30.4.2017

Jupinaa maitohyllyllä, mutta piirakka oli hyvä




Minun piti ostaa maitorahkaa. Siis sellaista ihan normirahkaa, mielellään vähän rasvaakin mukana.

Laktoositonta, sitruunalla maustettua, minttusuklaata, rasvatonta, rasvatonta pehmeää... (muutama hiljainen ärräpää). Mitä ihmettä? Tavallista rahkaa ei ollut tarjolla laisinkaan. Mitä ilmeisimmin pienen marketin hyllyyn eivät vaan mahdu kaikki versiot ja ensimmäisenä tippui pois se... tavallinen.

Onko nyt ihan oikeasti niin, että perusversiolle tuotteista ei ole enää markkinoita? Ihan varmasti on jäljellä meitäkin, jotka kiukuspäissään miettivät jo koko piirakan tekemisen jättämistä toiseen kertaan.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on hienoa, että laktoosittomia tuotteita löytyy niitä tarvitseville, mutta entäs me, jotka haluaisimme ihan perustuotteita, mahdollisimman vähän käsiteltyinä ja mielellään maustamattomina? Eikö tavallisesta tuotteesta saa enää tarpeeksi voittoa?

Tein sen piirakan kuitenkin

 Kuten kuvasta näkyy, taivuin sitten väistämättömän edessä ja ostin tarjouksesta kaksi maustettua rahkaa. Minttusuklaaveriosta piti tulla kermavaahdon kanssa pohja mansikkajälkiruoalle. (Note to myself: Tarkista paketin kyljestä tuote. Perunajauhot eivät maistu samalle kuin tomusokeri, ulkonäön samankaltaisuudesta huolimatta.. ) Vaniljaversion käytin piirakkaan, ja hyvä piirakka siitä tulikin.


Alunperin ohje on vanhasta Glorian ruoka ja viini - lehdestä. Isäntä nimittäin on viime aikoina maininnut lehtipinojeni kasvaneen vähän turhankin korkeiksi ja kiikkeriksi ja oikeassahan hän on. Nyt siis on karsinta käynnissä. Pitää urakalla kokeilla ja kirjata hyvältä tuntuvia reseptejä, jotta saan lehdet kiertoon.

Vapun marjapiirakka 

150g voita
1dl muscovadosokeria
3dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

Täyte:
2dl kuohukermaa
1prk vaniljarahkaa
1dl sokeria
2 kananmunaa

päälle:
1,5dl turkkilaista jugurttia ja 2rkl tomusokeria
haluamiasi marjoja ja hedelmiä (mansikat ovat sen verran mauttomia tähän vuodenaikaan, että pari jätin koristeeksi ja muut marinoin tilkassa limemehua tomusokerilla höystettynä. 10min riittää)

Sulata voi ja sekoita siihen sokeria niin kauan, että se liukenee. Sekoita nopeasti jauhojen ja leivinjauheen kanssa taikinaksi. Kääri kelmuun ja laita jääkaappiin noin tunniksi kovettumaan. Taikina näyttää ensin liian nestemäiseltä, mutta jauhot alkavat nopeasti turvota ja pallon saa kivasti pois kulhosta.

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Painele taikina voidellun uunivuoan pohjalle.

Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada piirakkaan. Laita uuniin noin puoleksi tunniksi.

Anna piirakan jäähtyä ja sekoita sitten jugurtti ja sokeri ja levitä ohueksi kerrokseksi piirakan päälle. Koristele marjoilla.


29.4.2017

Pikainen perunasalaatti


Vappuna kuuluu syödä perunasalaattia - eikös?

Perinteisesti olen ostanut sen valmiina. Ainoa oikea vaihtoehto on Forssan perunasalaatti. Muut eivät maistu yhtä hyvältä.

Kyseistä merkkiä ei vain aina löydy täältä pääkaupunkiseudulta lähimarketista, joten olen välillä tehnyt perunasalaattini myös itse. Eihän se nyt varsinaisesti kovin vaikeaa ole. Itsetehdyllä mennään joko puhtaasti lämpimällä vinegrette-kastikkeella ja savulohella uusista perunoista tai sitten perinteisestä pikkuisen raikastetulla ja kevennetyllä eli jugurttikastikkeella.

Sekä kaupasta ostetulla että itse tehdyllä perunasalaatilla on yksi ongelma. Ne eivät oikein kelpaa jälkikasvulle. En tiedä, mikä siinä on, mutta nytkin makkarat kelpasivat, samoin tomaatit ja kurkku, mutta kaikki kolme muksua nyrpistelivät perunasalaatille. Se on kuulemma ihan kamalaa. Ehkä kyseessä on kastikkeen ja pehmeän perunan yhdistelmä? Mene ja tiedä. Kaikki tähänkin salaattiin sekoitetut ainekset kelpaavat vallan mainiosti erikseen, mutta salaatissa? Ei sitten millään.

Minä kyllä tykkään ja isäntäkin pistelee hyvällä halulla.

Olen myös ihan tykästynyt Santa Marian maustesekoituksiin. Nytkin sai Pasta Rosso -sekoituksella kivasti pientä lämpöä ja makua jugurttikastikkeeseen. Tämän vapun perunasalaatti siis on tässä.

Tosin se syötiin jo lauantaina - mitähän sitä keksisi varsinaiseksi vapuksi?




Vaaleanpunainen perunasalaatti 

5-6 isoa kiinteää keitettyä perunaa
2 isohkoa omenaa

kastike:
kourallinen persiljaa silputtuna
puolikas punasipuli silputtuna
vajaat 3dl turkkilaista jugurttia
ruokalusikallisen verran Pasta Rosso mausteseosta myllystä
muutama kierros mustapippuria myllystä
ihan pieni hyppysellinen suolaa (suolaa on myös maustesekoituksessa)
vajaa desilitra ketsuppia

Sekoita kastike ja jätä maustumaan.

Leikkaa perunat ja omenat sopivan kokoisiksi paloiksi ja sekoita kastike joukkoon. Laita kelmun alle jääkaappiin maustumaan pariksi tunniksi, jos haluat antaa makujen tasaantua, mutta voi sen syödä hetikin.

Sekoita vielä ja tarjoile - vaikka nakkien tai tuoremakkaroiden kera.



