(Matka)päiväkirja : Kuumia aaltoja Tampereella (ja vähän väristyksiä Turussakin)

 

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin Turussa on tullut lomalla oleiltua vähän enemmänkin, mutta perhetouhujen lisäksi ehdittiin vasta katsomaan Logomossa Frameless diginäyttely. Kyseinen näyttely on ensimmäistä kertaa Lontoon ulkopuolella (jatkuu myös siellä). Näyttelyyn on koottu kuvataiteen klassikkoteoksia, jotka on digitalisoitu ja muokattu liikkuvaksi kokonaisuudeksi näyttelyhuoneen lattiaan ja seinille. Taideteos kerrallaan herää eloon ja katsoja pääsee sen sisälle. 

Kokemus oli varsin mielenkiintoinen, mutta ihan ehdottomasti kannattaa koittaa tutustua teoksiin etukäteen, jollei taidehistoria ole erityisen hyvin hallussa. Parhaiten nautti tutuista teoksista, kun saattoi miettiä ja tunnistaa elementtejä. Vieraammissa jäi tuntuma ohuemmaksi. 

Tampereelle matkustin siskon kanssa junalla. Pääkohteena oli Viikinsaaren kesäteatteri ja siellä Kuumia aaltoja "karaoke"näytelmä. Anu Sinisalon ja Maarit Poussan keski-ikäiset naiset tapaavat baarissa ja sitten kuulemme erinäisiä totuuksia naisen elämästä sekä tietysti tunnettuja kappaleita, joihin yleisö on tervetullut osallistumaan. Hauskaa oli ja aika monta kohtaa kolahti.  

Viikinsaari oli muutenkin mukava paikka. Menimme paikalle jo aamun ensimmäisellä laivalla, kun säätiedotus lupaili sadetta enemmän iltapäiväksi. Laiva + brunssipaketti takasi, että nälkäisenä ei ainakaan tarvitsisi mennä teatteriin. Ruokahalua kerättiin kiertämällä saaren luontopolku. Vähän suhjuisen kelin myötä ei väkeä polulla ollut laisinkaan ja saimme kierrellä metsäistä saarta ihan itseksemme. 

Brunssi oli perinteinen pitopöytä, jonka jälkeen jaksoi mainiosti teatteriin. Erityisesti mieleen jäi oikeasti herukalta maistuva mustaherukkasilli sekä luonnikas ja ystävällinen palvelu. 

Teatterin lisäksi suurin syy Tampereelle lähtöön oli kiinnostukseni Hotelli Tammerin nykytilaan. Olin runsaat kymmenen vuotta sitten S-ryhmän hotellien ketjuohjauksessa vähän aikaa töissä ja silloin muistaakseni tuota hotellia remontoitiin. Nyt halusin katsomaan, millainen lopputulos oli. Viime vuosisadan alun piirteitä oli nostettu esiin ja pidin hotellin hengestä kovasti. Se on prameilematta komea ja tunnelmassa on kodikkuutta ja lämpöä. Huoneesta löytynyt nojatuoli oli paitsi mukava istua myös todellinen tunnelmanluoja. 

Nojatuoleja ja sohvia hotellista löytyykin vähän sieltä sun täältä. Suosikkipaikakseni valikoitui Vihtorin Veranta, joka houkuttelee tutkimaan kirjahyllyjen tarjontaa ja istahtamaan lukemaan.  

Huomaan viihtyväni erityisen hyvin vanhaa aikaa henkivissä hotelleissa. En niinkään kaipaa modernia (metallia, lasia, kiveä) vaan juurikin tuollaiset viime vuosisadan alkupuolen tyyliin viittaavissa paikoissa on helppo hengittää. Radisson Blu Grand Hotel Tammerin aampalassakaan ei ollut mitään valitettavaa. Erikoiskahvitkin saatiin pöytään. 

Kuvan nappasin Finlaysonin rooftop kahvilasta eli Kahvila Kattopuutarhasta. Oli nimensä mukainen ja superherttainen paikka, jolle suuri suositus. Palvelu oli ihanan rentoa ja kahvilassa pääsi tutkailemaan myös mehiläispesän elämää lasin takaa. 

Ratikoitakin nähtiin, mutta jäi kokeilematta, vaikka Turusta tulleena kai olisi pitänyt harjoitella tulevaisuutta varten. Ensi kerralla sitten. 

Huomenna alkavat työt taas ja kolmen viikon loma on muisto vain. En tiedä, olenko ihan valmis vielä, mutta pidetään peukkuja, että asiakkaat vielä lomailevat ja voin ottaa hivenen kevyemmin vielä heinäkuun loppuun.

Tässä rennosti haasteita suunnittelen...

Joka vuosi on tapanani asettaa jotain tavoitteita harrastusten suhteen. Ne sitten toteutuvat enemmän tai vähemmän hyvin, yleensä vähemmän.  Systemaattinen tavoiteseuranta ei näköjään kuulu vahvuuksiini, yleensä menestyksen tielle osuu elämä.

Aika tarkkaan vuosi sitten lupasin seuraavaa :

Vuosi 2019 on minulla teemaltaan hyvinvoinnin ja rentouden vuosi. 

Olen luvannut sekä isännälle että itselleni, 

1. että laitan oman hyvinvointini töiden edelle, 
2. panostan liikkumiseen ja itseni hoitamiseen, 
3. pyrin pitämään kaikessa rennon ja iloisen otteen - ei paineita.

Ööh, ei tainnut mennä ihan suunnitellusti

• keväällä vedin itseni (taas) piippuun töissä, 
• liikkumisesta taisi pitää huolen lähinnä Pokemon Go 
• ja rento ote johti siihen, että HelMet lukuhaaste jäi toistakymmentä kirjaa vajaaksi ja teatterihaaste, no... lue vaikka täältä. 

Katsotaan kuitenkin eteenpäin. Aiempi menestyksen puute ei ole minua ennenkään estänyt listaamasta uusia/vanhoja haasteita. Voisin siis kopioida tuon ylläolevan lupauslistan myös vuodelle 2020, mutta sen lisäksi vielä vähän jotain muutakin. 

Kuvakaappaus Elixian Appsista... Eka haaste vauhdissa jo

Liikunta: Liityin juuri lähelle tulleeseen uuteen Elixiaan. Ajattelin yrittää jotain liikunnan tapaista 2krt viikossa. Jo selän kunto vaatii edes jonkinlaista joogaamista. 

Kirjat: 

HelMet-lukuhaasteen miniversio saattaisi onnistua ? Vai mitä luulette? 

Goodreadsiin merkkasin taas tavoitteeksi 100 kirjaa tälle vuodelle

Sitten on tietysti näitä bloggaajien luomia haasteita, kuten klassikkohaaste (Osa 10 tulossa täällä) tai Halloween lukuhaaste. Niihin hyppään mukaan vuoden mittaan aina kun siltä tuntuu. Pitääkin tsekata lukemattomia klassikoita. Hyllystä löytynee jotain.

Teatteri: 

Uskaltaisinko kuitenkin sitä kuukauden teatteria ? Tosin tammikuulle ei vielä ole kalenterissa mitään, joten vähän heikosti alkaa.

Melkein kaikki keittokirjat rivissä... 

Suuri keittokirjahaaste 

Uutuutena (tai vanhana tuttavuutena) lisään listalle vielä keittokirjoihin liittyvän haasteen, jonka Tasty Travelissimo - blogi juuri heitti ilmoille.  Tarkoituksena siis kokata keittokirjahylly läpi, resepti per kirja. 

Suuri keittokirjahaaste on itse asiassa ollut käynnissä ennenkin. CampaSimpukka -blogissa on käyty keittokirjoja läpi jo jonkin aikaa ja haasteen taisi aikoinaan aloittaa Ku ite tekee -blogi. Jospa minäkin nyt yrittäisin. 

