Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 

Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).

Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.

Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kiitoksia taas ihanasta teatteri-illasta Kansallisteatterille 

Jos edellinen teatterikäynti oli runsas ja täynnä kaikenlaisia lisätehosteita ja tekniikkaa, tarjoili tämän vuoden ensimmäinen Bloggariklubi riisuttua ihmissuhdetraamaa tekstin ja näyttelijöiden varassa. Aivan mahtavaa. Tykkäsin.

Ingmar Bergmanin tv-sarjaan / elokuvaan perustuva Kohtauksia eräästä avioliitosta  kertoo Mariannen ja Johanin suhteen kehityksestä noin kymmenen vuoden ajalta. Idylli on kaukana ja draamaa riittää - eihän tuosta muuten kai olisi 2,5h esitystä (sis. väliajan) aikaiseksi saanutkaan.

Minä viihdyin ennakkonäytännön katsomossa. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long saavat luotua välilleen jännitteen, joka pitää ihan viime hetkeen saakka. Vähän tossukka aviomis, joka lähtee etsimään itseään ja stereotyyppinen pikkurouva, joka löytää itsensä. Siinä minun tulkintani näytelmästä - noin pikkuisen yksinkertaistettuna.

Ennen teatterinäytäntöä fiilisteltiin Bloggariklubilla. Illan näytelmän ohjaaja Michael Baran ja lavastaja-pukusuunnittelija Tarja Simone kertoivat työskentelytavastaan ja ajatuksistaan näytelmän osalta.

Näytelmän lavastus onkin hieno. Sitä niin kuin istahtaa pariskunnan olohuoneeseen ja se on ollut tarkoituksenakin. Yleisö kyseli, onko lavastuksen tarkoitus viedä katsojat johonkin tiettyyn aikaan, mutta näin ei kuulemma ole. Enemmänkin oli ajatuksena moneen aikaan sopiva ympäristö, joka kuitenkin hieman heijastaa designiltaan ja esineistöltään myös näytelmän tekoajan teemoja ja ruotsalaista porvarillista sisustustyyliä. Vaikutteita haettiin mm. ruotsalaisista sisustusblogeista.

Minusta huone näyttää hienolta, mutta sisustuselementtien osalta taisi parasta kuitenkin olla päähenkilöiden lukemien kirjojen nimien bongaaminen. Jos oikein silmiä siristelemällä luin, oli joukossa mm. Alice Munroa ja Ibsenin Nukkekoti (johon myös tekstissä viitattiin)...

Mielenkiintoista oli myös seurata näyttelijäntyön rytmitystä. Ilman Bloggariklubin alustusta en ehkä olisi tullut huomanneeksi mm. pukemisen ja puheen rytmittämistä toisen näyttelijän repliikkien kanssa. Sukkahousujen pukeminen tekstirytmityksellä ei liene maailman helpoin juttu. Kaikki ohuiden sukkien kiemuroiden kanssa taistelleet sen voivat kuvitella. Sama juttu syömisen kanssa.

Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long vetävät niin rytmityksen kuin tekstin taidolla. Pitää nostaa hattua kahdelle näyttelijälle, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta ovat lavalla käytännöllisesti katsoen koko ajan. Ei liene ihan kevyttä puuhaa.

Kevyttä ei varmastikaan ole myös kaikkien tunnetilojen luominen. Rakkaus, avioliitto, petos ja kaikki niihin liittyvät tunteet hyökyivät vahvoina. Ne saattoi katsomossa melkein tuntea fyysisinä paineaaltoina. Välillä voimakkuus saavutti jo melkein sietämättömän tason ja hipoi jo naurettavuutta, mutta se kai tämän tarinan käänteissä on tarkoituskin. Ainakaan ei ollut tylsää.

Upea teksti, upeaa näyttelijäntyötä ja tarkasti mietitty ohjaus ja visuaalinen ulkoasu aina päähenkilöiden vaatteiden tarinan etenemistä heijastavia tyylimuutoksia myöten. Nautittavaa teatteria kertakaikkiaan.

Lisäksi kuulimme Bloggariklubilla vähän toisenlaisesta avioliittokuvauksesta eli Laura Mannisen kirjasta Kaikki anteeksi. Kuvaus parisuhdeväkivallalsta ja eräästä avioliitosta sen kurimuksessa kuulosti mielenkiintoiselta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuonna ja useampi mukana olleesta oli sen jo lukenutkin. Itse en ole tullut vielä tarttuneeksi, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Keskustelu itsessään kulki odotetusti teeman mukaisissa kysymyksissä siitä, miksi väkivallan kohde ei lähde pois. Kirjailijalla oli hieno vertaus kattilaan heitetyistä sammakoista, joiden alla tuli pikkuhiljaa kuumentaa veden polttavaksi. Samalla lailla kun sammakot lamautuvat eivätkä huomaa veden muuttumista vaarallisen kuumaksi, jää pahoinpidelty vaimo (tai mies) vaiheittaan pahenevaan suhteeseen loukkuun.

Minua ehkä yllätti eniten se, että Manninen kertoi saaneensa vain vähän negatiivista palautetta kirjastaan. Useinhan kaikki jollain tavalla miestä tai miehiä huonoon valoon laittavat teokset ja tekstit aiheuttavat kummallisen puolustusreaktion ja kaikenmaailman "supermachot" ryhtyvät uhittelemaan. Toivon, että tämä kertoo kyvystä muutokseen ja eri näkökulmien tarkasteluun, mutta pelkään hiljaisuuden johtuvan siitä, etteivät kyseiset tyypit vain lue kirjoja.

Kiitos WSOY mielenkiintoisesta kirjailijavierailusta 

Siskokset Bloggariklubilla ja Kolme sisarta

Bloggariklubi ja ilta teatterissa - mikään ei piristä paremmin rankkaa työviikkoa, varsinkin kun sain siskon seurakseni. Tällä kertaa keskustelu pyöri maailman tilan, selviytymisen sekä dokumenttivarieteen parissa.

Riku ja Tunna olivat kertomassa ajatuksistaan uuden Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Onko lähempänä utopia vai dystopia? Voiko maailma selviytyä hengissä? Keskustelu velloo tietysti suuntaan ja toiseen ja argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.

Itselläni jäi päällimmäisenä mieleen se, miten kehittyvissä maissa ehkä hypätään suoraan maailmaa säästävämpiin vaihtoehtoihin energian ja ruoan osalta ja muutenkin muutoksen heikkoja merkkejä on näkyvissä. Vaan onko muutos tarpeeksi nopeaa, jotta tavoitetaan kriittinen massa vaa'ankielen kallistumiseksi pelastumiseen päin?

Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen puolestaan puhui demokratian tilasta maailmassa ja siitä, miten pitäisi herätellä ihmisiä. Sitä kai tulee tavallaan tekemään myös työn alla oleva Yhdestoista hetki joka edustaa dokumenttiteatteria maailmantilasta varieteemuodossa... Pitänee mennä katsomaan teoksen valmistuttua, jotta ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan.


Kolme sisarta

Keskustelujen jälkeen oli vuorossa Kolme sisarta. Istuimme siskon kanssa toisella rivillä permannolla. En tiedä, oliko kyse paikasta vai mistä, mutta ennen väliaikaa olimme vähän eksyksissä. Syy voi tosiaan olla siinä, että valkokangas oli katsomisen kannalta vähän hankalasti yläreunassa, mutta luulenpa alussa myös olleen vähän liikaa kaikkea.

