Kirjojen Suomi 2016 : Ilkka Remes ja Kiirastuli

Tästä se lähtee! Kirjojen Suomi - kirjallisuushankkeen ensimmäinen kirja on käsittelyssä.
Meitä on 5 kirjabloggaajaa, jotka lupasimme käsitellä sarjan ensimmäistä eli 2016 ilmestynyttä Ilkka Remeksen Kiirastuli-jännäriä.

Ilkka Remes : Kiirastuli
Luettavaksi kustantajalta Kirjojen Suomi - hankkeen piirissä

Kirjat on valittu hankkeeseen sen mukaisesti, miten ne kuvastavat ilmestymisvuotensa Suomea. Teemoista tässä kirjassa onkin runsaudenpula. Juonessa kuljetaan pakolaiskysymyksestä, ison naapurimme laajentumispolitiikkaan, Natoon ja puolueettomuuden mahdollisuuksiin. Yksi jäi kuitenkin minulla takaraivoon nakuttamaan. En niinkään kiinnittänyt huomiota geopoliittisiin kuvioihin, vaan enemmänkin kirjassa kuvattuihin vaikuttamisen mekanismeihin, Kiirastuli kertoo isänmaastamme hyvinkin pelottavia asioita. Toivon, että ne eivät ole totta. Pelkään niiden pitävän hyvinkin tarkkaan paikkansa.

Kirja alkaa ilmeisesti siitä, mihin edellinen osa eli Jäätyvä helvetti on loppunut. Valitettavasti en aiempaa kirjaa ole lukenut, mutta hyvin pääsi tarinaan mukaan tässäkin vaiheessa. Aiempiin tapahtumiin viitataan suhteellisen vähän ja viittaukset myös selitetään,

Venäjä on vallannut Suomesta itselleen tukikohdat Hangosta ja Ahvenanmaalta. Suomi pyrkii parhaansa mukaan pysymään itsenäisenä ja tukea haetaan lännen suunnasta. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että modernia sotaa ei välttämättä käydä sotilaiden ja aseiden avulla. Miten demokraattinen valtio voi pelastaa itsensä, kun suurvallat ottavat kovat käyttöön ja pahimmat skenaariot toteuttaakin ehkä oma kansa?

Nyky-Suomessa tieto kulkee nopeimmin ja äänekkäimmin sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi sanoa totena mitä tahansa eikä medialukutaito ole Suomessa viime vuosina ainakaan parantunut. Miten voisikaan odottaa tavallisen kaduntallaajan pystyvän kriittisyyteen lukemiensa asioiden suhteen, kun eivät toimittajatkaan nykyään vaivaudu taustoja tarkistamaan. Juuri saimme seurata, miten lakritsipiippujen kieltäminen tupakkalain perusteena julkaistiin sanomalehdessä tosijuttuna, vaikka puhelinsoitolla Valviraan olisi voinut tarkistaa "uutisen" todenperäisyyden. Raflaava ja lukijoita houkutteleva otsikko painoi vaa'assa enemmän kuin levitetyn tiedon totuudenmukaisuus.

Todella pelottavaksi sosiaalisen median vaikutus muuttuu silloin, kun puhtaasti kaupallisten näkökulmien lisäksi tulevat poliittiset, uskonnolliset tai muut -ismit, joiden edustajat haluavat edistää omia etujaan tai dogmejaan yleistä mielipidettä manipuloimalla, Tunnetuin viime aikojen esimerkki tulee Suomen ulkopuolelta. Kuka olisi uskonut Trumpin voittava persidentinvaalit? Populistisia iskulauseita viljelevä Trump kuitenkin veti pidemmän korren kuin pitkää ja puisevaa poliittista jargonia ylläpitävä Clinton. Mitä tuo kertookaan nykyihmisen tavasta reagoida?

Teen itse töitä mm. markkinointiviestinnän kohdentamisen parissa. Parhaimmillaan lopputuloksena on myös asiakasta hyödyntävä dataan perustuva viestinän oikeellisuus. Asiakas saa vain itseään kiinnostavia viestejä eikä tulvaa hyödyttömiä juttuja käyttämiensä kanavien tukkeeksi. Data-analyysiä ja kohdennetuilla viesteillä vaikuttamista voidaan kuitenkin käyttää hyvin moneen. Yritykset suurimmaksi osaksi lähestyvät asiakkaitaan houkutellakseen heitä ostamaan. Järkevä kuluttaja osaa pohtia tarjousta myös omien tarpeidensa lähtökohdasta ja valitsee vain ne tuotteet, joita todella tarvitsee tai haluaa. Kyseessä ei ole syntymässä saatu taito vaan se on opeteltava ja opetettava. Viestit pitää osata suodattaa ja selkärankaan rakennettu kriittisyys, sekä halu tarkastella asioita monelta kantilta eivät ole läheskään kaikilla luontaisia piirteitä.

Samaa suodatuskykyä toivoisin myös muiden ihmisten viestejä luettessa.  Remeksen kirjassa käytetään aika ronskeja keinoja yleisen mielipiteen kääntämiseksi suuntaan jos toiseenkin. On aika pelottavaa, miten haluttu viesti sitten tarinassa paisui sosiaalisessa ja muussa mediassa riippumatta alkuperän todenmukaisuudesta tai siitä, miten tarina jatkuu. Taas voidaan nostaa esiin SoMen valta myös tosielämästä. Suru-uutinen stylisti Teri Niitin poismenosta  on viime päivinä herättänyt (onneksi) keskustelua siitä, miten yksi kuva saattaa aloittaa pitkän painajaisen, eikä mikään jatkokommentti tai anteeksipyyntö poista somekansan "pyhää vihaa". En oikein usko, että kaikki raivoa sosiaalisessa mediassa uhkuneet edes kunnolla tiesivät, mistä oikein oli kyse. Ehkä vain tuntui hyvältä uskoa olevansa oikeassa ja ihminen uhon kohteena unohtui kokonaan. Tällaista reaktiota voidaan myös tietoisesti hyödyntää ja varmasti näin on jo tehtykin. Propagandaa on harrastettu iät ja ajat, nyt sen voima on meidän itsemme toimesta moninkertaistunut ja se on muuttunut myös vaikeammaksi tunnistaa.

Remeksen kirja siis herättää ajatuksia. Hyvä niin, jos lukija ryhtyy miettimään, miten hänen omiin mielipiteisiinsä vaikutetaan. Kirjallisuudenlajina tällaiset nopeatempoiset, muutaman sivun luvuilla ja näkökulmavaihteluilla etenevät jännärit eivät taida olla minulle ominta lajia. Koin lukemisen välillä töksähteleväksi ja minulla oli lieviä vaikeuksia pysyä mukana laajan henkilögallerian touhuissa. Tunnustan kuitenkin viihteellisyyden ja itsekin jokunen vuosi sitten vastaavia tuli luettua useampia. Sitten mustavalkoisuus ja hengästyttävä tahti alkoivat väsyttää. 


Kiirastulesta ovat kirjoittaneet myös
Kirsin BookClub,
Kirjallisia,
Kaiken voi lukea ja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

ARVONTA! 

Tähän loppuun vielä halukkaille arvonta. 

Lähes kaikki Kirjojen Suomi -hankkeen kirjat ovat verkossa luettavissa, mutta valitettavasti ei tämä uutuus. Minulla kuitenkin on tuo lukemani Ilkka Remeksen Kiirastuli-arvostelukappale. 
Jos haluat voittaa sen omaksesi niin 

1) kirjaudu sivupalkissa blogini lukijaksi (jollet vielä satu olemaan) tai tykkää Ja kaikkea muuta Facebook-sivusta.
2) kerro tämän artikkelin kommenteissa osallistuvasi arvontaan ja jätä jokin yhteystieto (mielellään sähköposti), jolla voin voitostasi ilmoittaa, mikäli se kohdallesi osuu. 

Aikaa ilmoittautua arvontaan on ensi viikon loppuun eli arvonta suoritetaan 22.1.2016 klo 16. 

EDIT 26.1.2017 Kirja on nyt arvottu (vihdoin ja viimein) ja voittajalle ilmoitettu henkilökohtaisesti sähköpostilla. 

Järein asein, mutta Jeeves puuttui

Hugh Laurie : Järein asein 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Luokittelin tämän jännitykseksi, mutta ei minua kyllä matkan varrella pelottanut. Johtui ehkä siitä, että kirjassa on kasattuna yhteen ehkä kaikki mahdolliset jännitysromaanikliseet, joista kukaan on koskaan kuullut. Ennemminkin vähän hihitytti.

Päähenkilö on sarkastinen, mutta hurja selviytyjä. Ihan silkkaa hyvää omatuntoaan suojellen hän päätyy yöllä hiippailemaan rikkaan miehen talossa kertoakseen tälle jonkun yrittäneen maksaa kyseisen herran murhasta... sitten vähän painitaan ja kuvaan tulee upea tytär. Lopulta päädytään agenttien armoille ja terroristien keskelle ja koko ajan jostain sattuu mutta silti ollaan niin sankaria... 

Arvasitte oikein. En oikein vakuuttunut Hugh Laurien kirjailijakyvyistä tämän perusteella. Ihan perusluettavaa kesäpokkarikamaa, mutta olisinkohan lukenut ellei kirjoittaja olisi ollut Jeevesin Bertie? No, ehkä minä kuitenkin olisin loppuun asti päätynyt, sillä kirja on kuitenkin aika helppolukuinen ja siinä tapahtuu tarpeeksi. 

Itse asiassa, nyt kun tarkemmin ajattelen. Ehkä tämä olisikin juuri Bertien kirjoittamaksi sopiva kirja, siis lukuunottamatta väärää aikakautta. Sellainen itsestään suuria luulevan, mutta muiden mielestä vähän hellyttävän kömpelön tohelon aikaansaannos. Jeeves ei kuitenkaan tainnut olla tällä kertaa pelastamassa tilannetta. 

Kirjan julkaisusta on kuulemma päätetty salanimen suojissa, joten mitenkään ei kustannuspäätökseen olisi vaikuttanut kirjailijan muu ura. Hmmm... uskoo ken tahtoo. Ei tämä varinaisesti kamalan huono ole, mutta ilman kirjailijan oikeaa nimeä romaani taitaisi päätyä armottomasti tusinatavaran alelaariin. Ei kannata Laurien näyttelyä ihan heti jättää, mutta oli tämä ihan hauska tuttavuus noin kuriositeettina. 

Hei, sain kirjan luettua! - Neitsytkivi

Ruksi seinään ja blogiviiri tankoon! Sain kirjan luettua. Siis ihan oikeasti luettua eikä vain työmatkoilla kuunneltua. Johon liittyen muuten vinkki siitä, että Pieni runotyttö alkaa oikeasti tosi surullisesti, joten kannattaa ekat pari tuntia kuunnella jossain muualla kuin bussissa tai metrossa, tai saa outoja katseita osakseen, jollei sitten lopeta lukemista kesken työmatkan. Voitteko kuvitella? Osa matkasta ilman kirjaa? Jep. Niin kävi. Nolotti se vollottaminen liikaa.

Mutta siis, se kirja.

Minulla on kesken aika monta (ihan superhyviäkin), mutta tämä nyt tuli luettua aika rivakkaa tahtia.

Michael Mortimer: Neitsytkivi 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Aloittaessani lukemaan kirjaa, en tiennyt siitä oikein muuta kuin, että se kuuluu nyt niin muotia olevien jännittävien luonnonhistoriallisten (tai historiallisten) löytöjen ja ainakin löyhästi tositarinoihin perustuvien jännitys- tai seikkailukirjojen kastiin. Ida saa Nobel-voittajalta oudon kiven, joka hänen pitää kuljettaa isoäidilleen. Samaa kiveä jahtaavat niin venäläiset puolirikolliset tutkijat kuin outo kirjailija ja jättiläismäiset lokit. Nobel-kirjalija kaatuu Idan eteen kuolleena kesken juhlallisuuksien ja siitä alkaa hurja pakomatka halki Ruotsi ja Suomen...

Kyllä, melkein kotinurkille hilpaistiin tässä tarinassa. En tullut katsoneeksi etukäteen, mutta kirjailijanimen takana on ruotsalainen kirjailijakaksikko, joten ehkä maantieteellisen sijainnin voi ymmärtääkin. Niin, ja tieteellisestä yhteydestä vastaa Linné ja hänen luonnontieteellinen luokittelunsa. Lisäksi hommaan tuo modernimpaa vibaa nanoteknologia ja sen tuomat mahdollisuudet luonnon manipulaatioon.

Mielenkiintoinen asetelma siis, monessakin mielessä. Ensinnäkin on kiva lukea "tutuhkoilta" tuntuvista tavoista ja ihmistyypeistä kirjassa, jollaisen yleensä odottaa sijoittuvan jonnekin Amerikkaan tai ehkä Englantiin (kuten vähän samantyyppisen Stonehenge-rymistelyn). Toiseksi, kirjassa oli paljon aikasiirtymiä ja selityksiä, jotka elävöittivät itse tarinaa ja taustoittivat sitä mukavasti. Ainakin osa taisi olla ihan "oikeaa" tieteellistä tietoakin. Kolmanneksi, tämä oli oikeasti ihan jännää luettavaa, vaikka tapahtumat ja päähenkilö Ida mielenkiintoisine perheineen välillä vähän hipoivatkin uskottavuuden tuolta puolta.

Vaan pitääkö viihdyttävän kirjan niin kovin uskottava ollakaan? Voihan reissusta silti nauttia. Aika pitkästä reissusta lieneekin kyse sillä kyseessä on kuulemma peräti kuusiosaisen kirjasarjan aloitusosa. Toinen osa on jo ilmestynyt sekin nimellä Fossiilivaltiatar. Sekin pitää lukea jossain vaiheessa, mutta ehkä odottelen seuraavienkin osien ilmestymistä. Inhoan odottelua keskellä tarinaa, vaikka niinhän tässä tietysti nytkin käy...

Stonehengestä lukee ihan vain... no Stonehengenkin vuoksi

Sam Christer: Stonehengen perintö 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta

Erityisesti minut sai tähän kirjaan tarttumaan siinä kuvatut tapahtumapaikat. Stonehenge on kiihottanut ihmisten mielikuvitusta kautta aikojen. Eikä se ihme olekaan. Kivet huokuvat salaperäisyyttä ja niiden vieressä käveleminen on jo kokemus sinänsä. Suojanarujen takaakin saattaa aistia voimia, joita ei nykyihminen ymmärrä. Siis ihan oikeasti. Minä olen mielestäni aika realistinen ja jalat maassa - nainen, mutta Stonehenge veti hiljaiseksi. Itse asiassa sen vaikutus tuntui, vaikka vain katsoi bussin ikkunasta tiellä ohi kiitäessä. Olen kokeillut molempia, vieressä kävelyä ja bussilla ajoa. Muistan tunteen edelleen vaikka molemmista on vuosia ja taas vuosia aikaa.

Stonenge siis saa minut varmasti kiinnostumaan ja sen mainetta ovat käyttäneet hyväkseen lukemattomat kirjailijat. Toiset paremmalla lopputuloksella kuin toiset. Sam Christer ei onneksi yritä tehdä kirjastaan tärkeämpää tai mystisempää kuin mitä tarina edellyttää. Lukukokemus oli varsin viihdyttävä.

Salainen kultti, mystisiä voimia, uhreja ja kidnappauksia eli luvassa oli aika perinteistä jännitystä. Enkä kirjaan pettynytkään. Se oli aikalailla sellainen kuin kuvittelinkin. Tarina eteni jouhevasti, mukana oli sopivasti epäuskottavia juttuja ja jännitystäkin lukukokemusta piristämässä. Ihan kelpo jännäri siis.

Gideon Chase saapuu vastaanottamaan isänsä jättämän perinnön. Samalla hän yrittää ymmärtää, miksi menestynyt tutkija ampui itsensä. Mikä sai hänet tarttumaan aseeseen ja miksi juuri nyt? Kun isän talosta löytyy salainen huone ja sieltä päiväkirjoja vuosien takaa, huomaa Gideon sotkeutuneensa johonkin salaperäisempään ja suurempaan kuin hän osasi kuvitellakaan. Amerikkalainen perijätär karkaa henkivartijoiltaan romanttiselle retkelle. Stonehenge kutsuu, mutta romanttinen piknik muuttuukin joksikin ihan muuksi. Rikoskomisario Megan Baker tutkii kadonneen nuoren miehen tapausta, mutta saakin kohta pöydälleen jotain paljon suurempaa. Tutkimusten edetessä hän joutuu huomaamaan juttuun sekaantuneen ihmisiä, joihin pitäisi voida luottaa.

Tarinan polut etenevät reippaasti lyhyissä luvuissa ja niiden väliset yhtymäkohdat ovat sopivasti ennalta-arvattavia, mutta kuitenkin myös yllätyksellisiä. Sujuva teksti on mukavaa ja helppoa luettavaa. Stonehengen perintö ei ole mikään suuri klassikko, mutta puolustaa kunnialla paikkaansa kevyemmän iltalukemisen puolella. Tällainen piristää mieltä aina välillä.

Kuolleiden kirja - jännitystä ja koukkauksia uskomattoman puolelle

Lincoln Child, Douglas Preston : Kuolleiden kirja
Oma ostos Elisa Kirjasta

Tämä kirja on jännä yhdistelmä modernia jännitystä tyyliin FBI ja muut agentit, sekä melkein goottilaisia tai no, ainakin viktoriaanisia kauhuelementtejä. En oikein tiedä, mitä ajatella, kun samasta tarinasta löytyvät vanhan kartanon kellarin kauhukabinetit, ikuisen elämän eliksiirit ja FBI-agentti huippumodernin vankilan sellissä.

Agentti Aloysius Pendergast on suljettu vankilaan syytettynä useammasta murhasta. Vain pieni joukko hänen uskollisia seuralaisiaan uskoo hänen syyttömyyteensä ja epäilee murhien takana olevan Pendergasting veli, Diogenes. Samaan aikaan New Yorkin luonnonhistoriallisen museon valmisteilla olevassa näyttelyssä tapahtuu outoja asioita. Näyttelyä varten ollaan avaamassa museon kellarissa muurien taakse piilotettua ollutta egyptiläistä hautakammiota, kun sen multimedianäytöksessä vastuussa oleva konsultti muuttuu äkkiä murhanhimoiseksi hirviöksi. Mikä saa näennäisesti täysin normaalin nuoren miehen yht'äkkiä hyökkäämään kollegansa kimppuun? Onko kyseessä kuolleiden kirjan teksteistä koottu kirous hautakammion seinissä?

Kirjassa kulkee monta juonta rinnakkain, jotka lopulta kohtaavat toisensa vauhdikkaassa loppukohtauksessa. Pendergastin veljesten lapsuuden traumat, poliisityön hankaluus huhutun egyptiläisen kirouksen varjossa ja henkilöiden väliset rakkaus-, viha- tai ystävyyssuhteet muodostavat vyyhden, jossa kirjoittajien olisi helppo sotkeutua omaan näppäryyteensä. Tässä kirjassa lukija kuitenkin pysyy juonessa mukana, jopa huolimatta siitä, että monet tapahtumat ja henkilöiden tilanteet pohjautuvat sarjan aiempien osien tapahtumiin.

Melkein harmittaa, että tämä on jo 8. Pendergast-sarjan osa, samalla tyylillä olisi ollut mukava lukea enemmänkin. Nyt vaan tuntuu siltä, että kehystarinan jatkon tietäminen saattaa pikkuisen häiritä lukukokemusta aikaisempien osien kohdalla. En tiedä, onko näin. Pitänee joskus kokeilla.

Pidin siis kirjasta. Se oli virkistävästi erilainen kuin perusjännärit, vaikka välillä sitä vähän hämmentyikin jopa yliluonnollisiin viittaavista henkilöhistorioista ja tapahtumista. Ainakin sellainen vähän vakava ja yksitotinen suhtautuminen agenttitarinoihin sai kyytiä tarinan käänteissä.

Jännitystä vuoden loppuun - S.J.Watson : Kun suljen silmäni

 S.J.Watson : Kun suljen silmäni 
Oma ostos Elisa Kirjan joulualesta

Minä luen usein englanninkieliset kirjat alkukielisinä. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin kuvittelen alkukielisen kuitenkin olevan jotenkin käännöstä parempi. Onhan siinä se "aito" kirjailijanääni jäljellä. Toiseksi, alkukieliset ekirjat ovat tähän saakka olleet reippaasti suomennettuja halvempia. Sanon täähän saakka, sillä vielä voimassa olevan (6.1.2014 saakka)  Elisa Kirjan joulualen kirjoja selaillessani tapahtui ensimmäisetä kertaa, että suomenkielinen käännös oli alkukielistä halvempi (vertasin Kobon hintoihin). Kaiken lisäksi kyseessä oli kirja, josta on Blogistaniassa puhuttu aina silloin tällöin ja joka löytyy lukulistaltani. Arvaatte löydön lopputuloksen...

Ostos kannatti. Tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jonka lukemista on osannut jättää ennen viimeistä sivua. Kobosta loppui virta pahasti kesken ja minä roikuin huonossa asennossa iltayöstä olohuoneen tuolissa laturin johdonpäässä lukemassa viimeisiä sivuja. Oli pakko tietää, miten kirja oikein päättyisi.

Jo alkuasetelma on mielenkiintoinen. Christine herää joka aamu muistamatta viimeisen 20 vuoden tapahtumia. Väliin hän kuvittelee olevansa lapsi, väliin nuori nainen. Vierestään hän löytää Benin ja kuulee tämän kertomana samat asiat uudelleen ja uudelleen. He ovat olleet naimisissa yli 20 vuotta ja Ben on paikalla tukemassa ja auttamassa, rakastamassa. Sitten Christine saa salaa tapaamaltaan lääkäriltä ohjeen kirjoittaa päiväkirjaa muistiin päivien tapahtumia ja pieniä muistokatkelmia. Tarkoituksena on rakentaa päiväkirjasta muistin tuki ja aktivoida vanhojen muistojen avulla yhä uusia ja uusia takaumia.

Hoito tuntuu tehoavan, mutta muistaessaan yhä enemmän menneisyydestään, Christine astuu samalla keskelle synkkiä ja pelottavia tapahtumia. Yht'äkkiä todellisuus ei enää olekaan yhtä muistojen kanssa. Mikä sitten lopulta on totta ja mikä mielikuvituksen kudelmaa ?

Watson kuvaa muistisairaan todellisuutta elävästi. Millaista se oikein voi ollakaan, kun tietää jotain tapahtuneen, muttei millään saa mieleensä mitä  ? Miten pelottavaa on ajatella olevansa vasta 17-vuotias vaikka kylpyhuoneen peilistä vastaan katsoo keski-ikäinen nainen ? Minä olen huono muistamaan vanhoja tapahtumia. Meillä se on mies, joka muistelee ensi tapaamisia tai alkuseurustelun romanttisia tilanteita. Silti tiedän oman identiteettini koostuvan hurjasta määrästä pieniä tilanteita, tapahtumia, muistoja - Mitäs jos niitä ei yht'äkkiä enää olisikaan ?

