivittyä arvio eli se muuttuu matkan varrella heijastamaan todellisuutta.

Valinta osui Momo Tokoon eli Ramen nuudeleita tarjoavaan Iso Omenan ravintolaan. Tilaukseen kasattiin kolmenlaisia nuudeleita ja, ihan vain nirsouskohtauksen varalta, pari annosta Bao-pullia.

Kaikkiaan mietimme Woltista seuraavaa:

Hinta:

Tuli halvemmaksi kuin meidän perheen ravintolakäynti. Tilaus pysyi kurissa ja juomat löytyivät kotoa.

Kuljetusmaksu 6,90€ olisi tuntunut vähän isolta ilman Woltin tarjousta, vaikka itse hakemiseen kuluva aika ja auto + bensa tietty pitäisi ottaa huomioon. Niissä kustannus vain jotenkin jää piiloon. Ehkä pitäisi mieluummin laskea bussilippuja, joiden kanssa meidän perheen ravintolalle kulkeminen olisi kai euron tai pari kuljetusmaksua kalliimpaa.


Ruoka:

Woltin valikoima ainakin Espoossa kallistuu vähän sinne pikaruoan puolelle, mitä tietysti kuljetuksen helppouden osalta voi odottaakin.

Ramenit olivat kokemuksena sarjaa ihan ok. Ei sen enempää eikä vähempää. Bao-pullat olivat ihanan pehmeitä ja ilmavia, mutta täytettä olisi ehkä saanut olla hieman enemmän. Ei siis mikään varsinainen gourmet-kokemus, mutta kyllä tuo arki-iltana vatsan täytti.

Palvelu:

Tilaaminen oli helppoa ja tilauksen seuranta auttoi malttamatonta pysymään kärsivällisenä.

Minuutit vähenivät (melkein -  muistattehan arvion päivittymisen) koko ajan.

Kaikkiaan palvelu kestää ehkä hetken, mutta kun sen osaa ottaa huomioon, niin luvatussa ajassa pysyttiin ihan kiitettävän hyvin.


Käytänkö uudelleen? 

Ehkäpä hyvinkin. Varsinkin työpaikalla voisi tilata useamman henkilön lounaan samalla kertaa tai sitten herkut johonkin lounaspalaveriin.

Kotona voi tulla käytettyä vähän harvemmin. Ehkä me kuitenkin sitten liikumme itse joko hakemaan tai istumaan ravintolaan ihan paikan päälle.
Toisaalta... voin kyllä kuvitella jonain kiireisenä päivänä paikasta toiseen kiitäessä tilaavani ruoan niin, että se saapuu paikalle vähän aikaa perheen jälkeen. Minuuttipeliähän tämä toisinaan muutenkin on.

Ravintolassa: Hyvää vai mielenkiintoista ?

Sattuman kauppaa 


Olin tässä männäviikolla Kööpenhaminassa työmatkalla. Illalla raahauduin hotelliin. Vettä satoi kaatamalla ja nälkä oli kova (en ollut ehtinyt sen paremmin lounaalle kuin kunnon aamiaisellekaan - molemmat tulin kuitanneeksi tanskalaisella skonssilla). Kävelin siis siis hotellin aulasta  heti sen kylkiäisenä löytyvään ravintolaan.

Parhaat asiat tulevat yllättäen. Läppäri odotti hotellihuoneen pöydällä dokumentteineen, mutta huomasinkin tilaavani kolmen ruokalajin aterian. Istuin yksin pöydässäni, linkkinä ulkomaailmaan vain puhelimeni. Vesi valui ravintolan ikkunoista, palvelua hoiti punatukkainen nuori nainen tyyliltään kuin romaanista ja ruoka vei ajatukset kesäiseen metsään, herätteli aivot ja makunystyrät.

Restaurant Jordnaer 

Restaurant Jordnaer edustaa nyt niin kovin muodikasta uutta pohjoismaista keittiötyyliä. Metsää, yrttejä ja luonnonmukaisia tuotteita yksinkertaisessa ympäristössä. Noma taisi trendin aloittaa ja seuraajia on useampia.

En ole ihan varma tykkäänkö vai en. Kokemuksena kokonaisuus oli mielenkiintoinen, mutta kaikista annoksista löytyi yhteensä kaikkiaan tasan yksi suupala, joka aiheutti "ahh, ihanan makuista" - reaktion. Eivät muutkaan annokset olleet missään nimessä pahanmakuisia, jotenkin vaan niin ylenmäärin "mielenkiintoisia". Se paras oli muuten kurkkupalan sisään rakennettu kreemi ja mätiä.

Vaikken makumaailmaan niin kamalasti ihastunutkaan, niin tykkäsin kokemuksesta valtavasti. Osansa toi yksinkertainen kodikkuus sateesta suojassa ja yksinäinen, rauhallinen ravintolailta, jollaisia en itse asiassa kovin usein harrasta, mutta pidin myös ajatuksesta luonto lautasella.

Wasabi-mausteiset osterit ja korvasienikastikkeella höystetty sirloin-pihvi jäivät suolaisista parhaiten mieleen sen jo mainitun herkkusuupalan lisäksi. Merikrotti ei jotenkin maistunut rantaheinien kera ihan niin hyvältä, mutta vika taitaa olla minussa. Olen kalan kanssa tosi vaikea.

Aina vaan mielenkiintoisempaa

Mielenkiintoisimmaksi annoksista osoittautui jälkiruoka. Maidosta tehtyä jäädykettä, päällä lehtiä ja jonkinlainen yrtti-öljy kastike. Sattumina oli kuivattettua maitoa murusina. Jäädyke oli hyvää, mutta nuo lehdet kyllä maistuivat... no lehdiltä. En oikein saanut kiinni siitä, mitä ne ovat.

Tunnistaako joku ? Ketunleipääkö? Pitää varmaan mennä metsään maistamaan, josko tunnistaisin maun samaksi.

Kaikkiaan kokemusta siis kuvaavat sanat mielenkiintoinen ja yllättävä. Se lienee tarkoituskin tällaisen tyylin ravintoloissa. Vähän jäin kuitenkin miettimään, miten pitkälle tuo kantaa. Menen mielelläni kokeilemaan kerran, mutta palaisinko uudelleen? En tiedä. En kai ainakaan ennen menun vaihtumista ja uusien yllättävien makujen saapumista listalle. Tällä kertaa ei löytynyt yhtään sellaista annosta, joka houkuttelisi uusimaan kokemuksen vain sen makuun palatakseni.

Arkistojen kätköistä eli reissuun mielisin

Kollega tuossa toimistolla kyseli, tiedänkö Barcelonasta jotain vierailun arvoista ravintolaa. Tiesin tämän. Hirveä matkakuume iski. Jonnekin lämpimään mielisin. Paikkaan, jossa voi iltaa istua terassilla ja nauttia tuulenvireen lämpimästä hivelystä. 

No, tällä kertaa joudun tyytymään muistoihin (syksyltä 2015) ja samalla siirrän ruokablogin puolelta Barcelonan helmen tänne. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka! 


Menisitkö tuonne ravintolaan? Kannattaisi! 

Minä itse asiassa kieltäydyin jo kertaalleen kävelemästä kujaa pitkin. Sillä hetkellä siellä ei näkynyt yhtään ihmistä ja ovien edustat olivat täynnä roskapusseja eikä lopussa näkynyt enää edes katulamppuja... 

Isäntä oli kuitenkin tehnyt varauksen jo kuukausia aikaisemmin, joten kiersimme vähän vilkkaampia katuja toiselle puolelle ja vihdoin löysimme oven, jossa diskreetisti luki : Tast-ller 15 Loft. Osuvaa. Olimmehan 15v-hääpäivän kunniaksi viikonloppumatkalla Barcelonassa. 

Hyvä oli, että vähän nähtiin vaivaa. Pienellä lisäkävelyllä saimme nälän kasvamaan edessä olevan koitoksen mittakaavan mukaiseksi. Olisi myös ollut sääli jättää väliin yksi elämäni parhaista ravintolaelämyksistä. 