Paavo Westerbergin tyyliin tuntuu kuuluvan videon ja liikkeen hyödyntäminen teatterikokemuksen luomisessa. Kaikkien aikojen suosikkini on hänen ohjaamansa Mahdolliset maailmat, joka viehätti juuri monipuolisella mediakäytöllään, jolla näytelmään saatiin ihan uutta syvyyttä. Valitettavasti Kolme sisarta eksytti meidät yksityiskohtiin, siirtymiin ja henkilöihin niin, että tunne ja tarina jäivät mediakäytön jalkoihin.

Väliajan jälkeen homma fokusoitui. Tunteet pääsivät pintaan ja vyöryivät katsomoon vaikuttavina aaltoina. Kaipuu jonnekin (vaikka sitten Moskovaan) konkretisoitui, kun sisaret tekevät omat ratkaisunsa elämänsuunnan suhteen. Joku päättää, joku seuraa, joku kokee kohtalonsa. Toisin on rakkauden laita - Se ei seuraa kenenkään suunnitelmaa vaan kutoo lankansa poikittain, ristikkäin ja solmuun, katkaisee kun siltä tuntuu tai tarina vie.

Kolme sisarta on tekstinä minulle vieras. Itse asiassa tämä esitys oli ensi kosketukseni siihen, vaikka Tsehovin novelleja olen kyllä vuosien varrella lukenut ja niistä pitänyt. En siis osaa sanoa, miten uutta tai vanhaa sen käsittely tässä oli. Pidin tavasta, jolla asiat sanottiin tai jätettiin sanomatta ja rytmitettiin keskenään. Eleet, liikkeiden suunta tai asemointi lisäsivät viestin painotusta niin näyttelijöiden välillä kuin yleisöön päin. Asia tuli selväksi tai ainakin sen koki selväksi tulkitsevansa.

Näyttelijät ovat aina upeita Kansallisteatterin ollessa kyseessä. Jotenkin minulle vain kävi hassusti sisarten kanssa. He jäivät tällä kertaa miesten varjoon. Esko Salminen on tietysti ihan omaa luokkaansa vanhana, juoppona sotilaslääkärinä, mutta jotenkin hahmojen erilaisuudesta nousevat jännitteet everstiluutnantti Versinin (Jussi Vatanen) ja kiltin opettaja Kyluginin (Tuomas Tulikorpi) välillä herättelivät miettimään naisten haluja ja intohimoja ohjaavia seikkoja - onhan kyseessä Mashan (Emmi Parviainen) rakastaja ja aviomies. Jotenkin nämä hahmot nousivat minulle mielenkiintoisimmiksi, ehkä sellaisen hiljaisen dramaattisen näyttelijätyön avulla.

Kohtalo toki pilaili myös Irinan (Marja Salo) kosijoiden suhteen. Ottaako kunnollinen mutta vähän mielenkiinnoton ja vakava paroni Tuzenbach (Olavi Uusivirta) vaiko seikkailla hullun lailla käyttäytyvän esikuntakapteeni Soljonyin ( Samuli Niittymäki)seurassa?  Tosin viimeksimainittu oli viety niin äärimmilleen omituiseksi, että varsinaista kilpailuasetelmaa ei kai siinä ollut kuin miesten mielessä - mutta eipä naisilta (Irinalta) oikeastaan lopulta edes kysytty.

Kaikkiaan Kolme sisarta on mielenkiintoinen, niin kuin klassikot yleensä aina, mutta sitä katsomaan mennessä kannattaa miettiä paikka tarkkaan. Tuoli vähän taaempaa tai jopa parvelta saattaa auttaa hahmottamaan kokonaisuutta alusta lähtien.

Lumoava Tainaron

Teatteriliput tarjosi Kansallisteatteri / Bloggariklubi

Kuva: Minna Vuo-Cho

Perjantai-iltana olin väsynyttäkin väsyneempi. Hetken mietin luovuttamista, mutta päätin lopulta olla suostumatta. Työ ei saisi karsia elämyksiä muulta elämän saralta. Hyvin tein. Palasin virkistyneenä, energisoituneena, onnellisena korviin asti hymyillen. Mies sanoi vielä lauantainakin ilahtuneensa olemuksestani ja naurustani metroasemalta noutaessaan.  Sen sai aikaan Tainaron.

Tainaron on paikka jossain. Sen asukkaat muistuttavat hyönteisiä. Heillä  on kuningatar, muodonmuutoksia ja vuorella palavat polttouhrit. Kaupungissa sekoittuvat ihmisten maailmasta aukiot, tornit ja maailmanpyörät hyönteisyhteiskuntien rakenteisiin.

Meille kertoo Tainaronista sinne saapunut tutkia, joka kirjoittaa kirjeitä kokemuksisaan. Lyhyinä kohtauksina ja elämyksinä hän lähettää kuvaa kaupungista, joka on samaan aikaan pelottavan outo ja kiehtova, ystävällinen, mutta kenties vieraalle vaarallinen. Koskaan ei kirjeisiin saavu vastausta.

Kuva: Kansallisteatteri - Kuvaaja : Kastehelmi Korpijaakko 

Mitään en väitä näytelmästä ymmärtäneeni, mutta rakastin kirjeiden tekstin rytmitystä ja vuoropuhelua laulun ja soiton kanssa. Nautin tarinanpätkien luomista kuvista mielessäni, niiden herättämistä ajatuksista rakkaudesta, sen loppumisesta, vieraudesta, tottumisesta, siitä, miten jokainen meistä muuttuu enemmän tai vähemmän nopeasti, kuolemasta.

Isoja teemoja, vähän pelottaviakin teemoja, mutta heräteltyinä niin kevyin hyönteisen siiven sipaisuin, että mielessä lepattelevat ajatukset virkistivät ja vapauttivat. Paine hellitti - huomasin hymyileväni.

Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko 

Lavalla kaksi naista (Kati Outinen tutkijana ja Aino Venna hänen oppaanaan) rytmittävät esityksensä kauniisti polveilevaksi. He ovat yhdessä, vaikkeivat puhu toisilleen. Toinen kirjoittaa (lukee) kirjeitä, toinen laulaa ja soittaa. Kaiken ympärillä surisevat ja vilistävät oikeastaan aika suloiset ötökät.

Kuten aina, on musiikki Kansallisteatterissa tarkoin harkittua ja taitavasti toteutettua. Samoin kuvien ja valojen käyttä osana Tainaronin lavasteita omalta osaltaa kutoo lumouksen verkkoa, johon kiinnittyminen ei harmita laisinkaan. Puvut viittaavat jännästi hyönteisiin olematta kuitenkaan itsestäänselviä.

Leena Krohnin tarina ja teksti (koko esitys perustuu hänen kirjeromaaniinsa Tainaron) vie mukanaan ja maalaa kuvia muutenkin visuaalisesti sykkivän esityksen päälle. En ole Tainaronia lukenut, mutta jotenkin teksti tuntui suoraan kirjasta otetulta, vähän kuin olisi kuunnellut ja katsonut visuaalista äänikirjaa. Onkohan näin ?

 Ihan varmasti tulen kirjan vielä lukemaan. En ymmärrä, miten se on voinut minulta jäädä väliin. Olenhan sen nimeltä kuitenkin tuntenut jo kauan. Ainakin teatterin lavalla se tuntui ihan minun kirjaltani.

En tiedä, mikä tästä näytelmästä teki niin lempeästi herättelevän, mutta tiedän nauttineeni. Menkää ihmeessä katsomaan - minäkin saatan mennä vielä toisen kerran.

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille ihanasta teatteri-illasta. Tämä tuli todelliseen tarpeeseen.  

Lisätietoja ja lippuja : Kansallisteatteri: Tainaron 

Teatterisuunnitelmia ja muuta mukavaa

Olinpa tuossa maanantaina taas Kansallisteatterin Bloggariklubilla. Juha Hurme oli paikalla kertomassa sekä Finlandia-palkinnon voittaneesta Niemi-teoksestaan että Kansallisteatteriin tulossa olevasta Lemminkäinen-näytelmästään. Ai, että oli taas virkistävää kuunnella, kun mielenkiintoinen ajattelija jutustelee.

Samalla kehun itseäni, sillä hiljensin jotain odottavista työtehtävistä mutisevan omatuntoni ja lähdin kuin lähdinkin puoli viideltä töistä. Alan oppia. Maailma ei kaatunut tai asiakas saanut sydänkohtausta, vaikken päivystänytkään ylimääräistä. Minä virkistyn, tulin hyvälle mielelle ja sain energiaa loppuviikon tehtäviin. Ehkä samalla opin jotain.

Piti tietysti heti aloittaa Niemen lukeminen. Suomen historiasta - tai pikemminkin sen maa-alueen historiasta, josta joskus tuli Suomi - kertova kirja osoittautui heti suuremmaksi haasteeksi kuin ennakolta kuvittelin. "Faktoista sommiteltu runoelma" ei varsinaisesti ole vaikeaa luettavaa, mutta se on runsasta ja vaatii keskittymistä. Tovi tuossa tulee menemään, mutta jo nyt tiedän uppoutuvani.

Ei haittaa ajan kuluminen. Lukemisen välissä voi sitten vaikka suunnitella teatteriin menoa. Saimme mukaamme Kansallisteatterin kevään ohjelman ja sitä selatessa tuli sellainen olo, ettei tule olemaan tarjonnan puolesta vaikeaa vetää "kerran kuukaudessa teatteriin" - haastetta, vaikka pelkillä Kansallisteatterin esityksillä. Oman kalenteritilan löytymisestä ei sitten puhutakaan mitään.

Tässä ensi selailulla silmiin osuneita houkutuksia.

Lemminkäinen

Kuva: Kansallisteatteri 

Tätä olenkin menossa katsomaan ja Hurmeen kertoilu vain lisäsi haluani mennä. Teatterikorkeakoululaisten kanssa pidetty kiertue avasi kuulemma konkarin silmät näkemään yhdessä viihtymisen tärkeys. Siksi myös Lemminkäinen jatkaa iltama-perinnettä, vaikka onkin juonellinen ja vahvasti vanhoihin tarinoihin perustuva näytelmä - ja kuitenkin erilainen. Tuskin maltan odottaa.

Mielenkiintoiseksi Lemminkäisen tietysti tekee sekin, että sen aihio on luettavissa Niemestä. Kirjallisessa teoksessa kuulemma uinuu ainakin kolmen teatteriesityksen aihiot. Samoin kuin Hurmeella on työn alla kolme uutta kirjaa. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että kyseessä on alunperinkin useammasta kansantarinasta (tai -runosta) muotoiltu tarina.



Tippukivitapaus

Kuva: Kansallisteatteri 

Tippukivitapaus -  Kävimme tämän jo perheen kanssa katsomassa, mutta kuopuksen silmät loistivat siihen malliin, että ihan vakavissani mietin toista kierrosta. Ehkä tyyliin "vain Toto ja mä"... Lastenmusikaalin jaksaa katsoa aikuinenkin useampaan kertaan. 

Perjantain kunniaksi meillä varmasti taas laulellaan, että "jos sul on hanskat... tytydy, tytydy..."


Julia ja Romeo

Kuva: Kansallisteatteri 

Kyllä kirjoitin nimen oikein päin. Shakespearea taas. Tykkäsimme esikoisen kanssa niin Rikhard III:sta kuin Macbethista, joten pakko kai sitä teinin sivistyssarjaa on jatkaa?

Ensin tosin ei vastaanotto ollut oikein innostunut, kun ehdotin rakkaustarinaa perään jatkoksi, mutta nyt tuli ehdotus takaisin teiniltä itseltään. Voiko äiti sanoa ei, vaikka oikeastaan itse on aina ollut lievästi ärsyyntynyt tarinan rakastavaisiin... Ei sitten niin järjen hiventäkään niillä kakaroilla päässään. Jännä nähdä, miten taipuu teatterissa ja mitä  mielessä liikkuu esityksen jälkeen..


Kangastus 38

Kuva: Kansallisteatteri 

Pidin Kjell Westön kirjasta ja olin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan näytelmästä Bloggariklubilla syksyn puolella. Ihan ehdottomasti haluaisin tämän nähdä. Itse asiassa ajattelin ottaa Keskimmäisen mukaan.

Vähän tosin pohdin, millä tavalla sitä keskustelisi taustasta 13-vuotiaan kanssa. Varmaan pitää vähän valmistella, ettei kaikki mene ohi... tai ettei järkyty mukana olevista rankoistakin teemoista. Vaikka eivät kai pelimaailmoihin tottuneet nuoret nykyään helposta hätkähdä? Teatteri tosin voi tulla iholle vähän eri tavalla. (Ja ennen kuin kukaan siellä vetää hernettä nenään vanhempien vastuuttomuudesta, niin mainittakoon, että meillä vahditaan pelejä aika tarkkaan ja varsinkin niiden ikärajoja...)

Toista maailmansotaa edeltävien -ismien esiinmarssi ja parikymmentä vuotta Kansalaissodan julmuuksista ei kuitenkaan ehkä teinille aukea ilman pohjabriiffiä. Mielenkiintoisia keskusteluja tiedossa siis - poika vaikutti kyllä ihan kiinnostuneelta, kun asiaa varovaisesti tiedustelin.

Mitäs luulette? Pääseekö näillä teatterivuodessa alkuun ? 

Nyt vaan pitäisi sitten niitä lippuja... 

Peppi Pitkätossu ja kielletyt sanat

Lastenteatterin lisäksi Bloggariklubilla keskusteltiin lastenkirjallisuudesta ja erityisesti Peppi Pitkätossun uusista käännöksistä. Suomentaja Kristiina Rikman kävi kertomassa Astrid Lindgrenin syntymän 110-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyistä uusista suomennoksista.

Ensimmäisenä mieleen nousee tietysti kysymys siitä, 

miksi ihmeessä vanhat klassikot pitää suomentaa uudelleen ? 

Syitä uuteen käännökseen on tietysti monia. Kieli muuttuu ajan kuluessa, eikä aiempina vuosina sujuvalta kuulostanut teksti välttämättä tavoita nuorempaa lukijakuntaa. Lisäksi sanojen merkitykset muuttuvat, tai ainakin niiden arvotukset ja niiden aiheuttamat mielikuvat ja reaktiot. Erityisesti jälkimmäinen aiheutti vähän keskusteluakin.

