Kissavieras

Minä rakastan kissoja ja meillä asui kuvassa näkyvä Asterix yli 20v. Se oli rakas perheenjäsen koko tuon ajan, niin meille vanhemmille kuin sitten myöhemmin lapsillekin. Pystyn siis samaistumaan siihen, miten Takashi Hiraiden kirjassa pariskunta ihastuu heidän luonaan vierailevaan naapurin kissaan ja tottuu sen läsnäoloon.

Vielä pitkään sen jälkeen kun Asterixista aika jätti, kuulin yksin kotona ollessani sen tassutuksen ja odotin näkeväni kissanpään kurkistavan kulman takaa. Nytkin kaipaan kissaa seurakseni, mutta ei taida ajankohta olla sopiva uudelle perheenjäsenelle. Ehkä sitten myöhemmin.


Takashi Hiraide: Kissavieras 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Takashi Hiraiden kirjassa siis on pariskunta, jonka naapurin suloinen valkoinen kissa rupeaa vierailemaan heidän luonaan. Kuten kissoilla on tapana, se laajentaa reviiriään ja valloittaa myös uuden alueensa asukkaiden sydämet. Lopulta sillä on oma nukkumapaikkansa, omat rutiininsa ja tapansa "toisessa kodissaan".

Kissavieras ei kuitenkaan taida olla varsinaisesti kertomus kissasta. Haikeassa tarinassa on pääosassa muutos ja luopuminen, vaikka kuinka rakkaasta asiasta. Ison talon iäkäs omistajapariskunta joutuu muuttamaan kodistaan, ympäröivä asuinalue muuttuu ja kissan isäntäparikin joutuu luopumaan rakkaista asioista. 

Kaikesta huolimatta kirjan ilmapiiri on toiveikas. Rakasta ja kadotettua saa surren muistella, mutta samalla pitää katsoa eteenpäin ja avata silmänsä ja sydämensä uudelle arvokkaalle ja rakkaaksi tulevalle.

Japanilaiseen tapaan kerronta ei ole suoraa, vaan lukija saa (joutuu?) tekemään omat tulkintansa niin pinnan alla kulkevista virtauksista kuin tarinan tapahtumistakin. Tunnelma on surumielinen, mutta kauniilla tavalla.

Kaikkiaan Kissavieras on eleettömästi kirjoitettu, kaunis pieni kirja. Sellainen, jonka lukeminen rauhoittaa.

Tammikuun toinen viikko - (Luku)päiväkirja

Maanantai 6.1.2020 Loppiainen 

Arvannette... aloitin uuden kirjan. Tällä kertaa kaivon Kobostani jo kauan lukemista odotelleen Janet Framen omaelämäkerran An Angel at My Table. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, johon tutustuin Riitta Jalosen upean romaanin Kirkkaus myötä. Upea tarina mielisairaalaan joutuneesta  herkästä, mutta taitavasta kirjailijasta oli niin kiehtova, että jo silloin hankin kirjailijan itsensä kirjoittaman elämäkerran luettavakseni. Kesti hetken... nyt aloitin.

Luin minä kyllä yhden kirjan loppuunkin. Takashi Hiraiden Kissavieras oli rauhallinen, haikea ja outo tavalla, jonka yhdistän japanilaiseen kirjallisuuteen. Asiat todetaan, kohtaloon tyydytään, toiminta tapahtuu enemmän pinnan alla.

Kirjojen lisäksi olen käynyt huikean hyvällä Pilates-tunnilla ja perään syönyt loppiaisen "kuningaspiirakkaa" eli Galette des rois. Isäntä varioi tänä vuonna lisäämällä manteli frangipaaniin  myös pistaasitahnaa. Taivaallista.

Keskiviikko 8.1.2020 

Eilen en lukenut yhtään. Kävin töiden jälkeen uuteen kuntosalijäsenyyteeni kuuluvassa personal trainer -tapaamisessa. Nuori tyttö pisti tähän tätiin sen verran liikettä, että illaksi suunnittelemani joogatunti jäi väliin. Asennoissa ei pysy tärisevillä lihaksilla. Sitten illalla lösähdin sohvalle katsomaan telkkaria.