Tast-ller 15 Loft -ravintolaan pitää pöytä varata vähintään kolme kuukautta etukäteen. Kun ottaa huomioon, että koko ravintolassa on pöytiä vain 4-5, ymmärtää varausajan. Mekin saimme paikan aivan yksityisestä kulmasta alakerrassa. Loput asiakkaat istuivat pienellä parvella huoneiston keskellä olevan keittiön yläpuolella. Oli mahtavaa seurata annosten kokoamista samalla kun nautti herkkuja annoksen toisensa jälkeen.

Jo ovella tuli selväksi ravintolan tyyli. Chef oli itse avaamassa ovea, kätteli vieraat ja toivotti tervetulleeksi, vietti pienen hetken juttelemassa ja kyselemässä, mistä vieraat ovatkaan kotoisin. Sama rento jutustelu jatkui jokaisen ruokalajin kohdalla sisältäen houkuttelevan esittelyn lautasella olevista herkuista. 

Ruoan teemana ovat mielenkiintoiset, toisinaan jopa melkein oudot makuyhdistelmät, mutta aina lopputuloksena on tajunnan räjäyttävä elämys. Kampasimpukka kookosmajoneesin ja mangochutneyn kanssa oli mahtavaa, mutta mustekalan musteella värjätty aioli ehkä hieman turhan vahvaa. Siinä olikin sitten ainoa pieni särö makunystyröiden nautinnossa minun kohdallani koko aterian aikana. Se on aikamoinen saavutus näin pitkän kaavan kohdalla.

Seesamikastikkeella höystetyt cheddar-palat mansikoilla ja vahvoilla yrteillä oli upea yhdistelmä. Samoin ensimmäisenä varsinaisena ruokalajina tarjoiltu perinteinen valkopapuja ja turskaa. Aineksissa maistui myös tuoreus. Se ei olekaan mikään ihme, kun tietää chefin ostavan tuotteensa joka aamu Barcelonan La Boqueria -halleilta.

Myös vaalea kala karamelisoidulla sipulilla vei kielen mennessään ja yhdistelmä pihviä ja "japanilaisia sieniä" oli uskomattoman onnistunut. 

Lopullisesti potin veivät kuitenkin jälkiruoat. Valikoima suklaaherkkuja - kiisseli, tryffeli ja mansikkajugurttipipetillä varustettu fondant olivat aivan mahtavia. Vadelmainen juustokakku ja -vaahto veivät kielen mennessään, mutta lopullisesti minut hurmasivat koeputki ja hammastahna. Ai että mitäs minä nyt höpisen? No, kuinkahan moni ravintola teettää itselleen karamellituubeja ja piilottaa nestemäisen jälkiruoan koeputkeen. Hauskoja yksityiskohtia, jotka vielä maistuivat mahtavan hyvältä. Itse asiassa tuubista löytynyt mehu myös toi kotikulmat kummasti mieleen. Se kun muistutti erehdyttävästi mummin mustaherukkamehua vähän jollain vahvistettuna.

Jos aterialle pitäisi päätellä jokin teema makuleikittelyn lisäksi, siksi voisi ehkä valikoitua "perinteisestä moderniin". Alun hanhenmaksa ja turskapavut veivät ajatukset klassisiin annoksiin, lopun tuubit ja pipetit jo miltei molekyylikeittiön liepeille. 

Viinit olivat paikallisia ja sopivat annoksiin.Varsinkin punaviini oli ihanan robustia, muttei kuitenkaan peittänyt ruoan aromeja. Alun Cava palveli niin alkudrinkkinä kuin jälkiruoan seuralaisena. Kala- ja äyriäisruokien kaverina ollut valkoinenkaan ei ollut hullumpaa. Minä en edes nähnyt etikettejä, kun viinit tarjoiltiin pyyheliinoihin käärittyinä. Isäntä sitten niitä vähän vilkuili ja nyökytteli. 

Jos siis suunnittelette matkaa Barcelonan suunnalle, varatkaa kipin kapin paikkanne Tast-ller 15 Loft illalliselle. Se kannattaa, eikä muuten syö matkabudjetistakaan kuin ihan kohtuullisen osan. Tänne mekin vielä palaamme, jos suinkin saamme itsemme Barcelonaan uudelleen vähän nopeammin kuin mitä tämän matkan suunnitteluun kului (22v... mutta se tarina sitten joskus myöhemmin - EDIT: löytyy täältä).

Ruokakulttuurin päivitys

Mikä kulttuuri? 

Minä en ole opiskellut millään tavalla kulttuurihistoriaa enkä oikeastaan ole ennen tätä edes miettinyt, mitä kulttuurilla oikein voikaan tarkoittaa. Suurimmalla osalla tulee sanasta kulttuuri varmaan mieleen musiikki, kirjallisuus, teatteri, ooppera, pönöttäminen, keski-ikäiset tädit...

Tuo viimeinen sana sopii minuun täysin, mutta kulttuuri lienee jotain huomattavasti laajempaa. Minun ymmärrykseni kulttuurista tarkoittaa ihmisen luomaa ympäristöä, niin henkistä kuin ehkä fyysistäkin - ainakin silloin, kun fyysiset elementit jollain tavalla ilmentävät arvoja, ajattelutapoja tai jotain tietylle "kulttuurille" ominaista. Esim. rakennukset ja ruoka ovat mainioita esimerkkejä jälkimmäisistä.

Vielä huterammalla pohjalla olen osallistuessani #satasuomalaista2017 -haasteeseen. Milläs perusteella sitä oikein listaisi jonkun edustavan suomalaista kulttuuria?

- Suomalaiset kirjailijat ja muut taiteilijat?- Joo
- Suomalaisen suunnittelijan design? - Joo. Siis vaikka se olisi Tallinnan lautalla? - No, joo. 
- Ulkomailta suomeen muuttanut kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi? - Joo, kyllä. Eikös vaan? 
- Suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa scifiä englanniksi? - Hmm.... tähän palataan, mutta joo. 
- Suomalaistyylinen ravintola Helsingissa? - ilman muuta! Ranskalainen Bistro Helsingissä? - Kyllä!

Siis ranskalainen bistro Helsingissä? Ranskalainen omistaja/chef, ranskalaistyyppinen ruoka, palvelu ranskaksi ja englanniksi... Silti!

Kulttuurille ehkä vahvin ominaisuus on sen kyky kehittyä ja muuttua, ottaa vaikutteita. Maahanmuuttajat ja muilla mailla oppia saaneet omat kansalaiset ovat kautta aikojen olleet tärkeitä kulttuurin kehittäjiä monella saralla. Ajatelkaapa vain, missä kaikki arvonsa tuntevat taiteilijat kävivät saamassa oppia viime vuosisadan alkupuolella!

Varsinkin ruokakulttuurissa vaikutteet ovat tärkeitä - eikä minua ainakaan harmittaisin rennon, mutta herkullisen bistrokulttuurin (taas tuo sana!) leviäminen laajemmallekin rikastamaan suomalaista ruokaskeneä.

Esimerkiksi vaikka

La Cantine, jota ihastelin jo ennenkin, on palvellut lounastajien riemuksi jo useamman vuoden ja avasi vuoden alussa taas ovensa myös illallista kaipaaville. Niinpä mekin suuntasimme muksujen kanssa nauttimaan rennosta tunnelmasta, taustalla soljuvasta jazzista sekä tietysti herkullisesta, mutta mutkattomasta ruoasta.

Chef hoiti keittiön ja tarjoilun yksinään, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus. Homma nimittäin toimi. Toki tarkoitus on itse hakea veitset, haarukat ja lasit pöytään, mutta muuten kaikki kannetaan eteen.

La Cantinessa ei pönötetä, vaan nautitaan. Ruokalista on kapea, mutta joustaa. Kuopukselle löytyi listan ulkopuolelta "erikoishamppari", jota hän oli jo koko viikon odottanut. Keskimmäinen melkein nuoli gnocchi-lautasensa ja isäntä poltti suunsa, kun ei malttanut odottaa moussakansa jäähtymistä. Minä ja esikoinen keskityimme pihviannoksiimme niin, että isäntä jo ihmetteli hetken hiljaisuutta.

