Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 

Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).

Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.

Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta