Twitter art - Hearts, Keys and Puppetry

Peilit ja heijastukset ovat teemana kirjassakin 

"We don't love you anymore..."

Neil Gaiman, Katherine Kellgren (Narrator): Hearts, Keys and Puppetry

Overdrive äänikirjalaina (BBC) 

Selasin pitkästä aikaa Overdrive-valikoimia ja nappasin kuunneltavakseni Neil Gaimanin nimiin kirjatun Hearts, Keys and Puppetry. Kirja ei ole hurjan pitkä, äänikirjana vain vajaat kaksi tuntia. Silti se on tunnelmaltaan hieman ahdistava, kaunis ja kokonainen tarina. Vasta tarinan kuunneltuani huomasin Goodreadsista, että kyseessä ei olekaan perinteinen kaunokirjallinen teos vaan "Twitter art".

Siis mikä? 

BBC oli pistänyt pystyyn koeprojektin jo vuonna 2009. Gaiman lähetti eetteriin ensimmäisen lauseen ja sen jälkeen pyydettiin yleisöä lähettämään tietyllä hashtagilla varustettuja lauseita, joiden pohjalta kirjoitettiin Hearts, Keys and Puppetry. Tviittejä tuli jo tuolloin yli 10.000, joista 874 päätyi kirjaan. Kirja tuotettiin äänityksenä ja on BBC:n jakelussa. Nyt siis ihan ilmaiseksi kuunneltavan Overdriven palvelusta HelMet kirjastokortilla. 

Mielenkiintoista! Ehkä te muut olette näistä kuulleet enemmänkin, mutta minulle tämä oli uusi juttu, vaikka sekä SoMe että Crowdsourcing sinänsä aiheina minua ovatkin kiinnostaneet jo pidemmän aikaa. 

Tiedättekö muita vastaavia juttuja? Niistä olisi kiva lukea lisää? 

Tässä kirjassa kivaa on myös se, että se on oikeasti hyvä tarina eikä pelkästään hätäisesti kyhätty somekokeilu. Uusia medioita hyödyntävässä kirjallisuudessa minua usein häiritsee huomion siirtyminen sisällön sijasta tekotapaan. Aivan liian helposti on tarina köykäinen, ellei peräti yksinkertaisesti huono ja esiin nostetaan vain hypetystä jonkin uuden tavan (tai vanhan tavan muka uudistamisesta). Minusta minkäänmuotoinen kirja ei kanna, jollei tarina ole lukemisen arvoinen. 

Onneksi hyviäkin löytyy. Tämä on yksi ja tällä hetkellä luen toista, ihan suomalaista tuotantoa olevaa vaihtoehtojuonista ekirjaa, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. Hearts, Keys and Puppetry leikittelee peilikuvilla ja palapeleillä, todellisuuden, kuvitelmien ja toiveiden tasapainottelulla. Syvempänä teemana voidaan nähdä syyllisyyden vaikutus psyykeen, toki höystettynä ripauksella toivoa ja fantasiaa. Sam istuu peilin edessä harjaamassa hiuksiaan, kun hän joutuu vaihtamaan paikkaansa peilikuvansa kanssa. Peilin takainen maailma vilisee pelottavia nukkeja, pehmoeläimiä, prinssejä ja kuningattaria. Tarina on eheä, välillä vähän pelottava, kaunis ja toivossaan lohdullinenkin. Kuuntelun arvoinen, varsinkin kun lukijakin on taattua BBC-laatua. 

Täältä luin tarkemmin 

Digiminä somesolmussa?

Paistaa se aurinko joskus toimistokuutioonkin

Ensin tulivat blogit. Huomasin löytäväni kivoja reseptejä ja hauskoja juttuja. Jäin koukkuun ja päätin itsekin tehdä sähköisen keittokirjani. Some debyyttini oli vuonna 2007 Vuodatuksessa ja sisälsi pääasiassa reseptejä.

