Tulisiipi

Tulisiipi on tähän mennessä ainoa lukemani vuoden 2019 Finlandia-ehdokas. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, useina vuosina en ole lukenut yhtään ehdokasta ennen niiden julkistamista. Välillä mietin, mitä minä oikein luen, kun en yli sadan kirjan vuosisaldolla osu Finlandiaan millään, mutta syynä lienee lukemieni kirjojen ikä. Aika vähän kuitenkin luen samana vuonna julkaistua.

Siinäkään ei ole mitään ihmeellistä, että luen nimenomaan JP Koskisen kirjan. Olen pitänyt aiemmistakin lukemistani. Koskisella on jotenkin jännä kyky ottaa jo monesti käsitelty aihe ja kiepsauttaa se ihan toisenlaiseksi fokusoimalla johonkin yksilön piirteeseen tai tunteeseen. Tulisiivessä se on päähenkilön halu lentää.

JP Koskinen : Tulisiipi 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Minulla kesti luvattoman kauan tarttua tähän kirjaan ja alku takkuili pahemman kerran. Vika ei ollut kirjassa vaan sen aiheessa. Amerikasta työläisten utopiaan Neuvostoliittoon muuttavien suomalaisten tarina kun ei voi olla iloinen vaan täynnä kurjuutta, enkä oikein nykyään jaksa lukea kurjuudesta - varsinkaan, kun se jotenkin tuntuu itsestäänselvästi odottavan jossain kohtaa tarinaa.

Onneksi kuitenkin sinnittelin eteenpäin. Oliko tarinassa kurjia kohtaloita - no, oli. Ei voi mitään. Ne kuitenkin jotenkin kummallisesti päätyivät taustaksi, kun pienen pojan halu joskus lentää kasvaa aikuisen miehen pakkomielteeksi päästä taivaalle. Mitkään ihmisten tai valtioiden asettamat rajat, säännöt, pakotteet eivät merkitse mitään, jos on mahdollisuus päästä pilvien keskelle.

Charles eli Kaarle Frost on pieni poika tavatessaan Amerikassa Charles Lindberghin. Siitä lähtien hänellä on mielessään vain yksi asia. Tulla lentäjäksi kuten sankarinsa ja päästä pilvien keskelle. Haavetta ei poista edes Frostin perheen muutto Amerikasta Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiisia.

Mehän tiedämme historian kulun. Paratiisia ei kai koskaan voi luoda maan päälle, niin kauan kuin tekijöinä ovat vallasta korruptoituvat ihmiset. Jollain tavalla ja naapurin Lindan (Ludmilan) avulla Kaarle kuitenkin onnistuu pääsemään alkuun, lentämään. Tulisiipi ei kuitenkaan jää Neuvosto-Karjalaan vaan tarina jatkuu pidemmälle, aina ensimmäisten avaruuslentojen aikaan saakka. Koskinen onnistuu luomaan tavallaan tutulta tuntuvan kuvan kommunistisen vallan kiemuroista yhden miehen näkökulmasta, mutta jännästi ohimennen, kuin sivuseikkana.

Tulisiipi on hämmentävä kirja. Minulle se kertoo kaikennielevästä intohimosta, mielen kyvystä sulkea kaikki ympärillä oleva rakkaita ihmisiä, kurjuutta, väkivaltaa, ystäviä myöten ulos kuplasta, jossa vain yhdellä asialla on merkitystä - sillä, että pääsee pilvien keskelle. Samalla tavalla lukija huomaa etääntyneensä kirjan kuvaaman aikakauden ja valtakunnan kauhuista. Ne ovat, ne tietää, mutta Kaarlen tavoin ne ohittaa.

Ehkä yhteen asiaan keskittyminen on toimiva selviytymiskeino ääritilanteissa. Mieli automaatille, kroppa seuraa ja sitten mennään eteenpäin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. En tiedä, mutta voin ehkä kuvitella. Ihminen ei kestä määräänsä enempää ja joskus voi kokonaisuuden hahmottaminen olla tuhon alku. Kukin kestää tavallaan. Toiset sulkeutuvat kuplaansa, toiset taas hyödyntävät systeemiä selviytyäkseen.


