(Luku)päiväkirja: Kadotettu sukupolvi sivupoluilla

 Ville-Juhani Sutinen : 

- Kadonnut sukupolvi  - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet 

- Sivupolkuja - kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta 

Kirjastosta 

Vaivan arvoista - kirja sai minut taas muistamaan, miten virkistävää on haastaa aivojaan eri elementtejä yhdistävällä kirjallisuudella. Ehkä olen myös vähän vähemmän väsynyt - kuntoilu ja oman ajan priorisointi on tehnyt tehtävänsä - ja siksi vastaanottavaisempi muullekin kuin kevyelle  ja ajattelun puutteen anteeksi antavalle kirjallisuudelle. 

Siispä siirryin Vaivan arvoista-teoksesta joustavasti Sutisen aiempiin kirjoihin, jotka saapuivat kirjastoon nopeasti haettavaksi. Toinen kertoi minua aina erityisesti kiinnostaneesta aikakaudesta ja täsmensi paljon aiemmin sirpaleista ja romaaneista keräytynyttä tietoa. Toinen konkretisoi esimerkkien kautta kiehtovaa ajatusta paikan vaikutuksesta lukukokemukseen tai paikan vaikutuksesta tarinoissa ja/tai niiden kirjoittamisen rakenteessa. Minulla tämä ajatus on  usein kietoutunut yhteen "Kirjamuistojen" pohdiskelun kanssa. 

Kadotettu sukupolvi 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on minulle vieraampi. Mistäköhän johtuu, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? Näin on aina ollut ja tulee ilmeisesti aina olemaan. Amerikkalaisessa tyylissä on monesti jotain minulle vierasta, se ei kosketa. 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Sivupolkuja

Sutinen lähestyy paikan käsitystä kirjailijoiden ja heidän teostensa kautta. Ajatukset siitä, että kirjailijan kirjoituspaikka heijastuu tarinassa, fyysinen kaupunki voi toimia tarinan rakenteena tai vanha kirja kertoa maantieteellistä historiaa, ovat kiehtovia. Sinänsä on varsin loogista, että todellinen ympäristö jollain tavalla soluttautuu kirjailijan teoksiin - ainahan ihmisen mielikuvitus heijastaa koettua todellisuutta jollain tasolla - mutta en ole koskaan tainnut pohtia paikkoja kirjallisuudessa niin moninaisista näkökulmista kuin tässä kirjassa. Taidan tästä lähtien lukea kirjoja taas hieman eri tavalla. 

Kirjan ja kirjailijan paikkakokemuksen lisäksi nousee esille lukijan sijainti ja erityisesti lukukokemuksen syventyminen lukijan liikkuessa kirjan kuvaamissa tai kirjailijan omissa maisemissa. Pidin empiirisesta otteesta Sutisen matkustaessa oikeasti fyysisille paikoille etsimään kirjojen maisemia ja pohtimaan paikan merkitystä kirjojen tulkinnassa. 

Kuten aina, luvuista saa eniten irti, kun on itse lukenut aiheena olevan teoksen tai muuten tietää kirjailijasta enemmänkin kuin nimen. Yllättäen Sivupolkuja sisälsikin useamman minulle enemmän tai vähemmän tutun kirjailijan. Dostojevskin Pietarissa olen aikoinaan käynytkin, vaikken toki varsinaisesti kaupunkia tunnekaan pikaisten työvisiittien jälkeen. Silti huomaan tunnistavani tietyn tunnelman, jokien vaikutuksen ja suurkaupungin yllättävän ahtauden tunteen, joka välittyy myös Rikos ja rangaistus -romaanin sivuilta. Muista paikoista olen käynyt Berliinissä, mutta Berlin Alexanderplatzia en tunnista nähneeni - en tosin olen lukenut kirjaakaan. 

Pidin myös siitä, miten kirjassa pääsi esille niin kirjailijan elämä, teosten suhden paikkoihin kuin varsinaisten fyysisten paikkojen historia ja se, miten tunnettu kirjailija ja hänen teoksensa ovat edelleen tunnistettavissa ja tunnustettuja. Varsinkin Virginia Woolfin kohdalla hänen elämänsä ja kävelynsä englantilaisella maaseudulla kietoutuvat jännittävästi yhteen teosten sisällön ja jopa rytmin kanssa. Huomaa Sutisen tuntevan Woolfinsa, eikä ihme, onhan hän suomentanut myös tämän päiväkirjat. (Ensimmäinen osa odottaa minua kirjastossa...) 