Jälkkärinä olivat viimeiset palat chefin tiramisua ja pari crème bruléetä, jotka ovat muuten täydellisimmät Helsingistä löytämäni ja minä olen maistellut erinäisiä. Kuopus jätti jälkkärin väliin, sillä vatsa oli jo pinkeänä hamppariannoksesta. En ole tainnut ikinä nähdä hänen syövän niin paljon kerralla.

Tyyli pitää, chefiä myöten!

Lounaslistan löytää Facebookin sivulta, mutta iltojen menu täytyy joko soittaa tai sitten nauttia yllätyksestä. La Cantinen chef nimittäin miettii vasta samana päivänä raaka-aineiden saatavuuden mukaan, mitä asiakkailleen illalla tarjoaa. Kaikki on hyvää. Vierailumme aikana listalta löytyi mm. foie gras alkuruokana, Bouillabaisse, gnocchit, moussaka, pihvi perunoilla ja taivaallisella kastikkeella... Ajoituksellisesti La Cantine sopii mahtavasti lapsiperheille ja ajoissa kotiin haluaville. Ravintola sulkeutuu yhdeksältä ja laajin menuvalikoima on tarjolla, kun paikalle saapuu kuuden maissa.

La Cantine ei ole konstailevaa fine diningiä, se ei ole hämärä korttelikuppila eikä ruoka houkuttele eksoottisuuden vuoksi. Silti tässä ravintolassa on kumma taika. Ruoka on yksinkertaisesti hyvää, palvelu ystävällistä, tila valoisa ja selkeällä tavalla kaunis, tunnelma kotoisa. Yhdistelmä lienee juuri se yhtälö, jolla bistrokonsepti on Ranskassakin selvinnyt vuosikymmenestä, jollei vuosisadasta toiseen.

Sopii se Suomeenkin!

Farang - kirja & kokemus

Meillä oli töissä leikkimielinen myyntikilpailu. Minä nyt en edes ole myyjä, kunhan paikkailen toistaiseksi vasta tulossa olevaa resurssia. mutta oli kuitenkin ihan pakko ilmoittautua kisaan nähdessäni palkinnoksi olevan tarjolla keittokirjoja.

Sitten vielä menin voittamaankin ja sain valita Björckin keittokirjoista haluamani. Farang on Isännän suosikkeja, joten vaikka yhteinen visiittimme ehkä viimeksi jättikin pientä petrauksen varaa, nappasin ravintolan nimikkokirjan omakseni.

Kirja ei ole uudenuusi, mutta sehän ei näissä varsinaisesti haittaa. Itse asiassa minua tuppasi vähän huvittamaankin, miten mustan taustan trendi taisi alkaa noilta ajoilta ja on jatkunut tähän saakka. Tämä painos on vuodelta 2012, mutta ensimmäisen kerran se taisi ilmestyä jo vuonna 2010. Silloin kun omistajiensa nykyinen ravintola-imperiumi taisi olla vasta visioasteella.

Aasialaiseen ruokaan tummataustaiset kuvat jotenkin sopivatkin hurjan hyvin. Värikkäät annokset nousevat mahtavasti näkyviin. ja Tuukka Kosken kuvaamat annokset näyttävät kauniisti myös reseptien kompleksisuuden.  Aineksiä ei välttämättä ole hurjan pitkää listaa, mutta ne on leikattu milloin minkäkin muotoiseksi ja annokset koostuvat enemmänkin osiensa summasta kuin yhteen sekoitetuista ruoka-aineista. Se kai on muutenkin aasialaiselle keittiölle tunnusomaista.

Kirjassa kerrotaan Farangin syntytarina ja idea. Sitä oli ihan mielenkiintoista lukea, vaikka suurinpiirtein historian tunsinkin jo. Miinusta kirja saa superpienestä fontista, jota tummalta taustalla sai tihrustella silmälasienkin kanssa. Sama jatkui reseptienkin kohdalla. Ehkä tilaa olisi pikkuisen voinut kuvilta uhrata tekstiä varten. Olisin myös kaivannut selityksiä ja taustaa resepteille, muuten kuin annostyypin jaottelun osalta. Reseptit (ja cocktailit) ovat mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Niistä olisi varmasti riittänyt jutun juurta.

Farang ei kirjana varsinaisesti houkutellut minua kokkaamaan - nykyään on aika niin kortilla, että perehtymistä vaativat reseptit eivät saa kuitenkaan ansaitsemaansa aikaa. Kotikokkaajan reseptivarastona toimiminen ei kai tällaisten ravintolakirjojen kohdalla yleensä olekaan pääasia. Tärkeää on välittää ravintolan henki ja idea, sekä tietysti houkutella lukija palaamaan aiheen pariin, kun seuraavan kerran miettii ulkona syömistä.

Tämä toimi ainakin meidän kohdallamme.

Oli nimittäin pakko sitten mennä syömäänkin 

Edellisestä kerrasta minulla olikin jo neljä vuotta. Niin se aika menee, Söimme maistelumenun Khlong Phrao, joka mahdollistaa kokeilevan herkuttelijan vaeltelun makumaailmasta toiseen. Menu osoittautui oivaksi ratkaisuksi, samoin kuin valintamme juomien suhteen. Jätimme viinit suosiolla toiseen kertaan. Farangin cocktailit ovat raikkaita ja jännittäviä. Alkuun yksi, kuplavettä välissä ja sitten jälkkärien seuraksi vielä toinen. Sopivasti makua, eikä alkoholikaan määrältään käynyt ylivoimaiseksi. Toki cocktail-menussa myös mainittiin mocktail-vaihtoehdot, mistä peukut!

Viimeksi käydessämme kiukuttelin odottamisesta ja annosten ajoituksesta. Tällä kertaa palvelu sujui aika lailla täydellisesti. Selvästi rutiinit olivat hallussa ja maistelumenun tarjoilujärjestystä oli mietitty myös salityöskentelyn kannalta. Kukin annos tuli omalla vuorollaan, jolloin kuuman sai syötyä kuumana. Pieni odottelu annosten välillä oli vain hyväksi. Makunystyrät ehtivät tasaantumaan ja suu valmistautua seuraavaan herkkuun. Loppuvaiheessa emme myöskään pistäneet pahaksemme pientä hengähdystaukoa.

Seitsemän ruokalajia, joista osa jasmiiniriisin kera ja kaksi jälkiruokaa pitivät huolen siitä, että pienten maisteluannosten jälkeenkin olo oli kylläinen, vaikkei ylensyönyt. Minun suosikeikseni valikoituivat alun vihersimpukka jyräyttävällä chilikastikkeella sekä kookosribsit, joita olisin syönyt vaikka miten paljon. Samoin tofu, kampasimpukka ja thaimakkara olivat herkullisia. Papaija-salaatista en tykkää missään muodossa, joten tässäkin se jäi vähän ok -linjalle, samoin lohi näyttää tuottavan minulle vaikeuksia muodossa kuin muodossa.

Jälkiruoista tykästyin eniten itse asiassa cocktailiini. Happi Boi rommilla, passiolla ja kookoskermalla oli jälkiruoka ihan itsessään.  Mantelikakun passiosorbetti oli herkkua, mutta annoksen pilasivat ylenmääräisen suolaiset pähkinät. Tasapaino puuttui. Marenki ohuella vohvelilla oli hyvää, mutta hankalasti syötävää.

Kuten huomaatte, urputuseni johtuvat lähinnä henkilökohtaisista ainesvierastuksista. Kaikkiaan ruoka oli ihan mahtavaa. Tunnelmaltaan Farang on hauskasti salimainen, vähän sellainen vanhanajan kapakkameininki on aistittavissa rustiikkisissa pöydissä, tummissa väreissä ja joka puolelle kiitävissä tarjoilijoissa. Valaistuskin on sellainen baaripimeä ja tarjoilijan tullessa oman tai naapurin pöydän viereen, piti syöminen lopettaa, jollei halunnut käsikopelolla lastata haarukkaansa. Pimeni nimittäin entisestään. Mikäs siinä, ihan hauskaa.