Minulla on hyllyssä palttiarallaa 100 keittokirjaa tällä hetkellä - valikoima elää vuosittain jonkin verran. En siis aio laittaa tälle haasteelle  minkäänlaista aikarajaa, mutta ehkä saisin sille oman sivun aikaiseksi... Samalla jatkan sarjaa "kuukauden keittokirja", joka tosin ei ole tainnut olla ihan nimensä mukainen.

Tämän haasteen tuotoksia tosin saatan laittaa näkyviin ennemminkin Instan puolelle (#ttkeittokirjaprojekti, #suurikeittokirjahaaste) eli tervetuloa sinne seuraamaan @minna_vuocho

Olisko siinä puuhaa tarpeeksi ? Nyt tuntuu kaikki mahdolliselta, sillä olen nauttinut joululoman vapaudesta touhuta, mitä mieli tekee. Huomenna alkaa arki koko perheellä, tahti kiihtyy. Katsotaan, miten käy. 

Sapiens

Medialipuista kiitos Kansallisteatterille 

No vihdoinkin! Siitä lähtien, kun Bloggariklubilla kuulimme Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan näytelmäsovituksesta, olen halunnut päästä sitä katsomaan. Miten ihmeessä tuon kokoluokan tietokirjaa muka voi saada näytelmäksi? Ja vielä tehdä siitä luontodokumentti Avaran luonnon tyyliin - kertojana nimenomaan tv:stä tuttu Jarmo Heikkinen?

Hyvinhän tuo näytti onnistuvan. Näkymätön kertoja kertoo ja naamiokasvoiset hahmot lavalla liikkuvat. Erityisesti alun kuvaelmat eri ihmislajien synnystä, elosta, ja katoamisesta loivat upeita asetelmia. Uskomatonta, miten paljon eleet ja asennot voivatkaan viestiä. On selvä, että yhteistyö Kansallisteatterin,
W A U H A U S-taidekollektiivin ja Zodiak-Uuden tanssin keskuksen välillä on tuonut lavalle mielenkiintoisen sekoituksen erilaisia tapoja tehdä, sulautettuna yhteiseen esitykseen. Pidin kovasti.

Minulla oli Kirppu seuralaisenani. Vähän 15-vuotiasta joutui patistamaan äidin kaveriksi teatteriin, mutta näytelmävalinta oli ilmeisen onnistunut. Vastahakoinen "ei tämä ollut yhtään hullumpi" heti esityksen päätyttyä lienee tuon ikäiseltä samaa kuin innostunut hypetys keski-ikäiseltä naisihmiseltä, näin teatterikokemuksen ollessa kyseessä.

Itse asiassa näytelmä paketoi vaikuttavalla tavalla Hararin kuvauksen Homo Sapiensin ja lajin "yhdyskuntarakenteiden" kehityksestä. Erityisesti näytti teinin mieleen jääneen kuvaus talouden ja pankkien toiminnan periaatteistaä. Itse asiassa se johti vielä tänäänkin keskusteluun valtioiden taloudesta ja bruttokansantuotteen määrityksestä illallispöydässä. Ei ollenkaan huono saavutus viihdyttävältä ja visuaalisesti nautittavalta teatteriesitykseltä.

Kirjan tavoin Sapiens on täynnä yksityiskohtia ja asioiden välisiä linkityksiä. Toisin kuin kirjassa, tarina lavalla etenee jouhevasti ja suuria linjoja piirtäen ilman yksityiskohtien toistoa. Teatterissa myös nauroin huomattavasti enemmän kuin Hararin teosta lukiessa. Huumori oli välillä hyvinkin hienovaraista, välillä roisimpaa Hymähtelimme ja naureskelimme ihmisen hyvinkin tyypillisille reaktioille, eli samalla vähän itsellemme. Myös Suomi-viittaukset lavasteissa ja rekvisiitassa herättivät yleisön reaktion.

Toki näytelmämuodossa jää paljon sanomatta ja monia viitteitä oletetaan yleisön tunnistavan ilman sen kummempaa osoitteluakin, mutta vaikka "keisarilla ei olekaan vaatteita" tulivat monet historian esimerkit varmasti selville vähän nuoremmallekin yleisölle jo kontekstin puolesta, ja vaikka eivät olisi tulleetkaan, perusviesti valtarakenteiden kehityksestä ja voimistumsiesta ajasta aikaa ei voinut jäädä ymmärtämättä. Tosin en ole seuralaiselleni pitänyt tenttiä aiheesta.

Kaikkiaan Sapiens oli  nautittava, kompakti, visuaalisesti kaunis ja ennen kaikkea hauskalla tavalla ajatuksia herättävä teos, jonka voisin helposti katsoa vielä toiseenkin kertaan. Ehkä pitäisi vielä viedä esikoinenkin teatteriin - häntä kun ei edes tarvitsisi pakottaa.

Medialiput Kansallisteatterilta 

Pakollinen teatteriselfie

Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

Vielä venäläisistä klassikoista - kuukauden teatteri: Lokki

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Jatketaan venäläisten klassikoiden tunnelmissa. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten asiat tulevat aina jonkinlaisissa sarjoissa. Niin nytkin. Luettuani venäläisistä klassikoista, kävin teatterissa katsomassa venäläistä klassikkoa. Nautin molemmista. Itse asiassa, olin oikein yllättynyt siitä, miten paljon pidin Kansallisteatterin Lokki-versiosta.

Sinänsä Anton Tsehovin Lokki on tyypillinen venäläinen klassikko. Draamaa, taidetta ja suuria tunteita. Rakkautta, epätoivoa - todennäköisesti ensimmäinen johtaa toiseen. Nämä ovat aineksia, jotka yleensä jossain kohtaa saavat rationalistisen minäni väsähtämään ja emotionaalisen minäni tuntemaan henkilöhahmojen kanssa samaa epätoivoa.

Lokki on kertomus siitä, miten ihmiset kävelevät onnensa ohi - eivätkä oikein voi sille mitään. Kun rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta, joka haikailee neljännen perään, ei onnelle ja täyttymykselle oikein löydy mitään rakoa. Kun tähän yhdistää epäterveen äiti-poikasuhteen, on tragedia valmis.

Dominoiva äiti on tässä näytelmässä kuin taide sinänsä. Vaatii kaiken, antaa vähän, pitää vallassaan vahvoin sitein. Maria Kuusiluoman upean intensiivinen Irina Nikolajevna Arkadina ei voi toisaalta antaa tilaa pojalleen, toisaalta hyväksyä vanhenemisen tuomaa luopumista tähteydestään.

Maria Kuusiluoma on tietysti suvereeni roolissaan, mutta Konstantinia esittävä Miro Lopperi luo hänelle voimakkaan vastapainon, jolloin näytelmä pysyy lavalla balanssissa. Aksa Korttila Ninana on niin kovin viaton, niin kovin intohimoinen. Vesa Vierikko Irina Nikolajevnan veljenä täydellinen vastapaino tämän diivalle. On ehkä Kansallisteatterin kyseessä ollessa vähän itsestäänselvää, mutta näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erittäin taitavia. Vahvat roolisuoritukset kehräävät näytelmään juuri ne  näkymättömät langat, jotka tiukoiksi kiristyessään pyörittävät ihmisiä toistensä ympäri ja luovat kokonaisuutta koossa pitävän jännitteen. Siinä yksi syy nautinnolliseen teatterikokemukseen.

Oman osansa toivat myös puheen lisäksi käytetty liikunnallinen rytmitys ja musiikki. En tunne näytelmää tekstinä (pitäisi varmaan lukea), mutta olisikohan osa tarinasta käännetty liikkeen kielelle? Pysähtyneet asetelmat, vaivihkaiset liikkeet ihmisten välillä ja tarkasti mietityt paikkamerkit veivät osaltaan tarinaa eteenpäin ja piirsivät nuo edellä mainitsemani langat värein katsojan silmien eteen, vaikkei lavastuksessa kuitenkaan mitään langanpätkiä roikoteltu - ei tarvinnut. Lavastus muutenkin oli jännittävän  yksinkertainen, mutta toimiva, symboliikaltaan näytelmän tarinaa tukeva. Erityisesti pidin eri pituisilla jaloilla vinoista tuoleista.