HAUSKAA VAPPUA! 


Aikajumitusta Suomen historiassa - mielenkiintoista luettavaa

Jotenkin aina jumitun samantyylisiin kirjoihin joksikin aikaa ennen kuin teema taas vaihtuu. Kyseessä voi olla tyylilaji (fantasiaa, dekkaria, historiaa) tai sitten jokin aihe tai aikakausi. Nyt olen kummasti löytänyt itseni jatkuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta.

Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja sen jälkeiset vuodet sotiin saakka ovat toki olleet kiinnostukseni kohteena jo aiemmin. Vilkas kulttuurielämä, Pariisista inspiraatiota etsivät taiteilijat ja värikkäät persoonat tekevät aikakaudesta jännittävän ja koukuttavan. Jo ennen viimeisintä sumaa ovat Juhani Aho, Edelfeltit ja muut ajan tunnetut henkilöt eläneet ja seikkailleet lukemissani kirjoissa. Esimerkkienä vaikkapa 
- Panu Rajalan kirjoittamat elämäkerrat Juhani Ahosta tai Olavi Paavolaisesta.
- Mika Waltarin Suuri Illusioni
- tai Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman dekkarit

Esimerkkejä löytyisi varmasti muitakin, mutta nuo nyt muistuivat pikaiseltaan mieleen.



Nyt ihan viime aikoina tulin lukeneeksi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjaa. Itse asiassa olen nyt lukenut kaikki Idan tarinan kirjat. Jäljellä on enää vain Ruokarouvan tytär.

Lisäksi tartuin Tarja Lappalaisen kirjaan viime vuosisadan alun taiteilijapiirien ja kirjailijasalonkien elämästä.

Tarja Lappalainen: Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä kirja oli itse asiassa pienoinen pettymys. Jotenkin olin ajatellut sen sisältävän aikakauden henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja niihin liittyvää selitystä, mutta tämä olikin jonkinlainen tutkielma aikakauden henkilöistä ja tapahtumista heidän elämässään.

Aihe siis oli sinänsä oikein mielenkiintoinen ja Järnefeltien, Canthin ja Ahon sukujen henkilöiden vaiheet ja keskinäiset suhteet osaltaan muista kirjoista tuttuja ja osaltaan uusia.

Minua kuitenkin jäi häiritsemään Tarja Lappalaisen tulkinnat aiheidensa tunteista. Hän ihan suoraan sanoo, miten joku koki toisen tekemiset ja miten ne vaikuttivat puolestaan kyseisen henkilön toimiin. Näin esimerkiksi Elisabet Järnefeltin ja hänen aviomiehensä välisissä suhteissa. Minä olen vähän sitä koulukuntaa, ettemme me voi edes henkilökohtaisten kirjeiden perusteella tietää, mitä aiemmin eläneet henkilöt ovat ajatelleet tai tunteneet. Voimme vain tehdä tulkintoja ja kuvitella, mutta ne selitykset värittyvät aina omien kokemustemme pohjalta.

Ihan kelpo kehyksen kirjasta kuitenkin sai ja se elävöitti osaltaan sitten Enni Mustosen romaanien lukukokemusta. 

Enni Mustonen : Emännöitsijä 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida joutuu lähtemään Sibeliusten luota näiden lähtiessä ulkomaille. Hänelle kuitenkin löytyy paikka Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän ateljeesta keskellä Helsinkiä. 

Taiteilijat ja taidenäyttelyt saapuvat Idankin elämään, eikä kaikkin vähimpänä hurmaava maailmanmies, joka hänellä on työnantajanaan. Elämä ei ole helppoa, sillä työtä tulee tehd kovasti ja sortovuodet tekevät kaikesta levontonta ja joskus vaarallistakin. 

Lopulta Ida jatkaa matkaa taas eteenpäin ja tällä kertaa vanhojen tuttujen kanssa peräti Ruotsiin saakka.

Aiempien osien tapaan, kirjassa on mielenkiintoisinta historiallinen konteksti ja ihmiset. Idan elämä on ehkä pikkuisen ennalta-arvattavaa, mutta ajan tapojen ja toimien suhteen ehkä kuitenkin vielä uskottavaa. Eipä tainnut emännöitsijälläkään olla paljon vaatimuksia asetettavana ilman papin aamenta.


Enni Mustonen : Ruokarouva 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida palaa takaisin Helsinkiin tyttärensä kanssa ja ostaa saamallaan perinnöllä talon täyshoitolan pitoa varten. Vähitellen vieraista muodostuu tiivis yhteisö, jonka elämään Venäjän painostus, Saksaan sotilaskoulutukseen salaa lähtevät nuoret miehet ja lähestyvä Venäjän vallankumous tuovat yhä pahenevia jännitteitä. 

Lopulta Suomen itsenäistymisen aika koittaa, mutta samalla heikot taloudelliset olot saavat tilanteen kärjistymään sisällissotaan saakka, eivätkä taistelut kierrä Idankaan taloa. 

Molemmet kirjat ovat taattua historiallista kuvausta ja varsinkin Ruokarouva toi mielenkiintoisen näkökulman kansallissodasta kummallekaan puolelle sitoutumattoman näkökulmasta. Niin vain pitää mennä kellariin piiloon, kun tykit jyrisevät ja aseet laulavat pihamaalla. 

Historiallinen konteksti siis on mielenkiintoinen, mutta hieman hymähdytti aiemmista kirjoista tuttujen tai muuten vaan Idan historiaan liittyvien henkilöhahmojen yllättävät ilmestymiset tarinaan. Kyllähän Suomessa piirit ovat pienet nykyäänkin, mutta tuossa tarina hipoi jo uskottavuuden rajoja. Vaikka ei kai sekään tietysti ihan kamalan todennäköistä ole, että sama piikatyttö kiertäisi Topeliukselta Sibeliukselle ja sitten Edelfeltin kautta itselliseksi ruokarouvaksi. Mielenkiintoisen kontekstin noin kuitenkin saa aikaiseksi. 