Pepin kielletyt sanat 

Pepistähän me kaikki muistamme hänen isänsä ? Etelämeren neekerien saaren kuninkaan? No, nykyään hänen tiettelinsä ei tietenkään voi enää olla sama. Se on elänyt Hottentottien kuninkaasta nykyiseen Etelämeren kuninkaaseen.

Onko tunnelma ja tuntu termeissä sama ? Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta kaikki me ymmärtänemme sanamuutoksen taustan. Mikä ei alkuperäisenä ilmestymisaikana ollut mitenkään ihmeellistä, on vuosikymmenten varrella muuttunut kielletyksi.

Monet viime vuosisadan alkupuoliskon kirjoista sisältävät nykyarvoille kestämättömiä asenteita ja sanoja (ajatelkaa nyt vaikka Tinttejä). On ymmärrettävää, että erityisesti lapsille suunnatut kirjat halutaan muuttaa lukijoidensa ajan arvojen mukaisiksi, mutta menetetäänkö samalla ehkä jotain historianymmärryksen kannalta tärkeää? En ole ihan varma, onko paras ratkaisu tekstien siistiminen vai pitäisikö mieluummin aiheesta herättää keskustelua myös lasten kanssa? He kun eivät ole tyhmiä ja usein sanojen suhteenkin reagoivat aikuisia huomattavasti tarkemmin.

Samoin jäin miettimään sitä, miten sanojen merkitykset ja arvotukset oikein  muuttuvat. Joku / jotkut päättävät jossain tarkoittaa sanalla jotain pahaa - tai toinen väestönosa päättää loukkaantua jonkin tietyn termin käytöstä. Vähitellen sana saa "huonon maineen" ja kieltä korrektisti (yleisesti ottaen) käyttävät ihmisetkin alkavat sitä välttämään tai pelkäävät uuden tarkoituksen aiheuttamia väärinkäsityksiä.

Onhan näitä esimerkkejä. Juuri tässä yhtenä päivänä juttelimme lasten kanssa, miten Retu ei tietyissä koulupiireissä enää olekaan Retu Kivinen... tai miten Yrjö muuttui jotenkin ikäväksi assosiaatioiltaan (minun isoisäni oli Yrjö). Nuoret ovat luovia sanamerkityksiä luodessaan ja muuttaessaan ja suurin piirtein joka koululla on omat termistönsä, joista osa sitten päätyy laajempaankin käyttöön.

Mitä jos? 

Mieleeni juolahti voisiko sanan merkitystä kääntää myös toisinpäin? Mitä jos ihmiset päättäisivät, että nyt pahoina pidetyt sanat ovatkin kohteliaisuuksia? Voisiko tuota tehdä tietoisesti? Paljonko ihmisiä pitäisi saada mukaan, jotta merkitys muuttuisi? En tiedä, pystyisikö tuota tekemään tietoisesti, vai onko sanojen suunta aina vain negatiiviseen (ja mitä se taas kertonee ihmiskunnasta?).

Toisinaan tuntuu, että tietyillä sanoilla on jo liian vahva merkitys ja poliittinen korrektius kahlehtivaa ja välillä vähän ylilyönteihin taipuvaa. Sellainen käväisi mielessä, kun luin artikkelia asiakkaan tekemästä valituksesta sillä perustella, että kirjastossa luettiin Peppiä - juurikin noiden tiettyjen sanojen takia. Eikö olisi kannattanut ennemminkin mennä kysymään, keskustellaanko aiheesta ja miksi sanat eivät ehkä sovi lasten suuhun nykypäivänä? Sanojen voima on minusta nille antamissamme tulkinnoissa ja niiden käytön takana olevassa tarkoituksessa, ei kirjainyhdistelmässä itsessään.

Uusien sukupolvien Peppi 

Onneksi Pepissä on kielellä ilottelua edelleenkin. Peppi on myös edelleen riemastuttavan omanlaisensa reipas oman tiensä kulkija, vaikka toki hahmona myös hieman haikea. Onhan pieni tyttö selviytymässä maailmassa yksinään vähän surullinenkin hahmo, kuten Kristiina Rikman meille kertoi Peppiä tulkitsevansa.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet ja kolmaskin on tulossa keväällä. Kokeneella kääntäjällä ei kauan nokka tuhise käännösten parissa. On oikeastaan aika kiehtovaa miettiä, miten suomentaja kykenee vaihtamaan tyyliä Alice Munrosta, Donna Leonista ja Charles Bukowskista John Irvingiin ja Astrid Lindgreniin.  Luulisi olevan vaikeaa löytää tunnelma ja kielen poljento, mutta tottahan ammattilainen siitä selviää.

Joka tapauksessa Pepin tie uusien sukupolvien sydämeen lienee turvattu. Taidan kokeilla uppoaako meillä kuopukseen. Tällä kertaa haen kirjan kirjastosta, sillä Kristiina Rikman mainitsi jotain, jota en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi. Suomentaja saa myytävistä kirjoista kertapalkkion, mutta kirjaston kirjoista käytön mukaan. Mitä enemmän lainataan, sitä varmemmin saamme siis nauttia laadukkaista käännöksistä tulevaisuudessakin (?).

Mahtimummo päätäi Väätäinen Bloggariklubilla eli Tippukivitapaus

Nyt tarjoaa Kansallisteatteri herkkua lapsiperheille. Marraskuun 22. päivä on ensi-illassa lastenmusikaali Tippukivitapaus - Teatteria lapsille, suurella näyttämöllä ja suurella sydämellä. 

On aivan mahtavaa, miten lapsiin panostetaan Kansallisteatterissa. Nukketeatterin lisäksi tuodaan suuren luokan elämys myös teatterin päänäyttämölle.

Nyt on meidän vanhempien vuoro pitää huoli siitä, että tarjonta myös hyödynnetään ja saavuttaa kohdeyleisönsä. 

Sydämellisyys oli isosti mukana myös alkuviikon Bloggariklubilla. 

Siellä on aina kivaa, mutta tällä kertaa sekä aihe että sen mukaiset tarjoilut (nakkeja ja ranskalaisia!) loivat heti mahtavan tunnelman, jonka vieraat sitten nostivat vähintäänkin kattoon. 

Saimme seuraksemme Tippukivitapauksen runottelun kirjoittaneen (ja teatteriversion ohjaavan) Laura Ruohosen sekä Mahtimummo päätäi Väätäisen eli Seela Sellan (!). Samalla saimme maistiaisia Tippukivitapauksesta sekä yhden eksklusiivisen esityksenkin, jonka "ilkeä ohjaaja" kuulemma meni leikkaamaan pois lopullisesta versiosta. 

Oli hauska seurata ohjaajan ja näyttelijän välistä yhteyttä. Toki siinä vähän naljailtiin, mutta selvästi takana on pitkäaikainen ja lämminhenkinen yhteistyö. Molemmat myös hehkuttivat lastenteatterin tärkeyttä ja sen tekemisen ihanuutta. "Lapset ovat yleisönä ihan paras" - Lapset kun ovat välittömiä ja avoimia. Palaute tulee heti! 

Tippukivitapaus onkin varmasti lasten mieleen. Riimittelyä, vessasanoja runoihin piiloteltuina ja menevää musiikkia tarinan muodossa. Mitä muuta voisi toivoa ? Seela Sellan meille lukema runo sen jo näyttää - tänne on ihan pakko viedä meidän Toto 6v. sekä tietysti myös isoveljensä. Musikaali käy kaikille ja riimittelystä nauttivat vanhemmatkin! 

