(Luku)päiväkirja: Elämänlangalla

Anneli Kanto on minulle aiemmin tuttu Rottien pyhimys-kirjasta ja Näkijä-dekkarisarjasta. Toki hänellä on muitankin kirjoja, mutta nuo olen tullut lukeneeksi. Kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kuulosti mielenkiintoiselta, mutta en tiedä, miksi jotenkin odotin sota-ajan juttuja, vaikka toki tiedän, ettei kirjailija ole tarpeeksi vanhan sen ajan historiaan. Väsyneenä ei vissiin jaksanut miettiä pidemmälle ja kirjan nimikin johti hakoteille. 

Anneli Kanto : Elämänlangalla- kolmen sodan päiväkirja 

Kirjastosta 

Kirjassa siis on vuosi kirjailijan elämästä lyhyinä merkintöinä. Tiivistahtinen ja täysi vuosi tuo on ollutkin. Joukkoon mahtuu niin oopperaa kuin teatteria ja vähän musikaaliakin. On Maria Jotunin elämää, isovihan kauheuksia musiikin keinoin ja sitten tietysti tavallisen elämän ja ihmissuhteiden käänteitä. Kanto kuvaa myös luovan työn vaiheita ilosta luopumisen tyhjyyteen. Ilahduin viittauksista Rottien pyhimykseen, kun sen lukeneena tietysti sain kiinni pohdinnoista. Kirjan innoittamana kävin muuten kerran Hattulan kirkossa pyörähtämässäkin. Poika oli vieressä armeijassa ja minä yhdistin vierailun kyydin tarjoamiseen. 

Kanto on kirjoittaessaan 72-vuotias eli 17 vuotta vanhempi kuin minä nyt. Hänen kykynsä ajatella ja työskennellä antaa toivoa. Minäkin haluaisin kaikkea tuollaista. Toki minun taustallani (ja taidoillani?) ei kirjoiteta teatteria, mutta tuo into ja omistautuminen on kadehdittavaa. Samalla on mielenkiintoista, miten olemme eri sukupolvien edustajia. Hän suurta ikäluokkaa vähän sen häntäpäästä, minä sota-ajan lasten lapsi. Ajattelutavassa on eroa, mutta tunnistan jotain vanhemmistani, sitten jotain muuta itsestäni. 

Kirjat myös tuovat aina uusia ajatuksia, tai auttavat jäsentämään vanhoja. Kissan kuolema ja ihmissuhteet heijastuivat omalla tavallaan omasta elämästäni. Ei tietenkään ihan samoina, mutta näkökulmia tarkentaen. Yksityiskohdat pohdinnoista jääkööt tällä kertaa aamusivujeni kätköihin, mutta useamman päivän pohdiskelin. 

Kun lukee päiväkirjamaisia merkintöjä, tuntuu kuin tutustuisi ja pääsisi toisen elämään sisälle. Tavallaan niin tietysti onkin. Sitten, juuri kun tottuu ja asettuu, kirja loppuu. Ehkä siksi Woolfin päiväkirjoja oli niin ihana lukea. Ne vain jatkuivat ja jatkuivat. Pitäisi aloittaa ne uudelleen. Edelleen koukuttaisi ostaa koko sarja. Painos on loppu. Taas huomaan jättäväni jotain sanomatta. Muistan jossain nähneeni kirjoja vielä tarjolla. En kerro, missä. Jos vaikka oikeasti menen vielä ne sieltä ostamaan. Ihan kuin marjapaikkaa piilottelisi - tai sienikätköä.

Kaikkiaan Elämänlangalla oli mielenkiintoinen hyppy kirjoittajan työn pariin, vanhenevan naisen ajatuksiin iästä ja tapahtumista, yhden elämän käänteisiin vuoden aikana. 

Seuraavaksi siirryn lukemaan Ranskalaisia pastilleja. Juha Tantun suomalaisia näkemyksiä Ranskasta, jolloin itsekin aloittelin tutustumista kieleen ja vietin ensimmäisen kerran aikaa maassa.