Todennäköisesti palaamme tuonne vähän nopeammalla tahdilla kuin edellisestä kerrasta. Kahden hengen maistelumenu 66€/nuppi ja juomineenkin kokonaislasku vain vähän yli 200€ ei ole kauhean paha hinta Farangin tasoisesta ruoka-elämyksestä. Ei ihme, että ravintola jaksaa vetää salin täyteen useammassa kattauksessa viikosta toiseen.

Nenäliinapaketin kanssa katsottava Kirjavaras

SF Film Finland kutsui myös bloggaajia katsomaan Markus Zusakin samannimiseen romaaniin perustuvan Kirjavaras-elokuvan ennakkonäytöstä. Ensin vähän mietin, että mennäkö - onhan noita sotajuttuja tullut katsottua. Sitten kuitenkin ajattelin, että elokuva kirjoista ja kirjojen pelastavasta vaikutuksesta ei voi olla huono. Eikä se huono ollutkaan. 

Sota ei elokuvassa olekaan se pääasia. Yhtään varsinaista taistelukohtausta ei koko aikana tullut vastaan. Elokuva kertoo tavallisten ihmisten kamppailusta sodan vaikutusten keskellä Saksassa. Liesel joutuu sodan alussa kasvattivanhempien hoitoon. Elämä on kovaa, mutta ystävyys ja ennen kaikkea kirjat auttavat kestämään. Kaiken läpi kantaa toive paremmasta, vaikka pieni kipinä onkin murskautua kaikkien menetysten ja sodan kauhujen alle. 

Elokuva on kaunis. Minä pidin murretuista sävyistä, jotka toisaalta tuovat vanhan tuntua, toisaalta heijastavat sodan aikaisen elämän harmautta. Ne myös korostavat valoa, joka kaikesta huolimatta on tarinassa mukana, niin Lieselin persoonan, ystävien kuin juuri tuon toivonkipinän ansiosta. Myös lavasteet ja varsinkin alun junamatkan kuvaus luovat tunnelmaa. 

Päähenkilöiden hahmot ovat ehkä turhan yksipuolisen hyviä. Vaikka filmin alussa olisikin pientä kahnausta niin kummasti kaikista kuitenkin löytyy se pehmeä, rakastava puoli. Tämä verrattuna sitten sotilaiden karkeuteen ja tyhmyyteen on ehkä vähän turhankin naiivia ja osoittelevaa. Hieman korviin särähti myös se, että sotilaat ja kirjoja poltettavaksi määrävät viranomaiset puhuvat pääasiassa saksaa ja muut englantia (saksankielisillä sanoilla höystettynä tosin). Minusta se on jo pikkuisen osoittelevaa ja vähän turhaa nykygeopoliittisessa tilanteessa, mutta toisaalta se on myös jotenkin niin kovin amerikkalaista - ainakin elokuvissa...

Elokuvan tarina kirjoja luettavaksi varastavasta nuoresta tytöstä on hymyilyttävän herttainen, vaikka juoneen tietysti tietysti mahtuu roppakaupalla myös surua ja varastelun syynäkin on erityistä draamaa. Minä itkin kuin vesiputous jo kolmannen minuutin kohdalta ja nyyhkimistä kuului muiltakin penkeiltä läpi filmin. On puhdistavaa välillä itkeä elokuvissa oikein kunnolla, mutta kovin masentuneena ei tätä filmiä voine suositella katsottavaksi. 

Kaikkiaan elokuvakokemus oli vaikuttava. Tunnelma jäi mukaan vielä elokuvan jälkeenkin, varsinkin sen kauneudesta kummunnut hieman haikea fiilis. Silmiä kuivailtiin Kuppi & Muffinissa lounaalla ja täytyy sanoa, että makeat muffinssit tulivat kyllä tuon elokuvakokemuksen jälkeen tarpeeseen. Silti olen tyytyväinen, että tulin sen katsoneeksi ja uskon kaikkien hyvistä kirjoista pitävien myös arvostavan tarinaa - kunhan sitten vain muistavat ottaa sen ison nenäliinapaketin mukaan. 

Elokuva tulee ensi-iltaan 4.4. eli tämän viikon perjantaina. 

Kesto : 132min

K-12

Elokuvaelämyksen tarjosi SF Film Finland

Kuppi & Muffini

Ensi kosketukseni tähän pieneen ja viihtyisään kahvilaani ei itse asiassa ollut paikan päällä. Satuimme nimittäin nauttimaan kahvilan antimia Gummeruksen järjestämässä Milja Kauniston kirjailijatapaamisessa. Sen verran olivat herkkua, että kahvila jäi mieleeni kummittelemaan ja sinne piti palata uudelleen.

Tänään sitten oli Kirjavaras-elokuvan ennakkonäytös (siitä lisää myöhemmin - sanottakoon vain, että muffinssit olivat tarpeen, mutta eivät elokuvan huonouden takia). Mistä se johtuukin, että viime aikoina leivonnaisilla herkuttelu on minulla jostain syystä keskittynyt kirjabloggaus-aktiviteettien ympärille ? Kertooko tämä jotain kirjabloggaajista noin yleensä vaiko vain minusta ?

Joka tapauksessa, menimme siis elokuvan jälkeen pikaiselle lounaalle Kuppi & Muffini-kahvilaan.  Sekä seuralaisella että minulla valinta osui lounassalaattiin ja jälkkäriksi - tietysti - muffinssi. Aurinkoisessa pienessä kahvilassa oli viihtyisää ja salaatti ilmaantui pöytään nopeasti. Se oli myös ihan hyvää ja pienempikin lautanen oli reilu, lounaaksi riittävä.

Vihreä salaatti koostui useammasta lajikkeesta ja oli ihanan tuoretta, mutta... jos ostan salaatin nimikkeellä, jossa pääasiassa mainitaan pavut ja paahdetut kasvikset, niin oletan kyseisiä ainesosia löytyvän lautaselta muutenkin kuin hakemalla. Pohjasalaatin ja "makuaineiden" välinen epäsuhta on salaattia lounaaksi tarjoavien kahviloiden perisynti. Harmi, että myös Kuppi ja Muffinssi sortuu samaan. Minä kuulun siihen koulukuntaan, jossa salaatista pitää melkein joka haarukalliselle löytyä vaihtelua. Nyt meni loppuosa pelkäksi vihreäksi,mikä vähän harmitti sillä pavut ja kasvikset olivat tosi hyviä. Salaatin kanssa tarjotut kaksi leivänpalaa olivat ihania (ja lämpimiä!)

Jälkiruokamuffinssit olivat mielenkiintoisia ja herkullisia. Toisella puolella pöytää aiheutti suklaa-sitruunamuffinssi tyytyväistä hykerrystä. Suklaa oli tarpeeksi tummaa ja välitti ylenmääräisen makeuden. Sitruunakreemiä löytyi ihastuttavasti myös muffinssin sydämestä. Oman muffinssini valitsin mielenkiintoisuuden perusteella. Maapähkinävoi-valkosuklaa kuulostaa äklöltä, mutta muffinssin maut olivat ihanasti tasapainossa sisältä löytyvien suolapähkinöiden ansiosta. Muffinssin kanssa nauttimani latte oli upean isokokoinen. Ei kolottanut kahvihammasta enää iltapäivällä.

Kaikkiaan kokemus oli varsin positiivinen ja tuonne palataan varmaan uudestaan. Ensi kerralla pitää maistaa myös niitä ihania täyteleipiä, joita vitriinissä näkyi olevan.

Pastis ja yllätysten lounas

Pastis tarjoili minulle ja ystävälleni tänään yllätysten lounaan, siis hyvässä mielessä. Tosin se varsinainen yllätys taisi olla yllätys myös henkilökunnalle, mutta mukavaa oli. 

Tunnelma Murun pikkusiskossa on samanlainen rennon ranskalainen kuin Murussa itsessään. Ravintolasali on muutaman askelman katutason alapuolella ja hivenen luolamainen, hämärä tila puumateriaaleineen luo kodikkaan tunnelman.

Palvelu oli ystävällisen luontevaa, olematta liian tuttavallista. Asiakkaan annettiin asettua hänelle osoitettuun pöytään rauhassa, mutta kauan ei tarvinnut odottaa, kun jo käytiin kysymässä juomatoivomusta. Vaalea glögi oli juuri niin ihanan lämmittävää kun makean omenainen tuoksu antoi ymmärtää. Se oli myös aika tujua, tai sitten olin vain vähän väsynyt jo valmiiksi.