Eikä siinä kaikki

Nyt kun Suomen juhlarahoistakin nousi niin kova kohu, nousivat nuo ajat uudelleen pinnalle. On tietysti järkyttävää, mutta tavallaan aikakautta kuvaavaa nostaa teloituskuva Kanasalaissodan kuvaksi. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut mennä vähän symbolisemmalla linjalla. Pointtina ei kai ole muistaa julmuuksia, vaan nimenomaan pitää huoli, etteivät mielipide-erot pääse kansan sisällä enää koskaan kärjistymään tuolle asteelle.

Minun on niin kovin vaikea ymmärtäää, mikä saa ihmisen kääntymään aseisiin tarttumiseen saakka toista vastaan, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta. Ehkä nälkä ja kurjuus saavat näkemään vihollisia kaikissa vähänkin toisin ajattelevissa, eikä suuren naapurin levottomuudet ja aatteelliset ristiriidat kai voineet olla nekään vaikuttamatta.  

Kirjoja lukemalla voi tutustua asioihin ja aikoihin monelta kantilta ilman, että tarvitsee itse valita puoltaan. Voi pohtia vaikuttimia ja vaikutuksia. Ehkä aiemminkin olisi vältytty monelta tuskalta, jos olisi enemmän ollut tietoa saatavilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään maltettaisiin niin lukea kuin muutenkin tutustua vastakkaisilta vaikuttaviin näkökulmiin ennen kuin tehdään suoria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Turhan toivo todennäköisesti, mutta toivon kipenä kuitenkin.

Aatteen paloa ja taas uutta näkokulmaa aiempiin kirjoihin liittyen on viime aikojen lukulistallani edustanut hitusen myöhäisempään aikaan sijoittuva äänikirjana kuuntelemani Hertta, mutta siinä onkin sitten sen verran vaikuttava teos, että taidan varata sille ihan oman postauksensa. 

24.4.2017

Tähkän sunnuntaisoppa


Tähkän keittokirjasta kuuntelin kirjoittajan itsensä selostusta jo vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilla. Silloin mietin, että laulajan ruokafilosofia kuulosti hyvinkin omaan tekemiseeni sopivalta, mutta jäin kiinni yhteen pieneen seikkaan. Minua ärsytti tähden kielenkäyttö, varsinkin kun haastattelijoina oli kaksi nuorta tyttöä. Ärräpäitä kun lenteli siihen tyyliin, että tämä täti-ihminen vähän väsähti kuuntelemaan. Minulle kirosanat ovat sanoman vahvikkeita, eivät lauseiden välimerkkejä. Koska mielelläni nimenomaan luen keittokirjoja, tulin epäluuloiseksi. Jaksaisinko edes lukea, saatikka kokeilla, reseptejä?

No, nyt osui kirja sitten vastaan Cittarin alehyllystä ja nappasin sen mukaani. Oli nimittäin halvempi kuin vilkuilemani ruokalehdet.

Ilokseni sain huomata kielenkäytön olevan huomattavasti elävämpää ja siistimpää keittokirjassa. Turha retostelu ja uho oli saatu karsittua, vaikka rento ja vähän reteä tyyli jatkuukin. Kaiken lisäksi reseptit ovat juuri niin kivoja kuin ajattelinkin. Ihan varmasti tulemme kokeilemaan muitakin, mutta nyt ensi alkuun valikoitui flunssantappokeitoksi Kolmen sipulin keitto eli "Keitto kuin valon tulo..."
"On siinä ainakin tarpeeksi valkosipulia", mietin keitto-ohjetta lukiessani, ja lisäsin vielä yhden kokonaisen..

Kokkaustyyli on tekijänsä näköinen eli näistä selviää, vaikkei olisikaan kokiksi koulutettu kuten Tähkä sattuu olemaan. Koulutus näkyy resepteissä sen verran, että ne ovat selkeästi kirjoitettuja ja välillä vähän huvittavastikin tarkkoja ainesmäärissä (esim. keitossa 50g purjoa ja 50g sipulia - en punninnut...). Lisäksi ohjeissa on välillä yllättäviäkin yhdistelmiä, jotka houkuttelevat kokeilemaan, kuten nyt vaikka savujuusto parmesaanin ja yrttien kanssa kanafileiden täytteenä.

Ruokatyyli on konstailematon ja kuvat kivan raikkaita. Ilmeisesti niistä on aika moni myös Tähkän itsensä ottama. Kirjassa myös riittää hetkeksi lukemista. Resepteillä on intronsa ja se, jos mikä, on plussaa! Onhan se kiva kuulla, miksi tähti tykkää jostain reseptistä tai miten joku toinen on toiminut treffiherkkuna...


Täytyy sanoa, että tämä sunnuntaikeitto pääsi myönteisistä ennakko-odotuksista huolimatta vielä yllättämään positiivisesti. Kyllähän minä tiesin, ettei paahdettua valkosipulia sisältävä keitto voi olla huonoa, mutta ylistys oli niin yksimielistä, ettei sellaista meidän perheen ruokapöydässä yleensä kuule koskaan. Ja olihan se herkullista...

Vähän vähemmän laitoin kermaa ja taisi flunssasta kärsivä lykätä sekaan sen yhden ylimääräisen valkosipulinkin (puolustuksekseni on sanottava, että nämä olivat aika pieniä). Muuten seurasin alkuperäistä reseptiä suht tarkkaan. Niin, paitsi, että ilman silmälaseja pistin vedenkeittimestä 1,5l vettä 1 litran sijasta ja niitä sitten keiteltiin kokoon vähän ohjetta kauemmin...


Kolmen sipulin sipulikeitto

3 valkosipulia
oliiviöljyä
1,5 punasipulia (puolikas löytyi jääkaapista odottamasta hävikkikäyttöä)
1 purjo
nokare voita
n. 1l vettä
2 kanaliemifondikuutiota
1dl kermaa
Loraus limen mehua (jonka unohdin autuaasti kokonaan laittaa - hyvää oli ilmankin)
suolaa, pippuria
persiljasilppua

Ota kolme pientä valkosipulia ja leikaa hatut pois. Laita uunivuokaan, päälle oliiviöljyä ja peitä vuoka foliolla. Anna muhia 175 astessa runsaan tunnin verran. Ota pois uunista ja jäähdytä.

