Ruokakulttuurin päivitys

Mikä kulttuuri? 

Minä en ole opiskellut millään tavalla kulttuurihistoriaa enkä oikeastaan ole ennen tätä edes miettinyt, mitä kulttuurilla oikein voikaan tarkoittaa. Suurimmalla osalla tulee sanasta kulttuuri varmaan mieleen musiikki, kirjallisuus, teatteri, ooppera, pönöttäminen, keski-ikäiset tädit...

Tuo viimeinen sana sopii minuun täysin, mutta kulttuuri lienee jotain huomattavasti laajempaa. Minun ymmärrykseni kulttuurista tarkoittaa ihmisen luomaa ympäristöä, niin henkistä kuin ehkä fyysistäkin - ainakin silloin, kun fyysiset elementit jollain tavalla ilmentävät arvoja, ajattelutapoja tai jotain tietylle "kulttuurille" ominaista. Esim. rakennukset ja ruoka ovat mainioita esimerkkejä jälkimmäisistä.

Vielä huterammalla pohjalla olen osallistuessani #satasuomalaista2017 -haasteeseen. Milläs perusteella sitä oikein listaisi jonkun edustavan suomalaista kulttuuria?

- Suomalaiset kirjailijat ja muut taiteilijat?- Joo
- Suomalaisen suunnittelijan design? - Joo. Siis vaikka se olisi Tallinnan lautalla? - No, joo. 
- Ulkomailta suomeen muuttanut kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi? - Joo, kyllä. Eikös vaan? 
- Suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa scifiä englanniksi? - Hmm.... tähän palataan, mutta joo. 
- Suomalaistyylinen ravintola Helsingissa? - ilman muuta! Ranskalainen Bistro Helsingissä? - Kyllä!

Siis ranskalainen bistro Helsingissä? Ranskalainen omistaja/chef, ranskalaistyyppinen ruoka, palvelu ranskaksi ja englanniksi... Silti!

Kulttuurille ehkä vahvin ominaisuus on sen kyky kehittyä ja muuttua, ottaa vaikutteita. Maahanmuuttajat ja muilla mailla oppia saaneet omat kansalaiset ovat kautta aikojen olleet tärkeitä kulttuurin kehittäjiä monella saralla. Ajatelkaapa vain, missä kaikki arvonsa tuntevat taiteilijat kävivät saamassa oppia viime vuosisadan alkupuolella!

Varsinkin ruokakulttuurissa vaikutteet ovat tärkeitä - eikä minua ainakaan harmittaisin rennon, mutta herkullisen bistrokulttuurin (taas tuo sana!) leviäminen laajemmallekin rikastamaan suomalaista ruokaskeneä.

Esimerkiksi vaikka

La Cantine, jota ihastelin jo ennenkin, on palvellut lounastajien riemuksi jo useamman vuoden ja avasi vuoden alussa taas ovensa myös illallista kaipaaville. Niinpä mekin suuntasimme muksujen kanssa nauttimaan rennosta tunnelmasta, taustalla soljuvasta jazzista sekä tietysti herkullisesta, mutta mutkattomasta ruoasta.

Chef hoiti keittiön ja tarjoilun yksinään, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus. Homma nimittäin toimi. Toki tarkoitus on itse hakea veitset, haarukat ja lasit pöytään, mutta muuten kaikki kannetaan eteen.

La Cantinessa ei pönötetä, vaan nautitaan. Ruokalista on kapea, mutta joustaa. Kuopukselle löytyi listan ulkopuolelta "erikoishamppari", jota hän oli jo koko viikon odottanut. Keskimmäinen melkein nuoli gnocchi-lautasensa ja isäntä poltti suunsa, kun ei malttanut odottaa moussakansa jäähtymistä. Minä ja esikoinen keskityimme pihviannoksiimme niin, että isäntä jo ihmetteli hetken hiljaisuutta.

Jälkkärinä olivat viimeiset palat chefin tiramisua ja pari crème bruléetä, jotka ovat muuten täydellisimmät Helsingistä löytämäni ja minä olen maistellut erinäisiä. Kuopus jätti jälkkärin väliin, sillä vatsa oli jo pinkeänä hamppariannoksesta. En ole tainnut ikinä nähdä hänen syövän niin paljon kerralla.

Tyyli pitää, chefiä myöten!

Lounaslistan löytää Facebookin sivulta, mutta iltojen menu täytyy joko soittaa tai sitten nauttia yllätyksestä. La Cantinen chef nimittäin miettii vasta samana päivänä raaka-aineiden saatavuuden mukaan, mitä asiakkailleen illalla tarjoaa. Kaikki on hyvää. Vierailumme aikana listalta löytyi mm. foie gras alkuruokana, Bouillabaisse, gnocchit, moussaka, pihvi perunoilla ja taivaallisella kastikkeella... Ajoituksellisesti La Cantine sopii mahtavasti lapsiperheille ja ajoissa kotiin haluaville. Ravintola sulkeutuu yhdeksältä ja laajin menuvalikoima on tarjolla, kun paikalle saapuu kuuden maissa.

La Cantine ei ole konstailevaa fine diningiä, se ei ole hämärä korttelikuppila eikä ruoka houkuttele eksoottisuuden vuoksi. Silti tässä ravintolassa on kumma taika. Ruoka on yksinkertaisesti hyvää, palvelu ystävällistä, tila valoisa ja selkeällä tavalla kaunis, tunnelma kotoisa. Yhdistelmä lienee juuri se yhtälö, jolla bistrokonsepti on Ranskassakin selvinnyt vuosikymmenestä, jollei vuosisadasta toiseen.