Leonard Cohenin tunnistan omasta nuoruudestani lähinnä laulujen (sanojen) osalta. Itse taiteilijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään, joten oli mielenkiintoista lukea hänen suhteestaan Hydran saareen kreikassa. Nyt tekisi mieli tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. 

Huomasin kuitenkin kirjan viimeisen luvun resonoivan minussa kaikkein eniten. Olen aiemminkin miettinyt, miksi Kyllikki Villan matkakirjat vaikuttavat minuun niin vahvasti. Ehkä kyse on juuri siitä, miten hän "asuu matkalla". Villa on samaan aikaan poissa kotoa, Matkalla isolla kirjaimella, mutta kuitenkin "paikassa" oleillessaan kohteissa pidempiä aikoja. Varsinkin laivoilla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee kiinteä paikka rutiineineen, jonkinlainen koti kuplassa. Sekavaa. Tunnetta on vaikea selittää.

Kuten tästä hyppivästä selostuksestani voinee päätellä, pidin Sivupolkuja-kirjasta ja sen tavasta sulauttaa kirjat, kirjailijat, lukija ja maantiede keskenään. Nautin sekoituksesta kovasti, varsinkin siitä, kuinka jokin yksityiskohta, kirjan tapahtuma tai vaikka junan kolke raiteilla saattoi herättää myös minun ajatuksissani uusia linkityksiä asioiden välille tai tuoda muistoon teoksesta tai kirjailijasta jotain ihan uutta. Ihan parasta virkistystä väsyneille aivoille. 

(Luku)päiväkirja: Välihuutelua

 

Tulinpa tässä vaan väliin huutelemaan, että olen minä täällä vielä. On vaan ollut vähän kiireitä ja pahemmanlaatuinen bloggausjumi. 

Ensiksimainitusta syytän töiden lisäksi joulunaikaa ja itselle tehtyä lupausta kuntosalin aloittamisesta. Toisesta syytän kahta kirjaa, joiden bloggaus tökkii nyt vakavasti. Vika ei ole kirjoissa sinänsä, vaan niiden käsittelemässä aiheessa, josta  minulle tulee huono olo. Ei kai olisi pitänyt edes niitä lukea, mutta varsinkin toinen pääsi pahasti yllättämään. Luulin lukevani jotain ihan muuta.

Lukeminen yleensä on vähän jäänyt joululahjaneulonnan (ja muiden kiireiden) jalkoihin, mutta olen sentään kuunnellut äänikirjana loppuun Saara Villan äitinsä päiväkirjoista toimittaman Äidin lokikirjan ja lukenut ekirjana Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut. Matkateemalla siis mennään (Mitä olenkaan joskus sanonut kirjaversumin taipumuksesta niputtaa?) 

Äidin lokikirja on aikalailla samanlainen kuin Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista julkaistut muutkin teokset. Ehkä tässä on hieman henkilökohtaisempi ote, sillä Saara Villa myös hieman taustoittaa matkoja, mikä on itse asiassa mukavaa. Matkakohteita on Kreikasta Japaniin ja mukaan mahtuu maailmanympärysmatkakin, jonka aikana jännitystä riittää jumituttaessa Hawaijille odottamaan laivaa suurten satamalakkojen aikaan. 

En oikein tiedä, mikä minua näissä kirjoissa niin viehättää. Ollaan toki eksoottisillakin seuduilla, mutta ei niistä niin hurjasti kerrota. Enemmän mennään jokapäiväisillä pienillä tapahtumilla, matkojen haasteilla (aina on rahat loppu) ja kirjoitustöiden edistymismerkinnöillä. Ehkä juuri tuo vähäeleisyys viehättää. Päiväkirjamerkinnöissä kellutaan jännästi irrallaan. Ollaan Matkalla isolla kirjaimella, vaikka oleillaankin kohteissa enemmän kuin lyhyitä visiittejä. Laivalla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee koti rutiineineen. Varsinaisissa kohteissakin luodaan tukikohta, josta sitten vieraillaan muissa paikoissa. 