Sitten iski jumi. Ruoanlaitto jäi sivuseikaksi. Löysin kirjablogit ja lukutahtini kiihtyi. Kesäkuussa 2010 muutin Bloggeriin ja sisältö vaihtui kirjoiksi, pihaksi ja välillä matkoiksi. Tyytyväisenä kirjoittelin, kunnes...

Ruoka tuli takaisin! Huomasin blogini päivittyvän sekalaisista resepteistä ja kirjoista. Lukijoita asia ei tuntunut pahemmin häiritsevän tai ainakaan kukaan ei kysyttäessä myöntänyt, mutta minua alkoi jossain kohtaa kiusaamaan blogin sekalaisuus. Elämä on muutenkin sellaista kiirettä ja sillisalaattia, että ehkä digimaailmaan voisi edes yrittää luoda jonkinlaisen järjestyksen illuusion. Ja kaikkea muuta jakautui kahtia. Reseptit ja ruokahöpinät muuttivat toiseen blogiin... Tätä keittiöelämää.

Juuriprojekti menossa Instan puolella

Selkenikö digielämä? No, ei oikeastaan. Tuossa välissä oli tullut kuvioihin mukaan jo blogin  Facebook -sivu, ja Twitter. Facebookissa ovat ruoka- ja kirjajutut taas iloisesti sekaisin. Twitterissä höpöttää digiminäni. Nopeasti huomasin pääseväni helpommalla, kun FBstä jutut siirtyivät automaattisesti myös Twitteriin. Törkeää, tiedän, mutta minkä sisällön vaihtelevuudessa häviän, voitan omassa ajassani. Tehokkuutta kehiin siis. Koittakaa kestää. On siellä toki jotain muutakin, aina välillä, kun ehdin ja INSTAGRAMMISTA maltan.

Jep, myönnän, minä olen koukussa, kuvakoukussa. Se on niin helppoa ja nopeaa ja kuva kertoo tosiaan enemmän kuin tuhat sanaa. Väliin tosin tuntuu, että se paljastaa liikaakiin. Nopeus ja helppous ovat saaneet minut laittamaan sinne jopa muutaman selfien... No, ehkä se on ihan virkistävääkin, kun kaikkien niiden kauniiden nuorten naisten (ja kirjoja lukevien hottien miesten) keskellä irvistää keski-ikäinen äiti-ihminen. Se tuo sellaista perusrealismia ja voi luoda lohdullistakin säröä instalandiin.

Jäin kuitenkin tässä eräänä päivänä taas kerran metrossa Instaa selatessani oikein miettimään, millaisessa somesolmussa me oikein nykyään elämmekään. Iso osa elämästä on tosiaankin siirtynyt digimaailmaan ja omasta kanavapresenssistä (kammottava anglismi) voi pahimmillaan kerätä itselleen turhia paineita. Joka kanavaan kun pitäisi tuottaa jotain - koko ajan. Ymmärrän hyvin, että joillekin some-elämä aiheuttaa ylimääräistä stressiä. On minullakin huono omatunto blogin hitaasta päivittymisestä kiireen keskellä.

Sitten oivalsin... eihän minun tarvitse olla läsnä ja äänessä joka paikassa koko ajan. Blogia voi kirjoittaa silloin, kun on aikaa ja jotain asiaa. Jos ei ehdit lukea kirjoja kunnolla, on jutunjuurta harvemmin. Jos perhe syö tasaiseen tahtiin samoina toistuvia kotoisia pikaruokareseptejä, niin vaikea siinä on kirjoittaa edes itseään inspiroivaa ruokablogia. Instaan taas voi pläjäyttää kuvan bussin ikkunasta tai Twiitata, kun pännii tai riemastuttaa. Jos blogituttuja tulee ikävä, niin yllättävän moni löytyy myös muista kanavista.

Tervetuloa seurakseni  "monikanavaiseen" someiluun! Avataan solmu ja muistetaan, että sisällön takana on ihminen. Kohdataan kanavilla ja hymyillään kadulla tavatessa!

Facebook Ja kaikkea muuta 

Twitter @VuoCho  

Instagram minna_vuocho