Kun suljen silmäni on jännittävä, olematta kuitenkaan liian pelottava. Tarina koukuttaa ja jännite säilyy aivan viimeisille sivuille saakka. Jossain toisella kolmannekselle rytmi vähän hidastuu ja mielessä käy pieni hoputus. Ihan kaikkea ei tarvitsisi kuvailla niin tarkasti ja lukija toivoo Christinen toimivan eikä vain miettivän. Sitten tahti kiihtyy ja sitä huomaa, että ne hitaammat ajatuksetkin olivat tarpeen tarinan ymmärryksen kannalta.

Tämä on sarjassamme "kannattaa lukea" ja onhan sitä ilmestymisensä (Bazaar 2011) jälkeen luettukin, ihan bloggaajienkin toimesta. Tässä linkki muutamiin äkkiseltään löytämiini juttuihin.
Nenä kirjassa
Luettua
Oota luen eka loppuun
Järjellä ja tunteella 
Kirjoihin kadonnut 

Toinenkin omakustannekirja - Leon Ancker : Scaramanga

Tässä Helsinkiläinen  cappuccino-kuppi

Leon Ancker : Scaramanga
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

No niin, ensimmäisestä kokemuksesta rohkaistuneena latasin vielä toisenkin omakustannekirjan Elisa Kirjan Kirjoita itse-palvelusta. Tällä kertaa luettavaksi osui Leon Anckerin Scaramanga. Käsitin, että tämä olisi ollut ihan omakustanne, mutta kirja on ilmeisesti ilmestynyt aiemmin myös paperisena versiona.

"Scaramanga - tappaja omasta tahdostaan" kertoo entisestä sotilaasta, joka armeijan jätettyään päättää ryhtyä ammattitappajaksi. Yhtiökumppanikseen hän löytää kirjakauppiaaksi ryhtyneen entisen mafian palkkalaisen. Kun hommaan sotketaan myös rikas perijätär ja sinnikäs poliisi, ollaankin jo perinteisen palkkamurhaajakertomuksen jäljillä.  Kaikki ei tietenkään suju ihan niin kuin ajateltiin ja pian alkaa pakomatka mantereiden halki.  Matkalla käydään myös Helsingissä ja kierrellään Suomea vähän muutenkin.

Tarina etenee eri kertojien kuvausten kautta ja pääsemme tutustumaan eri henkilöhahmojen historiaan ja mielenliikkeisiin. Kukaan hahmoista ei ole täysin paha ja jokainen tekee asioita omia tarkoitusperiä ajaakseen. Vähän tarina ehkä junnaa paikallaan kaikkien henkilöhistorioiden ja näkemysfilosofointien takia, mutta mikäs kiire siinä toisaalta onkaan. Ihan mielenkiintoisia hahmoja Ancker on luonut. 

Hauska kuriositeetti on ruoan rooli kirjassa. Kaikki henkilöhahmot syövät usein, hienoissa paikoissa ja herkullisen kuuloisia ruokia. Tähän kirjaan pitänee taas jossain vaiheessa palata, kun kaipaa kirjallista keittiöinspiraatiota.  Vähän harmillisia taas ovat kirjaan jääneet kirjoitusvirheet ja väärät nimet. Useamman kerran varsinkin naiset vaihtuivat kesken kohtauksen. Pöytään istui Laura mutta sitten ruokaa maistoikin Sara. Samanlainen pieni fibaus oli jäänyt useampaan kohtaan. Samoin kirjassa oli kirjoitusvirheitä, jotka osuivat jopa tällaisen ei niin tarkan kielipoliisin silmiin. Ehkäpä niiden kohdalla ja tarinan pienoisen tiivistämisen kohdalla olisi kustannustoimittajasta ollut hyötyä ?

Minä olen aikoinani lukenut aika paljonkin erilaisia agentti-palkkatappaja-vakoojajuttuja ja saavuttanut niiden suhteen jonkunlaisen saturaatiopisteen. Scaramanga asettuu vähän samaan ryhmään, enkä siksi kai oikein jaksanut tarinasta niin hurjasti innostua. Ihan pätevää tykitystä kuitenkin genren ystäville. Niin, ja loppuratkaisu oli mukavan yllättävä. Mietin jo matkan varrella, että mitenkähän tämä oikein saadaan loppumaan tyylikkäästi. En tullut ajatelleeksi käytettyä ratkaisua.