Me lupaamme antaa lapsille luvan riemuita ja nauraa itsekin mukana. Kuulimme nimittäin anekdootin näytöksestä, jolloin oli harvinaisen paljon isiä lastensa kanssa teatterissa. 

Lapset oli selvästi komennettu käyttäytymään rauhallisesti ja hillitysti, mikä toimikin tiettyyn pisteeseen - siis siihen, kun näyttelijäkaarti päätti saada yleisön mukaansa. Yhteislaulupyyntöä toistettiin ja toistettiin ja toistettiin... siihen pisteeseen saakka, että isätkin tajusivat osallistua. Siitä se riemu sitten ratkesi. 

Tässä kohtaa on ihan pakko mainita ihailuni Seela Sellaa kohtaan. Hänellä on aivan huikea karisma, energia ja kyky heittäytyä. Minä menen katsomaaan Tippukivitapauksen jo ihan senkin takia, että haluan nähdä Mahtimummon lavalla. Toivon totisesti olevani edes pikkuisen samanlainen kasikymppisenä! 

Laura Ruohosen Tippukivitapaus on tarina pienestä pavusta, joka haluaa kadota ja joutuu seikkailuun. Tarjolla on teatterielämyksen lisäksi myös kirja sekä näyttelijöiden äänittämä levy näytelmän musiikkia. Pitänee hankkia kaikki mahdollinen rekvisiitta jouluksi. Kirjaakaan en ole vielä lukenut, kun säästän sitä teatterivalmistautumiseen lasten kanssa. Tuskin maltan odottaa! 

Kiitos taas Bloggariklubin järjestäjille. Ihan mahtava ilta. 

Pian vielä juttua Pepistäkin!  

Kuukauden teatteri eli Bloggariklubi & Canth

Bloggariklubi pani taas parastaan. Pääsimme kuuntelemaan peräti kahta mielenkiintoista esitystä. 

Valosuunnittelija Kalle Ropponen edusti illan ensi-iltanäytelmän työryhmää ja kirjailija Riku Korhonen kertoili Emme enää usko pahaan -teoksensa taustoista. Tuolloin emme me bloggarit vielä tienneet, oliko Finlandia-palkinto osunut kohdalle (ei ollut tällä kertaa), mikä loi sekin pientä jännitystä keskuudessamme.

Molemmat haastateltavat olivat karismaattisia kertojia, vaikkakin hyvin erilaisia. Eläväinen Kalle Ropponen antoi aktiiviset tekijän vaikutelman ja kertoikin olevansa "taiteen käsityöläinen", jolla freelancerina on täysi ja kiireinen aikataulu. Riku Korhonen pohdiskeli lapsuuden vaikutuksia kirjan miljööseen ja näin vanhana turkulaisena sitä kuunteli Ispoisten rannasta mielenkiinnolla, vaikka itse "toispuolelt' jokkee" kotoisin olenkin. Sitä paitsi - minäkin muistan sen Aku Ankan Lentävän hollantilaisen! Kuten varmaan ikäpolvemme kaikki lapset.

En nyt lähde tähän sen kummemmin haastatteluja summeeraamaan. Bloggariklubi on kovasti ajan hermolla ja livestreamaa haastattelut eli Kansallisteatterin FB-sivuilta pääsee katsomaan tallennukset. Suosittelen!
(Jaoin myös blogin FB-sivulla, jos sieltä löytyy helpommin)

Oli hienoa kuulla valosuunittelijan ajatuksia siitä, miten hän on pyrkinyt valoilla erottelemaan Canth-näytelmän eri tasoja ja aikajanoja. Osasi aivan eri tavalla katsoa näytelmää ja täytyy todeta, että valot olivat upeat. Varsinkin varjojen käyttö loi omaa dramatiikkaa ja välillä jopa unenomaista (painajaismaista?) tunnelmaa. Niiden avulla erot näytelmäkohtausten, ajan ja paikan välillä korostuivat. Muutenkin Canth oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ensi-ilta.

Kalle Ropponen meitä jo varoitteli haastattelussa, ettei pidä odottaa kertovaa elämäkertaa vaan enemmänkin taiteilijan sielunelämän ja teosten kehitystarinaa. Sellainen lavalla olikin.

Toki lavalta löytyivät myös Minna, hänen perheensä ja tuttavapiirinsä sekä elämän suurimmat käänteet. Kaikki tuntevat Minna Canthin nimeltä ja tietävät hänen olleen 1800-luvun kenties vaikkutusvaltaisin suomalainen nainen - naisten aseman ja alemman yhteiskuntaluokan puolustaja - sosialistiksi sanoivat aikalaiset, mikä aiheutti myös paheksuntaa kovinkin vanhoillisessa ympäristössä. Varsinkin pappismiehet "vaihtoivat toiselle puolelle katua" vastaantullessaan, kun kuvaukset eutanasiasta, lapsensurmasta ja naisen epätoivosta kävivät liian rankoiksi käsitellä.

Myönnän myös omien tietojeni Minna Canthista olleen varsin hataralla pohjalla yksityiskohtien suhteen. Siksi onkin hyvä, että käsiohjelmassa kerrotaan tarkemmin niin Canthista kuin hänen ympärillään vaikuttaneista henkilöistäkin.

Ida Aalberg, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja muut ajan tutut nimet vilahtelevat myös näytelmässä. Oli jännittävää nähdä tulkintoja ajasta, sen arvoista ja aatteista Canthin näytelmien kautta. Viimeksi aikakausi ja sen ihmiset (Minna Canth mukaanlukien) tulivat minulla vastaan lukemassani Juhani Ahon elämäkerrassa. Aika samanlaiselta näytii, mutta lavalta huokui myös epäkohtien rankka kuvaus ja sen aiheuttama, välillä rajukin, reaktio aikalaisissa. Lopputulos oli varmasti vaikuttavampi kuin puhtaasti elämäkerrallinen tarina olisi ollut.

Pidin näytelmän tavasta tuoda ihminen ja aikakausi esille yhden henkilön taiteen kautta. Samalla sai rautaisannoksen suomalaista kulttuurihistoriaa. Runsas näytelmäkatkelmien käyttö ja nimenoaan taiteeseen vaikuttavien tapahtumien esittäminen tarinan sijaan loivat kuitenkin myös pientä rytmihäiriötä teatterikokemukseen. Varsinkin ennen väliaikaa tuntui "flow" olevan jotenkin kadoksissa ja näytelmä eteni hieman töksähdellen kohtauksesta ja teoksesta toiseen. Olo oli kuin kevyttä kengurubensaa tankanneessa kuplavolkkarissa.

Toki pieni hapuilu saattoi johtua ensi-iltatilanteesta. Sitähän aina sanotaan, että näytelmä löytää uomansa vasta muutaman varsinaisen esityksen jälkeen, kun näyttelijät solahtavat tosissaan rooleihinsa. Uskoisin silloin myös muutamaan kertaa kuultujen tekstitakertelujen katoavan. Ensi-iltanakin väliajan jälkeen tuntui rytmi löytyvän ja kohtaukset soljuivat kauniina virtana. Myönnän pyyhkineeni myös kyyneleitä.