Päällimmäiseksi esityksestä jää mieleen sellaisia sanoja kuin "napakka" ja "jäntevä". Missään kohtaa Lokki ei päästä katsojaa tipahtamaan omiin ajatuksiinsa vaan vyöryttää tarinaa eteenpäin.  Kaikki pysyy koossa, hetkeäkään ei näy venäläisille klassikoille mielessäni tunnusomaista paikallaan veuhtomista. Mennään vääjäämättä eteenpäin.

Pidin tässä esityksessä niin kovin monesta asiasta. Emmi Parviaisin laulu oli upeaa ja vei näytelmän tunnelman pois perinteisestä venäläisestä klassikosta sen teemojen vaatimaan yleismaailmallisuuteen. Lavastuksesta, rytmityksestä ja näyttelijöistä jo kirjoitinkin. Itse asiassa minun on vaikea löytää mitään kritisoitavaa.

Nautin suuresti. Toki olin myös sopivassa mielentilassa Bloggariklubin mielenkiintoisten keskustelujen päälle. Seuraavaksi hypätäänkin sitten venäläisistä klassikoista ranskalaisiin. Luin jo Jean Cocteaun La voix humaine -näytelmän ensi viikon ensi-iltaa silmällä pitäen. Tuskin maltan odottaa.

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Kyllä klassikko on aina klassikko - teatterissakin

Kuukauden teatteri -haaste on mennyt jokseenkin poskelleen tänä vuonna, mutta sentään saatiin siskon kanssa aikaiseksi jo perinteeksi muodostunut visiitti Suomenlinnan kesäteatteriin. Oli ihan pakko. Siellä nimittäin menee Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. Klassikko on aina klassikko ja kun se yhdistetään Ryhmäteatterin omintakeiseen tyyliin on lopputuloksena nautinnollinen teatterikokemus.

Osaan Idän pikajunan juonenkäänteet jo suurin piirtein ulkoa, mutta silti tarina vie mukanaan. Siinä on jotain sillä tavalla suurta ja tunteisiin vetoavaa, ettei viehätys kulu ja aina muistan myös liikuttua tarinasta.

Toki asiaa auttoi Suomenlinnassa myös Ryhmäteatterin ote toteutuksessa. Jotenkin jännästi he osaavat tasapainotella sopivasti hauskan ja naurettavan välimaastossa. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä, mutta tarpeeksi hienovaraisesti tehtyjä ollakseen kiehtovia.

Omaksi suosikikseni nousi Sara Paavolaisen esittämä Ruhtinatar Dragomiroff, jonka ylväs olemus sekoittui vanhan naisen oikeuteen sanoa mielipiteensä painokkaasti asiasta kuin asiasta. Myös Helena Vierikon Greta Ohlsson oli viehättävä kaikessa stereotyyppisyydessään. Kristo Salminen puolestaan esitti Hercule Poirotin roolin tavalla, joka nosti esiin tunnettuja piirteitä, mutta oli silti omanlaisensa. Muutenkin teksti antaa mahdollisuuksia hivenen inhimillisempään mestarisalapoliisiin ja näitä kohtia oli hyödynnetty. Silti, myönnän myös vähän naureskelleeni mestarin otteille ja omahyväisyydelle.

Paikkana Suomenlinnan on tunnelmallinen jo siellä kävellessä. Teatterille paksut kivimuurit antavat aivan oman säväyksensä, ja erityisen hyvin ne tuntuivat sopivan luomaan mielikuvaa vuorien keskelle tunneliin lumen saartamasta junavaunusta.

Muutenkin lavastus oli yksinkertainen, mutta erittäin tehokas. Kolmelta puolelta näytelmää seuraava yleisö luo omat haasteensa esteettömän näkyvyyden luomiselle viimeisimmällekin penkkiriville. Kevyt ja liikehtivä rakennelma loi illuusion matkasta ja liikkeestä sekä junan kulkiessa että ihmisten vaihtaessa paikkaa junan sisällä. Pidin kovasti.

Jäin myös miettimään, miten äänet oli toteutettu. Oliko lavasteissa jokin liikkeentunnistin, vai oliko ajoitukset esim. ovien avaamiselle ja sulkemiselle niin hyvin harjoiteltu, että kaikki sujui saumattomasti ja junatunnelma pysyi täydellisenä. Äänimaailma tuki todella hyvin mielikuvaa junamatkasta ja junasta tapahtumapaikkana.

Yhden asian merkkaan tähän nyt muistiin siltä varalta, että ensi vuonna vilkaisisin tekstiäni ennen teatteriin lähtöä. Mikäli ei ole hurja helle, muista laittaa pitkät housut tai sukkahousut. Katsomossa on kyllä viltit, mutta hameen kanssa paljaat sääret ja nilkat olivat aivan kohmeessa. Tällä kertaa auringossa oli lämmin, mutta mereltä puhaltanut tuuli sai varjoissa värisemään. Teatterissa kylmä veto puhalsi huolimatta siitä, että katsomo oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sitä ne kiviseinät teettävät.

Kaikkiaan siis koimme jälleen kerran nautinnollisen teatterielämyksen, eikä päivässä ollut muutenkaan mitään vikaa. Mitä nyt lounaspaikoissa oli niin paljon yksityistilaisuuksia tai festariaitoja, että pelkäsimme jo joutuvamme nälkäisinä katsomoon. Onneksi jotain pientä sentään saatiin. Museokorttiakin vingutimme siskon kanssa ja kävimme pikaiseen Sotamuseossa (siellä, joka jäi minulta väliin edellisellä visiitillä Pokemon-raidin vuoksi). Mahtava reissu kaikkiaan taas kerran. Ensi vuonna taas uudestaan, jos suinkin ehditään.

Pidin Idän pikajunan arvoituksesta myös elokuvissa

Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 

Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).

Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.

Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta

Vatsat täynnä historiantunnille

Kiitos kutsusta brunssille ja teatteriin Radisson Blu Plazalle ja Kansallisteatterille 

Saimme Toton kanssa kutsun Radisson Blu Plazan ja Kansallisteatterin uuden konseptin "ekaan kertaan" eli Lasten lauantaina nauttimaan ensin brunssia Radisson Blu Plazan ravintolasaliin ja siitä sitten muutaman askeleen päähän Kansallisteatteriin seuraamaan Koiramäen Suomen historia- näytäntöä. Konsepti on mielenkiintoinen - ensin vatsat täyteen rennolla brunssilla ja sitten teatteriin viihtymään. Ainakin tämä äiti tykkäsi ajatuksesta.

Mikä voisi olla helpompaa kuin ensin istahtaa runsaaseen brunssipöytään ja siitä sitten hiljalleen valua ihan viereen teatteriin? Minä ainakin nautin siitä, ettei tarvinnut miettiä ruoanpuolta ja sitten kiirehtiä kaupunkiin. Eikä Radisson Blu Plazan brunssissa ollut mitään valittamista. Pienten ja isojen lautaset olivat täynnä ja mieli iloinen.

Toto tietysti halusi lautaselleen lasten tilaisuuksissa aina näköjään tarjolla olevia nakkeja ja lihapullia, mutta onneksi hän bongasi myös vesimelonisiivuja muiden lautasilta ja niinpä sitten hetken kiertelyn jälkeen lautasesta ainakin puolet oli täynnä vesimelonia, viinirypäleitä, tomaatteja, etikkakurkkuja ja muuta vähän nakkeja tuoreempaa tavaraa.

Tiskiltä olisi voinut tilata vohveleita tai muita brunssiherkkuja, mutta me emme yksinkertaisesti jaksaneet enää enempää - varsinkin, kun olimme bonganneet jälkiruokabuffetin kakut ja karkit. Pistaasi on usein vaikea ravintoloille macaronseissa, mutta nyt oli pähkinän maku kohdillaan. Paras macaron aikoihin (sanoo äiti, joka tykkää pistaasista tosissaan).

Toton kommentti brunssista: "Sanoisin, että se oli tosi hyvä." - ja sama toistettuna useampaan kertaan päivän aikana eli mitä ilmeisimmin valikoima teki vaikutuksen.