Minustakin parhaat matkat ovat sellaisia, joissa ei koko ajan kohkata jonnekin tuli pyrstön alla, vaan annetaan uuden paikan tulla lähelle ja ainakin jollain tavalla sulaudutaan ympäristöön. Ehkä juuri siksi niin pidän meidän Biarritzin reissuista. Tullaan tuttuun paikkaan, tuttuihin rutiineihin, ja ollaan silti "muualla". Olisi kiva joskus reissata samalla tavalla vähän enemmänkin - ehkä sitten eläkkeellä. 

Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut puolestaan kertoo kolmesta siskoksesta, jotka syöpään kuollut äiti velvoittaa pyhiinvaellusmatkalle Intiaan. Brittiläistyneet tyttäret ovat kovin erilaisissa elämäntilanteissa ja vieraantuneita toisistaan, eivätkä tietenkään kovinkaan innoissaan pakotetusta matkasta. Jokaisella on myös omat haasteensa ja salaisuutensa, joka pikkuhiljaa paljastuvat matkan edetessä. 

Lopputuloksena voisi olla kliseinen kuvaus kulttuurishokista ja siskosten lähtestymisestä. Sellainen kirja tavallaan onkin, mutta yllätyksekseni se oli myös hauska, kiinnostava ja melko suorasukaisesti kantaaottava. Naisten asema Intiassa on tullut esille monissa lehtijutuissa, mutta oikeastaan vasta tämän kirjan myötä oikeasti havahduin siihen, mitä tarkoittaa, kun ei voi kävellä yksinään ilman "saalistetuksi" joutumista, tai  miten voidaan sanella minän tekemiset ja jopa kontrolloida hänen vartaloaan vanhojen perinteiden nimissä. Se ei tietenkään ollut se kirjan hauska osuus, vaan vauhti kiihtyy tarinan edetessä, ihan kirjaimellisesti, ja päästään jopa eräänlaiseen takaa-ajotilanteeseen. 

Pidin siis Shergillin sisarusten seikkailuista, mutta minään Intian matkailumainoksena kirja ei toimi. Itse asiassa päinvastoin. 

Matkateema jatkuu omalla tavallaan myös nyt iltalukemiseksi ottamani kirjan myötä. Marcel Proustin À la recherche du temps perdu on rytmillisesti rauhoittavaa luettavaa ja siksi levottomalle mielelle sopivaa joulunajan kiireisiin. Matkoihin se minulla liittyy ensinnäkin, koska luen sitä yleensä kesälomalla (ja Ranskassa) jo vuosia kestäneenä ikuisuusprojektina. Lisäksi olen parhaillaan siinä osassa, jossa nuori päähenkilö ei sairastumisen takia pääsekään odottamalleen matkalle, vaan jää Pariisiin - ja sitä kautta tapaa Champs Elyséen varrella leikkitoverin, johon rakastuu palavasti koko pienen pojan sydämellään. 

(Luku)päiväkirja: Kesäloma taputeltu, mutta kesää kai vielä jäljellä ? Ja luettavaa...

 

Niin se päättyi kesäloma, mutta kesä jatkuu. Jotenkin kummasti sitä aina kuvittelee, että töihinpaluu tai koulunalku tarkoittaisi kelien viilenemistä, sadetta - syksyä siis, mutta ei se nyt ihan niin mene. 

Mielessä tietysti ei valo ehkä ole enää ihan niin kirkas, kun kahden kuukauden ajan nauttimamme yhdessäolo taas jakaantui kahteen maahan, mutta tästäkin selvitään, edelleen. Sitä paitsi, tekemistä riittää myös muuta kuin töitä. Jatkuuhan harjoitukseni suorituslistan unohtamiseksi edelleen. Ehkä elämä vähän muuttuu, on jo muuttunut, sen osalta. 

Takana on kaksi viikkoa leppoisaa työntekoa käytännössä kaikkien muiden vielä lomaillessa. Ei tarvittu kuin yksi vähän tiiviimpi päivä, niin totesin silmälasien uusimisen olevan ihan oikeasti sen oikeasti pakollisen listan kärjessä. Tänään on pää särkenyt siihen malliin, että sain jopa aikaiseksi aloittaa prosessin eli varattua ajan. Ei se fyssari turhaan painottanut takaraivon lihasten olevan linkissä silmiin. Suorastaan tunnen siristyksen ja kiristyksen välisen yhteyden. 