Muita JP Koskiselta lukemiani 
Kalevanpoikien kronikka
Kuinka sydän pysäytetään
Ystäväni Rasputin 

(Luku)päiväkirja : Finlandiaa ja klementiinikakkua eli marraskuun viimeinen viikko

Maanantai 25.11.2019

Tänään on ollut äänikirjapäivä. Ensin töissä lounastunnilla, sitten kotimatkalla ja viimein kotona sohvalla lojutessani. Rouva Westaway on kuollut (Ruth Ware) jatkuu. Tosin koko ajan lievästi töksähdellen. Ainakin tähän saakka olen arvannut juonen kulkua vähän liiankin helposti. Odotan käännettä, jotain yllättävää. Jotain on pakko tulla noiden monen jäljellä olevan tunnin aikana tai petyn tosi pahasti.

On vasta marraskuu, mutta minä fiilistelen jo joulutunnelmissa. Kotiinpaluun rutiineihin kuuluu jo ikkunatähtien sytytys, kynttilät takkaan, tuoksukynttilän sytytys pöydälle ja hetki sohvalla tunnelmoimassa. Siinä on hyvä istua äänikirja seurana.

Äänikirjan olemme aloittaneet Toton kanssa myös iltalukemiseksi. Hän sai itse luettuna loppuun toiseksi viimeisen Harry Potterin. Nyt pidetään pientä taukoa ja kuunnellaan yhdessä Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee. En ole  minäkään sitä aiemmin lukenut.

Keskiviikko 27.11.2019 (Vapaapäivä!)

Se on Finlandia-palkintoviikko. Tänään pääsin vihdoinkin myös minä osallistumaan palkintojenjakotilaisuuteen.  Olen saanut kutsun muutamana aiempanakin vuonna, mutta työt ovat aina häirinneet harrastuksia. Nytkin yhden palaverin vetäisin siinä matkalla Lasipalatsille (erikseen tarkoituksella varatusta lomapäivästä huolimatta), mutta itse tilaisuuden sain seurattua rauhassa.

Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole lukenut kokonaan ainuttakaan ansioituneista ehdokkaista, joten en voi sinänsä kommentoida palkintojen päätymistä valituille. Hyviä kirjoja varmasti kaikki.

Kaunokirjallisuuden Finlandian voitti Pajtim Statovcin Bolla.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voitti Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli

Tietokirjallisuuden Finlandian puolestaan Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni Räinän Metsä meidän jälkeemme.

Finlandian jälkeen oli vuorossa kirjabloggaajien oma tapaaminen. Siellä ruodittiin niin tapahtuman puheet kuin palkinnot ja erityisesti mietiskelimme, onko Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia oikeanlainen kategoria. Pienempiä lapsia varten kirjoitetut teokset ja nuorten romaanit kun ovat kovasti erilaisia. Miten niitä kukaan pystyy oikeasti laittamaan paremmuusjärjestykseen ?

Varsin kirjallisuuspitoinen päivä siis tänään, mutta varsinainen lukeminen jäi kotimatkan lyhyeen jaksoon Rouva Westaway on kuollut - äänikirjaa sekä tietysti kahden luvun annokseen yhdessä Toton kanssa tämänhetkistä suosikkia eli Kaislikossa suhisee.

Tästä viikosta näyttää uhkaavasti tulevan sellainen, etten saa loppuun yhden yhtä kirjaa. En kuitenkaan jaksa kantaa tuosta huolta. Marraskuussa luettuja on jo 14 ja sain Goodreads Reading Challengenkin jo täyteen. Vain Helmet lukuhaaste roikkuu keskeneräisenä, mutta sitä en olekaan saanut täytettyä vielä yhtenäkään vuotena...

Torstai 28.11.2019

Piti kirjoittaa Finlandia-tilaisuudesta, mutta työpäivän jälkeen istahdinkin nojatuoliin lukemaan Juha-Pekka Koskisen Tulisiipi-romaania. Toki sekin liippaa läheltä Finlandiaa. Olihan se ehdokkaana.

Sitten piti edes näyttää siltä, että kotityöt etenisivät. Ehdin kuin ehdinkin kuitenkin romaanin loppuun ennen kuin oli aika iltasadun ja Kaislikossa suhisee -äänikirjan.

Tulisiipi osoittautui vetäväksi ja mielenkiintoiseksi. Alkupuolella jumitti, mutta vika ei ollut kirjassa vaan sen aihealueessa. Jotenkin sitä on niin tottunut lukemaan kurjuuden kertomusta, kun puhutaan Neuvostoliittoon muuttamisesta viime vuosisadan alkupuoliskolla. Lentämisestä unelmoivan pojan tarina oli kuitenkin kurjuudesta huolimatta jännällä tavalla keveä ja omanlainen. Jäin sitä ahmimaan kauemmaksi aikaa kuin suunnittelin, tylsän palaverin jälkeen pientä rentoutumishetkeä tarvitessani. Lukeminen nimittäin tuo etäpäivän päätteeksi samalla tavalla "töistä kotiin" kuin automatka toimistolta.