Näyttelijöistä erityisesti mieleeni jäi tietysti Cécile Orblinin Canth, joka on lavalla kai käytännössä melkein koko ajan. Myös Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Jussi Lehtonen Niilo Salana nousivat esille miehisessä herkkyydessään.

Lavasteiden yksinkertaisuus oli hämäävää, sillä rakenteiden korkeuseroilla ja hyödyntämällä myös katsomon puolta luotiin perspektiiviä sekä ajan että paikan vaihteluille. Tarinan kerroksellisuus korostui hyvinkin konkreettisin keinoin henkilöhahmojan asettelun ja korkeuserojen kautta. Syntyi jännittäviä kuvioita ihmissuhteista pelkästään sijoittelulla. Valon osuudesta kohtausten erilaistamisessa jo mainitsinkin.

Sisällöllisesti Canth on niin rikas näytelmä, ettei sitä oikein yhden katsomiskerran jälkeen edes kykene kunnolla jäsentämään. Näyttämöltä mukaan tarttui huikea määrä kamppailua taiteen ja yhteiskunnallisen muutoksen vuoksi, rajua tunteenpaloa ja intohimoja, sekä kuva naisesta, joka ei halunnut tehdä kompromisseja halussaan saada heikompien ääni kuuluviin teatterilavoilla.

Lavalta löytyy myös erään aikakauden Suomi, josta oppimalla voi saada perspektiiviä tähän päivään. Upea kuvaus pienen kansan kipuilusta kohti itsenäisyyttä kielitaisteluineen ja poliittisine haasteineen. Taisi Suomen juhlavuosi Canthin myötä ottaa varaslähdön jo marraskuussa.

Lisää tietoa näytelmästä löytyy täältä.

Kiitos elämyksestä Bloggariklubille! 

Bloggariklubi Just Filming

Bloggarin viikko 

Onpas ollut mielenkiintoinen viikko. Töissä pärähti projekti tosissaan liikkeelle ja muutenkin on vipinää. Lisäksi peräti kahdelle peräkkäisellä illalle osui mielenkiintoisia blogijuttuja. Ensin kävin Nelkytplusblogilaisten kanssa maistelemassa Rosson "Melkein jouluisen menuun", josta pian lisää ruokablogin puolella. Keskiviikkona oli sitten vuorossa hengenravintoa, kun bloggaajat kokoontuivat "salakerhoonsa" (Kristian Smedsin tulkinta tilaisuudesta).

Mitä siellä salakerhossa sitten tehdään? No, tällä kertaa kuunneltiin ensin tarinaa Hanna Weseliuksen Alma!-kirjasta. Se on minulla kesken, joten ei siitä sitten sen enempää (vielä)

Minulle pääasiana oli tuossa illassa teatteri. Ohjelmassa oli "just filming" eli Kristian Smedsin ohjaus kahdelle näyttelijälle ja muutamalle avustajalle. Lavalta vyörysi musiikkia, huutoa, tanssia, hiljaisuutta, elokuvaa, popcornia, kolmea kieltä ja leimuavia tunteita laidasta laitaan suurimmaksi osaksi kai aika hämmentyneiden katsojien silmille.

Teatterianalyysiä?

Kun en ole sen paremmin kirjallisuuteen kuin teatteritaiteeseenkaan mitään varsinaista koulutusta saanut, niin syvälliset analyysit rakenteista, näyttelemisen tasosta ja tehokeinoista eivät kuulu tapoihini. Minä menen "mutulla".

Hyvä niin, väitän. Eikös teatteria tehdäkin juuri meille tavallisille ihmisille? Vai? 

Minusta teatterin pitää herättää sekä ajatuksia että tunteita. Mikäli salista lähtee ulos aivoihin kirjoitettuna "ihan kiva" eivät näyttelijät ja ohjaaja ole onnistuneet.

Hyvän teatteriesityksen jälkeen sitä voi olla virkistäytynyt kuin paremmankin Spa-käynnin jäljiltä. Silloin ainakin minun kohdallani on kyseessä hyvä tarina, liikuttava, naurattava ja ennen kaikkea onnellisuuden tunteen jälkeensä jättävä. Vaikka olisikin tragedia.

Toisella kerralla ovesta kävelee hämmentynyt nainen. "Ymmärsinkö minä tästä mitään" "Oliko minun tarkoitus ymmärtää" "Miksi?Mitä jos? Olisiko kuitenkin...?" Eikä tämä kokemus ole yhtään huonompi. Itse asiassa vaikutus kestää kauemmin - uusia oivalluksia pulpahtelee joskus viikkojenkin päästä.

Arvatkaapa kummasta oli kyse tällä kertaa?

Kuva: Kansallisteatterin kokoelmista 

Just Filming 

Kiertelen ja kiemurtelen tässä itsekseni, kuten joku jo taisi huomata. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa sillä tämä esitys herätti tunteita ja ajatuksia monessa kerroksessa. Lavalla mies ja nainen kohtasivat, erosivat ja kohtasivat taas - ilman mitään sen suurempaa kehystarinaa. Mitä nyt näyteltiin ja oltiin näyttelijöitä - puhuttiin elokuvista, katsottiin elokuvia ja oltiin niissä mukana. Filmattiin  ja "filmattiin" Olen suurin piirtein ohjaajan kanssa samaa ikäluokkaa, joten filmattiin-sanan koulunpihamerkitys aukeaa omalla tavallaan. En tiedä, mitä nykynuoret tuosta tuumaisivat.

Annamária Láng ja Johan Ulfsak täyttävät Willensaunan lavan kokonaan. Ei tarvitse edes puhua ja tunne välittyy. Se välittyy myös vaikka puhetta pulppuaisi kielellä, jota en ymmärrä. Sitä vain hätkähti hetkeksi "Apua, meneekö jotain ohi?" Sitten tajusi, ettei kieltä välttämättä tarvitse.  Tietyt asiat kai vain ovat eleinäkin aika universaaleja.

Lavalla perinteisiksi koetut roolit kiepsahtavat välillä nurinpäin. Miltä tuntuu, kun miehen iskuyritys päätyykin naisen agressiiviseen lähentelyyn. Hätkähditkö? Tekikö mieli käskeä rauhoittumaan? Kummalle?
Jäin myös pohtimaan, olenko ihan tylsä keski-ikäinen nainen, kun edessäni näytellään kahden aikuisen välistä rajuhkoa eroottista kohtausta ja minulla on päällimmäisenä mielessä, miksi ihmeessä pitää kekkaloida ja miten mikrofonin nauha liittyy alushousuihin - tai siis, onhan tuosta kautta aikojen ollut jo kaikenlaisia tulkintoja. Siksi ehkä jäinkin kliseeseen kiinni.

Jos etsii perinteistä juonellista teatteria, kannattaa mieluummin mennä katsomaan vaikka vuoden lopussa ohjelmistoon tuleva Rikhard III. Jos haluaa nähdä esityksen, joka jää mieleen elämään ja antaa ajattelemisen aihetta vielä katsomosta poistuttaessa, on just filming oivat vaihtoehto.
Taitavat näyttelijät antavat mennä ja tarinasta voi kukin rakentaa oman tulkintansa.


Esityksen jälkeen

Emme lähteneet suoraan kotiin. Meillä oli ilo ja kunnia tavata näytelmän ohjaaja Kristian Smeds.

On siinä vilkkusilmä mieheksi. Sitä voisi kuvitella tunnetun ohjaajan olevan vähän etäinen ja katselevan bloggaajiakin vähän silleen ylhäältäpäin, mutta ei laisinkaan. Meillä oli valtavan hauska juttuhetki ja tarinoita ohjaajalla riitti. Keskustelu lainehti suuntaan ja toiseen.

Kuulimme mm. Smedsin ajatuksia siitä, miten tekee hyvää saada Suomen Kansallisteatterin lavalle esitys, jonka päänäyttelijät eivät ole suomalaisia. Eroakin näyttelijöissä kuulemma on. Virolaisen ja unkarilaisen näyttelijän luontainen rytmi on kuulemma suomalaista kiivaampi, jolloin ohjaajan tehtävänä hidastaa tahtia. Taidan tavallaan ymmärtää, mistä on kyse. En ole itse ehkä kovin perinteinen hidas hämäläinen, mutta silti on runsaan 20 vuoden aikana välillä hengästyttänyt miehen matkassa. Olemisen kellotaajuudessa ja varsinkin ilmaisun rytmissä on eroa

Maanläheinen kalastusta ja moottoripyöräilyä harrastava ohjaaja osoittutui hurmaavaksi mieheksi, joka osasi ottaa yleisönsä. Ohjaaja (tai näyttelijöiden) tapaaminen esityksen yhteydessä antaa aina oman vaikutuksensa kokemukseen. Olen Smedsin kanssa samaa mieltä siitä, että yleisö tekee esityksestä joka kerran erilaisen. Jokainen yksilö kokee sen myös omalla tavallaan, omaa historiaansa pohjautuen. Minut vei jo alun savu (hieman turhankin runsas siellä, missä istuin) suoraan nuoruuden yökerhobiletykseen. Se taisi ehkä värittää kokemusta näytelmästä.

Myös itse esityksen jälkeiset seikat vaikuttavat kokemukseen. Oli hienoa kuulla ohjaajan ajatuksia näytelmästä, näyttelijöistä ja teatterista / elämästä yleensä. Tuli uusi taso teattterielämyksen jättämään jälkeen ja uuttaa pohjaa seuraavalle. Kiitos!

Olipa kerran minä...

Teatterivuoteni päättyi mukavasti Bloggariklubin (kiitos Kansallisteatteri, Tammi, WSOY, Johnny Kniga) glögitilaisuuteen. Kaksi ohjaajaa ja kaksi kirjailijaa ja päälle teatterinäytäntönä juuri ensi-iltansa saanut Olipa kerran minä.

Vuoden päätteeksi sai mukavasti esimakua tulevasta eli Paavo Westerberg oli kertomassa Mahdolliset maailmat-teoksensa taustoista. Näytelmä näytelmäkirjailijasta ja erään lapsen tarina saa ensi-iltansa helmikuussa ja päätyi, tietysti, katsottavien listalleni suoraa päätä. Ajatus siitä, miten luomme itsemme joka päivä omilla valinnoillamme on kiehtova. Mitä jos valitsisimme toisin ? Mitä jos olisimme valinneet toisin? Hauskasti keskustelussa toistui myös Mihail Siskinin Kirjamessuilla esiin nostama teema: Kirjailija kirjoittaa, mutta lukijat päättävät, mikä teos jää elämään. Klassikot syntyvät loppujen lopuksi jossain ihan muualla kuin kirjailijoiden kammioissa. Vasta jälkipolvien reaktio (tai sen puuttuminen) määrittää kirjan kohtalon.

Sitten Miina Supinen kertoi romaanistaan Mantelimaa (nappasin luettavaksi, tietenkin) ja Hannu Mäkelä tarinoi elämäkertateoksestaan. Mäkelä tuntuu olevan varsin mielenkiintoinen persoona. Hänen asenteensa on sellainen hitusen humoristinen ja ironinen, mutta kuitenkin jännällä tavalla itsetietoinen. Aloitin heti lukemaan hänen kirjaansa Otavan aika ja sama tuntuu siinäkin toistuvan, noin muutaman ensimmäisen luvun perusteella arvioituna.

Heini Junkkaala 
Olipa kerran minä - narsistin kootut totuudet 
Ohjaaja Milja Sarkola 

Juuri ennen Pienen näyttämön puolelle siirtymistä, kuulimme myös Milja Sarkolan ajatuksia illan näytelmästä. Heini Junkkaalan kirjoittama Olipa kerran minä on kertomus narsismista narsistin näkökulmasta. Kyvyttömyys empatiaan ja pohjimmainen epävarmuus heijastuvat näytelmän kaikkiin hahmoihin. Itse asiassa hahmot ovat tavallaan saman henkilön (narsistin) eri puolia, jotka peilin lailla joutuvat vastakkain eri tilanteissa.

Minna Haapkylä kehyskertomuksen kirjailijana on juuri niin ristiriitainen kuin voisi narsistilta olettaakin. Hän on taitava, mutta jotenkin välillä tuntui hänen roolihahmonsa kauhean tutulta, ehkä kahdestakin syystä. Haapkylän ääni ja puhetyyli ovat persoonallisia ja joissain kohdin mieleeni assosioituvat jotkin toiset roolit. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Toisaalta kirjailijan puheet saivat välillä mieleeni kysymyksen, onko osa niistä kirjoitettu suoraan Haapkylälle? Tuntui siltä, että hän  henkilökohtaisesti nauroi osalle julkisuuden kommenteista tosielämän avioero- ja suhdekohustaan. Tiedä tuosta sitten.

Katja Küttnerin esittämä ystävä oli vivahteikas ja pidin hänen tavastaa taustoittaa kirjailijaa, mutta silti tuoda oma dimensionsa näytelmään. Jessica Grabowskyn vaimo/äiti oli varsin virtuoosimainen ja muutokset rytmityksessä mestarillisia. Hän näytteli juuri sopivasti yli. Lopputulos oli kärjistynyt, mutta todellisen tuntuinen.. Luulen jokaisesta naisesta löytyvän pienen "marttyyrin" - oma itsekkyydenlajinsa sekin. Naiset yleensäkin dominoivat lavaa sekä uhrina että "vainoojana", ehkä vähän tarkoituksellisestikin.

Kuten huomaatte, ajatukseni vähän harhailivat näytelmän aikana. Jotenkin en nyt saanut juonesta kiinni. Kirjailija ja hänen ystävänsä ovat mielenkiintoisia hahmoja. Narsismin ilmentymät kävivät kyllä selviksi kuvattujen tilanteiden kautta. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka oli kiinnostavaa ja dialogi nokkelaakin, mutta minulle tämä näytelmä nyt valitettavasti jäi sarjaksi yksittäisiä kohtauksia. Kokonaisuus katosi minulta jonnekin ja jäljelle jäi vain epämääräinen paha olo.

Näytelmä oli pitkä (2h45min) eli olisi varmasti hyötynyt jonkinlaisesta tiivistämisestä. Väliajan jälkeen putosin ihan kokonaan, vaikka homo-juontajan kliseisyys vielä naurattikin. Lavalta löytyvä Jeesus sai vähän tuhahtamaan, että taasko.