Vapaavalintaisena Kirjoita itse-palvelun kirjana Elisa Kirjalta

Gillian Flynn : Gone Girl / Kiltti tyttö

 Gillian Flynn : Gone Girl (suom. Kiltti tyttö tulossa ilmeisesti tässä touko-kesäkuussa) 
Oma ostos Kobosta

On Nickin ja Amyn viidennen hääpäivän aamu. Amy paistaa lettuja ja ryhtyy silittämään. Nick lähtee baariinsa töihin jättäen Amyn toimiinsa. Muutaman tunnin kulutta puhelin soi. Kotona ulko-ovi on auki, silitysrauta päällä ja olohuoneessa kamppailun jälkiä. Amy on kadonnut. Siitä alkaa aviomiehen painajainen. Kaikki viittaa siihen, että kyseessä on perinteinen avioriidan kääntyminen tapoksi, ehkäpä peräti harkittu murha.

Gone girl on taitavasti kirjoitettu jännäri, jonka käänteet yllättävät niin lukijan kuin poliisinkin. Rikos on mestarillisesti toteutettu ja sen takana ovat kylmän älykkäät aivot.

En mene juoneen sen enempää, etten vain pilaa kenenkään lukukokemusta. Kirjan viehätys nimittäin perustuu juuri siihen, ettei lukijakaan osaa arvata, mitä oikeasti on tapahtunut. Sitä luulee syylliseksi milloin ketäkin päähenkilöistä. Samoin henkilöhahmojen kehitys kirjan aikana on vaikuttavaa. Kiiltokuvamainen rakkaustarina kahden ihastuttavan henkilön välillä muuttuu nopeasti joksikin aivan muuksi. Kirjan lopussa jokaisen päähenkilön sädekehä on vähintäänkin lommoilla, jollei sitten aivan sirpaleina. Lukija huomaa sympatioidensa vaihtelevan kirjan edetessä - kenen puolella tässä tarinassa nyt oikein olisi ?  Henkilöiden muuttuvuus toisaalta on myös kirjan heikkous. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei kehenkään oikein uskalla kiintyä ja se tekee lukukokemuksesta pikkuisen etäisen.

Tarina pitää jännitettä yllä koko ajan. Takaumien kautta saamme vihjeitä seuraavista tapahtumista ja lukijan on paras keskittyä, jos aikoo pysyä juonessa mukana. Ei siis mitään ihan helppoa viihdettä, mutta kuitenkin viihdyttävää. Tarina on taidokkaasti kirjoitettu ja ansaitsee suosionsa.

WSOY:n sivuilla suomennoksen ilmestymisajaksi on merkitty toukokuu, mutta olin tuossa sivukorvalla keskusteluissa kuulevani, että se on siirtynyt kesäkuuksi. Tässä on kuitenkin oiva ehdokas kesäloman lukulistalla.

Muutamassa muussakin blogissa tätä on luettu ja onpa se siellä mainittu jo nyt vuoden parhaaksi kirjaksikin. Jostain syystä en nyt noita bloggauksia löytänyt millään, mutta lisään vielä, jos tulevat vastaan.

Eka kustantajan arvostelukappaleeni - Deon Meyer : Kuolema päivänkoitteessa

Deon Meyer : Kuolema päivänkoitteessa
Arvostelukappale Gummerukselta

Trilleri vai dekkari ? 

Viime ajat ovat olleet kirjabloggauksen puolella minulla täynnä jänniä tapahtumia. Olen aloitellut mukavaa blogiyhteistyötä ja sen lisäksi tämä on ensimmäinen kustantajalta saamani arvostelukappale. Olenko nyt myynyt sieluni ? Enpä usko. Olen vain kauhean tyytyväinen, kun sain kirjan käsiini ja vähän ylpeäkin siitä, että kelpasin sitä lukemaan (ja siitä kirjoittamaan) jo ennen varsinaista Suomen julkaisua. Naiivia ehkä, mutta minulla on hyvä mieli.

Hyvä mieli on siitäkin, että tulin lukeneeksi kirjan, jota en ehkä muuten olisi tullut hankkineeksi. Viime aikoina ovat trillerit ja jännitys yleensäkin jääneet vähän vähemmälle. Yhdessä vaiheessa luin jännäreitä enemmänkin, kun isännän kanssa istuimme vierekkäin iltaisin ja vaihdoimme kirjoja sitä mukaan, kun saimme loppuun. Siinä tulivat Tom Clancyt ja Clive Cusslerit minullekin tutuiksi. Eivätkä ne tietysti huonoja olekaan omassa kategoriassaan. Nyt on isäntä ajan puutteen vuoksi vähentänyt lukemistaan ja minä siirtynyt vaihteeksi muuhun genreen.

Jostain syystä luokittelen Meyerin Kuolema päivänkoitteessa vähän samaan kategoriaan kuin Clancyt ja Cusslerit. Se johtuu varmaan osittain omasta referenssipinnastani, mutta osittain myös aihealueesta ja tyylistä. Vaikka tämä ei varsinaisesti olekaan "tiedustelupalvelu"-tarina niin armeijan toimilla ja tiedusteluun liittyvillä tapahtumilla on näkyvä rooli. Samoin tyylillisesti suhteellisen lyhyet luvut ja selkeät toimintapyräykset sekä loppua kohti kiihtyvä tahti ovat tuttuja.

Sinänsä kirjan voisi sijoittaa myös niiden dekkarien joukkoon, joissa päähenkilönä on epäsosiaalinen ja menneisyyden traumoista kärsivä yksityisetsivä, sillä sellainen ex-poliisi Zatopek van Heerden tosiaankin on. Ihan siihen pisteeseen saakka, että antiikkikauppiaan murhan ja hänen testamenttinsa etsimisen ohessa pääsemme rinnakkaistarinana lukemaan myös miksi hänestä tuli sellainen luuseri kuin tuli.

Ei liian jännittävä

Eihän van Heerden tietysti varsinainen luuseri sitten kuitenkaan ole. Hänen terävä päättelykykynsä ja itsepintainen totuudenetsintänsä tuovat muutamassa päivässä esille sen, mitä kuukausien poliisitutkinta ei ole pystynyt selvittämään. Samalla näyttämölle astuvat niin poliisit, armeijan tiedustelupalvelu kuin järjestäytyneen rikollisuuden kerma. Tahti kiihtyy ja raakalaismaiset rikolliset tulevat yhä lähemmäs saattaen vaaraan myös van Heerdenin kuuluisan taiteilijaäidin ja toimeksiantajan, nuoren asianaja Hopen. Näin naisena oli positiivista huomata, että naisia ei kuvattu avuttomina autettavina, vaan heissä riitti puhtia myös pitämään puoliaan.

Se juonesta. Ei parane kertoa enempää, ettei pilaa kenenkään lukukokemusta. Oma kokemukseni oli suurimmaksi osaksi positiivinen. Joissain kohdin olivat tapahtumat ehkä hiukan ennalta-arvattavia, mutta ainakaan ei sitten tarvinnut pelätä liikaa. Myöskään etukäteen varoiteltua raakuutta ei kirjassa mielestäni ollut mitenkään ylenmääräisesti. Olen minä lukenut pahempiakin. Tottahan ihmisiä kuolee ja ikävälläkin tavalla, mutta ei tässä mässäilty verenlentämiskuvauksilla eikä nautiskeltu yksityiskohtaisilla taisteluliikkeillä. Minusta tämä sopiikin aika hyvin niille, jotka eivät ehkä ole lukeneet jännitystä paljonkaan. Ei liian pelottava, eikä liikaa raakuudella kyllästetty. Tietysti nämä ovat aina subjetiivisia kokemuksia ja riippuvat paljon lukijan aikaisemmista lukukokemuksista, joten pienellä varauksella kuitenkin.

Henkilöt ja miljöö olivat kiinnostavia

Myös henkilöhahmot, varsinkin van Heerden, ovat astetta aidomman tuntuisia kuin toimintajännäreissä monesti. He eivät vaikuta ihan niin paperisilta, vaikka stereotyyppisiä karikatyyrejä ja ääripäitä joukkoon mahtuukin. Virkistävää oli myös van Heerdenin erehtyväisyys. Vaikka hän onkin taitava, ei kaikki mene kuitenkaan ihan niin kuin hän on kuvitellut.

Plussaa kirja saa myös miljööstään. Kirjailija on Etelä-Afrikkalainen. Minä en kyseistä maata tunne yleistietoja enempää, mutta Meyer kuvaa elävästi niitä haasteita ja ristiriitoja, joita äärimmäinen yhteiskuntamuutos asettaa ihmisten eteen. Miten muuttaa opittu ajattelutapa ? Miten regoivat ihmiset, jotka eivät muutokseen kykene vaikka kaikki ympärillä on toisenlaista ? Kirja lienee viihteeksi tarkoitettu, mutta kykenee herättämään myös kysymyksiä syvällisemmällä tasolla. Tosin van Heerdenin omakohtainen psykologinen analyysi oli välillä vähän päälleliimatun ja itsestäänselvän oloinen, mutta ei sentään ylittänyt ärsytyskynnystä.

Deon Meyerin Kuolema päivänkoitteessa on siis kaikkiaan ihan luettava ja viihdyttävä opus. Enkä sano näin siksi, että sain ilmaisen kappaleen arvosteltavaksi. Luin kirjan yhteen putkeen tarttumatta välillä muihin. Välillä huomasin avaavani sen, vaikka olisi pitänyt tehdä ihan jotain muuta, kuten esimerkiksi laittaa ruokaa lapsille...

Kirja ilmestyy ensi viikolla (vko 21).