Toki olen tiennyt lasien tarpeen jo jonkin aikaa. Lukeminenkin jäi heti, kun tuli enemmän työruutuaikaa. Silmät eivät vaan jaksa.  Heinäkuussa huomasi lomamoodin. Tuli nimittäin luettua hulppeat 15 kirjaa, joista vain kolme oli äänikirjoja. 

Heinäkuun luetut 

Hauskasti mentiin taas jonkunlaisissa samantyyppisten kirjojen ryhmityksissä. Ensin luin ryhmän romantiikkaa eli Maailmanlopun kahvila, Korvapuustikesä ja Teetä auringonkukkien kahvilassa. Pidin kovasti kahdesta ensimmäisestä ja ne ovat oiva lisä laiturilukemistoon. Kolmas oli vähän "mjääh"-kostotarina. Sen on kai tarkoitus olla voimaannuttava, mutta jotenkin en lämmennyt. Ehkä tarina on vähän kulunut ja käänteet liian ennalta-arvattavia. 

Sitten luin mysteeritarinan, jossa oli vähän matkaa ja vähän romantiikkaa ja vähän jännitystä eli Parkkisen Galtbystä länteen. Pidin kirjasta, vaikka se jättikin vähän hämmentyneen olon. Vanhan rouvan ja huoltoaseman ryöstöön sekaantuneen raskaana olevan nuoren tytön matkakertomus on täynnä villejä käänteitä ja samalla se vie vääjäämättä ratkaisuun ikivanhan murhan osalta. 

Tämän genrejä haastavan teoksen kautta sitten loppukuukausi meni dekkarien parissa. Murha linnassa, Avain ja Kuolema asuntonäytössä. Samanlaisia ja sitten kuitenkin niin erilaisia. Pitänee kirjoittaa noista jossain kohtaa ihan oma postauksensa. 

Heinäkuun lukumaratonilla luin Parkkisen lisäksi fantasiaa ja kuuntelin matkakertomusta eli Kummat ja Kyllikki Villan Pakomatkalla - toinen lokikirja. Ensimmäinen oli vähän outo. Kiinnostava, mutta lievästi ahdistava ja kuitenkin hivenen tylsän tuntuinen huolimatta herkullisesta länkkärifantasia asetelmasta. Villan matkakertomus taas sai taas kerran unelmoimaan.  

Fantasiaa edusti heinäkuussa myös Magick of Merlin, jossa etsittiin arvaatteko kenen taikakirjaa. Modern Magick sarja on hauska ja kirjailija osaa vääntää perinteiset kuviot vähän uuden  näköisiksi. Niin tässäkin. Merlin ei ollut ihan sitä, mitä odottaisi. 

Fantasiaa ja myös lastenkirjoja edusti Kummat-romaanin lisäksi Taikuuden aika - Noitakuningas herää. Se oli viihdyttävä, mutta ehkä jopa meidän Totoa nuoremmille kohdennettu tarina sotureista ja noidista. 

Tässä kai olisi sopiva aasinsilta...

Silläkin uhalla, että tästä postauksesta tulee ylipitkä, haluan minäkin nostaa esille viime päivien media-keskustelun siitä, etteivät aikuiset osta tarpeeksi lasten- ja nuortenkirjoja. 

Kaikki alkoi Elina Lappalaisen HS kolumnista, jossa hän kyseenalaisti aikuisten ostohaluja lasten- ja nuortenkirjallisuuden osalta. Varmasti meillä kaikilla on tekemistä genren arvostuksen nostossa, mutta ei ole ihan reilua pistää ostajaa vastuuseen. Kyllä myyjälläkin on petraamista. 

Lukujonossa sanoo sen taas paremmin kuin minä osaisin kirjoittaa, mutta varsinkin kirjojen saatavuudessa olisi kirjakaupoilla ja kustantamoilla pientä peiliin katsomisen varaa. Olen tainnut ennenkin ihmetellä mm. sarjojen osalta sitä, miksi uuden osan ilmestyessä ei vanhoja osia ole automaattisesti tarjolla. On kuitenkin ihan turha valittaa, etteivät myöhemmät osat myy, jollei ensimmäisiä ole saatavilla. 