Me pääsimme mukaan kutsuvieraina, mutta jäin miettimään hintaa brunssi + teatteri -kokonaisuudelle. Google ohjasi mainokseen, jossa hinnaksi mainittiin aikuiset 55€ ja lapset 39€  (ja vihreällä kortilla vähän alennusta). Mielestäni tuossa on hintalaatusuhde aika kohdillaan.

Vatsat täynnä suunnattiin sitten kirjaimellisesti ihan viereen teatteriin...

Kuva: Kansallisteatteri (piirrokset Mauri Kunnas)

Koiramäen Suomen historia 

Mauri Kunnaksen historiakirja taisi olla ilmestymisvuotensa superhitti joulumarkkinoilla. Niinpä se löytyi meiltäkin kirjahyllystä. Tarjosin kirjaa Totolle luettavaksi ennen teatteripäivää, mutta selailuksi taisi jäädä. Jostain syystä historiaviittaukset eivät nyt saaneet poikaa syttymään. Todennäköisesti syynä on referenssien puute. Kun ei ekaluokkalainen ole joutunut historiaan tutustumaan yleisesti, eivät kohtaukset eri aikakausilta oikein jaksa kiinnostaa.

Sama osoittautui haasteeksi näytelmän osalta. Toki näytelmässä on vauhtia ja villejä hahmoja, joista lapsetkin selvästi pitivät (varsinkin tyttökuningas Kristiina ja herra Hakkarainen saivat osakseen riemukkaita reaktioita, niin kuin tietysti myös kuninkaan vessajutut...) Kuitenkin sanoisin, että näytelmä sopii parhaiten sellaisille koululaisille, jotka jo vähän ovat historian tarinoihin tutustuneet ja pystyvät pitämään aikajanan punaisen langan mielessään luomassa tarinalle kokonaiskehystä. Niin, ja tietysti historiakohtaukset sopivat aikuisille. Yleisön reaktioista päätellen Koiramäen kerronta nimittäin osui ja upposi vanhempiin vähintään yhtä hyvin kuin jälkikasvuun.

Hahmot myös huusivat ja kiljahtelivat ja lavalla paukkui ja rytisi, mikä saattaa aiheuttaa jännitysti herkemmille pienille katsojille. Tosin meidän aiemmin erittäin ääniherkkä kuopuksemme ei ollut millänsäkään. Kannattaa kuitenkin miettiä oman pienokaisen kohdalla mahdollisia reaktioita, enkä paljon alle eskari-ikäisiä tuonne veisikään. 

Toton kommentti: "Oli kiva, mutta Tippukivitapaus on edelleen lempparini"

Tarkemmin kysellessä oli kyse tosiaankin äänimaailmasta. Lisäksi Koiramäen Suomen historiassa on lauluja, mutta musiikki ei ole ihan niin suuressa osassa kuin monissa muissa lastennäytelmissä (ja Tippukivitapauksessa). Dialogi ja sanaleikit olivat hauskoja (Iso Viha(nnes) ja Pikku Viha(nnes) jne.), mutta niistä saattoi osa mennä lapsilta ohi juuri tuon aiemmin mainitun referenssien puutteen vuoksi. Aikuiset sitten hörähtelivät senkin edestä...

Ihan parasta oli myös herra Hakkaraisen (Ninu Lindfors) bongailu
Kuva: Tuomo Manninen /Kansallisteatteri

Hannu-Pekka Björkmanin jäyhät ja rouhean koomiset hahmot olivat kertakaikkisen upeita ja loivat upean kontrastin pirtsakammille hahmoille ympärillä. Ihan paras oli 1700-luvun tiedemies Pehr Kalm ja hänen puutarhansa, vaikka kyllä tyttökuningas Kristiinan hovipalvelijakin oli aivan mahtava. Hänestä tuli välillä mieleen se aikoinaan telkkarissa joka vuosi juhlapyhinä näytetty näytelmätallennus, jossa hovimestari joutuu toimimaan vanhalle emännälleen sekä palvelijana että pöytäseurana..

Aksa Korttila sai haluttoman oppilaan, Alixin, hahmon elämään. Ihan näin silmissäni muutaman keskustelun kotona tässä ei niin kovin kauan sitten... Muutenkin näyttelijät ovat Kansallisteatterin totuttuun tapaan huippuhyviä eivätkä hyppäykset eri roolihahmojen välillä näyttäneet tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia.

Kaikkiaan Koiramäen Suomen historia on taidokkaasti toteutettu sarja kohtauksia Suomen historiasta.  Näytelmän parissa viihtyy, eikä aika vauhdikkaassa menossa käy pitkäksi. Koulun historiaopetuksen tukena tämä olisi kuivia kirjoja elävöittävä ja varmasti tehokas opetusmetodi. Pari tuntia teatterissa saisi todennäköisesti Alixin lisäksi muitakin haluttomia oppilaita innostumaan vanhoista tapahtumista ja jopa muistamaan muutaman tärkeän historiallisen käännekohdan. Eikä pieni kertaus ole pahaksi aikuisillekaan.

Brunssi + teatteri -yhdistelmä on onnistunut konsepti. Toivottavasti näitä järjestetään vielä lisää. Kokonaisuus tarjoaa perheille mahdollisuuden rentoon yhdessäoloon herkkujen ja kulttuurin parissa. Mikäs sen parempaa?

Suomi siinä Ruotsin ja Venäjän välissä ihan kirjaimellisesti
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri 

Kiitokset Radisson Blu Plaza ja Kansallisteatteri kutsusta brunssille ja teatteriin  

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kiitoksia taas ihanasta teatteri-illasta Kansallisteatterille 

Jos edellinen teatterikäynti oli runsas ja täynnä kaikenlaisia lisätehosteita ja tekniikkaa, tarjoili tämän vuoden ensimmäinen Bloggariklubi riisuttua ihmissuhdetraamaa tekstin ja näyttelijöiden varassa. Aivan mahtavaa. Tykkäsin.

Ingmar Bergmanin tv-sarjaan / elokuvaan perustuva Kohtauksia eräästä avioliitosta  kertoo Mariannen ja Johanin suhteen kehityksestä noin kymmenen vuoden ajalta. Idylli on kaukana ja draamaa riittää - eihän tuosta muuten kai olisi 2,5h esitystä (sis. väliajan) aikaiseksi saanutkaan.

Minä viihdyin ennakkonäytännön katsomossa. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long saavat luotua välilleen jännitteen, joka pitää ihan viime hetkeen saakka. Vähän tossukka aviomis, joka lähtee etsimään itseään ja stereotyyppinen pikkurouva, joka löytää itsensä. Siinä minun tulkintani näytelmästä - noin pikkuisen yksinkertaistettuna.

Ennen teatterinäytäntöä fiilisteltiin Bloggariklubilla. Illan näytelmän ohjaaja Michael Baran ja lavastaja-pukusuunnittelija Tarja Simone kertoivat työskentelytavastaan ja ajatuksistaan näytelmän osalta.

Näytelmän lavastus onkin hieno. Sitä niin kuin istahtaa pariskunnan olohuoneeseen ja se on ollut tarkoituksenakin. Yleisö kyseli, onko lavastuksen tarkoitus viedä katsojat johonkin tiettyyn aikaan, mutta näin ei kuulemma ole. Enemmänkin oli ajatuksena moneen aikaan sopiva ympäristö, joka kuitenkin hieman heijastaa designiltaan ja esineistöltään myös näytelmän tekoajan teemoja ja ruotsalaista porvarillista sisustustyyliä. Vaikutteita haettiin mm. ruotsalaisista sisustusblogeista.

Minusta huone näyttää hienolta, mutta sisustuselementtien osalta taisi parasta kuitenkin olla päähenkilöiden lukemien kirjojen nimien bongaaminen. Jos oikein silmiä siristelemällä luin, oli joukossa mm. Alice Munroa ja Ibsenin Nukkekoti (johon myös tekstissä viitattiin)...