Koska kyseessä oli lounas, jätimme alkupalat väliin ja hyppäsimme suoraan pääruokaan. Inkivääriglaseerattu ankanrinta oli ihanasti kypsennettyä ja kirsikkakastike maukasta. Maa-artisokka -perunakakku suli suussa ja oli suffléemaisen pehmeää. Annos myös oli lounasruoaksi tarpeeksi suuri. Se riitti hyvin sammuttamaan nälän.

Jälkiruoaksi otimme molemmat Comté-juustoa aprikoosi-omenachutneyllä. Juusto olisi ehkä saanut olla vielä hitusen vanhempaa. Nyt hedelmäinen juusto hedelmäisellä chutneyllä olisi kaivannut hiukan enemmän kontrastia. Annos ei myöskään ollut mitenkään erityisen kauniisti aseteltu. Vaaleaa vaalealla lautasella ei varsinaisesti inspiroinut valokuvaamaan. Hyvää tuo tietysti oli. Koskas Comté huonolta maistuisi ?

Aterian täydensi mukavasti kahvi ja macaron-leivos. Jälkimmäinen olikin yksi parhaista ikinä maistamistani. Rapeansitkeän marengin mantelinen maku yhdistyi upeasti vadelmaan ja tummaan suklaaseen. Niitä olisin voinut syödä useammankin.

Varsinaisesta yllätyksestä lounaalla vastasi samaan aikaan lounastamassa ollut viiniasiantuntijoiden porukka. Kyseessä oli ilmeisesti Vindirektin järjestämä lounas, jonka tarkoituksena oli esitellä Michel Larochen uusia viinejä suomalaiselle viinieliitille. Paikalla oli myös itse Michel Laroche, joka kesken lounasta ilmestyi pöytämme viereen kysymään haluaisimmeko mekin maistaa. Toki halusimme.

Le Domaine d'Henrin ihanan raikas ja "tiukan mineraalinen" Chablis olikin herkkua. Tuon jälkimmäisen määritelmän ryöstin Viinipirun ajantasaisesta lounasbloggauksesta. Kuulosti ihan oikealta tämän viinin kohdalla, vaikken itse kyseistä ilmaisua olisikaan osannut määritellä. Juu, oikein arvasitte. Minä olin yksi noista Viinipirun mainitsemista rouvista, jotka sulivat niin charmantin ranskalaisen kuin makuhermoja kutkuttavan viinin edessä. Molemmat olivatkin ihana päivän piristys.

Mukavan innovatiivinen oli myös laskun toimitustapa. Rasia oli kaunis, vaikkei saippua ehkä ihan ensimmäiseksi minulla lounaspöytään mielessä yhdistykään. Vielä kun rasiasta olisi lehahtanut laventelin tuoksua sitä avattaessa, niin elämys olisi ollut täydellisen ranskalainen ja vienyt kesäloman maisemiin. 

Neljänkymmenen euron lasku aiheuttaa sen, etten taida tuonne eksyä lounaalle kovinkaan usein. Pastis oli kuitenkin kiva kokemus näin kertaalleen.

Muruilemassa

Kyllä tätä sitten oli odotettukin, nimittäin visiittiä Muruun. Isännän viinikellariosakeyhtiössä järjestetään jäsenille myös erilaisia tilaisuuksia -  viininmaistajaisia, matkoja ja sen sellaisia. Kun listoille ilmestyi visiitti Muruun oli isännällä ukaasi saada paikat varattua tai nukkuisi seuraavat puoli vuotta pihavarastossa. Maata vielä peittävän lumen kannustamana hän toimi ripeästi ja meillä oli kaksi paikkaa päivälliselle. Jihuu ! Illasta nauttimisen aloitimmekin sitten jo ravintolan ulkopuolella oven avautumista odotellessa yrittäessämme isännän kanssa arvuutella, mitä sesongin aineksista koottu yllätysmenu voisi sisältää. Osuimme hyvin oikeaan, sillä isäntä arvasi pääruoan vasikan ja minä veikkasin parsan ja raparperin puolesta. Hyvä me !

Jo Murun kirja antoi osviittaa siitä, mitä oli odotettavissa eli mutkatonta ja ystävällistä palvelua sekä herkullista ruokaa. Murussa on sellaista kortteliravintolan henkeä. Jokainen asiakas voi tuntea olonsa kotoisaksi. Isomman seurueen ollessa kyseessä, on palvelu aina pakostakin hiukan etäisempää, mutta kuitenkin saattoi aistia sen lämmön, jolla asiakkaisiin Murussa suhtaudutaan. Tietysti voi olla, että joukossamme oli niitä oikeita kanta-asiakkaita, mutta silti uskon palvelun pysyvän samanlaisena vähän harvemminkin taloon poikkeavalle.

Ruoka oli myös hyvää ja viiniä oli ainakin riittävästi. Pieni ihmettelyn aihe minulle olikin, että jokaisen neljän ruokalajin kanssa oli oma viininsä ja vielä shamppanjaa alkujuomana. On totta, että kyseessä oli viineistä kovasti pitävä porukka, mutta silti... 5 lasia on aika paljon yhdelle aterialle. Jossain vaiheessa jo pelkäsin, etten saa loppumenuun ruoasta enää kunnon makuelämyksiä alun lasillisten kihahtaessa hiusten alle. Eihän laseja tietysti tarvitse tyhjiksi juoda ja tiedän tavan olevan suuren maailman meininkiä, mutta silti.

Alkuruoka oli ihanan kermainen Caprese-salaatti Murun tapaan eli kermaista juustoa kermalla ja tryffeleillä höystettynä. Keittiöön oli saapunut ihanaa italialaista Burrata-juustoa, joten sen pehmeys nosti kermaisuuden vielä astetta korkeammalle. Minä pidin kovasti, vaikka tryffelin kanssa olenkin yleensä tosi vaikea. Tässä sen maku pysyi hienostuneesta taustalla eikä hyökännyt makunystyröiden kimppuun. Pinnalle oli ripoteltu myös ilmeisesti jostain kalasta tehtyä murusta, jota olisi kyllä mielellään suonut olevan annoksessa enemmänkin kermaisuutta tasaamassa. Juomana oli saksalainen Riesling (von Winn), josta en erityisemmin pitänyt, mutta minä nyt olen valkkarien ja varsinkin Rieslingin suhteen aina vähän nenä nirpallaan.

Pääruokana oli vasikkaa parsapedillä punaviinikastikkeen ja Bearnaise-kastikkeen kera. Annos vei kielen mennessään. Varsinkin nuo kastikkeet olivat sellaisia, että melkein nuolin lautaseni, mutten sitten kuitenkaan kehdannut. Viininä oli ranskalaista Katalonian nurkilta tullutta Grenache-pohjaista punaviiniä. (Riberach Thèse). Ennen ruoan tuloa se maistui ihanan pehmeältä ja notkealta suussa. Ruoka toi esiin viinistä epäilyksistä huolimatta löytyvät tanniinit ja se muuttui miltei liiankin robustiksi vasikalle. Hyvä viini kuitenkin ja Grenache tuntuu vähitellen nousevan suosikkirypäleekseni. 

Väliruokana söimme Comté-juustoa hunajan kera. Meillä on tapana säännöllisesti hakea kyseistä herkkua hallista Paalasen juustokaupasta, sellaista hyvin kypsynyttä ja hedelmäistä. Moneen ostamaamme juuston verrattuna Murun oli vähän pliisua. Hyvää, mutta jäin kaipaamaan sellaista pientä potkua. Hunajasta en jostain syystä pitänyt ollenkaan - mutta se oli taas lähinnä minun ongelmani.

Jälkiruoka oli täydellinen aterian lopetus. Raparperisorbetti kirjaimellisesti suli suussa ja oli makeaakin makeampaa, valkosuklaamousse pyöristi maut ja jätti ainakin minut tyytyväisenä maistelemaan jälkimakuja. Juomana oli Moscato d'Asti (Saracco), joka sopi jälkkärin seuraan kuin nappi silmään.

Kaikkiaan ilta oli nautittava. On mukava istua pöytään ihmisten kanssa, joita ei entuudestaan tunne. Näissä tilaisuuksissa keskustelu on ollut aina mielenkiintoista.  Murun palvelu oli lämminhenkistä ja ruoka maineensa veroista. Mitäpä sitä muuta voisi vaatiakaan ? Se, etten välttämättä pitänyt ihan kaikesta ruoassa on itse asiassa minusta hyvä asia. Se tuo kokemukseen kulmia ja luonnetta -  Minä pidän siitä, että minua ei päästetä liian helpolla ja pääsen itsekin haastamaan. Ruoka nimittäin oli oikeasti herkullista ja hyvin tehtyä. Mutinat olivat enemmänkin oman maun mukaisia, kuin vikoja ruoassa.

Muruun olisi ihana palata, mutta se voi olla vaikeaa, kun pöytä pitää varata niin hurjan aikaisin. Pitkä varausaika ei myöskään oikein sovi ravintolan tyyliin. Murun pitäisi olla paikka, jonne voi vain poiketa syömään, mutta minkäs teet ? Ei noin hyvälle ravintolalle oikein suosion hiipumistakaan voi toivottaa... Ehkäpä sisarravintola Pastis tulee vähän tasaamaan kysyntää.

Pure Bistro - lisää bistroilua

Bistroillaan ? 

Viime viikon yksinkertaisen kanttiinikokemuksen jälkeen Pure Bistro tuntui aika vähän bistromaiselta ja meni jo sellaisen hienomman lounastelun puolelle.

Minun mielikuvissani bistro on sellainen yksinkertaisesti sisustettu vähän vaatimaton paikka, joka tarjoilee vankkoja, yksinkertaisia, kohtuuhintaisia aterioita. En ole ihan varma, miten kolmen ruokalajin menu istuu tuohon määritykseen. Varsinkin, kun pääruokalajista löytyi ainakin kolme eri komponenttia, jotka nekään eivät kaikki olleet ihan mitään yksinkertaisia. Eikä hintakaan ollut ihan sieltä halvimmasta päästä. Lounasmenu kustansi 27 euroa. Yksittäisen pääruoan toki olisi saanut alle kympillä.

Toisaalta, kuka välittää määrityksistä, kun ruoka on hyvää ? 


Mitä söimme ?

Alussa pöytään kannettiin vitamiinishotti pullossa ja talon herkullista foccacciaa paperipussissa. Siinä ilmeisesti haettiin sitä bistromaisuutta. Paperipussi toimikin ihan hyvin, mutta vähän tuo shotti kyllä tuppasi naurattamaan. Siellä, mistä minä tulen, on tuollainen pullonpohjallinen vähän pihin tarjoilun merkki ;-) Ehkäpä vähän pienikokoisempi pullo toimisi paremmin tarjoilussa ? Shotti sinänsä oli ihan virkistävä, hiukan ehkä turhan makea.

Alkuruoaksi valitsimme seuralaiseni kanssa molemmat päivän keiton. Kylmä kurkkukeitto oli raikkaan makuista. Suuhun jäi miellyttävä valkosipulin jälkimaku. Keittoaineksia kysellessämme ei listassa ollut valkosipulia ollenkaan ja vähän jo jäimme ihmettelemään, mistä noin tymäkän makuisia kurkkuja oikein saa hankittua. Sitten selvisi, että pinnalla olleesta jugurtista se laukka löytyi.

Pääruokana nieriä oli ihanan rapeanahkaista ja hyvää. Kalan alta löytyi katkarapurisottoa ja kampasimpukka-aiolia ja päällä oli sitä hieman kammoamaani vaahtoakin. Se oli kai se beurre blanc.  Maut olivat herkullisia, mutta hiukkasen jäi mietityttämään, miksi annoksessa piti olla niin paljon kaikkea. Risotto ja kala olisivat riittäneet aivan mainiosti. Kampasimpukka on aineksena niin hieno, että se ansaitsisi vähän isomman kuin pelkän statistin roolin. Minulta ainakin sen olemassaolo lautasella olisi mennyt ihan ohi, jollei tarjoilija olisi maininnut sitä sieltä löytyvän.

Jälkiruoka oli ihana sekoitus vaniljapannacottaa ja marjaherkkuja. Sitä olisi syönyt enemmänkin, vaikka annos noin ravintolajälkiruoaksi oli ihan reilun kokoinen. Kahvista nautimme. Se oli ihanan pehmäpaahtoista.

Mitä muuta ? 

Palvelusta jäi hyvä mieli. Se oli ystävällistä, iloista ja juuri sopivasti tuttavallista. Tuli sellainen olo, että kaikkia kohdellaan kuin kanta-asiakkaita. Siinä oli taas sitä bistromaisuutta.

Ravintolan yksinkertainen sisustus miellyttää silmää. Se välttää kalseuden, vaikkei mitään varsinaisia koristuksia niin paljon olekaan. Tietysti itse rakennuskin on hieno ja tuo oman tunnelmansa. Kovin suuria liikesalaisuuksia ei saliin kannata tulla neuvottelemaan, sillä tila on optimoitu ja naapuripöydän keskustelut kuuluvat hyvin, vaikkei siinä varsinaisesti huudeltaisikaan.

Kaikkiaan jäi lounaasta hyvä mieli. Tietysti hyvän seuran ansiosta, mutta oli osansa hyvällä ruoallakin. Pure bistro ei ehkä ole ihan nimensä mukainen, mutta ihan suositeltava lounaspaikka kuitenkin.

Kulturellikokelas ja Omatunto

Minä olen huono kuluttaja "korkeakulttuurille". Konsertissa olen käynyt joskus viimeksi kouluaikoina, oopperakäynnistä on muutama vuosi ja balettiin en ole tainnut eksyä vielä koskaan. Teatterivisiitistäkin on luvattoman kauan ja se sentään oli nuorena lähellä sydäntäni, haaveilinpa jossain vaiheessa näyttelijänurastakin.

Äitini työpaikalla oli kausilippuja Turun kaupunginteatteriin. Niinä näytöspäivinä, kun ei lipuille ollut muita varauksia, saivat työntekijät niitä käyttää perheineen. Arvatkaapa, kuka istui teatterin penkeillä aina kun oli mahdollista ? Marja-Leena Koukinkin näin varmaan 5 kertaa esittämässä Rikhard III:sta ja olin joka kerta yhtä innoissani.

Jossain päin Blogistaniaa silmiini osui, että Helsingin kaupunginteatterissa on parhaillaan menossa Omatunto, tarina Juhani Ahon ja Soldanin sisarusten kolmiodraamasta. Kun ei Neiti Soldanin lukemisestakaan ole niin kovin kauan, houkuttelin siskon seurakseni ja suuntasimme teatteriin.
Heti teatterin aulassa mietin, miksi ihmeessä edellisestä käynnistä on niin kauan. Jo se pikkuisen tunkkainen teatterin tuoksu, hiljainen puheensorina ovien avautumista odottaessa ja pieni utelias esityksen odotus saivat aikaan rennon kotoisan olon.

Nautin esityksestä. Lavasteet olivat hyvin yksinkertaiset - kirjoituspöytä, kehto, puulaatikoita ja vanerikolmioita, jotka esittivät milloin Vennyn taideteoksia, milloin metsän kuusia. Äänillä oli elämyksessä suuri merkitys. Nauhoituksia oli käytetty jonkin verran, mutta parasta olivat näyttelijöiden itse tuottamat "erikoisefektit". Varsinkin vauvan itku ja jokeltelu toivat pienet henkilöt elävinä lavalle osallistumaan, vaikka vauvaa saattoikin esittää miehen puvuntakki ja yleisö näki itkua tuottavan näyttelijän korkealla kopissaan.

Kehystarinassa Aho & Soldan-tuotantoyhtiö on tekemässä elokuvaa Ahon kirjasta Juha. Vennyn ja Tillyn pojat keskustelevat filmiä leikatessaan vanhempiensä välisestä kolmiodraamasta ja tapahtumista viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Tarina kehkeytyy auki erillisistä kohtauksista.