Siispä ainoaksi kirjamerkinnäksi jää Pelastaako tohtori Proktori joulun, jota kuuntelimme Toton kanssa yhden luvun verran.

Tänään olen tehnyt töitä ja härkislasagnea - ja aina välillä kuunnellut Louise Pennyn dekkaria Kuolema kiitospäivänä. Itse asiassa kuuntelin sitä niin paljon, että pääsin loppuun - ja tykkäsin tosi paljon.

Töissä taidan olla vielä lomamoodissa. Ensin tein kirjoitusvirheitä jokaiseen taululle kirjoittamaani sanaan, sitten en osannut laskea viiteen... 1 - 3,4,5... Mitenkähän ne työpajamäärät eivät nyt täsmänneet?


Torstai 9.1.2020

Tänään en ole pahemmin kirjoja lueskellut. Ensin oli töitä ja sitten illalla kirjabloggaajien tapaaminen. No, myönnetään, aloitin sentään yhden uuden äänikirjan. Tämäkin on dekkari ja hyvin perinteinen sellainen. Se on ensimmäisen kerran julkaistu jo vuonna 1934.  Uusi Seelanti tuntuu olevan minulla nyt kovasti tapetilla Janet Framen kotimaana sillä tulin tarttuneeksi hänen maannaisensa dekkariin. Korvissa nyt Ngaio Marsh : A Man Lay Dead.

Ihan erityisesti täytyy (taas) sanoa kiitos kirjabloggaajakollegoille. Nämä tapaamiset ovat aina ihan mahtavia ja erityisesti oli kiva nähdä tuttua piiittkästä aikaa. Yksi parhaista kirjabloggauksen ja kirjakeskustelun puolista on myös se, että kirjoista pitävät niin erilaiset ja erilaisista ympäristöistä tulevat ihmiset. Tekee hyvää päästä pois omasta kuplasta.

Satunnainen valoilmiö bongattu 

Sunnuntai 12.1.201... ei kun 2020 

Näköjään ei vuosiluku vielä tule ihan selkärangasta. Melkein joka kerta joudun korjaamaan.

Perjantai meni aika tiukkaan töiden parissa, mitä nyt illalla luin Janet Framen elämäkertaa lisää. Mitään en saanut kirjoitettua.

Kooma paheni lauantaille. Sain itseni aamupäivällä Core-tunnille, josta en erityisesti pitänyt. Näin huonossa kunnossa ei tee mieli ottaa painoja ja reuhtoa nopeita vatsalihasliikkeitä. Se on ihan tappoa selälle. Tein siis ilman ja vähän hitaammin ja sitten koko ajan vähän ärsytti. Pitänee ensin käydä muilla tunneilla hakemassa lisää voimaa keskivartaloon ennen kuin yrittää tuota uudelleen. Lisäksi sali oli niin täynnä, että koko ajan sai varoa. Se ei ainakaan helpottanut ärsytystä.

Isäntä sai minut liikkeelle ostamaan esikoiselle uuden sängyn ja keskimmäiselle uuden patjan. Siitä tuli hyvä mieli. Esikoinen on nimittäin nukkunut meidän vanhassa sängynpuolikkaassa, jonka oli tarkoitus olla "vain hetki" ja "väliaikainen". Aika on suhteellinen käsite ja kolme vuotta joillekin vain hetki...

Muuten lauantai meni kuulokkeet korvissa. Ngaio Marshin A Man Lay Dead on oikeasti hieno dekkari. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia persoonia eikä murhaajaa arvaa helposti. Tykkäsin.

Illalla kuunneltiin Toton kanssa taas vähän aikaa Pelastaako tohtori Proktori joulun? - äiti nukkui puolesta välistä. Yöllä ei sitten niin nukuttukaan. Myrskytuuli ravisutti koko taloa ja yritti ikkunoista sisään.

Joulu purettiin. Paitsi ikkunatähdet - valon vuoksi.


Ja vielä... illalla kuunneltiin loppuun Pelastaako tohtori Proktori joulun? - Arvatkaa pelastiko?
Niin, ja tällä kertaa äiti ei nukahtanut kesken.