Lauantai 30.11.2019

Aamulla
Huomenna alkaa joulukuu ja Totokin saa vihdoin avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Sitä on odotettu ja päiviä laskettu. Tänä vuonna mennään kaupallisesti Lego-kalenterilla, kirjallisesti Harry Potter aiheisella. Toinen odotettu asia on "valkoinen joulu". Onneksi nyt ainakin hetkeksi maassa on jotain teemaan viittaavaa.

Perjantai-ilta kului harmittavaisesti pääasiallisesti töiden parissa. Onneksi isäntä innostui kokkaamaan, joten perhe sai edes ruokaa (oli hyvääkin!). Iltasatukirjaa joudumme todennäköisesti palaamaan takaisinpäin sillä meillä molemmilla olivat silmät kiinni, kun pysäytin äänikirjan. Rotta lähti jonnekin ja tapasin peltohiiren. Sen jälkeisistä tapahtumista ei minulla ole mitään muistikuvaa.

Sitten oli taas vaikea nukahtaa ja luin vielä Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan ensimmäistä osaa Viimeinen toivomus. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka jotenkin sirpaleiselta.

Nyt on lauantai. Toistaiseksi olen saanut kahvin juotua, mutta siihen se sitten jää. Taitaa tulla laiska päivä.

Illansuussa
Sitä tuossa kauhistelin, että onpas tullut shoppailtua näin "mustan perjantain viikkona". Sorruin Elisa Kirjan aleen... Kolme äänikirjaa ja 2 ekirjaa. Joukossa on peräti 2 naisen elämäkertaa eli Minna Äkkijyrkkä ja Anna Puu, sitten on kaksi dekkaria ja yksi fantasia. Ei lopu lukeminen kesken ihan lähiakoina. Itse asiassa aloin jo miettimään itselleni teemakuukautta (vuotta?) - Ei yhtään ostettua kirjaa, vanhoja jonosta pois. Mahtaisiko onnistua ?

Niin ja kirjoittelin blogiin ajatuksia Westend-romaanista. Oli yllättävän vaikeaa.

Noin muuten on lukeminen ollut melkoisen äänikirjapitoista. Rouva Westaway on kuollut jatkuu edelleen. Vaikkei yllätyksiä ole vieläkään pahemmin tullut juonessa, toimi kirja yllättävän hyvin ruokakaupan ja ostoskeskuksen ruuhkassa sompaillessani.

Siis siihen saakka, kunnes Bluetooth-kuulokkeista loppui virta. Aina on jotain hankaluuksia. Jos ei johto takerru kaikkeen niin sitten loppuu akku. Sain sentään pakolliset ostokseni hoidettua. Ruokaa tulossa tänäänkin ja jotain ehkä vielä huomenna.



Sunnuntai 1.12.2019 

Tänään on lukeminen jäänyt aika vähiin. Olen lähinnä kuunnellut vähän Nigella Lawsonin How to Eat-kirjaa ja hivenen myös Rouva Westaway on kuollut. Jälkimmäisen kohdalla ei yllätyksiä ole pahemmin edelleenkään ilmaantunut. Ensimmäisen osalta päädyin tekemään Klementiinikakun. Herkullista.

Olin tyytyväinen valmiista kakusta, kun isäntä käveli sisälle esikoisen naapurustossa asuvan kummitädin kanssa. Olivat törmänneet kaupan edessä ja kutsu kävi. Pitäisi useammin tehdä tällaisia ex tempore kahvihetkiä. Ei sekaisella huushollilla loppujen lopuksi ole niin suurta merkitystä, mutta on kiva istua ja vaihtaa kuulumisia. Onneksi lupasin jakaa leipäjuureni hänen kanssaan niin näemme ensi viikon loppupuolella uudelleen. Onkin jotenkin ihan hullua, miten harvoin loppujen lopuksi tulee istuttua saman pöydän ääressä, vaikka asuntojen välimatkaan ei kulu 5min kävelyä enempää...