Mielenkiintoista oli myös seurata näyttelijäntyön rytmitystä. Ilman Bloggariklubin alustusta en ehkä olisi tullut huomanneeksi mm. pukemisen ja puheen rytmittämistä toisen näyttelijän repliikkien kanssa. Sukkahousujen pukeminen tekstirytmityksellä ei liene maailman helpoin juttu. Kaikki ohuiden sukkien kiemuroiden kanssa taistelleet sen voivat kuvitella. Sama juttu syömisen kanssa.

Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long vetävät niin rytmityksen kuin tekstin taidolla. Pitää nostaa hattua kahdelle näyttelijälle, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta ovat lavalla käytännöllisesti katsoen koko ajan. Ei liene ihan kevyttä puuhaa.

Kevyttä ei varmastikaan ole myös kaikkien tunnetilojen luominen. Rakkaus, avioliitto, petos ja kaikki niihin liittyvät tunteet hyökyivät vahvoina. Ne saattoi katsomossa melkein tuntea fyysisinä paineaaltoina. Välillä voimakkuus saavutti jo melkein sietämättömän tason ja hipoi jo naurettavuutta, mutta se kai tämän tarinan käänteissä on tarkoituskin. Ainakaan ei ollut tylsää.

Upea teksti, upeaa näyttelijäntyötä ja tarkasti mietitty ohjaus ja visuaalinen ulkoasu aina päähenkilöiden vaatteiden tarinan etenemistä heijastavia tyylimuutoksia myöten. Nautittavaa teatteria kertakaikkiaan.

Lisäksi kuulimme Bloggariklubilla vähän toisenlaisesta avioliittokuvauksesta eli Laura Mannisen kirjasta Kaikki anteeksi. Kuvaus parisuhdeväkivallalsta ja eräästä avioliitosta sen kurimuksessa kuulosti mielenkiintoiselta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuonna ja useampi mukana olleesta oli sen jo lukenutkin. Itse en ole tullut vielä tarttuneeksi, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Keskustelu itsessään kulki odotetusti teeman mukaisissa kysymyksissä siitä, miksi väkivallan kohde ei lähde pois. Kirjailijalla oli hieno vertaus kattilaan heitetyistä sammakoista, joiden alla tuli pikkuhiljaa kuumentaa veden polttavaksi. Samalla lailla kun sammakot lamautuvat eivätkä huomaa veden muuttumista vaarallisen kuumaksi, jää pahoinpidelty vaimo (tai mies) vaiheittaan pahenevaan suhteeseen loukkuun.

Minua ehkä yllätti eniten se, että Manninen kertoi saaneensa vain vähän negatiivista palautetta kirjastaan. Useinhan kaikki jollain tavalla miestä tai miehiä huonoon valoon laittavat teokset ja tekstit aiheuttavat kummallisen puolustusreaktion ja kaikenmaailman "supermachot" ryhtyvät uhittelemaan. Toivon, että tämä kertoo kyvystä muutokseen ja eri näkökulmien tarkasteluun, mutta pelkään hiljaisuuden johtuvan siitä, etteivät kyseiset tyypit vain lue kirjoja.

Kiitos WSOY mielenkiintoisesta kirjailijavierailusta 

Tästä se alkaa - taustapeili 2018 (elokuvat ja teatteri)

Se on taas jo se aika vuodesta, kun tutkitaan saldoja, väännetään graafeja ja tehdään kunnianhimoisia suunnitelmia ensi vuodelle. Minä ajattelin aloittaa vuoden 2018 taustapeilikatsauksen pettymyksellä. Teatterivuoteni oli nimittäin surkea. Ainoa pieni lohdutuksenpoikanen löytyy siitä, että olen käynyt elokuvissa - peräti kolme kertaa. Kaikki on suhteellista, yleensä elokuvasaldoni on tuotakin surkeampi.

Useamman vuoden ajan tarkoituksenani on ollut käydä teatterissa kerran kuukaudessa. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta tänä vuonna saavutettiin aallonpohja. Kävin teatterissa kaikkiaan vain kolme kertaa - kaikki kerrat Kansallisteatterissa jollain tavalla Bloggariklubiin liittyen.


Teatteri 

Kolmen joukkoon mahtuu yksi mielenkiintoinen, yksi täydellisen lumoava ja yksi odotuksiin nähden pienoinen pettymys.

Vuoden mielenkiintoisimmasta teatterielämyksestä vastasi Lemminkäinen. Juha Hurmeen kirjoittama moderni versio Kalevalan tarinasta piti jännitteen yllä koko maaliskuisen illan ajan.

"Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta."

Jo tuolloin teatteri-ilta oli sovitettu työmatkan ja kiireiden keskelle, mutta homma levähti huhtikuusta eteenpäin. Ei vaan uskaltanut varata lippuja, sillä työkiireet ja -reissut pitivät jatkuvassa liikkeessä kesälomaan saakka. Häpeäkseni tosin täytyy myöntää, että myös kesäteatteri jäi väliin. Olimme kolme viikkoa Ranskassa lomailemassa ja loman jälkeen lähdettiin taas matalaliitoa työrumbaan. 

Seuraava teatterikäynti olikin sitten vasta syyskuussa. Tainaron lumosi minut ihan täydellisesti. Sen epätodellisen kaunis maailma vei mukanaa pois kiireistä. Jos kirjat toimivat minun rauhoittavina pillereinäni, vastasi Tainaron terapiasessiota. En koko syksyn aikana kokenut samanlaista kevyttä oloa kuin sen jälkimainingeissa. Tunnelma kantoi koko viikonlopun ja antoi energiaa pidemmällekin. Aivan upea, kaunis ja taitavastit toteutettu esitys hyödynsi Leena Krohnin taianomaista tekstiä ja rakensi sen päälle rakennelman, jonne olisi voinut jäädä asumaan. 

Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta puolestaan osoittautui joulukuussa lieväksi pettymykseksi. Ehkä odotukset olivat liian korkealla (Westerbergin muista olen tykännyt hurjasti), ehkä paikka toisella rivillä vaikeutti efekteistä nauttimista tai sitten vaan olin joulukuussa jo niin puhki, etteivät aivot ottaneet vastaan. Toki näytelmästä näkyy ammattitaitoinen osaaminen niin kuin Kansallisteatterissa aina, mutta jotenkin pääsin hommaan mukaan vasta väliajan jälkeen. Siihen saakka kokemus pirstaloitui ja hajautui liikaa. 


Elokuvat 

Elokuviin päädyn tänä vuonna yhtä monta kertaa kuin teatteriinkin. Ensimmäinen elokuvakokemus oli heti tammikuussa. Idän pikajunan arvoitus oli tietysti ihan pakko käydä katsomassa. Poirotia ei kertakaikkiaan voi jättää väliin, vaikkei Poirot kyllä ollut Poirot tässä elokuvassa ollenkaan. 
Se ei kuitenkaan häirinnyt. Visuaalisesti komea ja uskomattoman taitavia tähtiä vilisevä elokuva oli viihdettä parhaimmillaan. Ehdottomasti katsottavan arvoinen (taitaa tällä hetkellä löytyä ainakin CMoresta...). 

Toisen kerran menin marraskuussa treffeille isännän kanssa. Se mikä ei tapa - kutsuvierasnäytäntö oli hauska kokemus ja Lisbeth Salander varsinainen James Bond. Räminää, räiskettä ja täpäriä tilanteita - rentouttavaa. Tarpeeksi hyvin tehtyä, ettei ala harmittamaan. 

Joulukuussa sitten sain seurakseni Esikoisen ja Kirpun. Arvaatteko elokuvan ? Minähän en supersankarirämistelyistä niin kauheasti välitä, mutta yhteinen kiinnostuksen kohde löytyi musiikin parista ja Queenista kertova Bohemian Rhapsody miellytti kaikkia. Minä vähän mietin pitäisinkö elokuvasta yhtä paljon, jos se kertoisi vain yleisesti ottaen jonkun bändin tarinan, mutta onko tuolla oikeastaan väliä ? Legenda on legenda ja musiikki vie mukanaan - aina vaan vuodesta ja sukupolvesta toiseen. 


