Nappasin tämän kirjan kirjastosta ihan vain sen perusteella, että Tammen Keltainen kirjasto on yleensä hyvän laadun tae. En siis tuntenut kirjailijaa enkä kirjaa entuudestaan. Olin lukenut jo varmaan 30 sivua kuvitellen, että kirja sijoittuu jonnekin Neuvostoliittoon ennen kuin luin takakannesta kirjailijasta. On jokseensakin hämmentävää, että romaani Israelista voi viedä ajatukset niin suoraan Neuvostoliittoon. Suunnitelmakomiteat ja byrokratia, sotilaallisuus ja asepalvelus ja jonkinlainen slaavilainen surumielisyys tarinassa johtivat harhaan.New York Timesin arvostelussa kirjaa oli kutsuttu melankoliseksi kamarimusiikiksi. Minusta se on erittäin osuva kuvaus. Tarina ei sisällä suuria tapahtumia eikä edes voimakkaita tunteita. Se soljuu hiljalleen eteenpäin. Vaikka juonen tapahtumat eivät suuria olekaan, niin lukijalle syntyy kokemus vaikuttavasta tarinasta ja henkilöhahmot tuntuvat saavuttavan jonkin tärkeän etapin ennen loppua.
Noa ja Theo ovat tarinan pariskunta. Heidän elämänsä pienessä autiomaakaupungissa on tapahtumaköyhää ja rutiininomaista. Rakkaus tuntuu väljähtyneen, jos sitä on koskaan oikeasti ollutkaan. Sitten yksi Noan oppilaista kuolee huumeiden takia ja tämän isä pyytää Noaa vetämään projektia huumenuorten kuntoutuslaitoksen perustamista varten pojan muistoksi.
Kirjassa kertojina vuorottelevat Noa ja Theo. Näemme kummankin näkökulman sekä projektin etenemiseen että heidän omaan tarinaansa. Tärkeintä kirjassa eivät olekaan itse tapahtumat tai niiden puute, vaan henkilöhahmojen sisäinen maailma. Se, miten eri tavalla samat tapahtumat voivat vaikuttaa ja kuitenkin luoda yhteisiä kokemuksia ja rakkauden tarinaa.
