Kesäpuuhia eli tuhansia vuosia vanhaa neuletekniikkaa ja taiteilijoita telkkarissa

 

Aamupala on päivän tärkein ateria jo ihan tunnelman vuoksi. Torilla oli upean näköisiä aprikooseja. Eivät ne Suomeen matkustaneina ole parhaimmillaan sellaisenaan syötyinä, mutta muuttuvat ihaniksi, kun pikkuisen näkee vaivaa ja valmistaa. 

Parina aamuna tein seuraavasti kahvinkeiton lomassa.

Pilkoin muutaman aprikoosin pieneen kattilaan. Lisäsin ruokalusikallisen sokeria, ripauksen vaniljaa ja ihan pikkuisen tilkan vettä. Haudutin keskilämmöllä, kunnes aprikoosipalat olivat ihanan pehmeitä. 

Kaadoin aprikoosit lautaselle liemineen. Nostin päälle pehmeäksi sekoitettua turkkilaista jugurttia ja murskasin muutaman pekaanipähkinän, ripottelin vadelmia. Nostin kaveriksi kupillisen vastakeitettyä maitokahvia. 

Tuosta ei aamutunnelma parane.

Tämän kesän uusi taitokin tuli kokeiltua. Menin siskon kanssa Turussa Taitojärjestön neulakinnas-kurssille. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha tapa "neuloa neulalla". Tekniikka on säilynyt melkein näihin päiviin asti pohjoisessa ja idässä, ja evakkojen mukana se levisi sodan jälkeen vähän uudelleen muuallekin Suomeen. Arkeologisissa löydöissä on tekniikkaa löytynyt esim pronssisten korujen vieressä säilyneenä. Villa itsessään on katoavaista, mutta metalli on jotenkin onnistunut säilyttämään fragmentteja. Jouhestakin kuulemma on kintaita ja sukkia tehty (ja ehkä muutakin). Mielenkiintoista. 

Kurssin aikana kokeiltiin aloitusta, langanjatkoa ja paria pistoa. Ei ollut ihan helppoa vääntää aivoja uuteen asentoon totutusta virkkaus- ja neulomistekniikasta, mutta saimme siskon kanssa molemmat aikaiseksi kintaiden alut harjoitustilkun lisäksi. 

Pistoja on vaikka minkälaisia ja niitä voi kuulemma keksiä lisääkin kukin oman luovuutensa mukaan. Minä yritän olla unohtamatta tätä yhtäkin. Saa nähdä, saanko kintaita eteenpäin. Maanantaina alkaneet työt vähän haittaavat harrastuksia. 

Keskittymistä tämä tekniikka vaatii, mutta taas tuli todettua, miten kivaa on opetella uutta asiaa ryhmässä. En yhtään ihmettele, että sisko on vähän niin kuin hurahtanut kaikenlaisiin kursseihin. Muutaman tunnin aikana pääsee hyvin alkuun. Tunnelma oli kannustava ja neuvoja sai kädestä pitäen aina tarvittaessa. Varsinkin alussa niitä myös tarvitsi. 

Tekee myös tosi hyvää keskittyä muutaman tunnin ajan johonkin ihan uuteen asiaan. Jutustelukin kulki ja kuulimme mm. kunkin aiempaa suhdetta neulakinnas-tekniikkaan. Oli mielenkiintoista kuulla, miten toisilla oli isoäiti vielä osannut tehdä, mutta taito jäänyt opettelematta aikoinaan, tai miten varastosta oli löytynyt kintaat, vaikkei tekijästä olekaan enää tietoa. 

Taitokeskus on Turussa nykyään Kuralan kylämäen vieressä, joten kesäillan idyllinen ympäristökin oli taattu. 

Uuden käsityötekniikan lisäksi olen innostunut katsomaan Yle Areenasta "taiteilijadokumentteja". Frida Kahlo ja Pablo Picasso ovat kiehtovia hahmoja ja dokumentit antoivat paljon uutta tietoa kieltämättä vähän karkealla tasolla olleeseen tietämykseeni. 

Kesäkuussa kuuntelin Jane Austen at Home äänikirjana ja nyt katsoin televisiosta sen kirjoittajan, Lucy Worsleyn esittämän elämäkerran Agatha Christiestä. Hänellä on dekkarikuningattaren elämästä kirjakin kirjoitettuna, joten oletan tv-dokumentin perustuvan siihen. Christien elämä on toki mielenkiintoinen, mutta täytyy myöntää, että Worsleyllä on jotenkin jännä tapa kommunikoida. Hän on kuin innostunut pikkutyttö, sellainen vähän pikkuvanha. Sama kuului vähän myös äänikirjan lukutavassa, mutta totuin. 