Minulta Olipa kerran minä meni ohi, mutta väliaikakeskusteluissa ja muutenkin huomasin,että näytelmä jakoi yleisönsä aika tarkkaan kahtia. Oli niitä, jotka tykkäsivät ja mitä ilmeisimmin saivat irti paljonkin analysoitavaa kohtauksista. Heihin kolahti. Sitten oli näitä minunkaltaisiani, jotka olivat koko ajan pikkuisen hämmentyneitä ja pienistä kirkkaista hetkistä huolimatta päätyivät pysymään eksyksissä loppuun saakka.

Mielipiteiden jakaminen on yleensä hyvän esityksen merkki, Silloin se on ainakin vaikuttanut jotenkin yleisöönsä. Kannattanee siis mennä itse katsomaan, jos haluaa tietää oman ryhmänsä.

Muita kirjoituksia näytelmästä
Kujerruksia
Teatterikärpäsen puraisuja

Kiitokset Bloggariklubille illasta - toivottavasti nähdään taas ensi vuonna! 

Bloggariklubilla Kansallisteatterissa ja Alli Jukolan tarina

Luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön jo viime vuoden puolella. En oikein päässyt sisälle moniäänisen romaanin nuorempien hahmojen nahkoihin, mutta Alli Jukolasta pidin todella paljon. Kun nyt tuli mahdollisuus viettää maanantai-iltaa ensin Kansallisteatterin Lavaklubilla kirjailijoita ja teatteriväkeä kuunnellen ja perään istahtaa Willensaunaan kuuntelemaan Alli Jukolan tarinaa, oli ihan pakko osallistua.

Kansallisteatterin Lavaklubilla pääsimme nauttimaan useammankin kirjailijan kirjajutustelusta. (Näistä ja kasvaneen lukupinon kirjoista lisää joskus toiste). Lisäksi Hannu-Pekka Björkman luki meille eksklusiivisen näytteen Minna Leinon dramatisoimasta, syksyn ohjelmistoon tulevasta näytelmästä. Ote kuulosti hauskalta ja jotenkin jännästi julmalta. Odotettavaa siis.

i

Illan teemaan liittyen Mika Myllyaho ja Riina Katajavuori kertoivat siitä, miten Wenla Männistön yli 30 henkilöhahmon kudelma päätyi monologiksi. Metodina oli näyttämöllä kokeilu. Mika Myllyaho kertoi olevansa ennemminkin lavakokeilun kautta ratkaisuihin päätyvä kuin kirjallisesti asioita analysoiva teatterintekijä. "Pimennossa pitivät", kommentoi Riina Katajavuori metodin läpinäkyvyyttä kirjailijalle, joka säännöllisesti soitteli tekstinäytteiden perään.

Kysyin, miksi tarinan kertojaksi lavalla päätyi nimenomaan Alli Jukola. Onhan tarinassa monia muita, vahvempiakin hahmoja. Mika Myllyaho totesi: "Kai se on niin, että valintaan vaikuttaa se, mistä itse pitää eniten." Lisäksi hän sanoi pienen pojan isänä ehkä samaistuvansa poikiensa touhuja pilvenreunalta seuraavaan äitiin. Tuon tunnistan itsestänikin. Minäkin koin Alli Jukolan kaikkein läheisimmäksi kirjan hahmoista, ehkä juurikin omien poikieni vuoksi... niin, ja siksi kai myös, että lienee pakko myöntää jo olevani nuorten kohkaamiseen lähinnä kyllästyvä keski-ikäistynyt nainen,

Kaikesta tätimarmatuksestani huolimatta olisi varmasti mielenkiintoista päästä seuraamaan myös nuorten Wenla Männistöstä valmistelemaa näytelmää ja kuulosti Riina Katajavuoren romaanistaan valmisteleva kuunnelmakin (14 roolia) varsin houkuttelevalta.

Alli Jukolan tarina - Kansallisteatterin Willensauna
Alli Jukolana Paula Siimes, Juhona Samuli Laiho 

Maanantai-iltana kuitenkin vietin tunnin seuraten Alli Jukolan tarinaa. Kauemminkin tuota olisi jaksanut kuunnella. Paula Siimes piti lavan suvereenisti hallussaan. Hän oli juurikin niin juureva, vähän naiivi Alli, jollaiseksi hänet Wenla Männistö-kirjassa kuvittelinkin. Jotenkin Alli vain ajelehti elämässään eteenpäin, mutta yritti kuitenkin suurella sydämellä parhaansa.

Pidin vähäeleisestä lavastuksesta. Tosin minun kesti jonkin aikaa tajuta, että kuutioiden seiniin heijastettiin kuvia ja videota. Katsomon oikeasta reunasta niitä ei oikein nähnyt kuin hivenen kurkottamalla. Eniten pidin mukeista - ne heijastivat niin konkreettisesti poikien olemuksia, niiden hellä käsittely äidin huolta pojistaan. Myös meidän keittiönkaapistamme löytyy kunkin pojan itselleen valitsema muki. Jokainen niistä on omistajansa näköinen.

Musiikilla on näytelmässä tärkeä rooli. Samuli Laiho on säveltänyt kirjasta löytyviä runoja monologin tueksi. Ne sopivat tarinaan hyvin. En tosiaankaan ole musiikintuntija, mutta taas kerran jäin miettimään, millainen ero on laulamisella ja teatterilaulamisella? Johtuuko se miljööstä ja laulua ympäröivästä tarinasta? Vai onko kyseessä jonkinlainen laulutekninen ero näyttelijöillä? Laulun rytmitys? Jotenkin laulut vain kuulostavat teatterinäyttämöltä jotenkin erilaisilta, jotenkin enemmän kertomiselta kuin varsinaiselta laululta. Onko kukaan muu kokenut samaa? Toki kyseessä voi vain olla oma mielikuvitukseni ja näytelmään eläytymisenikin.

Alli Jukolan tarina liikuttaa ja naurattaa. Yleisö hörähteli moneen kertaan sekä veljesten perhe-elämän muistoille että Allin kommenteille heidän nykytoilailuistaan. Sitä mietin, millaisena Allin kertomuksen kokevat ne, jotka Riina Katajavuoren romaania eivät ole lukeneet. Minä tunsin romaanin antavan tarinaan syvyyttä ja rikastavan sitä, mutta monologin kuitenkin jäävän vähän kirjan monopolvisen kudelman varjoon. Ehkä kokemus olisi suoraviivaisempi ja jotenkin puhtaampi, jos siirtyy teatteriin suoraan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Linkit klassikkoon voivat pysyä aidompina, kun ei ole Wenla Männistön luomaa savuverhoa välissä. En voi tietää, kun en osaa aktiivista unohtamista tarpeeksi hyvin. Olisi kiva kuulla/lukea jonkun aidosti tuon kokeneen ajatuksia asiasta.

Tunti on lyhyt aika kertoa kokonaisen romaanin tarina, mutta hyvin kaari kantoi. Tunti on myös juurikin arki-iltaan sopiva kulttuurivirkistäytymisen pituus - kannattaa pitää mielessä, kun sopiva kulttuurinnälkä iskee! Alli Jukolan tarinan jälkeen lähtee teatterista mietteissään, mutta energiaa saaneena.


Kiitokset mahtavasta illasta Kansallisteatterille, Tammelle, WSOY:lle ja Johnny Knigalle
Bloggariklubi on huippujuttu. 


Bloggariklubista ja Alli Jukolan tarinasta on kirjoitettu myös jo ainakin Kirsin Kirjanurkassa ja Lukupino-blogissa ja Kujerruksia-blogissa