Näyttelijät olivat aivan mahtavia. Päähenkilöiden luonteet tulivat esille melkein karikatyyreinä. Venny (Ursula Salo) komensi ja oli melkein kylmän kova tahdossaan säilyttää avioliiton status quo. Tilly (Lotta Lindroos) oli tunteidensa vietävänä ja Jussi (Santeri Kinnunen) juuri niin päättämätön nahjus kuin voisi kuvitella kahden naisen vietävänä olevan heikkoluonteisen miehen olleenkin. Vaikka kolme poikaa ovatkin lavalla suurimman osan aikaa ja tärkeässä osassa tarinan etenemisessä, ovat he selkeästi statisteina kolmen vahvan päähenkilön varjossa.

Alkuosa näytelmästä keskittyy aika puhtaasti Jussin, Vennyn ja Tillyn välisen kolmiodraaman kehittymiseen. Väliajan jälkeen on kuin tulisi katsomaan toista näytelmää ja painopiste on miltei kokonaan Suomen itsenäisyyden ajan alun ja erityisesti kansalaissodan aikaisissa tapahtumissa. Näkökulman muutos on hieman hämmentävä, mutta toisaalta... kuka sitä soutamista ja huopaamista kahden naisen välillä olisi enää toista näytelmäpuoliskoa jaksanutkaan ? Ehkäpä näytelmä nimi, Omatunto, viittaakin useampaan asiaan. Huonoa omatuntoa voi potea henkilökohtaisissa suhteissa tehdyistä valinnoista, mutta myös isommat asiat vaativat toisinaan jonkun puolelle asettumista. Poliittisten näkemysten erilaisuuden aiheuttamien ristiriitojen voi hyvin kuvitella purkautuneen Ahon perheessä juuri näytelmän esittämien kohtausten kautta.

Kaikkiaan ilta oli siis nautinnollinen. Pyhästi lupaan pitää huolen siitä, että seuraavaan teatterikertaan ei tule yhtä pitkää väliä. Ehkä tämäkin kulturellikokelas vielä saa itsensä opetettua ahkeraksi kulttuurin kuluttajaksi.

Jälkihuomautus : Ohjelmalehtinen kannatti tällä kertaa ehdottomasti ostaa. Se sisältää hurjasti mielenkiintoisa taustatietoa. Varsinkin tarinaa tuntemattomalle se antaa  kuvan sekä henkilöistä että historian tapahtumista. 

Lounastreffit @ Boulevard Social- pienoinen pettymys

Pihistelyviikon pihistelyt menivät vähän pieleen, kun osuttiin miehen kanssa taas Hesan keskustaan molemmat lounasaikaan. Olin jo aiemmin uhannut, että kolmen sarja pitää saada täyteen. Farang on käyty ja Gaijin nautittu - tällä kertaa oli vuorossa Boulevard Social.

Siinä se on ihan Gaijinin kyljessä Bulevardilla, kunhan vain valitsee sopivan oven. Tulevaisuudessa tosin meille taitaa se oikea ovi viedä ennemminkin Aasiaan kuin Välimeren rannoille. Odotukset olivat korkealla, mutta Boulevard Social jätti vähän mitäänsanomattoman fiiliksen. Miljööstä pidimme kovasti. Bistromainen tunnelma seinäpenkkeineen ja peileineen on mielenkiintoinen ja viihtyisä. Tosin naapuripöytien läheisyys oli jo vähän häiritsevääkin. Viereinen pöytäkeskustelu kuului korviin melkein paremmin kuin vastapäätä istuvan seuralaisen puheet.

Ruoka oli ihan ok. Tosin "ihan ok" 68 euron lounaslaskusta kahdelle hengelle ei oikein ole riittävän tasoinen kehu. Tällä kertaa emme vain miehen kanssa oikein innostuneet. Oma alkuruokani eli paahdettu kukkakaali tahinijugurtin kera ei maistunut oikein miltään. Odotin paahteista kukkakaalia ja vähän terävääkin tahinikastiketta, mutta annos oli pliisu. Hyvänmakuinen, mutta pliisu. Isännän maissilla kuorrutettu kana "ras el hanout" oli sentään herkullista. Pääruuaksi minä otin lammaskebabit ja isäntä polentaa minttusienillä. Molemmat olivat hyviä, mutta täytyy sanoa, että lampaassa ei ollut paljon muuta makua kuin jeera. Lisukkeena olleet kurpitsakastike ja munakoisokastike olivat kylmiä, mikä sinänsä ei häiritsisi, jollei kurpitsakastike olisi tuntunut suoraan erittäin kovalla teholla olevasta jääkaapista pöytään laitetulta. Se ei mielestäni oikein sopinut lämpimän ruoan kylkeen, eikä itse lisuke maistunut oikein muulle kuin kylmälle. Polenta oli taivaallisen pehmeää ja sienet maistuivat mukavasti mintulle. Ainakin se lusikallinen, jonka isännän lautaselta koukkasin.

Jälkiruoka näytti ihanalta. Talon "softis" tuoreiden marjojen kera oli kuitenkin vain keskinekertainen. Minusta pehmis on jäätelönä sellaista melkein kermamaista mössöä, joka sulaa nopeasti. En tiedä, voiko jäätelöstä sanoa sen olevan liian kylmää, mutta siltä se tuntui. Makukaan ei ollut sellainen kermaisen täyteläinen, jota olen tottunut vaniljajäätelöltä vaatimaan. Meistä ei kumpikaan syönyt jäätelöään loppuun. Kun tietää jälkiruokavatsojemme koon noin yleisesti, niin kulhon pohjalle jäänyt jäätelö kertoo aika karua kieltä.

Palvelu oli ystävällistä ja ihan ripeääkin huolimatta ihan täydestä talosta saapuessamme. Juuri ja juuri saimme lounaamme syötyä luvatussa tunnissa, ennen kuin isäntä juoksi palaveriin Kampin suuntaan.

Nyt on sitten kaikki kolme paikkaa kokeiltu kahden lounaan ja yhden päivällisen merkeissä. Isäntä tosin kävi kerran lounaalla Farangissakin, mutta sitä ei lasketa. Jätti mokoma minut kotiin ja meni työkavereiden kanssa. Minun ehdottomaksi suosikikseni näistä kolmesta nousi Gaijin sekä miljöön että ruoan puolesta. Sinne palaan aivan varmasti vielä uudelleen. Farang oli myös hyvin mielenkiintoinen ja herkullinen tuttavuus (parhaiten muistan ne coctailit!), mutta siirryttäessä Aasiasta Välimeren suuntaan innostuksemme laimeni huomattavasti. Joko Boulevard Social on vielä raakile ja kehittyy - tai sitten Tom Björck ja Matti Wikberg siirtyivät ruokakulttuurissa liian kauaksi mukavuusalueeltaan onnistuakseen yhtä täydellisesti. Jos asiakas kuiskaa pöydässä seuralaiselleen saaneensa kotona tehtynä parempaa, on parantamiseen vielä varaa. Toivottavasti omistajien aika ja resurssit riittävät antamaan kaikille ravintoloilleen tarpeeksi huomiota oikean tason saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi. Taitoa riittää, se on selvä.

Mikkelin maittavaa - Vilee Puoti ja Bistro

 Minä jätin viikonloppuna pojat isännälle ja lähdin junalla Mikkeliin humputtelemaan. Vaikka emme me siskon kanssa niin kovin hurjiksi äidytty - liekö sitten mielessä pyörinyt isännän varoitus liian villistä yökerhoyöstä... ;-) Me keskityimme enemmänkin syömispuoleen ja jätimme ylenmääräisen pämppäämisen suosiolla nuoremmille.