Satunnaista telkkarista 

Mainittakoon tässä nyt vielä sitten jotain myös telkkarista katsomaani. Yleisesti ottaen katson televisiota ihan hirmuisen harvoin ja itse asiassa televisiokin tässä tarkoittaa laitetta. Varsinaisista tv-kanavista ainoa meillä päällä oleva taitaa olla Ranskan France2. Muuten mennään maksullisilla palveluilla. Parhaiten mieleen jäi tältä vuodelta Jane Austen variaatio Pride and Prejudice and Zombiet, joka oli riemastuttavan kamala - niin kirjana kuin elokuvana. Harmillisesti se ei taida olla Netflixissä enää, mutta ehkä jossain muualla? 

Joidenkin elokuvien kohdalla puolestaan huomaa, ettei lopulta ollenkaan harmita, vaikkei aikoinaan tullutkaan lähteneeksi elokuviin. Katsoimme The Greatest Showmanin tässä joululomalla ja se osoittautui vielä odotuksia paljon hötöisemmäksi...  En siis enää harmittele, että pääsi ohi teatterissa.

Muuten on menty Agatha Christie- teemalla pitkin vuotta. CMoresta tulin katsoneeksi Syyttömyyden taakka -minisarjan - Hieman outo ja synkkä maalaismaisemiin ja leppoisaan kylämeininkiin tottuneelle, mutta kyllä tuon katsoi. Pitkin vuotta taas ollaan seurattu Petits meurtres d'Agatha Christie -sarjaa France2:ltä. Ihan huikeita sovelluksia Christien romaaneista. Ei niissä kauheasti ole yhteistä esikuvansa kanssa, mutta ranskalaiset osaavat kyllä kieron huumorin suvereenisti.

Siinä siis tämän vuoden katseluja. Tulevana vuonna pitänee skarpata ainakin teatterin suhteen. Olen jo miettinyt yhtä uudenvuodenlupausta, joka vaikuttaihin tähänkin. Saa nähdä, miten käy.

Siskokset Bloggariklubilla ja Kolme sisarta

Bloggariklubi ja ilta teatterissa - mikään ei piristä paremmin rankkaa työviikkoa, varsinkin kun sain siskon seurakseni. Tällä kertaa keskustelu pyöri maailman tilan, selviytymisen sekä dokumenttivarieteen parissa.

Riku ja Tunna olivat kertomassa ajatuksistaan uuden Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Onko lähempänä utopia vai dystopia? Voiko maailma selviytyä hengissä? Keskustelu velloo tietysti suuntaan ja toiseen ja argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.

Itselläni jäi päällimmäisenä mieleen se, miten kehittyvissä maissa ehkä hypätään suoraan maailmaa säästävämpiin vaihtoehtoihin energian ja ruoan osalta ja muutenkin muutoksen heikkoja merkkejä on näkyvissä. Vaan onko muutos tarpeeksi nopeaa, jotta tavoitetaan kriittinen massa vaa'ankielen kallistumiseksi pelastumiseen päin?

Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen puolestaan puhui demokratian tilasta maailmassa ja siitä, miten pitäisi herätellä ihmisiä. Sitä kai tulee tavallaan tekemään myös työn alla oleva Yhdestoista hetki joka edustaa dokumenttiteatteria maailmantilasta varieteemuodossa... Pitänee mennä katsomaan teoksen valmistuttua, jotta ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan.


Kolme sisarta

Keskustelujen jälkeen oli vuorossa Kolme sisarta. Istuimme siskon kanssa toisella rivillä permannolla. En tiedä, oliko kyse paikasta vai mistä, mutta ennen väliaikaa olimme vähän eksyksissä. Syy voi tosiaan olla siinä, että valkokangas oli katsomisen kannalta vähän hankalasti yläreunassa, mutta luulenpa alussa myös olleen vähän liikaa kaikkea.

Paavo Westerbergin tyyliin tuntuu kuuluvan videon ja liikkeen hyödyntäminen teatterikokemuksen luomisessa. Kaikkien aikojen suosikkini on hänen ohjaamansa Mahdolliset maailmat, joka viehätti juuri monipuolisella mediakäytöllään, jolla näytelmään saatiin ihan uutta syvyyttä. Valitettavasti Kolme sisarta eksytti meidät yksityiskohtiin, siirtymiin ja henkilöihin niin, että tunne ja tarina jäivät mediakäytön jalkoihin.

Väliajan jälkeen homma fokusoitui. Tunteet pääsivät pintaan ja vyöryivät katsomoon vaikuttavina aaltoina. Kaipuu jonnekin (vaikka sitten Moskovaan) konkretisoitui, kun sisaret tekevät omat ratkaisunsa elämänsuunnan suhteen. Joku päättää, joku seuraa, joku kokee kohtalonsa. Toisin on rakkauden laita - Se ei seuraa kenenkään suunnitelmaa vaan kutoo lankansa poikittain, ristikkäin ja solmuun, katkaisee kun siltä tuntuu tai tarina vie.

Kolme sisarta on tekstinä minulle vieras. Itse asiassa tämä esitys oli ensi kosketukseni siihen, vaikka Tsehovin novelleja olen kyllä vuosien varrella lukenut ja niistä pitänyt. En siis osaa sanoa, miten uutta tai vanhaa sen käsittely tässä oli. Pidin tavasta, jolla asiat sanottiin tai jätettiin sanomatta ja rytmitettiin keskenään. Eleet, liikkeiden suunta tai asemointi lisäsivät viestin painotusta niin näyttelijöiden välillä kuin yleisöön päin. Asia tuli selväksi tai ainakin sen koki selväksi tulkitsevansa.

Näyttelijät ovat aina upeita Kansallisteatterin ollessa kyseessä. Jotenkin minulle vain kävi hassusti sisarten kanssa. He jäivät tällä kertaa miesten varjoon. Esko Salminen on tietysti ihan omaa luokkaansa vanhana, juoppona sotilaslääkärinä, mutta jotenkin hahmojen erilaisuudesta nousevat jännitteet everstiluutnantti Versinin (Jussi Vatanen) ja kiltin opettaja Kyluginin (Tuomas Tulikorpi) välillä herättelivät miettimään naisten haluja ja intohimoja ohjaavia seikkoja - onhan kyseessä Mashan (Emmi Parviainen) rakastaja ja aviomies. Jotenkin nämä hahmot nousivat minulle mielenkiintoisimmiksi, ehkä sellaisen hiljaisen dramaattisen näyttelijätyön avulla.

Kohtalo toki pilaili myös Irinan (Marja Salo) kosijoiden suhteen. Ottaako kunnollinen mutta vähän mielenkiinnoton ja vakava paroni Tuzenbach (Olavi Uusivirta) vaiko seikkailla hullun lailla käyttäytyvän esikuntakapteeni Soljonyin ( Samuli Niittymäki)seurassa?  Tosin viimeksimainittu oli viety niin äärimmilleen omituiseksi, että varsinaista kilpailuasetelmaa ei kai siinä ollut kuin miesten mielessä - mutta eipä naisilta (Irinalta) oikeastaan lopulta edes kysytty.

Kaikkiaan Kolme sisarta on mielenkiintoinen, niin kuin klassikot yleensä aina, mutta sitä katsomaan mennessä kannattaa miettiä paikka tarkkaan. Tuoli vähän taaempaa tai jopa parvelta saattaa auttaa hahmottamaan kokonaisuutta alusta lähtien.

Lumoava Tainaron

Teatteriliput tarjosi Kansallisteatteri / Bloggariklubi

Kuva: Minna Vuo-Cho

Perjantai-iltana olin väsynyttäkin väsyneempi. Hetken mietin luovuttamista, mutta päätin lopulta olla suostumatta. Työ ei saisi karsia elämyksiä muulta elämän saralta. Hyvin tein. Palasin virkistyneenä, energisoituneena, onnellisena korviin asti hymyillen. Mies sanoi vielä lauantainakin ilahtuneensa olemuksestani ja naurustani metroasemalta noutaessaan.  Sen sai aikaan Tainaron.

Tainaron on paikka jossain. Sen asukkaat muistuttavat hyönteisiä. Heillä  on kuningatar, muodonmuutoksia ja vuorella palavat polttouhrit. Kaupungissa sekoittuvat ihmisten maailmasta aukiot, tornit ja maailmanpyörät hyönteisyhteiskuntien rakenteisiin.

Meille kertoo Tainaronista sinne saapunut tutkia, joka kirjoittaa kirjeitä kokemuksisaan. Lyhyinä kohtauksina ja elämyksinä hän lähettää kuvaa kaupungista, joka on samaan aikaan pelottavan outo ja kiehtova, ystävällinen, mutta kenties vieraalle vaarallinen. Koskaan ei kirjeisiin saavu vastausta.

Kuva: Kansallisteatteri - Kuvaaja : Kastehelmi Korpijaakko 

Mitään en väitä näytelmästä ymmärtäneeni, mutta rakastin kirjeiden tekstin rytmitystä ja vuoropuhelua laulun ja soiton kanssa. Nautin tarinanpätkien luomista kuvista mielessäni, niiden herättämistä ajatuksista rakkaudesta, sen loppumisesta, vieraudesta, tottumisesta, siitä, miten jokainen meistä muuttuu enemmän tai vähemmän nopeasti, kuolemasta.

Isoja teemoja, vähän pelottaviakin teemoja, mutta heräteltyinä niin kevyin hyönteisen siiven sipaisuin, että mielessä lepattelevat ajatukset virkistivät ja vapauttivat. Paine hellitti - huomasin hymyileväni.

Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko 

Lavalla kaksi naista (Kati Outinen tutkijana ja Aino Venna hänen oppaanaan) rytmittävät esityksensä kauniisti polveilevaksi. He ovat yhdessä, vaikkeivat puhu toisilleen. Toinen kirjoittaa (lukee) kirjeitä, toinen laulaa ja soittaa. Kaiken ympärillä surisevat ja vilistävät oikeastaan aika suloiset ötökät.

Kuten aina, on musiikki Kansallisteatterissa tarkoin harkittua ja taitavasti toteutettua. Samoin kuvien ja valojen käyttä osana Tainaronin lavasteita omalta osaltaa kutoo lumouksen verkkoa, johon kiinnittyminen ei harmita laisinkaan. Puvut viittaavat jännästi hyönteisiin olematta kuitenkaan itsestäänselviä.

Leena Krohnin tarina ja teksti (koko esitys perustuu hänen kirjeromaaniinsa Tainaron) vie mukanaan ja maalaa kuvia muutenkin visuaalisesti sykkivän esityksen päälle. En ole Tainaronia lukenut, mutta jotenkin teksti tuntui suoraan kirjasta otetulta, vähän kuin olisi kuunnellut ja katsonut visuaalista äänikirjaa. Onkohan näin ?

 Ihan varmasti tulen kirjan vielä lukemaan. En ymmärrä, miten se on voinut minulta jäädä väliin. Olenhan sen nimeltä kuitenkin tuntenut jo kauan. Ainakin teatterin lavalla se tuntui ihan minun kirjaltani.

En tiedä, mikä tästä näytelmästä teki niin lempeästi herättelevän, mutta tiedän nauttineeni. Menkää ihmeessä katsomaan - minäkin saatan mennä vielä toisen kerran.

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille ihanasta teatteri-illasta. Tämä tuli todelliseen tarpeeseen.  

Lisätietoja ja lippuja : Kansallisteatteri: Tainaron 

Kuukauden teatteri : Lemminkäinen

Viime viikko oli kovasti kiireinen. Oli parikin kirjapitoista iltaa ja lauantaina teatteri. Sunnuntaina aamulla sitten lähdinkin työmatkalle Lissaboniin. Nyt olen takaisin kotona ja muistelen viikon takaista teatterielämystä. Hyvin on jäänyt mieleen.

Vuorossa oli Juha Hurmeen kirjoittama Lemminkäinen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Jo aiemmin kävin kuuntelemassa hänen jutusteluaan Finlandian voittaneesta Niemi-teoksesta ja samalla sitten (Kansallisteatterin tiloissa kun oltiin) kuulimme myös Lemminkäinen -taustoja.

Lemminkäisen tarina kuulemma löytyy myös Niemestä. Minulla kirja on vielä pahasti kesken (niin kuin parikymmentä muutakin), joten en voi sanoa missä muodossa, mutta sieltä taustan voi kuulemma käydä lukaisemassa. Toki mukana on myös Kalevalaa, muttei ollenkaan perinteisessä muodossa. Lähinnä vain hahmojen nimet ja olemus ovat tuttua.

Toinen Lemminkäistä muokannut taustatekijä oli Hurmeen mukaan teatterikoululaisten kanssa tehty kiertävä kabaree-tyylinen esitys. Ilman tiukkaa juonenkuljetusta voi kuulemma tehdä kiinnostavaa ja hauskaa teatteria. Lemminkäinen on tästä mainio esimerkki. Sinänsä hauskaa, että samanlaisesta rakenteesta assosioituu minulle heti lastennäytelmä Tippukivitapaus...

Lemminkäisessä on päähenkilö tuplana ja miljöönä myyttismystiseen ympäristöön sijoittuva sekundamiekkoja Virosta maahantuova yritys, jonka kilpailijaa hallitsee voimanainen pohjoisesta. Fleming on nuori naistennaurattaja tuuliviiri, josta tuskin on johtajan manttelinperijäksi. Kaksoissisko Lemminkäinen on pystyvä ja vahva. Silti on poika äitinsä suosikki. Jännästi tarina kertookin vahvoista naisista, joiden ainoa heikkous liittyy mieheen (Flemingiin) ja tämä heikkous saa heidät joko syöksymään tuhoon, aikaansaamaan radikaaleja muutoksia ja tekemään epäloogisia päätöksiä.

Lemminkäisen äidin heikkous on poika, Lemminkäisen vaimon hallitseva tunne viha mieheensä, Lemminkäisen siskon vie tuhoon rakkaus veljeen. Näinköhän meidän naisten elämää kuitenkin kieputtaa mies (tai miehet)? Häiritsevä ajatus. Vain Louhi on itsenäinen. Hän hyödyntää valtaa, voimaa ja naisellisia avujaan saadakseen, mitä haluaa. Hänen pelastuksensa on tunnekylmyys ja kylmästi toiset alistava tahto. Seksuaalisuus on Lemminkäisessän naisen vahvuuden perusta - hmm... tämähän on tietysti miehen kirjoittama näytelmä.

Menipäs pohdiskelevaksi - ja kuitenkin Lemminkäinen on kabaree, sarja löyhästi toisiinsa sitoutuvia pääasiallisesti koomisia kohtauksia. Juoni on hötöinen tarina valtapelistä ja kahden leirin taistelusta, petoksesta ja kuolemasta. Parasta olivat taas kerran laulut. Kansallisteatterissa on uskomattoman taitavia laulajia ja muusikoita. Olisi ihan pakko viedä esikoinen katsomaan kahden rytmisoittajan työskentelyä lavalla - ihan maagista. "Pullo ja puteli-laulussa olisi ainesta vaikka Euroviisuihin", todettiin väliajan keskusteluissa!  Vähintäänkin siitä tulee varmasti jonkinlainen hitti teatterinystävien keskuuteen.

Kaikkiaan Lemminkäinen on mielenkiintoinen kokemus. Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta.

"Aleksis Kivi, Marketta Vaismaa, William Shakespeare, Kai Nieminen, Henna Raatikainen, Eino Leino, Petra Poutanen, Quentin Meillasoux, Väinö Linna, Aristoteles, Friedrich Nietzsche, Lauri Viita, Väinö Nuorteva ja Suomen kansa ovat auttaneet käsikirjoituksen teossa."

Lainattu käsiohjelmasta... 

Lisää yksityiskohtia Kansallisteatterin sivulta 

"Ihan parasta!" sanoi Toto Tippukivitapauksesta

Tippukivitapaus eli tämän joululoman kohokohta ja siihen on hyvä lopettaa vuosi 2017. Huomenna aloitetaan taas uudelleen alusta. Muista lupauksista en tiedä, mutta blogin statistiikkaa kurkitaan heti vuoden alussa.

Nyt todettakoon vain, että teatterihaaste ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen. Työ haittasi pahasti harrastuksia varsinkin keväällä, jolloin olin matkoilla sen verran paljon, ettei voinut varata iltaohjelmaa ja kesälomaltakin tein töitä juuri silloin, kun olisi pitänyt ehtiä kesäteatteriin. Kuukauden teatteri typistyi 7 teatterikertaan vuoden aikana ja niistäkin kolme lokakuussa...

Joululoman Tippukivitapaus 

Lastenmusikaaliin on teatterivuosi mukava lopettaa.

Meillä on superrauhallinen joululoma. Ohjelma on määritelty minimiin ja äiti kerää voimia (samoin kuin myös rankasta syksystä väsynyt esikoinen ja kai isäntääkin vähän väsyttää). Itse asiassa ohjelmaa on niin vähän,että kuopus jo parina päivänä ilmoitti ikävöivänsä päiväkotiin.

Onneksi oli Tippukivitapaus.

"Ihan parasta", sanoi Toto väliajalla ja toisti saman vielä haalaria lämpiössä päälle puettaessa,"ja kaikkein paras oli Tukaani!"

"Värikkäät ja hyvin tehdyt lavasteet ja mahtavat laulajat", kommentoi esikoinen 15v.

"Olinkohan vähän liian vanha..." totesi keskimmäinen 13v.

Äiti tykkäsi, vaikka täytyy myöntää, että taisin enemmän seurata kuopuksen riemua ja eläytymistä kuin lavan tapahtumia. Silti, musiikki kuului ja Kansallisteatterin laulajien taso oli taas ihan huikea. Lorut taipuvat lauluiksi joustavasti, Tukaani kieppui milloin milläkin narulla ja Mahtimummeli huristeli kärryllään. Pikku Papu katosi, kun häntä ei kuunneltu ja seikkaili rämeellä, hotellissa ja tippukiviluolan jännien asukkaiden seurassa.

Varsinaista juonta ei musikaalissa ole, vaikka Pikku Papun matka sitookin paikat ja esitykset kauniisti yhteen. Lava on täynnä värejä, liikettä ja riemukasta heittäytymistä, josta nauttii niin aikuinen kuin lapsikin. Keskimmäinen teinihuomiostaan huolimatta seurasi mielenkiinnolla ja Toto lauloi Hanskat-laulun jo ennen näytelmän alkua viereisten katsojien riemuksi...

Yhdessäolosta nautimme koko konkkaronkka. Yhteinen teatterielämys ilahduttaa ja piristää. "Musiikista ja värikkäistä hahmosta voi nauttia, vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään", sanoi isäntä ja mainitsi hänkin laulajat tosi taitaviksi.

Laura Ruohonen / Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus 
Bloggariklubilta 

Kirjaakin luimme jo ennen esitystä ja varsinkin sen jälkeen, itseksemme, yhdessä ääneen ja eläytyen esittäen.

Lorut ovat osin outoja, mutta aikuisellekin oivalluksia tuottavia. Monessa kohtaa päädyimme kuopuksen kanssa keskustelemaan sanojen merkityksistä. Toto nautti riimityksistä ja satunnaiset vessasanat tai -viittaukset saivat aikaan joka kerta samanlaisen naurunrähäkän. (Mikähän se Tippukiviluolakin oikeasti on - ja se ruskea monsteri? äid.huom. )

Pitäisi lukea lasten runokirjoja useammin. Olen tosi huono yleensä runojen kanssa (ei saa kertoa äidilleni, joka harrasti runonlausuntaa nuorena), mutta tällaisiin loruihin pääsen minäkin sisälle.

Mahtimummo päätäi Väätäinen Bloggariklubilla eli Tippukivitapaus

Nyt tarjoaa Kansallisteatteri herkkua lapsiperheille. Marraskuun 22. päivä on ensi-illassa lastenmusikaali Tippukivitapaus - Teatteria lapsille, suurella näyttämöllä ja suurella sydämellä. 

On aivan mahtavaa, miten lapsiin panostetaan Kansallisteatterissa. Nukketeatterin lisäksi tuodaan suuren luokan elämys myös teatterin päänäyttämölle.

Nyt on meidän vanhempien vuoro pitää huoli siitä, että tarjonta myös hyödynnetään ja saavuttaa kohdeyleisönsä. 

Sydämellisyys oli isosti mukana myös alkuviikon Bloggariklubilla. 

Siellä on aina kivaa, mutta tällä kertaa sekä aihe että sen mukaiset tarjoilut (nakkeja ja ranskalaisia!) loivat heti mahtavan tunnelman, jonka vieraat sitten nostivat vähintäänkin kattoon. 

Saimme seuraksemme Tippukivitapauksen runottelun kirjoittaneen (ja teatteriversion ohjaavan) Laura Ruohosen sekä Mahtimummo päätäi Väätäisen eli Seela Sellan (!). Samalla saimme maistiaisia Tippukivitapauksesta sekä yhden eksklusiivisen esityksenkin, jonka "ilkeä ohjaaja" kuulemma meni leikkaamaan pois lopullisesta versiosta. 

Oli hauska seurata ohjaajan ja näyttelijän välistä yhteyttä. Toki siinä vähän naljailtiin, mutta selvästi takana on pitkäaikainen ja lämminhenkinen yhteistyö. Molemmat myös hehkuttivat lastenteatterin tärkeyttä ja sen tekemisen ihanuutta. "Lapset ovat yleisönä ihan paras" - Lapset kun ovat välittömiä ja avoimia. Palaute tulee heti! 

Tippukivitapaus onkin varmasti lasten mieleen. Riimittelyä, vessasanoja runoihin piiloteltuina ja menevää musiikkia tarinan muodossa. Mitä muuta voisi toivoa ? Seela Sellan meille lukema runo sen jo näyttää - tänne on ihan pakko viedä meidän Toto 6v. sekä tietysti myös isoveljensä. Musikaali käy kaikille ja riimittelystä nauttivat vanhemmatkin! 

Me lupaamme antaa lapsille luvan riemuita ja nauraa itsekin mukana. Kuulimme nimittäin anekdootin näytöksestä, jolloin oli harvinaisen paljon isiä lastensa kanssa teatterissa. 

Lapset oli selvästi komennettu käyttäytymään rauhallisesti ja hillitysti, mikä toimikin tiettyyn pisteeseen - siis siihen, kun näyttelijäkaarti päätti saada yleisön mukaansa. Yhteislaulupyyntöä toistettiin ja toistettiin ja toistettiin... siihen pisteeseen saakka, että isätkin tajusivat osallistua. Siitä se riemu sitten ratkesi. 

Tässä kohtaa on ihan pakko mainita ihailuni Seela Sellaa kohtaan. Hänellä on aivan huikea karisma, energia ja kyky heittäytyä. Minä menen katsomaaan Tippukivitapauksen jo ihan senkin takia, että haluan nähdä Mahtimummon lavalla. Toivon totisesti olevani edes pikkuisen samanlainen kasikymppisenä! 

Laura Ruohosen Tippukivitapaus on tarina pienestä pavusta, joka haluaa kadota ja joutuu seikkailuun. Tarjolla on teatterielämyksen lisäksi myös kirja sekä näyttelijöiden äänittämä levy näytelmän musiikkia. Pitänee hankkia kaikki mahdollinen rekvisiitta jouluksi. Kirjaakaan en ole vielä lukenut, kun säästän sitä teatterivalmistautumiseen lasten kanssa. Tuskin maltan odottaa! 

Kiitos taas Bloggariklubin järjestäjille. Ihan mahtava ilta. 

Pian vielä juttua Pepistäkin!