Silppua sipuli ja purjo ja laita valkosipulimössön kanssa voihin hetkeksi kuullottumaan. Lisää pehmenneisiin sipuleihin fondikuutiot ja vesi ja anna poreilla hiljalleen 20-30 min. Kaada myös valkosipulien vuoan öljy keittoon.

Surauta sauvasekoittimella sileäksi ja lisää kerma, (suolaa en lisännyt fondikuutioiden jälkeen ollenkaan!)  ja pippuri. Kuumenna.  (Sekoita joukkoon vielä limen mehu, jos sen muistat paremmin kuin minä)

Ripottele pinnalle persiljasilppua ja tarjoile hyvän leivän kera - tai pistä muita sattumia lautasille halusi ja mielesi mukaan. Nauti kuumana. (Saattaisi tosin toimia myös kylmänä keittona, varsinkin erittäin runsaan persiljan kera).

23.4.2017

Vali vali ja yleistä höpötystä

Ei ihan tällainen keli tänään 
Aina joskus on sellaisia viikkoja, että niiden toivoo vaan loppuvan mahdollisimman nopeasti. Vika ei välttämättä ole ohjelmassa tai ihmisissä, vaan jokin tietty seikka tekee viikosta kertakaikkista tuskaa. Tällä kertaa tuon tempun teki flunssa ja sen aiheuttama päänsärky, kirjaimellisesti.

Mistä se johtuukin, että tauti iskee todennäköisimmin silloin kuin sitä vähitellen kaipaisi? Niin kuin nyt vaikka projektinaloituspalavereissa asiakkaan tehtaalla Puolan perämailla. Mielenkiintoinen projekti, kivat asiakkaat ja projektipäällikkö siristelee päänsäryn kourissa silmiään.

No, siitäkin selvittiin ja onneksi on viikonloppu. Lääkäri antoi viimein tropit, joilla päänsärky pakotettiin katoamaan. Vaan tiedättekö, mikä ärsyttää eniten? Lääkärin diagnoosin mukaan minä en taaskaan ole virallisesti kipeä. Ihan tavallinen flunssa vain - eli ei varsinaisesti voi parantaa mitenkään.

Minulla ei ole ollut kuumetta noin kolmeenkymmeneen vuoteen, eikä koskaan löydy mitään varsinaista poskiontelotulehdusta (vähän vain turvotusta), angiinaa (ei tää kun vähän punottaa), keuhkoputkentulehdusta (muuten vaan yskit keuhkojasi pihalle) tai muutenkaan "oikeaa" tautia. Olen vain kipeä ja sitä jatkuu sitten aina viikkotolkulla. Pah! En ymmärrä, miksi edes vaivaudun lääkäriin. Vaikka toisaalta, sain minä nyt ne tropit, joilla jyskytys silmien takana viimein talttui.

Oliskohan tuossa nyt ollut tarpeeksi valitusta? Sappi on vuodatettu eetteriin ja nyt vaihdetaan positiivisempaan tunnelmaan.



Ei ole kiire minnekään (eilen pahus vieköön jäi teatteri väliin ja se olisi vielä ollut niin hyvässä seurassa). Tänään nautin varmaan kokonaisesta pyjamapäivästä "epävirallisesti" sairastaen. Ulkona sataa räntää, niin ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa keväisestä sisälläolostakaan.

Vielä on pää täynnä jotain ylimääräistä, mutta ainakaan ei satu. Isäntä oli tehnyt ihanaa nyhtöpossua valmiiksi odottamaan reissaajaa. Se tunne, kun kolmen päivän minimisyömise jälkeen vihdoin ruoka maistuu! Juuri kuplii kauniisti jääkaapissa edelleen ja siitä tehdyt sämpylät ovat sellaista herkkua, ettei ole tosikaan! Illaksi vielä sipulikeittoa, niin ehkä olen tosiaankin aamulla taas valmis uuteen viikkoon.

20.4.2017

Arkistojen kätköistä: Roses de sables


Kaikesta oppii ja kertaus on oppimisen äiti. Tämänkin olin unohtanut!

Kun kerran muutenkin ollaan palattu ihan perusreseptien pariin niin tässä olisi oiva herkku viikonlopun juhlistamiseksi. Täytyypä pistää pojat hommiin, kunhan täältä työreissun päältä taas pääseen kotiin. Kyllä, tämä on ajastettu postaus. Suunnittelin herkkuhommiin nakitusta jo alkuviikosta... Mitäpä sitä ei suklaanhimoinen miettisi. 


22.4.2015 Roses de sables


Roses de sables eli corn flakes suklaakuorrutuksella on varmaan kaikille tuttu herkku. Se on myös niin helppo resepti, että Kirppu 10v teki niitä käytännössä ihan itse koulun kioskia varten.

Alunperin resepti kulkeutui meille ranskantädin kautta ja pohdiskelimme, mistä tuollainen nimi oikein on voinut saada alkunsa. "Hiekkaruusuja" - ovathan corn flakesit tietysti vähän kuivia, mutta silti... en minä niitä nyt varsinaisesti hiekkaisiksi sanoisi.

Internet on kuitenkin ihmeellinen juttu. Wikipediasta tuokin selvisi. Roses de sables on nimitys mineraaleista muodostuineille rakenteille, joiden ulkonäkö muistuttaa ruusun terälehtiä. Tulipahan tänäänkin opittua jotain. Erehdyttävästi ovatkin suklaiset corn flakesit saman näköisiä. Täältä voitte tekin verrata.


Corn Flakes - Hiekkaruusut 

250g tummaa suklaata ( tai maitosuklaan ja tumman suklaan sekoitusta)
15g voita
1tl vaniljasokeria
100g maissihiutaleita

Sulata suklaa ja voi. Sekoita joukkoon vaniljasokeria ja lopuksi maissihiutaleet.  Nostele lusikalla pieniin paperivuokiin ja laita kylmään jähmettymään.

Jos tämän tekisi oikein tosi hyvin, voisi suklaan temperoida ja vaikka jättää voin pois, mutta tällä kertaa mentiin vähän helpommalla. Hyvää tuli ja kaikki menivät mitä ilmeisemmin kaupaksi tai sitten myyjien omaan suuhun.