Jo kauan sitten kyselin vinkkejä Mikkelin herkkupaikoista ja Holviin me päädyimmekin illlalla. Lounaspaikaksi kuitenkin löytyi ihan siskon omin avuin Mikkelin helmi eli Vilee Puoti ja Bistro. Sieltä sai juuri sellaista ruokaa kuin bistrosta pitääkin eli rehtiä ja konstailematonta lähiruokaa. Hinta/laatusuhde on ehdottoman paikallaan, laadun voitoksi. Kolmen ruokalajin lounaan sai 21 eurolla. Meillä ei ollut mikään hurja nälkä, joten tyydyimme kukin yhteen ruokalajiin. Sisko herkutteli päivän kuha-annoksella ja minä söin kurpitsakeittoa. Kala-annos kustansi 15 euroa ja keitto kympin. Ihan vertailun vuoksi juttelimme, että söimme ja joimme molemmat valtavan hyvin samalla hinnalla kun "hienommassa" ravintolassa saisi yhden lautasellisen pääruokaa.

Palvelu oli ystävällistä ja saimme juotavat ja leivät eteemme nopeasti, vaikka olimmekin nälkäisinä paikalla 15 minuuttia etujassa virallista lounasaikaa. Juomasta pitääkin mainita ihan erikseen sillä Nokian Pore omenasta oli meille uusi tuttavuus, johon molemmat varauksetta ihastuimme. Aina välillä ovat limonadit sellaisia äklöjä sokerivesiä, mutta Pore oli ihanan raikastasta ja omenaista. Olin jo ostamassa useampaa pulloa kotiin tuliaisiksi, kun muistin että olen junalla... Täytyy täydentää varasto sitten kesällä, kun ei tarvitse kantaa lastia paluumatkalla.

Ruoka aiheutti meidän pöydässämme hetken hiljaisuuden, mitä ei tällä kokoonpanolla kovin usein tapahdu. Kurpitsakeitto oli samettistakin samettisempaa ja kielimousse vei kielen mennessään. Annos oli myös riittävän iso eli nälkä lähti eikä tullut pikaiseen takaisin. Ihania olivat myös pöytäänt tarjoillut leivänpalat - varsinkin Vileen itseleivottu ruisleipä sai aikaan autuaallisia huokauksia.

Viimeistään kuha-annoksen tullessa pöytään katosi ajatus pienestä lounaasta. Sillä lautasellisella jaksoi isommankin ostos- ja muuttokuorman kuljetusreissun. Kaiken lisäksi se oli taivaallisen hyvää. Nahka oli juuri oikealla tavalla rapeaksi paistettua ja suolalla silattua. Kasvikset sulivat suussa ja muusi oli kuin mummin tekemää aikanaan. Ai että mistäkö tiedän ? No, kun minun haarukkani kävi luvallisissa varkaissa siskon lautasella. Pitihän minun nyt tutkia, mikä sen hartaan tauon puhetulvassa aiheutti.

Syömisen aikana katselin, etten ollut ainoa ruokapöydässä kameransa kanssa heiluja. Lähtiessämme jatkamaan matkaa lähipöydästä huikkasikin Sillä sipulin Merituuli, joka oli perheensä kanssa päätynyt samaan pakkaan lounaalle. Pakkohan tuon on olla hyvä lounaspaikka, jos samana lauantaina sieltä löytää kaksi ruokabloggaria herkuttelemassa. Saapa nähdä, montako meitä sitten löytyy ruokapatojen ääreltä, kun viimeistään kesällä palaamme tuonne lounaalle. Sillä ehdottomasti tulemme palaamaan. Tällaisia helmiä löytyy Suomenmaasta ihan liian vähän.

Lounastärskyt @ Gaijin

Tämän viikon tiistaina osuttiin isännän kanssa palavereihin samalle puolelle kaupunkia suurin piirten samaan aikaan, joten heti piti tehdä tärskyt. Farangissa käynti tuossa jokin aika sitten jätti sen verran hyvät makumuistot, että lounastaminen Gaijinin tapaan oli listalla ensimmäisenä vuorossa.

Meillä ei tietenkään ollut pöytävarausta, mikä olisi voinut kääntyä tappioksemme. Onneksi olimme kuitenkin sen verran aikaiseen liikkeellä, että meidät ohjattiin valitsemaan paikka baarin oleskelualueen sohvilta ja saimme kattauksen sinne. Mikäs siinä, mukavat pehmeät sohvat, joihin lysähtää. Pöytä tosin oli vähän matala, mutta ihan hyvin selvittiin.

Palvelu oli muutenkin ystävällistä. Myöskään rytmistä ja ajoituksista minulla ei ole yhtään mitään huomautettavaa. Tietysti kannattaa huomioida, että Gaijin ei ole mikään pikaisen lounaan paikka. Kolmen ruokalajin lounas ottaa oman aikansa. Gaijiniin mennään silloin, kun halutaan rauhallinen nautiskeluhetki keskelle kiireistä päivää, herkullinen lounaspalaveri työntekijöiden hemmotteluksi tai mukava sessio asiakkaan pehmittämiseksi. 

Gaijin ei ole myöskään jokapäiväistä lounasta varten, siitä pitää 29 euroa / kolme ruokalajia huolen. Näin on ainakin meidän budjetillamme. Ruokailukokemus on kuitenkin ihan täysin hintansa väärtti. Eikä tuo ole kallista ollenkaan verrattuna siihen, miten paljon 3 ruokalajista yleensä maksaa, kun illalla käy ulkona syömässä. Siitä puhumattakaan, ettei tarvinnut hankkia lastenvahtia !

Mitä sitten tällä kertaa syötiin ?

Isäntä halusi maistaan päivän Dim Sumin - todennäköisesti osittain sen takia, etten päässyt haarukalla tai syömäpuikoilla sorkkimaan maistiaisia. Ravulla ja mädillä täytetyt nyssykät olivat kuulemma superherkullisia.

Minä olen hurahtanut jo vuosia sitten kevätkääryleisiin kaikissa muodoissaan, joten pitihän Gaijinin versiokin testata. Täytteenä oli lampaanlihaa, joka olikin herkullista. Vähän ihmettelin kuorta. Se oli sen verran paksu ja kova, että ainakin minun taidoillani oli ihan turha edes yrittää syömäpuikoilla. Lisäksi taikina toi minulle jotenkin mieleen ennemminkin ihan tavallisen murotaikinan kuin sen yleisemmän kevätkäärylekuoren eli riisipaperin.

Kastikkeista talon sweetchili vei kielen mennessään. Jos olisin kehdannut, niin olisin juonut loput kiposta suoraan.

Pääruoaksi molempien teki mieli Char Siew Pork & Bok Choy -annosta ja kyllä kannatti. Farangin karamellipossu aiheutti imelyydellään minussa pienen äklöreaktion, mutta tässä annoksessa makeus oli tasapainossa muiden makujen kanssa.

Possua syödessä tuli välillä ikävä veistä, sillä liha ei ollut kypsennetty itsestään murenevaksi vaan vaati pientä työtä. Onnistui tietysti lusikalla ja haarukalla, mutta syömäpuikoilla olisi mennyt kyllä sottaamiseksi. Parasta oli kuitenkin taas kastike - se toi sellaisen ihanan makean huminan riisin ja possun ja kasvisten taustaksi ja kruunasi koko annoksen. Taas teki mieli juoda loput, vaikkei sitä kyllä paljon lautaselle jäänytkään. Kilpaa lusikoimme miehen kanssa riisin päälle.

Jälkiruoat jättivät kasvoille iloiset hymyt. Omenainen Gaijin Apples vei kielen mennessään ja ratisi hampaissa herkullisesti. Omenamantelimoussen täyteläisyys ja omenasorbetin raikkaus täydensivät mukavasti toisiaan. Sain vaivihkaa upotettua lusikkani myös miehen Mango & Mandarin -annokseenkin ja melkein iski annoskateus. Se oli ihanan raikasta ja virkistävää kaikessa makeudessaan. Kateus iski kuitenkin vain melkein sillä minusta oma annokseni sopi paremmin menun päätökseksi. Possu ja omena - tiedättehän... 

Seuraavakin treffipaikka on jo valittu, nimittäin Boulevard Social... Se sopinee mukavasti sarjaan, kun kerran näitä Tomi Björckin ja Matt Wikbergin ravintoloita on lähdetty testaamaan. Sitten saadaankin tehtyä vertailu kaikkien kolmen kesken. Kunhan nyt ensin taas löytyy sopiva väli lisäherkuttelulle :-)