Joulukuun eka tarkoittaa myös joulukalenteria. Oli se ihan söpöä kun 17v varovasti aamulla kyseli, olisiko joulukalenteria valmisteltu johonkin... Tänään oli ja ehkä saan huomisaamuksikin. Sitten ollaankin pari aamua isännän varassa, kun minä lähden työmatkalle Berliinin suuntaan. Saa nähdä, miten käy. Ehkä joulumarkkinoilta kuitenkin löytyisi kalenteriin vielä lisää täytettä.


Viikolla loppuun luettuja :


Juha-Pekka Koskinen: Tulisiipi 

Tulisiipi osoittautui vetäväksi ja mielenkiintoiseksi. Alkupuolella jumitti, mutta vika ei ollut kirjassa vaan sen aihealueessa. Jotenkin sitä on niin tottunut lukemaan kurjuuden kertomusta, kun puhutaan Neuvostoliittoon muuttamisesta viime vuosisadan alkupuoliskolla. Lentämisestä unelmoivan pojan tarina oli kuitenkin kurjuudesta huolimatta jännällä tavalla keveä ja omanlainen.

Kalevanpoikien kronikka

Kevät on jo ihan hollilla ja ensimmäiset kukatkin bongattu. Eilen tuli ekaa kertaa hiki ulkona kävellessä. Illalla katselin ikkunasta poikia pihalla. Heillä olivat jalat vielä lumihangen jämissä, yllä teepaidat ja Kamado-grilli kuumana.

Keväästä huolimatta pistin tässä vielä yhtenä iltana kynttilät palamaan takkaan. Jos ei niinkään lämmön ja valon vuoksi, niin Sepon ahjon muistoksi. Ihan vaan kirjan tunnelmointiin.

JP Koskinen : Kalevanpoikien kronikka 
Luettavaksi kustantajalta 

Kun Väinö, Seppo ja Ahti lähtevät Miklagårdiin hoitamaan salaista tehtävää, pääsee nuori Väntti mukaan. Edessä on uusia seikkailuja ja lauluja menneistä taisteluista, petoksista ja vallan vaikutuksista. Väntti on Ahti Lemminkäisen poika, joka Väinölle kasvatiksi annettiin. Ei ole pojalla taipumusta isänsä kaltaiseksi soturiksi, mutta laulut sujuvat ja vanhat taiat painuvat mieleen.

Mytologia, historia ja Kalevalan henkilöhahmot menevät iloisesti sekaisin veijarimaisessa tarinassa, jota luki sujuvasti ja hyvillä mielin. Tyyli tuo mieleen vanhat kronikat ja Waltarin tiiliskivet, mutta ehkä hitusen modernimmalla ja tiivistetymmällä otteella. Samalla tavoin kuvastuu kuitenkin historia elävänä lukijan eteen. Maailmalla on noussut kuolleista uusi jumala, jonka soturien edessä vanhat karkotetaan korpien kätköihin. Vielä voimat kuitenkin vaikuttavat ihmisten eloon, niin kuin saa kokea Vänttikin. Toisinaan taas laitetaan henkien syyksi ihmisten teot ja rikokset jäävät piiloon pitkiksi ajoiksi.

Minä viihdyin Väntin kertomuksen parissa. Kyseessä ei ole Kalevalan toisinto, vaikka hahmot sinänsä tuttujat ovatkin. Hieman ehkä olisi pieni selkeyden lisäys auttanut välillä väsynyttä lukijaa - nyt hypättiin välillä tarinassa eteenpäin niin, että piti hetki miettiä, miten seikkailu taas kyseiseen suuntaan käännähtikään.

Parasta Kalevanpoikien kronikassa ovat hitusen karikatyyrimaiset henkilöhahmot. Väinö vanhana taikojana, joka poikia kaivatessaan ottaa ristinkin varuiksi kaulaansa ja Ahti aina sotaan valmiina ja huolettomana sotilaana, olivat selkeästi piirtyviä, mutta onneksi kuitenkin ensimmäisen vilkaisun jälkeen riitti vielä vähän syventymistä ja selvittelyä. Väntti on jonkinlainen antisankari, mutta kuitenkin selviytyjä, joka lopulta jää kirjaamaan tarinan muistiin.

Kalevanpoikien kronikka on jotenkin piristävän "miehinen" tarina. Sellainen suoraviivainen ja rehti kaikesta sisältämästään juonittelusta huolimatta, täynnä testosteronia ja uhoa, silti pinnan alla tunteikas.

JP Koskinen kertoili kirjastaan ja vähän muustakin mukavassa kirjaillassa, joka piristi yhtä alkuvuoden viikkoani. Siitä voit lukea täältä.

Viikon virkistykset

Jännä, miten asioilla on taipumusta kasautua. Nytkin olen lähdössä sunnuntaina koko viikon työmatkalle ja niin sitä vain tälle viikolle olisi ollut tarjolla ohjelmaa joka illalle. Ihan kaikkiin en sentään lähtenyt, sillä naamaa pitää näyttää vähän kotonakin varastoon ensi viikon poissaoloa varten, mutta parissa poikkesin. Kirjoihin liittyen tietysti, kuinkas muuten.

Perjantai-iltaa piristi kirjabloggaajien kuukausitapaaminen, jonne saimme vieraaksi ihanan Leena Parkkisen.  Tavalliseen tapaan olivat bloggaajat kaikkea muuta kuin hiljaisia, vaikka toki mielellämme kuuntelimme Leenan ajatuksia kirjoista ja muistoja Meksikon kirjamessumatkasta. Sitten lähdimme muuttamaan kustannusalan markkinointia ja keskustelu velloi kirjailijabrändin tarpeesta kirjojen myyntikärkenä, somen vaikutukseen nykymarkkinoinnissa ja erityisesti myynnin edistämisessä. Hyvää pohdiskelua, kärjekkäitä mielipiteitä ja virkistävää ajatusten pallottelua.

Ihanaa, miten koko mieli kirkastuu ja perjantai-iltaankin saa energiaa hyvästä keskustelusta. Kiitos kaikille! 

Keskiviikkona puolestaan oli WSOY:n kalevalanpäivän kirjasessiot. JP Koskinen ja Maritta Lintunen olivat kertomassa uutuuksistaan ja molemmat kirjat pitää tietysti nyt sitten myös lukea. Tosi jännä juttu, miten kirjailijan kertomana sitä kiinnittää huomiota kirjaan ihan eri tavalla. Haastattelijana toimi WSOYn Ina Westman. 

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuulostaa jonkinlaiselta historialliselta veijariromaanilta kalevalaiseen tyyliin - tosin ei kuitenkaan kai runomitassa? (Oli pakko tarkistaa kirjasta - ei runomittaa) Pääsankareina on tuttuja hahmoja, jotka kokevat 1100-luvulla ennenjulkaisemattoma seikkailuja. Kalevalan toisinnosta siis ei ole kyse, vaikka perinteestä ammennetaankin. 

Samalla kuulimme kirjailijan tuumailuja siitä, miten hän kirjoittaa aina kirjan kerrallaan ja joka kerran valmiiksi mietittyyn kehykseen ja miljööseen. Siksi kuulemma ei tuotteliasta kirjoittajaa häiritse hypätä tyylilajista toiseen tiiviissäkin tahdissa. Valmiiseen settiin voi uppoutua suoraan, ei tarvitse muistella vanhoja. 

Maritta Lintusen Stella puolestaan kertoo taiteilijoista ja erityisesti musiikista. En tiennyt kirjailijan olleen laulunopettaja ennen kirjailijaksi ryhtymistään, mutta asiantuntijuus siis on taattu. Tosin tämä on ensimmäinen teemaltaan musiikkiin littyvä kirja hänen tuotannossaan. Viimeinen laulutunti tuli pidettyä vuonna 2006, mutta näin kauan kesti irtautua musiikista tarpeeksi kauas voidakseen kirjoittaa siitä fiktiivisen tarinan. 

Stella on vanha laulaja, joka persoonallaan vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin kauaskantoisesti eikä aina kai positiivisesti. Taiteilijapersoonat ovat mielenkiintoisia (luulenpa meiltä kotoa löytyvän  kaksi, aika stereotyyppistä määritystä vastaavaa...), samoin kuin ajatus ihmisten tekemisten, sanomisten ja energian vaikutuksista toisten kehitykseen. Hallitseva persoona voi tahtomattaankin jyrätä tai töniä. 

Lopuksi kuulimme tulevista käännöskirjoista keväälle - Yhtä en unohda eli Oxen! Metsään muuttava syrjäytynyt entinen sotilas ja murhadekkari... jep, kuulosti siltä, että pitää lukea. 

Lisäksi tänään on testattu, millaista on kertaalleen syväjäädytetty shamppanja - Meillä nimittäin oli muutama pullo unohtunut ulos pihavarastoon "jäähtymään" eli isäntä kantoi ne eilen illalla kotiin umpijäätyneinä. Ei siinä mitään, annettiin rauhassa sulaa ja maistettiin tänään. Kuplat olivat kaikki tallella eli hyvin kävi :-) 

Niin, ja jotta pakkaamiseen jäisi erityisen paljon aikaa (en ole vielä edes hakenut matkalaukkua valmiiksi ja lento lähtee su aamulla klo 9), niin olen menossa huomenna vielä teatteriin. Vuorossa Lemminkäinen Juha Hurmeen kirjoittamaan tarinaan perustuen. Tuskin maltan odottaa! 

Hauskaa sekin, että jokaiselta viikon kirjailijalta olen jo aiemmin lukenut jotain 

JP Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään sekä Ystäväni Rasputin 

Maritta Lintunen: Hulluruohola 

Leena Parkkinen : Säädyllinen ainesosa 

Kuinka sydän pysäytetään

J.P.Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

J.P.Koskisella on taito kehrätä tarinaa, jonka vaihtuvissa kuvissa lukija kuvittelee tietävänsä ja ymmärtävänsä, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan. Teksti jättää tilaa tulkinnalle. Välillä vähän liikaakiin. Myönnän jääneeni tämän kirjan lopun kanssa vähän hämmentyneeseen tilaan. En ole ihan varma siitä, että ymmärsin sitä, vaikka eipä tuo nyt aina niin välttämätöntä olekaan.

Juhon isä on sydämeltään sotilas, tsaarin armeijan upseeri ja Mannerheimin armeijatoveri. Vallankumouksen kuohuissa hän saa uudenlaisia tovereita ja jää puna-armeijan leipiin. Juho, hänen äitinsä ja sisarensa joutuvat vankileirille, samoin kuin lapsuudenystävä Laura.

Vuodet kuluvat ja leiriltä pelastuneet taistelevat paikastaan paremmissa oloissa. Juho etenee hänkin isänsä tapaan armeijassa, päätyy vakoilemaan kaikkia Suomen avuksi tai tuhoksi kelpaavia valtoja ja tuo tietonsa Mannerheimille. Sotaa ei pitäisi tulla, rakkauden pitäisi kestää, kadotetun löytyä, mutta maailma voi päättää toisin. Talvisodan syttyessä joutuvat isä ja poika rintamalinjan vastakkaisille puolille, Laura sekaantuu asekauppoihin ja Juho päätyy toivottomalle pelastusretkelle häilyvien rajojen tuolle puolen.

Kuinka sydän pysäytetään on kiinnostava ja virkistävän kiehtova tarina rakkaudesta tai sen puutteesta. Niin, ja sodasta.

Koskinen latelee hurjan määrän isompaa pienempää faktaa tarinan lomassa. Olen ennenkin sanonut, että nämä "nuorten" kirjoittajien sotatarinat ovat saaneet minut palaamaan tuon aikakauden kuvaukseen. Heiltä puuttuu kokonaan vanhempien kirjoittajien paatoksellisuus, täydellinen raadollisuus tai tarve sankareihin. Juhokin on kaikkea muuta kuin oikeasti sankari, vaikka sitten kuitenkin osoittautuu melkein kohtaloaan vahvemmaksi. Näissä uusissa tarinoissa ihmiset menevät rikki maailman suurissa kuvioissa, mutta särkevä voima tulee yksilön toimista ja yksilöiden välisestä dynamiikasta. Ei ole mitään ihmistä suurempaa historiaa, joka pakottaa hänet muottiin, vaan ihmiset muokkaavat historian isommin tai pienemmin, mutta muurahaisina kokonaisuuden muodostaen. Historiantulkinta on sitten kuin kurkistus kaleidoskooppiin. Kuva muuttuu näkökulmaa muuttamalla, palaset asettuvat uudella tavalla faktoja vähän ravisteltaessa.

Lukemisen arvoinen kirja niille, jotka haluavat vähän uudenlaista tulkintaa tavallaan tuttuihin juttuihin sekoitettuna mielenkiintoiseen kehityskertomukseen. Pidin J.P.Koskisen 2013 Finlandia-ehdokkaana olleesta Ystäväni Rasputinista. Se on ehkä vähän vähemmän kryptinen lukukokemus kuin Kuinka sydän pysäytetään, mutta molemmat ovat omalla tavallaan koukuttavia. Lupasin jo Rasputinin jälkeen lukea muutakin Koskisen tuotantoa. Nyt pitää oikeasti tarttua myös muihin hänen kirjoihinsa.

Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleena Kansallisteatterin bloggariklubi-iltana. Pääsimme myös kuuntelemaan, miten J.P.Koskinen ja Elina Hirvonen haastattelivat toisiaan kirjoihinsa liittyen. Hirvonen koki mielenkiintoisesti erityisen Juhon suhteen isäänsä ja siihen liittyvän vastakkainasettelun. Niin minäkin, mutta ehkä vielä tiukemmin pojan kehitystarinan osana. Onko tapahtumia tai menetyksiä, joiden jättämiä jälkiä on mahdoton korjata rikkomatta jotain lisää?  

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on myös vielä lukulistalla.

Finlandia-ehdokkaita - JP Koskinen : Ystäväni Rasputin

JP Koskinen : Ystäväni Rasputin 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Paheita ja pyhyyttä on täynnä tämä JP Koskisen Rasputin. Niistä kai muodostui myös esikuvansa elämä viimeisen tsaarin hovin varjossa. Käsi kädessä Rasputinin maanisuuden lisääntymisen kanssa etenee Venäjä kohti vallankumousta. Mitä hurjemmaksi äityy meno Rasputinin illanvietoissa, sitä etäämmäksi liukuvat tsaari ja kansa toisistaan. Kirjassa Rasputinin hoiviinsa ottama orpopoika Vasili koittaa parhaansa mukaan tukea ottoisäänsä, mutta ajautuu vääjäämättä mukaan yhä kiihtyvään juonittelun ja rellestämisen pyörteeseen.

Koskinen onnistuu taitavasti kietomaan yhteen historiallista faktaa ja kuvitteellisia tapahtumia. Vasilin ystävyyssuhteet ovat yhtä ristiriitaisia kuin 1900-luvun alun Venäjä. Suuriruhtinatar Anastasia ja kadunkulmissa lehtiä kaupusteleva Ivan edustavat yhteiskunnan ääripäitä. Äärimmäisen rikkauden ja vallan keskellä kullatussa häkissä elävä Anastasia etsii Vasilista ystävää, jonka kanssa voi jakaa kaikki salaisuudet eikä tarvitse varoa sanojaa. Ivan puolestaan etsii Siperiaan lähetettyä veljeään ja vie Vasilin mukaan vallankumousta lietsoviin kokouksiin.

Vaikka Rasputinin ja tsaariperheen tarinan tuntisikin, tuo Ystäväni Rasputin siihen uutta ulottuvuutta. Rasputin lienee yksi historian kiistanalaisimmista henkilöhahmoista. Oliko hän pyhimys vai paholainen, poliittista valtaa havitteleva juonittelija vai aidosti välittävä parantaja ? Kirja ei ota kantaa puoleen eikä toiseen. Rasputin on tarinassa kärsivä ja erehtyvä ihminen, siinä missä muutkin. Lopullinen tuomio riippuu katsojan näkökulmasta, niin kuin tulkinta historian kirjoittajasta.

Minä pidin kirjasta. Se imaisee mukaansa ja Vasili on hahmona sympaattinen, vaikka joutuukin tekemään matkan varrella vaikeita valintoja siitä, kenelle on lopulta uskollinen. Ajankuva on rikas, tyyli jotenkin tuttu venäläisistä klassikoista, mutta raikkaammin ja yksinkertaisemmin kirjoitettu - modernisoitu. Tämän vuoden Finlandia-ehdokkuus on varmasti ansaittu.

Minun piti oikein tarkistaa, mitä muuta JP Koskinen on kirjoittanut, sillä hän on minulle aivan uusi kirjailija. Lisäluettavaa löytyykin Wikipedian mukaan peräti seitsemän romaanin verran ja hämmästyksekseni huomasin monen niistä olevan tavallaan tuttuja. Olen kuullut tai lukenut useammastakin - ehkä nyt olisi aika myös ne ottaa itselleni luettavaksi. Varsinkin Viisi todistajaa - evankeliumi viiden silminnäkijän sanoin - kuulostaa mielenkiintoiselta.

Yritän tässä kahlailla Finlandia-ehdokkaita läpi. Aloitin Raittilan Terminaalilla, josta kirjoitin täällä. 

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Edit : korjasin lehtipojan nimen...