Dokumentit ovat ehdottoman suositeltaviai ja kesään jotenkin vallan sopivia. Kaikilla ei ole kovinkaan pitkää aikaa Areenassa, joten kannattaa ottaa "työn alle". Ihan uutena on kai juuri tänään tullut Worsleyn dokumentti Sherlock Holmesin kirjoittajasta Arthur Conan Doylesta. Dokumentin nimi on "Sherlockin on kuoltava", mikä kuulostaa hyvin houkuttelevalta katsottavalta työpäivän päätteeksi. 

Kuukauden luetut : Kesäkuu 12

Olipas aktiivinen lukukuukausi ja blogannutkin olen useammasta. Toki asiaan vaikuttaa jo juhannuksesta alkanut kesäloma, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä. Olen saanut jotain aikaiseksi. Siis muutakin kuin kerännyt kesän ensimmäiset metsämansikat, joita mökin pihapiiri oli pullollaan. 

Kaksitoista kirjaa on aika paljon, vaikka ottaa huomioon joukossa olevat useammat "kevyemmät" luettavat. Dekkareita ja viihdefantasiaa on joukossa peräti 8/12. Kaikki ei kuitenkaan ole ollut viihdettä tai leppoisaa, sillä palasin pitkästä aikaa vähän pelottavampienkin dekkarien pariin. Vuorossa oli vaihteeksi uusi islantilainen tuttavuus. Toki kaverina sitten vähän vegaanivampyyreitä ja muuta cozy mysteryä. 

Huomasin myös, että muisti ei aina pelaa niin kuin pitäisi. Tiedän lukeneeni Vintagea ja veritekoja joskus aikaisemmin, mutta kun en kerran muistanut siitä yhtään mitään, niin luin uudelleen. Seuraava osa sarjasta on jo varauksessa, joten ajattelin, että kai minun nyt pitäisi vähän edes hahmoihin perehtyä ensimmäisessä osassa. Ihan hauska cozy mystery, joten en ihan ymmärrä, miten en muistanut mitään. Ehkä lukuaikana olen ollut (vaihteeksi) väsynyt. 

Muutenkin luin kesäkuussa oikeastaan vain mielenkiintoisia kirjoja. Ainoa loppuun kuunneltu äänikirja oli Jane Austen at Home eli Austenin syntymän 250v juhlaelämmäkerta. Lucy Worsley on tunnettu elämäkerturi eikä Jane Austenin elämäkertakaan pettänyt. Näkökulmana on kirjan nimen mukaisesti Jane Austen ja hänen useat kotinsa. En tiennytkään, miten monta kertaa kirjailija joutui taloudellisista syistä muuttamaan elämänsä aikana. Asumisjärjestelyjen taustalla oli myös usein perhekuvioita ja kaikkein mielenkiintoisinta olikin kuunnella Austenin perheen ja suvun jäsenistä ja heidän edesottamuksistaan. Kaikkiaan kirja oli hyvin kirjoitettu ja valaisi hyvin Austenin kirjojen taustoja kirjoittajansa elämänvaiheiden kautta. 

Minna Maijala on puolestaan tunnettu suomalainen elämäkerturi ja hänen viimeisensä Helvi Hämäläinen - kauneuden rakastaja oli itseoikeutetusti lukulistallani. Sekä siitä että Anneli Kannon päiväkirjateoksesta Elämänlangalla sain myös aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani blogiin. 

Viimeisin, mutta ei suinkaan vähiten kiinnostava oli Juha Tantun Ranskalaisia pastilleja. Se on kokoelma pakinoita,kommentteja, pastisseja Ranskasta ja ranskalaisista pohjautuen ilmeisesti kirjoittajan omiin matkoihin ja tuttavuuksiin. Kaikki Ranskaan liittyvä on tietysti omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta tämä kirja on ilmestynyt 80-luvun alussa. Maailma (ja Ranska) oli aika toisenlainen ja monet kommenteista herättivät hupaisia muistoja omilta ajankohtaan liittyviltä matkoiltani, mutta samalla myös hieman haikeutta kadonneesta maailmasta. Toiset taas... no, toisinaan on ihan hyvä, että maailma menee eteenpäin ja jopa ranskalaiset (miehet) kehittyvät - tai ainakin muutosta voisi olettaa tapahtuneen. En itse ole tehnyt laajempaa tutkimusta aiheesta.