Tein pienen loogisen numeroharjoituksen. Jos kirjasarjan osien ilmestymisessä esim. trilogian kohdalla kuluu 3v. (yleensä kai vähintään tämä), on lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla väistämättä kohderyhmä osittain muuttunut. Ensimmäisen osan ilmestyessä 10-12v lukijat, ovat kolmannen kohdalla yli 13-vuotiaita. Ensimmäisen osan ostaneista vain jotkut palaavat toisen ja kolmannen pariin, mutta samanaikaisesti uusia lukijoita ei tule yhtään, kun sarjaa ei voi aloittaa alusta. 

Kuitenkin paljon huippusarjoja, jotka varmasti saisivat uusia lukijoita, kunhan vain tarinaan pääsisi mukaan alusta. Ei tämän pitäisi olla näin vaikeaa. Ihan yksinkertaista matematiikkaa.

Sitten tietty voitaisiin puhua kirjojen elinkaaresta ja saatavuuden suhteesta tunnettuuteen jne. Mielelläni näkisin jotain analyysiä myös tästä. 

Räntin loppu ja samalla myös tämän postauksen. 

Tai no, sen verran palaan heinäkuun kirjoihin, että Elämäni ranskattarena oli ihan ok elämänpohdintakirja, vaikken ihan suoraan omaa Ranska-kokemustani siitä löytänytkään (tai omaa sisäistä ranskatartani). En tosin olekaan aiheesta minkäänlainen ekspertti, kun kokemukseni on keskittynyt lähinnä miespuoliseen ranskalaiseen. 

Cry Wolf - no, se oli jonkunlainen murhahömpänpömppä, jossa oli ihmissusia. En meinannut millään muistaa siitä mitään. Että niinkin mieleenpainuvaa kirjallisuutta. 

Kesälukumaraton 2022 erä 2 (päivittyvä postaus)

 

N.Y.T. se alkaa eli perjantaina 15.7. klo 20:30. 

Tämän kesän toinen lukumaraton. Ensimmäisen tulos olikin sitä tasoa, että siitä lienee helppo petrata - tai sitten ei. Se nähdään seuraavan 24 tunnin aikana. 

Ainakin kirjoja on valmiina listalla riittävästi - tosin aion samantien poiketa suunnitelmasta ja aloittaa maratonin uudella ostoksella, jota myös Toto aloitti lukemaan. Hän tosin ei taida tänään enää kirjaan tarttua, joten minä nappaan sen itselleni. Kyseessä on Eli Brown : Kummat. 

Jos muuten haluat myös tulla mukaan, niin ohjeet löytyvät Kirjailuja-blogista. 

Minä kirjoitan tunnelmia säännöllisesti tähän postaukseen ja jotain myös Instan puolelle @minna_vuocho.  Tervetuloa mukaan! 

Lauantai 16.7. klo 8

Ensimmäinen kirja luettu! Sain sen loppuun illalla ja se tarkoittaa 332 sivua jo. 

Eli Brown: Kummat

Oma ostos painettuna versiona

Eli Brownin Kummat on nuorten "fantasialänkkäri" - Mielenkiintoinen genremääritys sai minut ostamaan sen eilen Totolle luettavaksi. Niin, laji ja kuvaus oudoista esineistä ja seikkailusta. 

Itsekin tietysti olin kiinnostunut ja nyt luin sen jo ennen kuin Toto sai loppuun. Ymmärrän, miksi hänellä etenee vähän hitaasti, sillä tarinassa olisi aineksia vaikka mihin, mutta se jää jotenkin oudosti vajaaksi. Siihen ei uppoa samalla tavalla kuin Pottereihin tai Tolkieniin tai Narrin ja Fitzin seikkailuihin. 

En oikein osaa sanoa, mistä tarina töksähtää. Taikaesineet ja niitä etsivät saalistajat, everstikukko, noita... Elementit ovat paikoillaan, mutta jostain kiikastaa. Ehkä se on kaiken lävistävä synkeys ja yksinäisyys. On sodan uhka. Ystävät eivät tunnu todella ystäviltä vaan pettävät. He ovat matkatovereina, koska sattuvat paikalle ja intressit kohtaavat. Clover voi oikeasti luottaa vain itseensä. 

Tarinakaan ei jotenkin kehity. Se vain etenee. 

