27.6.2022

(Luku)päiväkirja: Väliaikakatsaus, trilogioita ja Hollywoodia

 


Niinhän se on, että kaikkea ei vaan ehdi. Varsinkaan silloin, kun pitää tehdä noita töitäkin. Vaikka nyt ei tarvitse, torstaina alkoi kesäloma! Ihanaa! Ensin vähän yli viikko Ranskassa ja sitten vielä muutama päälle kotimaan kamaralla. Tulee tarpeeseen. 

Kelikin sitten tietysti ymmärsi loman alkaneen. Aiemmista kovista helteistä tipahdettiin runsaat parikymmentä astetta ja nyt saadaan vettä niskaan. Ollaan siis taas niinsanotusti "väärässä maassa", kun Suomessa nautitaan (tai kärvistellään) helteistä. 

Ei täällä silti varsinaisesti kylmä ole. Jotenkin Etelä-Ranskan 16 astetta tuntuu lämpimämmältä kuin Suomen vastaava. Mistä lie johtuu.  

Sadekelillä voi tietysti myös lukea. Samoin kuin helteellä voi lukea. Eli kesäkuussa olen tosiaan lukenut. Tähän mennessä luettujen listalla on jo kymmenen kirjaa. Toki lukemisen sujumiseen on monta muutakin syytä kuin sää. Yksi lienee oleskelu Biarritzissa. Täällä ei ole samalla tavalla kotitöitä kuin Suomessa ja neulominenkin on vähän jäänyt. Aikaa siis löytyy myös kirjoihin syventymiseen. 

Listalla on myös ollut sujuvalukuisia, suhteellisen lyhyitä kirjoja, jolloin niitä saa loppuun reipasta tahtia. En ole lukenut yhtään tiiliskiveä kesäkuun aikana. Mitä nyt avasin rannalla ikuisuusprojektini eli Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se olikin ainoa kerta, kun ehdimme hiekalle samaan aikaan auringon kanssa - ja ainoa kerta, kun olen Proustia täällä lukenut. Päähenkilö melkein pääsi matkalle, mutta sairastui sitten. Todetakseen sitten, että itse asiassa ajatus matkasta onkin parempi kuin todellinen kokemus... 

Muuten olen lukenut 2 trilogiaa, yhden kaksiosaisen ja yhden sarjan päätösosan. Niin, ja yhden sarjan kolmen osan niputuksen ja yhden dekkarin. Aika monta kirjaa siis, eikä kuukausi ole vielä edes ohi. 

Kuva S&S

Katsotaan kuukausikatsausta sitten loppuviikosta (tai ensi viikolla, sillä la matkustetaan ja su on rippijuhlat). Todettakoon vain, että edelleen näyttävät samankaltaiset kirjat vetävän toisiaan puoleensa. Kuuntelen edelleen Vampiraa ja samaan aikaan sen kanssa, olen lukenut sekä Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian että Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian. Vampiran ja Kööpenhamina-trilogian lapsuuskuvaukset menivät minulla välillä mielessä iloisesti sekaisin. Kummassakin köyhistä lähtökohdista ponnistava tyttö raivaa omaa tietään 30-40 -luvuilla. Naisten asema, maailmantilanne, yleiset ajattelutavat toistuvat yllättävänkin samanlaisina, vaikka välissä on ollut valtameri. Huomasin, että minun oli vaikea muistaa, kummasta tarinasta tapahtumat olivat. Piti keskittyä ja kiinnittää kontekstiin. 

Silti kirjat ovat tosi erilaisia. Ditlevsenin klassikkoaseman saavuttanut trilogia on taitavasti kirjoitettu , anteeksipyytelemätön ja vähän inhorealistinenkin romaani. Kirjoittaja ei säästele päähenkilöään (joka ilmeisesti ainakin heijastelee kirjailijaa itseään). Mietin, miksi kuvaus tuntui jotenkin kummasti kiertyneiltä. Sitten luin jostain, että Ditlevsen on kuvannut naisen toimijana. Itsekäs, omaan taiteeseensa ja omiin haluihinsa kääriytynyt kirjailija valitsee miehet itselleen sen mukaan, mikä milloinkin on suurin tarve. Oli kyse sitten rakkaudesta tai lääkehuuruista. Siinä se.

kuva Like

Olen (olemme) kai niin tottunut naiseen peilautuneena miehen kautta, että uusi asetelma tuntuu hassusti peilikuvalta. Varsinkin, kun kyse on vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Nythän näitä "vapautuneita ja vahvoja" naishahmoja on joka puolella. Älkää käsittäkö väärin. Minusta on hienoa, että naisista kirjoitetaan ja meitä näkyy sankareina siinä missä miehiäkin. Niin pitääkin olla. Välillä vaan tuntuu, että naisen kirjoittamisesta päähenkilöksi on tullut SE juttu, joskus tarinan kustannuksella ja turhalla alleviivauksella. Tätä tosin tapahtuu enemmän elokuvissa kuin kirjallisuudessa - tai ainakin näin asian koen.

Kööpenhamina-trilogia oli joka tapauksessa mielenkiintoinen lukukokemus kaikessa intensiivisyydessään. En yhtään ihmettele, että sitä on luettu klassikkona. Tarinoista riittää tulkittavaa. 

Vampira on melko tavanomainen Hollywood elämäkerta tähtinimilistoineen, mutta päähenkilö on mielenkiintoinen. Ei niinhän suomalaisten sukujuurien vuoksi, vaan siinä, miten suurella tahdolla, hän on uraansa etsinyt ja millainen kuva aikakauden Amerikasta syntyy. En ole kuin kirjan puolivälissä, mutta alkuosan lapsuus- ja nuoruuskuvaukset loivat maailmaa, joka oli samaan aikaan aivan vieras ja uusi, mutta sitten kuitenkin jännästi täynnä yhtymäkohtia ja samanlaisuuksia juurikin tuon Ditlevsenin maailman kanssa. 

Onkin mielenkiintoista, miten samaan aikaan (tai peräkkäin) luvussa olevat kirjat käyvät mielessä dialogia keskenään. Lukukokemus ja tulkinnat ovat varmasti erilaiset, kuin jos välissä olisi pidempi aika. Nyt kun lisään kahden edellisen kirjan mukaan vielä Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian, on luvassa taas uusi ulottuvuus. Hän kun kirjoittaa myös naisen kehitystarinaa, mutta lyhyemmällä aikajänteellä ja vähän toisesta perspektiivistä. Jotenkin jännästi peilaten päähenkilöä muiden hahmojen kautta.  

2 kommenttia:

  1. Ihanaa lomaa sinulle Minna <3 Minulla vielä kaksi päivää töitä ja sitten pääsen lomailun makuun :)

    VastaaPoista