Tällä viikolla loppuun luettuja

Takashi Hiraide: Kissavieras
Lyhyt, suloisen haikea romaani pienestä vaaleasta kissasta, joka ryhtyy vierailemaan pariskunnan luona heidän piharakennukseen luomassa kodissaan. Kukapa sitä ei kissaan kiintyisi.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä 
Pitkästi kesti ja välillä jumituinkin, mutta on tämä hieno. Christiemäinen omalla tavallaan. Samaa kai lähinnä  henkilöhahmojen huolellinen rakentaminen ja leppoisa tahti. Silti moderni ja enemmänkin ihmisiin ja heidän reaktioihinsa keskittyvä toiminnan sijaan. 

Ngaio Marsh: A Man Lay Dead 
Perinteistä dekkaria viime vuosisadan alkupuolelta. Että voikin olla rentouttavaa kuunneltavaa, eivätkä juonenkäänteet jää kyllä yhtään nykydekkarien mielikuvituksellisuudesta, vaikka väkivaltaa on vain murto-osa.

Jo Nesbo: Pelastaako tohtori Proktori joulun? 
Vauhdikas tarina, jossa joulunvietto on vaarassa. Liisi, Älli ja tohtori Proktori saavat käyttää kaiken taitonsa ja älynsä saadakseen jouluoikeudet niiden oikealle omistajalle. 

Vuodenvaihteen (luku)päiväkirja : Elämyksiä

Vieläkö jatketaan ? Jaksaako kukaan enää lukea ? 
No, jos jatkan omaksi ilokseni ? 

Tiistai 31.12.2019 

Se on vuoden viimeinen päivä. Olen alkanut silmäilemään lukulistojani käppyröitä ajatellen. Ehkä niistä taas jotain saa aikaiseksi ja vähän trendiäkin.

Eilen tosin en ehtinyt aihetta edes miettimään. Lähdettiin siskon kanssa jo perinteeksi (2 kertaa on perinne - eikös vai ?) muodostuneelle joululahjapäivälle. Minä annoin hänelle lahjan ja hän antoi minulle saman lahjan eli Kämp Span paketin hieronta + lounas. Spa-visiitti on aina kiva, mutta tämän lahjan parasta antia on tietysti yhteinen aika. Lahjaahan ei tietenkään kuluteta muuten kuin yhdessä.

Viime vuonna kävimme Helsinki Day Span jalkahoidossa. Täytyy sanoa, että paikkana ja tunnelmaltaan Helsinki Day Spa oli kyllä jotenkin miellyttävämpi, mutta hieronta teki hyvää ja lounas Kämpin miljöössä on tietysti aina elämys. Puhumattakaan siitä, että minun kurpitsakeittoni alkuun oli yksi paras ikinä maistamistani ja kyseinen ruokalaji sattuu varsinkin talvisin olemaan lempialkuruokani.

Vuosi siis päättyy varsin miellyttävissä merkeissä. Tänään ollaan taas rauhassa kotona perheen kanssa. Isäntä kokkaa.

Mennyttä vuotta ajatellessa minulle tosin tulee vähän outo olo. En ole ihan varma olenko oikeasti elänyt vuottani vai vaan sivusta seurannut. Koko 2019 ajan olen jotenkin leijunut irrallaan. Ehkä tulevaksi vuodeksi voisi luvata sukeltaa takaisin omiin nahkoihin ja tehdä enemmän asioita itselleni? Jos nyt keksin, mitä tuo tarkoittaa.

Myöhemmin iltapäivällä

Tein pavlovapohjat ja lemon curdin valmiiksi. Nyt olen istunut lukutuolissani sillä aikaa, kun Isäntä työstää hummeriravioleja ja currya illan ateriaa varten. Luin loppuun Max Seeckin Uskollinen lukija - dekkarin. Loppuratkaisusta jäi hivenen hämmentynyt olo, mutta olipa jännä kirja.

Keskiviikko 1.1.2020

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! 

Uusi vuosi, uusi vuosikymmen, mitä sitten tuoneekaan. Aika näyttää.
Toistaiseksi olen tosin keskittynyt lähinnä Taustapeileihin ja käppyröihin - sain jo ensimmäisen blogiinkin.

Noin muuten vuosi vaihtui lähinnä herkutellen ja kirjaa lukien. Vuoden ensimmäiseksi luettavaksi aloitin dekkaria, mutta leppoisaa sellaista. Terttu Autereen Kuolema Eedenissä oli sopivaa luettavaa samalla kun toisella silmällä vilkuilin Lara Croftia telkkarista.

Tänään aloitin sitten "uuden elämän" kävin hakemassa tunnukseni uuteen kuntokeskukseen. Sitten varasin illaksi tunnin, jonka peruutin 5min myöhemmin... Saa nähdä, miten tässä sitten lopulta käy.

Torstai 2.1.2020

Tänään oli kovasti kulturelli päivä. Käytin pitkästä aikaa Museokorttiani ja kävin ystävän kanssa Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyä ja iltapäiväteellä. Tällaista pitäisi harrastaa useammin. Oli tosi kiva iltapäivä.

Schjerfbeckin näyttely oli varsin mielenkiintoinen. Teemana on "Maailmalta löysin itseni" ja näyttelyssä voi seurata taiteilijan eri maista saatujen vaikutteiden näkymistä esim. taulujen aiheissa. Toki mukana oli myös omakuvia, joita katsoessa aina mietin Schjerfbeckin suhdetta ikääntymiseen. Jotenkin se ei vaikuta kovin seesteiseltä. Ehkä pitäisi lukea uudelleen Rakel Liehun kirja Helene. Se on toki fiktiivinen, mutta ainakin noista matkoista siinä kai on jotain.

Senkin muuten huomasin, että kyllä teksti ja tarinat ovat sittenkin ominta aluettani. Joka taulun kohdalla olisin halunnut tietää sen tarinan, mallin tarinan, taiteilijan näkemyksen... Mielellään tekstimuodossa, kiitos :-)

Matkalla kuuntelin Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä -äänikirjaa taas vähän matkaa eteenpäin. Pääsin sentään jo yli puolenvälin.

Noin muutenkin on lukeminen ollut vähän pätkittäistä. Joskus aikoinaan luin Mamma Mia- elokuvan innoittaman hömppäromaanin My Mamma Mia Summer, joka osoittautui kelpo laiturilukemiseksi. Nyt sitten otin joululoman viihteeksi kesätarinan jatko-osan Mamma Mia Christmas... Sitä aloittelin eilen, mutta ainakaan toistaiseksi en ole oikein vauhdissa mukana. Saa nähdä, jääkö ensi jouluun.

Selailin myös nuorten tekijöiden Puuhamiesten maihinnousu - tarinakokoelmaa. Vähän on epätasainen, mikä kirjoittajien nuoren iän (3x17v) huomioonottaen ei ole yllätys. Luulenpa myös tekstien viimeistelyn saaneen suurempaa huomiota kirjan alkupuolella. Nyt puolessavälissä menee välillä turhankin sekavaksi. Saa nähdä, miten tämä tästä jatkuu...

Lauantai 4.1.2020

Niinhän tässä näyttää taas käyvän, että hyppelen kirjasta toiseen. Olen nimittäin edellisen kirjoituksen jälkeen aloittanut peräti kaksi uutta äänikirjaa. Osittain syynä lienee Kuolema kiitospäivänä, jossa jumituin vähän hankalan kuuloiseen kohtaukseen. Ei vaan ole huvittanut jatkaa. Teki mieli jotain kevyempää.

Niinpä nappasin Audiblesta kuunneltavaksi Jeevesin ja Woosterin seikkailuja (The collected radio dramas). Tosin en ole ihan varma, voiko tätä kutsua enää äänikirjaksi, ennemminkin mennään jo kuunnelman puolelle. Missäköhän raja muuten menee? Pitää varmaan ihan erikseen miettiä. "Painos" kyllä löytyi myös Goodreadsista... (Edit: pohdiskelua täällä - oletteko samaa mieltä kriteereistä?) 

Toiseksi aloitetuksi valikoitui Confessions of a Bookseller eli suositun Kirjakauppiaan päiväkirjan tekijän toinen kirja. Tosin tämä taitaa ajallisesti ajoittua ennen ensimmäistä, ainakin päätellen tulevaisuusviittauksista juttuihin, jotka jo ensimmäiseksi kuunnelleessani kirjassa ovat kerrontahetkeä.

Kirjakauppiaskin ihmettelee, miksi niin monet haluaisivat omistaa vanhojen kirjojen kaupan. Minä ihmettelen, miten melko lakoninen listaus kirjakauppiaan päivistä voi ollakin niin koukuttava. Johtuuko se aiheeseen liittyvistä kirjoista ? Olisiko lihakauppiaan tai vaatekauppiaan päiväkirja yhtä kiinnostava? Tai ehkä kaikki onkin kiinni kirjoitustyylistä ?

Muuten on lukeminen ollut minimissään, mutta toisilla elämän osa-alueilla vuosi on alkanut aktiivisena. Aloitin eilen uuden elämän eli kävin jumpassa. Lisäksi aloin viimeinkiin vaihtamaan poikien huoneita päittäin. Isompi otus vähempine tavaroineen pienempään huoneeseen, ja päinvastoin - pienempi legovuorineen isompaan... Saa nähdä montako kuukautta tähänkin saan kulumaan.

Sunnuntai 5.1.2020

Näinä elämyshakuisina aikoina, tässä yksi täydellinen:

Paista muutama pekonisiivu rapeaksi ( aloita kylmältä pannulta), riko muna niiden viereen, kun ne ovat alkaneet ruskistua. Kuumenna Heinzin papuja tomaattikastikkeessa, paahda leipää ja levitä sille kuumana voita ja appelsiinimarmeladia. Keitä ämpärillinen kuumaa, vahvaa Earl Greytä.
Istu olohuoneen ison pöydän viereen ja jatka skotlantilaisen kirjakauppiaan muistelmien (Confessions of a Bookseller) kuuntelua, hiljaisuudessa ennen kuin kukaan muu on herännyt.

No, hiljaisuus katkesi kantaessani aamiaistani olohuoneeseen, kun sekä isäntä että kuopus nousivat ylös. Silti, tämä hipoo täydellistä sunnuntai-aamua.

Luulen myös keksineeni, miksi kirjakauppiaan muistelmat ovat niin suosittuja. Kyse ei ole (pelkästään) kirjakaupasta. Elämäntapa kiehtoo. Siinä on sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä ja se vie jotenkin ajatukset menneisiin aikoihin. Kirjanpitäjä, joka ei lampomisaikaan ehdi paikalle. Illalliset yhteisten festivaalisuunnittelujen jälkeen. Ystävät, jotka ovat päätyneet kylään eri puolilta maailmaa. Kirjakauppias iltapäivätauolla kalastamassa. Haikailemmeko kaikki jotain tuollaista tässä kaupunkikiireen keskellä ?

Eilen luin loppuun nuorten kirjalilijoiden Puuhamiesten maihinnousun. Tahti kiihtyi loppua kohti ja, yllättävää kyllä, puuhamiehet saivat kiinni punaisen langan päästä uudelleen. Viihdyin.
Myös Kuolema kiitospäivänä eteni, selätin jumikohdan eikä se edes osoittautunut kovin pahaksi.

Ai niin, aloitin myös uuden kirjan... Takashi Hiraide: Kissavieras.


Viikolla loppuun luettuja : 

Max Seeck : Uskollinen lukija 
No huh, huh... olipas jännä. Yhtään en arvannut loppuratkaisua. Se tosin jättikin hivenen hämmentyneen olon. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä 
Ihastuttavan vanhanaikainen dekkari. En tiedä paljon rentouttavampaa luettavaa vuoden alkuun. 

Sampo Mustonen, Roope Kankare, Jalo Niinikangas: Puuhamiesten maihinnousu
Vilkas mielikuvitus on kirjoittajien vahvuus, mutta siihen liittyvät myös sudenkuopat. Välillä menee vähän liiankin lujaa ja viimeistely on unohtunut. Silti, suurimman osan lukuajasta viihdyin, vaikkei genre minulle ominaisinta olekaan.