Silti, luin kirjan loppuun sillä miljöö on mielenkiintoinen ja kyllähän tarinassa tapahtuu. Saa nähdä, lukeeko Toto tuota koskaan kokonaan. Vähän harmittaa, kun maksoin kirjasta kuitenkin yli 25€. 

Eikä ole "lukukunto" sitä, mitä ennen. Aloitin maratonin 20:30 ja luin vähän yli puoleenyöhön. Sitten nukuin 7h ja tänään aamulla herätessä särkee pää vähän. Onneksi ei väsytä ihan samalla tavalla kuin viime päivinä muuten. 

Joka tapauksessa, aamukahville siirryin äänikirjaan ja taidan jatkaa sitä vielä hetken silmät kiinni sohvalla. Tiedän, siinä on riskinsä, mutta tällä kertaa näin. Ehdin kyllä vielä lukemaankin päivän aikana. 

Melkein klo 11

Kuuntelin Kyllikki Villan matkakertomuksen loppuun. Myönnetään, vähän ehkä torkahtelin sohvalla, mutta menin taaksepäin ne kohdat, joista en kuullut mitään. Luulisin, että kaikki. Ei niitä kauhean montaa lopulta ollut. 

Piti lähteä kävelyllekin, mutta aina noustessani sohvalta, alkoi sade ropista. Niinpä palasin sohvalle. 

Toivon, että eläkkeellä voin tehdä jotain samanlaista kuin Villa. Matkustaa ilman tarkkaa suunnitelmaa, jäädä jonnekin pidemmäksi aikaa, kun siltä tuntuu. Myös  minä olen aina arvostanut enemmän pysähdystä uudessa paikassa kuin kiertomatkan nähtävyyksiä. Uskallanko ? Aika näyttää. 

Nyt on vähän tyhjä olo. Mitäs sitä seuraavaksi lukisi ? 

Pitää aloittaa, joku kirja ennen kuin menen suihkuun. Muuten saattaa tulla pidempikin tauko lukumaratonille. 

Noin 15:45

Lukumaraton etenee yllättävänkin jouhevasti. Olen jo reippaasti :suuremmissa sivumäärissä kuin viime kerralla. 

Sivuja kertyy parhaillaan Leena Parkkisen Galtbystä länteen romaanista. Se on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden sillä jostain syystä tykkäämisjakaumani Parkkise kirjoissa on laajalla skaalalla. Tämä kyllä vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. 

Tähän mennessä sivuja on kertynyt jo 132. Se tarkoittaa sitä, että kokonaissivumäärä on jo 464. Taidan päästä yli viidensadan, mikä on sellainen vähän epävirallinen tavoitteeni tällä kertaa.  

Äänikirjassakin vaihdoin seuraavaan. Martti Suosalon tähänastinen elämä vaikuttaa  mielenkiintoiselta ja toimi ruokaa laittaessa ja siivotessa vallan mainiosti. Toistaiseksi olen kuunnellut 41min eli yhteensä 2h56min kuunneltu tähän mennessä. 

Nyt on pieni paussi ja sitten taas jatkuu. Vielä on useampi tunti lukuaikaa jäljellä... 

klo 19:30

Luin Parkkisen loppuun. Pidin siitä, vaikka tarina onkin ehkä vähän hajanainen ja hämmentävä. 

Kaikkiaan sivuja 339 eli kokonaisuudessaan olen lukenut 671 sivua

Nyt tässä pohdin, vieläkö jaksan jotain lukea. Tekisi mieli jotain kevyttä ja viihdyttävää. 

20:30 Se oli sitten siinä

Vielä ehdin lukemaankin. 

Tartuin Cressida Cowellin Taikuuden aika -sarjan ensimmäiseen osaan Noitakuningas herää. Kuvia, sujuvaa tekstiä ja selkeää kieltä. Nopsaan eteni ja lisäsin loppusaldoon vielä 272 sivua. 

KOKONAISTULOS : 943 sivua ja äänikirjaa 2h56min 

-Aikamoista. En odottanut ihan näin suurta tulosta. 

(Luku)päiväkirja: Pysähtymisen taito ja matkakertomuksia

 

15.7.2022

Se paljonpuhuttu väsymys tuli minulle vasta sitten, kun testi taas näytti negatiivista. Outoa. Nukun kymmentuntisia öitä ja jatkaisin untani aamulla uudelleen heti kahvin jälkeen.  Paljon en siis saa aikaiseksi.

Toisaalta, mitä sitä lomalla pitäisi ? Nyt unohdetaan se lista, joka aina on kotitöitä. Kai minä saan levätä, jos siltä tuntuu?

Olenhan sentään tehnyt leipäjuuren ja vähän laittanut ruokaakin. Lukenut (vähän), jatkanut viikkokausiksi sivuun jääneitä käsitöitä (pikkuisen). Nukkunut. Kävellyt sen mitä jaksan. Nauttinut siitä, että isäntä on kotona ja pojistakin kaksi. Ensi viikolla ollaan koolla koko perhe muutaman päivän ajan.

Kuuntelen Kyllikki Villan matkakirjaa Pakomatkalla – toinen lokikirja. Siinä Villa on lähtenyt matkalle tavoitteenaan päästä käymään isänsä lapsuusmaisemissa Namibiassa. Matka alkaa Lissabonista, jossa on hyvä suunnitella seuraavia etappeja, jatkuu sieltä Oxfordin kautta laivalle Kapkaupunkiin. Ihan pelkästään ei ole kyse päämäärästä, vaan myös siitä, mikä jää taakse. Mitä ilmeisimmin on tärkeän ihmissuhteen päättyminen jättänyt kirjailijan henkisesti ajelehtimaan fyysisestä paikallaanolosta huolimatta. Matka on yritys päästä eteenpäin myös mielessä. On pakko ihailla 68-vuotiaan Kyllikki Villan kykyä repäistä itsensä irti ja lähteä kohti tuntematonta.

 Juuri kuuntelemassani kohdassa kirjoittaja on jäänyt viikkokausiksi St.Helenan saarelle. Kävelyä alas kaupunkiin, kirjoittamista, käännöstöitä, lukemista – yksinäisyys, hiljaisuus, uudet ihmiset. Kuuumuus. Pysähtyneisyyden ja irrallisuuden tunne hänen merkinnöissään, se kiehtoo merkillisesti  minuakin.

Kuitenkin on kyse matkakertomuksesta, jossa liike on tärkeää. Ehkä juuri siksi tuo St.Helenalle juuttuminen (vapaaehtoinen sellainen) tuntuu jotenkin merkitykselliseltä. Seisahdus matkalla ollessa. Tauko.

Tauot ovat tärkeitä puheessa, musiikissa ja tarinoissa. Ne korostavat ja luovat odotusta, tai ehkä tärkeää onkin juuri tuo liikkeen pysähtyminen. Ollaan tässä ja nyt. Huomataan pienetkin asiat. Se on kai sitä hypetettyä mindfulnessia puhtaimmillaan.

Tekisi itsekin mieli ja välillä saavutan tuon miltei leijuvan tunteen näinä laiskoina lomapäivinä. Toisaalta kierrän kehää, mieli vaatii muutosta ja liikettä. No, sunnuntaina alkavat minun vuoden ”lapsivapaani” ja lähden siskon luo käymään ihan itsekseni. Tähän mennessä vuoden ainoat päivät ilman jälkikasvua.

Pojat ovat jo niin isoja, ettei muutos ole ihan niin dramaattinen kuin voisi kuvitella, mutta on siinä oma viehätyksensä, kun voi jättää vastuun jollekin toiselle ja tehdä vain mitä mieleen juolahtaa, edes pari päivää. Tosin olemme isännän kanssa viime aikoina soveltaneet vapaiden vanhempien periaatetta. Jos meidän tekee mieli mennä jonnekin, kysymme kerran halukkaita seuraan. Jos ei kiinnosta, lähdemme keskenämme. Selviävät vallan mainiosti keskenään, enkä nyt lomalla jaksa kinata esim. ruutuajasta ihan koko ajan. Hunningolla niin vanhemmat kuin muksut, mutta olkoon. Edessä on pitkä ja työntäyteinen syksy ihan kaikilla. Nyt pitää tankata valoa ja energiaa, sen mitä tuo korona nyt sallii.

Kyllikki Villan äänikirjan lisäksi olen aloitellut Minna Mikkosen kirjaa Amelian luut. Olen aika alussa, enkä oikein tiedä, mitä ajatella. Amelia Earhart haaksirikkoutuneena autiolla saarella. Katsotaan, mihin tämä etenee. Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia. 