18.4.2017

TexMex-jauhelihapiirakkaa



Kuopuksen synttärikahville tein  sentään jotain vähän ruokaisampaakin kaikkien makeiden vastapainoksi. Jauhelihapiirakka on aina varma nakki, se maistuu isoille ja pienille, jollei satu kasvissyöjää joukkoon. Vierasporukasta onneksi tiesin ruokatottumukset noin suurin piirtein.

Välillä tekee hyvää palata niin sanotusti juurille. Ei mitään ihmeellistä kokeilua ja perustarvikkeita tarkoittaa myös stressitason laskua - ainakin minulla. Joku pieni juju on kiva olla, joten tällä kertaa tuunattiin piirakka Kinuskikissan tapaan juustolla kuorrutetuilla tortillasipseillä.

Noin periaatteessa resepti on Kinuskikissan helpot herkut -kirjasta, mutta toki taas tuunattiin vähän. Jätin esim. jalopenot pois niin myös päivänsankari 6v suostui edes maistamaan.


Texmex-jauhelihapiirakka

 pohja:
2,5dl vehnäjauhoja
1,5dl speltti täysjyväjauhoja
vajaat 2 dl kermaista juustoraastetta (Ahvenanmaan Port Salut)
150g voita
pieni tilkka kylmää vettä

Sekoita yleiskoneessa aineet nopeasti taikinaksi ja levitä käsin voideltuun piirakkavuokaan.

Täyte:
1 punasipuli
1 paprika
250g jauhelihaa
1 iso valkosipulinkynsi
n.1rkl pasta Rosso-maustetta myllystä (pistä enemmän maun mukaan)
0,5tl savupaprikajauhetta (sweet, jos on lapsia, hot, jos haluat tulista)
2,5dl Kolme juustoa - ruokakermaa
2 munaa

Pinnalle: maissilastuja ja runsaat pari desiä juustoraastetta.

Silppua punasipuli ja leikkaa paprika pieniksi kuutioiksi. Kypsennä jauheliha pannulla ja lisää lopussa sipuli, paprika, valkosipuli ja mausteet.

Sekoita kerma ja kananmunat keskenään ja sekoita jauhelihaseokseen. Kaada täyte vuokaan pohjan päälle.

Paista uunissa 200 asteessa oin 25min. (Tässä kohtaa voit pitää taukoa, jos ole halunnut tehdä mahdollisimman valmiiksi etukäteen - meillä piirakka odotti yhden HopLop synttärikeikan verran)
Ripottele tortillasipsit pinnalle ja sitten juustoraaste. Laita uuniin vileä 10 minuutiksi.

Anna hetki jäähtyä ja tarjoile.

17.4.2017

Haastekatsaus - AUTS!

Vanajanlinnan karhukin ihmettelee saamattomuuttani
Jaa, että haasteista pitäisi haastella?

No, sen verran ainakin voisi sanoa, että tahtia olisi syytä petrata.

Ainoa suhteellisen hyvin sujuva haaste on #Hyllynlämmittäjä. Luin peräperää  sekä Leena Parkkisen että Riitta Jalosen kirjat (ihan mahtavia!) ja jo aiemmin oli plakkarissa Kari Hukkila. Maaliskuun loppun saakka siis mentiin nätisti vuositahdissa.

Sitten tulin aloittaneeksi Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Kirjassa ei ole muuta vikaa kuin sen muoto. Pokkarin teksti on niin pientä pränttiä, etten meinaa laseillakaan jaksaa... Lisäksi olen pääasiassa lukenut tässä kuussa lentokoneessa tai sängyssä, mikä vähän rajoittaa lukuvalikoimani lähinnä Kobosta löytyviin kirjoihin. Ei, että niistä varsinaisesti pulaa olisi, mutta hyllynlämmittäjäkategoriaan ne eivät kuulu.

No, yritys hyvä kymmenen. Jäädään seuraamaan tilannetta. Tahtia tosin häiritsee hieman se, että isäntä siivosi jakkaran päällä olleen Hyllynlämmittäjä-pinoni tuntemattomaan hyllyyn. Pitänee lähteä etsintäretkelle.

1) Riitta Jalonen : Kirkkaus 

(2) Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 


3) Hermann Hesse: Kertomuksia - nuoruuden suosikkikirjailijani, mutta tätä en ole lukenut

(4) Peter Mayle: Saaliina Cezanne - siskon varastosta minulle kulkeutunut. Sopisiko Provenceen sijoittuva taidevarkaus vaikka lomakirjaksi?

(5) Aikamatkaajan opas historiaan - jos saisi pojatkin houkuteltua tämän pariin

(6) Karin Armstrong: Holy War - The crusades and their impact on today's world - tämä on ollut minulla kesken jo iät ja ajat. Mielenkiintoinen, mutta pientä tekstiä...

(7) Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä - pokkari eli pientä tekstiä. Jos saisi silmälasien avulla tämän luettua pois hyllystä.

(8) Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin - sama juttu

(9) Margaret Atwood : Herran tarhurit - ja edelleen sama juttu. Mielenkiintoinenkin kirja on jäänyt hyllyyn ikänäön iskettyä.

(10) Mark Crick - Kafkan kanssa keittiössä eli Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä - Tämä haiskahtaa ihan uudelta haasteelta, sieltä ruokajuttujen puolelta. Katsotaan nyt. Jos lukisi ensin, että onko edes mahdollisuuksien rajoissa.

(11) Joonas Konstig: Totuus naisista - tämä on odottanut jo useamman vuoden. Aito hyllynlämmittäjä siis.

(12) Kari Hukkila: Tuhat ja yksi  

EDIT illalla: Tarkastelin tässä juuri kuvaa alkuperäisestä pinosta, eikä tuo Hukkila tainnut siellä edes olla... Ylimpänä pinossa keikkuikin Kirjallisuuden historia 14 reseptissä... että silleen. No, on sekin jo luettu, kokattu ja blogattukin :-) Miten sitä voivatkin ajatukset olla noin sekaisin? 


Teatterihaaste 

Jätetään se helmikuu ihan suosiolla käsittelemättä. Korvataan vaikka huhtikuulla. Tässä kuussa nimittäin olen vielä menossa kerran teatteriin (ainakin), vaikka jo tuli vietettyä synttäri-iltaakin murhamysteerin parissa Vanajanlinnassa.

Maaliskuun teatteriksi tietysti lasketaan esikoisen seurassa nautittu Macbeth Kansallisteatterissa. Tykkäsimme molemmat.


#satasuomalaista2017

Tämä hävettää minua ehkä eniten. Olen auttamattomasti perässä haastetahdista, mutta listataan nyt kuitenkin. Ehkä sitä kesällä saisin sitten viimeinkin hankittua myös museokortin ja aikaiseksi käydäkin jossain. Tosin nyt näyttää töiden puolesta olla tiedossa sen verran kulkua ihan muilla mailla, että vähiin saattaa tuokin jäädä. Puolan peräkylistä tuskin löytyy aineksia näihin teksteihin.


22
Kirjat  Kari Hukkila / Tuhat ja yksi 1
Ilkka Remes / Kiirastuli  1
Karo Hämäläinen / Yksin  1
Christine Thorel/ Liskon häntä 1
Tommi Kinnunen / Lopotti  1
Kaari Utrio / Pappilan neidot  1
Kalle Päätalo / Hyvästi Iijoki 1
Riitta Jalonen / Kirkkaus  1
Leena Parkkinen / Säädyllinen ainesosa  1
Rock Forsberg / Starcrasher  1
Milja Kaunisto / Corpus - kuolema ja kurtisaani  1
Kaari Utrio / Saippuaprinsessa 1
Tove Jansson / Muumipappa ja meri 1


Ruoka  Farang 1
La Cantine  1
Halparuokakirja 1
Teatteri  Mä lehden luin  1
Macbeth  1
Murhamysteeri Vanajanlinnassa  1
Tove Jansson 

Design  Megastar & Vertti Kivi  1
Elokuvat  Tatu ja Patu peffateatterissa  1
Valokuvaus  Visual Addict valokuvauskurssi  1
Kulttuurikeskustelu  Kohinaa kirjablogeista  1

16.4.2017

Elämä elämältä

Kate Atkinson : Elämä elämältä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

On vuosi 1910 ja pieni tyttö syntyy... yhä uudelleen ja uudelleen. On niin monta tapaa kuolla ja Ursula Toddin kohtalona on palata alkupisteeseen kerta toisensa jälkeen.

Ursula myös aavistaa hetkiä, joilla on merkitystä, päätöksiä, joiden vaikutuksesta kierros alkaa uudelleen. Oudot tuntemukset saavat hänen käyttäytymisensä muuttumaan oudoksi ja vievät hänet äidin toimesta psykologin luo tai saavat luovuttamaan väärässä kohtaa.

Lukijalle tarina on kiehtova ja vähän pelottava. Elämä on hauras ja lanka katkeaa helposti. Tietysti oman lisänsä vaaroihin tuovat myös maailmansodat ja niihin liittyvät kohtalot. Helpoimmalta näyttävä tie ei aina lopulta viekään eteenpäin.

Toinen maailmansota tuo aivan oman ulottuvuutensa eri elämäkertoihin. Ihmisten kohtaamiset, rakkaus ja historian käänteet muuttavat tarinan milloin mihinkin suuntaan. Lopulta Ursula tuntuu myös saavan juonesta kiinni. Olisihan se huimaa, jos voisi vaikuttaa historian kulkuun jo ennen kuin se on tapahtumassa.

Kate Atkinson kuljettaa tarinaa taitavasti. Välillä toisto huimaa (jouduin tarkistamaan, olinko välillä vaihtanut väärälle sivulle), mutta missään kohtaa ei tylsisty. Kirjan loputtua jäin miettimään haluaisinko uusia mahdollisuuksia elämässäni. En oikein tiedä. En ainakaan, jollen olisi uusinnasta tietoinen ja pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen. Toisaalta en usko siihen, että kukaan voisi ohjata tarinansa kulkua tosissaan. Muuttujia on liian paljon niin tapahtumien kuin ihmisten osalta. Muistattehan. Perhosen siipi ja niin edelleen...   Lisälksi olisi kamalan stressaavaa joutua koko ajan miettimään aiheuttaisiko vaikka illallisravintolass salaatin valitseminen pihvin sijaan pimeyden saapumisen.

Lukukokemuksena ajatusleikki on kuitenkin viihdyttävä ja kirjaa melkein ahmii. Lopussa tarina hieman hajoaa, enkä ihan saa kiinni loppuratkaisusta, mutta ei kai tällaisessa nyt ihan kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Mietinkin matkan varrella, miten tällaisen kertomuksen oikein lopettaa, eihän sillä periaatteessa voi loppua ollakaan. Ehkä tuo olikin se kirjan lopun tarkoitus?

15.4.2017

Arkistojen kätköistä: Vanhakin oppii, mutta unohtaa sitten


Taas oli vuosi mennyt ja piipahdin toiseen kertaan What's Cooking Helsinki tapahtumassa. Tällä kertaa kävin juuri ja leipä - työpajassa. Sen seurauksena jääkaapissa kuplii juuri ja siitä tehdyillä sämpylöillä herkuteltiin jo eilen. Samalla muistelin viime vuoden samaista festivaalia ja totesin autuaasti unohtaneeni silloin workshopissa oppimani leivinpaperin käyttömahdollisuudet. 

Onneksi on nämä arkistot, joten siirretäänpä tämäkin nyt muistutukseksi tännekin. 


12.4.2016 Vanhakin oppii uusia temppuja leivinpaperilla 


What's Cooking Helsinkiin kannatti mennä. Ensinnäkin siellä oli kivaa. Toiseksi, vanhakin oppi uusia juttuja.

Osallistuin nimittäin Saga leivinpaperi työpajaan, jossa meille esiteltiin, mihin muuhun leivinpaperi voi käyttää kuin uunipellin peittämiseen. Vähänkös tuli tyhmä olo, kun käärittiin herkkuja leivinpaperinyssykkään ja keitettiin kattilassa, tai kun grillin pinta suojattiin leivinpaperilla. Miten ihmeessä en ole noita tullut ajatelleeksi? Olen minä tietysti uunissa tehnyt nyyttejä ja peittänyt kakkuvuoan pohjaa leivinpaperilla, mutta eihän sen nyt siihen tarvitsisi loppua.



Arvaatteko, mitä meillä syötiin sunnuntaina kotona?

No, leivinpaperinyyttejä tietysti! Tai ei sentään sitä leivinpaperia, mutta herkulliset kasvikset paketista. (Terveisiä vaan Nannalle!)

Eikä se paljon helpommaksi voi mennä. Paprikaa, punasipulia, porkkanaa ja kesäkurpitsaa palasina. Päälle korianteria ja ruohosipulia ja lusikallinen ranskankermaa. Ylimmäiseksi iskettiin siivu sitruunaa. Siinä siis minun herkkuni.

Pojillekin lykkäsin pienen kulhon eteen ja käskin tuunata nyssykkänsä. Kerrankin ryhtyivät hommiin ihan mutisematta. Narulla nyytiksi ja sitten pannuun kiehuvaan veteen. Kymmenessä minuutissa olivat herkut valmiina ja kaikki söivät annoksensa hyvällä halulla - ja halloumit päälle.

Ensi kerralla tosin välineeksi otetaan se kaikkein isoin talosta löytyvä pata, jotta kaikki nyytit mahtuvat kerralla. Meitä taitaa olla vähän liian monta hienostuneeseen pakettikokkailuun.



Myös kaapissa hyödyttömänä lojunut parilapannu pääsee tästä lähtien kovaan käyttöön. Rakastan sen tuomia raitoja ruoan pinnassa, mutta sen putsaamista vihaan. En kertakaikkiaan tunnu saavan noita välejä puhtaiksi kunnolla, eikä enää tarvitsekaan. Kun laittaa leivinpaperin suojaamaan pannua, ei tiskistä ole tietoakaan.

Toimi kotitestin perusteella ainakin Saga leivinpaperilla. Muista papereista en mene vannomaan, kaipa niissäkin on eroja?

Pidän myös kovasti parista Saga leivinpapereihin ja ympäristöön liittyvästä jutusta; 

  1. 84% Metsä Tissuen käyttämästä puuaineksesta tulee kestävän kehityksen metsistä (joita on noin 5% maailman metsistä) 
  2. Saga leivinpaperit ovat biohajoavaa jätettä 

Mites on? Joko te kaikki muut tiesitte tämän kaiken ja minä olen vain myöhäisherännäinen? 

Muita ideoita ? 

14.4.2017

Lentokonelukemista ja vehnäjuurisämpylöitä


Vehnäjuurisämpylöitä 

Täällä ollaan, vaikka hiljaisuus onkin muutaman päivän vallinnutkin. Kävin piipahtamassa Malmössä työmatkalla, eikä niillä reissuilla pahemmin laiteta ruokaa tai kirjoitella. Otinkin vahingon nyt takaisin ja testasin What's Cooking Helsinki -tapahtuman "Leipä ja juuri" - työpajasta mukaan saamaani leipäjuurta. Hyvin tomi Satu Koiviston lahjoittama "kuplamaakari", jonka ehdin sopivasti palattuani ruokkimaan ja samalla kokeilin myös mukana tullutta sämpyläreseptiä. Nam!

Vehnäjuureen leivotut sämpylät ovat selvästi meillä koko porukan lemppareita. Vähän nauratti ohjeen teksti "voi myös pakastaa" - hyvä kun jäi pari vielä seuraavalle aamupalalle... Katson vielä saanko juuren pysymään hengissä muutaman viikon ja tuosta vielä kehittymään ja kirjoittelen sitten lisää. Pitäkää peukkuja!

EDIT: tästä samaisesta juuresta ovat leiponeet lähiaikoina sämpylöitä myös Campasimpukka, Sauvajyvänen ja Mallaspulla.

Lentokonedekkareita 

Lentokoneeseen palatakseni - onneksi lukeminen siellä sentään onnistuu. Kobo oli kovassa käytössä mennen tullen, vaikkei Köpiksen lento nyt niin kamalan kauan kestäkään. Tuli ihan historia mieleen. Reissasin aikoinaan viikottain Turun ja Brysselin väliä ja välipysähdys oli useimmiten Tukholmassa. Melkein joka kerta kävin Brysselin kentän kirjakaupassa ja nappasin mukaani jonkin englanninkielisen dekkarin. Aloitin sen lennon lähtöä odotellessani ja viimeiset sivut kääntyivät pyörien koskiessa Turun kentän kiitorataa.

Ruth Rendell tai P.D.James = Brysseli - Tukholma - Turku... Se tuli todennettua moneen kertaan.

Tälläkin kertaa sain kirjan loppuun paluumatkalla, mutta olin sen kyllä jo aloittanut aiemmin. Dekkari tämäkin. Jotenkin ne sopivat niin tosi hyvin reissulukemiseksi.


Donna Leon : Turvasatama 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Donna Leonin kirjat ovat tuttuja ja turvallisia, ja aina taattua laatua. Ne eivät koskaan petä, vaikken jostain syystä niitä kykenekään lukemaan kuin maksimissaan pari peräkkäin.

Tällä kertaa iki-ihana Guido Brunetti selvittää iäkkään rouvan kuolemaa. Kaikki näyttää luonnolliselta sydänkohtaukselta, mutta miksi olkapäistä löytyvät sormien malliset mustelmat? Tutkimus vie Brunetin vanhan petoksen jäljille ja vanhainkodin asukkien muistojen pariin.

Olen välillä miettinyt, mihin ihmeeseen Brunetin viehätys perustuu, sillä ei tässäkään romaanissa varsinaisesti tapahdu kauhean paljon. Ehkä ihanuus tulee Italiasta, Venetsiasta ja kaikista niistä herkuista, joita Brunettien keittiössä valmistetaan?

Olen kuitenkin sitä mieltä, että Donna Leonilla on myös taito kuvata ihmisiä, joiden inhimillisyys liikuttaa ja herättää vastakaikua. He ovat jollain lailla aitoja, eivät kokonaan pahoja tai kokonaan hyviä, toisinaan vain olosuhteiden uhreja kauheita tekoja tekevätkin. Leonin kirjojen henkilöhahmot onnistuvat koskettamaan. Niin myös tällä kertaa vanhainkodin asukit.

Toinen Brunetin tutkimukset kiinnostaviksi tekevä seikka on ajankohtaisten aiheiden ja ongelmien käsittely. Nyt mieleen nousivat kysymykset esim. vanhusten hoidosta ja sen hinnasta, vapaaehtoistyön haasteista ja inhimillisyyden puutteesta byrokratian rattaissa. Teemat liittyät ehkä Italiaan, mutta kumman tutuilta moni kritiikin kohde tuntuu ihan kotimaatakin ajatellen.

Eikä siitä tietenkään päästä yli eikä ympäri, että nämä ovat hyvin kirjoitettuja dekkareita. Väkivallalla ei mässäillä, mutta pelottavia asioita tapahtuu. Donna Leon viihdyttää ja saa ajattelemaan samaan aikaan, ja Guido Brunetti on tietysti ihana mies.

12.4.2017

Arkistojen kätköistä: Kolilla kutomassa

Ei ole matkakuume ollenkaan vaimennut, varsinkaan kun arkistoja selatessa löytyi tällainenkin juttu. Kolilla oli kyllä tosi kivaa! 

Pitkä viikonloppu kansallismaisemissa metsässä kävellen ja perheen kanssa yhdessäolosta nauttien oli ehdottomasti paikallaan, eikä varmaan tekisi pahaa tänäkään keväänä. Nyt ei vaan ole matkaa mihinkään varattuna, eikä kyllä mitään ylimääräisiä lomiakaan tiedossa. 

Onneksi aina voi muistella aiempia reissuja. 


12.4.2016 Kolilla kutomassa 


Joo, tiedän. Puikoilla neulotaan ja kangaspuilla kudotaan. Jotain sentään jäi kouluajoista minullakin mieleen. Aikanaan tein enemmänkin villapaitoja, mutta sitten sanoivat ranteet työsopimuksensa irti. Silti, aina kun näen jossain puikkoja ja lankaa, alkaa sormia syyhyttämään. Break Sokos Hotel Kolin aulassa pääsi sentään vähäsen taas silmukoiden kanssa tekemiseen. Siellä kun vieraat saavat halunsa mukaan istahtaa keinutuoliin antamaan puikkojen suhista. Sitä en sitten tiedä kenelle lopputuloksena syntyvä kaulaliina on tarkoitettu. Yritin ehdottaa talviunilta heräävää karhua, mutta se ei oikein herättänyt respan tytöissä innostusta.

Mitä sitten neulomisjuttu tekee ruokablogissa? No, ei yhtään mitään. Kunhan toimii johdatuksena viikonloppureissun hehkuttamiseen.


Oltiin nimittäin perheen kanssa Kolilla ja oli tosi kivaa. Hotelli on kodikas, seutu upeaa ja kerrankin aikaa rauhalliseen yhdessäoloon. Mitäpä sitä muuta kaipaisi?


Vaikkei hotelli ehkä ole kaikkein modernein ja pistorasioitakin sai vähän etsiä, oli olo tervetullut ja palvelu ystävällistä. Jotenkin tällaiseen luontolomailuun myös sopii pieni vanhanaikaisuus. Pääsi hyvin mukaan rentoon tunnelmaan ja saattoi kuvitella, miten eri aikoina ovat ihmiset kiertäneet polkuja ihailemassa Suomen kansallismaisemaa.

Toki reissulla myös syötiin. Hotellin Grill it! ja Kahpitza (kahvia ja pizzaa) todettiin ihan kelvollisiksi.

Perjantai-illan Voice of Finland pizzatarjoilun kera omassa huoneessa oli ihan napakymppi vauhdikkaan päivän päätteeksi.

Pariin otteeseen istuttiin vähän pidemmän kaavan mukaan. Lauantaina ihan kirjaimellisesti sillä ravintolan ollessa täynnään isompia seurueita, kesti palvelu vähän luvattoman kauan. Alkuruokaa odottelimme yli puoli tuntia ja pääruoan saimme eteen pöydän varausajankohdasta puolentoista tunnin kuluttua...

Onneksi ruoka oli sentään hyvää. Jakamamme alkuruoka pikkelöityine kasviksineen kylmäsavulohen kera suorastaan suli suussa ja perunalastujen päälle kasattu härkätartar oli herkullinen.

Pääruoaksi nauttimani kuha oli juuri sopivan kevyesti paneroitua ja todella herkullista. Herraseurani puolestaan söi hampurilaisensa kerrankin nurisematta yhtään mistään.


Niin, ja sitten se jälkiruoka. Söin paahdettua valkosuklaamoussea karamelisoidulla pistaasipähkinöillä torstaina ja söin sitä myös lauantaina... itse asiassa suunnittelin sitä jälkiruoaksi koko lauantaipäivän.

Aamiaistarjoilustakin jokainen löysi haluamansa. Suklaasuihkulähde oli kovassa käytössä.

Sen totesimme, että ensi kerralla otamme omia eväitä vielä vähän enemmän mukaan. Pitsavatsallanikin on rajansa. Itse tehdyt leivät maistuivat mahtavilta aktiivisen aamupäivän jälkeen, eikä niiden syömisessä kulunut kauan. Odottelu ravintolassa olisi siinä tilanteessa voinut olla vähän liikaa niin pienille kuin isoillekin. 

Kauppaan on hotellilta muutama kilometri, sellainen autolla kuljettava matka kauppakassien kera noilla korkeuseroilla. Eikä meidän ainakaan tehnyt mieli lähteä yhtään mihinkään muualle kuin metsäpoluille tai ehkä kylpylään.

Kylpylä on lapsilta kielletty neljän jälkeen iltapäivällä. Sen ei ole suuren suuri ja tarkoituksena on rentouttaa eikä vetää raivolla altaanmittoja. Kylpylän vieressä on myös kauneushoitola ja kivihieronta rentoutti ihanasti.

Parasta Kolilla ovat kuitenkin maisemat ja mahdollisuus kulkea metsässä. Näin vähän sesonkien välissä ei poluilla ollut minkäänlaista ruuhkaa, vaikkemme hotellista kauaksi lähteneetkään.


Tällaisissa maisemissa sielu lepää ja nuorisokin rauhoittuu. 



Lisää Kolin reissusta voi lukea täältäkin blogini puolelta 
Ja täältä näkee, miksi ei haitannut yhtään vaikka rinteet oli jo tältä talvelta suljettu.