Sopii se Suomeenkin!

Kulturellikokelas ja Omatunto

Minä olen huono kuluttaja "korkeakulttuurille". Konsertissa olen käynyt joskus viimeksi kouluaikoina, oopperakäynnistä on muutama vuosi ja balettiin en ole tainnut eksyä vielä koskaan. Teatterivisiitistäkin on luvattoman kauan ja se sentään oli nuorena lähellä sydäntäni, haaveilinpa jossain vaiheessa näyttelijänurastakin.

Äitini työpaikalla oli kausilippuja Turun kaupunginteatteriin. Niinä näytöspäivinä, kun ei lipuille ollut muita varauksia, saivat työntekijät niitä käyttää perheineen. Arvatkaapa, kuka istui teatterin penkeillä aina kun oli mahdollista ? Marja-Leena Koukinkin näin varmaan 5 kertaa esittämässä Rikhard III:sta ja olin joka kerta yhtä innoissani.

Jossain päin Blogistaniaa silmiini osui, että Helsingin kaupunginteatterissa on parhaillaan menossa Omatunto, tarina Juhani Ahon ja Soldanin sisarusten kolmiodraamasta. Kun ei Neiti Soldanin lukemisestakaan ole niin kovin kauan, houkuttelin siskon seurakseni ja suuntasimme teatteriin.
Heti teatterin aulassa mietin, miksi ihmeessä edellisestä käynnistä on niin kauan. Jo se pikkuisen tunkkainen teatterin tuoksu, hiljainen puheensorina ovien avautumista odottaessa ja pieni utelias esityksen odotus saivat aikaan rennon kotoisan olon.

Nautin esityksestä. Lavasteet olivat hyvin yksinkertaiset - kirjoituspöytä, kehto, puulaatikoita ja vanerikolmioita, jotka esittivät milloin Vennyn taideteoksia, milloin metsän kuusia. Äänillä oli elämyksessä suuri merkitys. Nauhoituksia oli käytetty jonkin verran, mutta parasta olivat näyttelijöiden itse tuottamat "erikoisefektit". Varsinkin vauvan itku ja jokeltelu toivat pienet henkilöt elävinä lavalle osallistumaan, vaikka vauvaa saattoikin esittää miehen puvuntakki ja yleisö näki itkua tuottavan näyttelijän korkealla kopissaan.

Kehystarinassa Aho & Soldan-tuotantoyhtiö on tekemässä elokuvaa Ahon kirjasta Juha. Vennyn ja Tillyn pojat keskustelevat filmiä leikatessaan vanhempiensä välisestä kolmiodraamasta ja tapahtumista viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Tarina kehkeytyy auki erillisistä kohtauksista.

Näyttelijät olivat aivan mahtavia. Päähenkilöiden luonteet tulivat esille melkein karikatyyreinä. Venny (Ursula Salo) komensi ja oli melkein kylmän kova tahdossaan säilyttää avioliiton status quo. Tilly (Lotta Lindroos) oli tunteidensa vietävänä ja Jussi (Santeri Kinnunen) juuri niin päättämätön nahjus kuin voisi kuvitella kahden naisen vietävänä olevan heikkoluonteisen miehen olleenkin. Vaikka kolme poikaa ovatkin lavalla suurimman osan aikaa ja tärkeässä osassa tarinan etenemisessä, ovat he selkeästi statisteina kolmen vahvan päähenkilön varjossa.

Alkuosa näytelmästä keskittyy aika puhtaasti Jussin, Vennyn ja Tillyn välisen kolmiodraaman kehittymiseen. Väliajan jälkeen on kuin tulisi katsomaan toista näytelmää ja painopiste on miltei kokonaan Suomen itsenäisyyden ajan alun ja erityisesti kansalaissodan aikaisissa tapahtumissa. Näkökulman muutos on hieman hämmentävä, mutta toisaalta... kuka sitä soutamista ja huopaamista kahden naisen välillä olisi enää toista näytelmäpuoliskoa jaksanutkaan ? Ehkäpä näytelmä nimi, Omatunto, viittaakin useampaan asiaan. Huonoa omatuntoa voi potea henkilökohtaisissa suhteissa tehdyistä valinnoista, mutta myös isommat asiat vaativat toisinaan jonkun puolelle asettumista. Poliittisten näkemysten erilaisuuden aiheuttamien ristiriitojen voi hyvin kuvitella purkautuneen Ahon perheessä juuri näytelmän esittämien kohtausten kautta.

Kaikkiaan ilta oli siis nautinnollinen. Pyhästi lupaan pitää huolen siitä, että seuraavaan teatterikertaan ei tule yhtä pitkää väliä. Ehkä tämäkin kulturellikokelas vielä saa itsensä opetettua ahkeraksi kulttuurin kuluttajaksi.

Jälkihuomautus : Ohjelmalehtinen kannatti tällä kertaa ehdottomasti ostaa. Se sisältää hurjasti mielenkiintoisa taustatietoa. Varsinkin tarinaa tuntemattomalle se antaa  kuvan sekä henkilöistä että historian tapahtumista.