Tänä viikonloppuna on Kirjabloggaajien kesälukumaraton. Olen valmis, vaikkei makrilleja löytynytkään kaupasta. Taidan aloittaa 24h maratonini jo tänään illalla. Tarvitsen unta normaalia enemmän, joten sunnuntain vastainen yö pitää voida nukkua. Silloin pitää jaksaa ajaa.  

Ikävä matkalle

Kyllikki Villa : Vanhan rouvan lokikirja
Luettavaksi (kuunneltavaksi) Elisa Kirjalta 

Jos jokin kirja sopii ääneen luettavaksi, niin matkapäiväkirja. Erityisesti tämä pätee silloin, kun matka on jo alunperinkin saneltu muistiin. Marja-Liisa Márton lukee Kyllikki Villan muistiinpanot tämän yli seitsemänkymppisenä tekemältä Etelä-Amerikan matkalta ja tekee mahtavan hyvää työtä. En tietenkään tunne kirjailijaa millään tavalla, mutta saatoin kuunnellessani hyvin kuvitella hänet istumaan laivan sängylle sanelukone kädessään kertomaan ajatuksiaan sille matkan ainoalle puhekumppanille, jonka kanssa saa puhuttua suomeksi.

Vanha rouva ei tosiaankaan matkustanut sovinnaisesti. Lentokoneiden ja nopeiden yhteyksien aikakaudella Kyllikki Villa jatkoi jo vuosikymmeniä suosimaansa rahtilaivamatkustamista. Matka Chileen ja takaisin vei yli 4 kuukautta, eikä perillä kuitenkaan oltu kuin muutama päivä. Tätä kirjaa kuunnellessa sitä todella tajuaa, mitä tarkoitetaan sanottaessa, että matka on päämäärää tärkeämpi.

Tässä kaikkien kiireiden ja perheen hulinan keskellä sitä kahdehtii mahdollisuutta vain lukea, loikoilla ja pohtia omaa elämäänsä. En tosin ole ihan varma, selviäisinkö lopulta erossa perheestäni 4 kuukauden aikaa pelkästään parilla faksilla, mutta ihan juuri nyt olisin valmis lähtemään ja sulkeutumaan laivan hyttiin kirjojen kera. Houkutteleva ja samalla vähän pelottava mahdollisuus.

Laivan suljetussa maailmassa sitä joutuu kohtaamaan paitsi laivamatkan satunnaiset epämukavuudet ja tylsyyden, myös itsensä. Kun ei ole jatkuvia häiriötekijöitä, (joista yksi tuossa vieressä laulelee eikä suostu menemään nukkumaan), niin joutuu tosissaan miettimään omaa oloaan ja olemustaan. Niin joutui myös Kyllikki Villa ja lukijakin tulee tutuksi kello viiden masennuksen, ikääntymiseen tuomien hankaluuksien ja tiukan itsekriittisen pohdiskelun kanssa. Välillä sitä tulee mieleen, että onpas tuossa valittava vanha akka, mutta sitten kirjailija toteaa niin itsekin ja ryhtyykin miettimään kielien vaikutusta identiteettiin tai uskonnollispoliittisten asenteiden näkymistä pöytäkeskustelussa.

Minä nautin kirjan rytmistä, matkanteon hitaudesta. Siinä oli jotain hyvin rauhoittavaa. Samalla oli mukava tutustua mielenkiintoisen ihmisen ajatuksiin. Ei sitä joka päivä kohtaa maailman meriä seilaavaa mummoikäistä rouvaa, joka tuntee rahtilaivat nimeltä ja on kolunnut satamia maapallon joka puolella. Oli myös mielenkiintoista tutustua laivojen touhuihin ja elämään, itselleni täysin vieraaseen maailmaan, sekä tietysti myös samoihin laivoihin osuviin matkatovereihin, joita Kyllikki Villa kuvaa elävästi ja arvostaen.

Kyllikki Villalta on ilmestynyt toinenkin lokikirja. En vain ainakaan vielä löytänyt sitä äänikirjana. Jotenkin tuntuu siltä, että tällainen kirja pitäisi nimenomaan kuunnella.

luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta