Pientä pohdintaa kirjojen suomalaisuudesta ja maailmanmenosta

Tänään on itsenäisyyspäivä. Silloin juhlistetaan rakasta isänmaatamme ja suomalaisuutta monin tavoin. Puhutaan sisusta, talvisodasta, presidentin kättelymaratonista, kynttilöistä ikkunalla , hiihdosta ja formuloista. Suomalaisuus yleensä tuntuu näyttäytyvän kovasti sinivalkoisena ja yhtenäisenä. Joka vuosi jään miettimään suomalaisuuden olemusta. Koska olen tottunut katsomaan asioita usein fiktion kautta, tässä muutama pohdinta aiheesta ja ajasta.


1) Suo, kuokka ja Jussi tuntemattomien jäljillä 

Kun ihmisiltä kysyy kirjoja, jotka kuvastavat suomalaisuutta, tai ovat erityisen suomalaisia, saa vastaukseksi kai useimmiten Väinö Linnan upeat teokset Täällä pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Niihin perustunee useimpien suomalaisten perinteinen käsitys sisusta ja suomalaisten urheudesta.

Tarkemmin katsottuna kumpikaan kirja ei kuitenkaan kuvaa suomalaisuutta yhdenlaisena vaan joukkoon mahtuu toisinaan suurta tuskaa aiheuttavia eriäviä näkemyksiä (1918 tapahtumat) ja ihmistyyppien kirjo laidasta laitaan, oli sen pohjana sitten heimo tai luonteen piirteet. Ehkä juuri siksi ne ovat niin rakkaita. Suomalaisuuteen mahtuu myös ristiriitoja ja erilaisuutta.


2) Ymmärrystä 

Minusta kaikkien pitäisi lukea kirjoja. Ei kuitenkaan riitä, että lukee vain omaa näkemystä tukevaa kirjallisuutta. Eri näkökannoista ja ihmiskohtaloista lukeminen lisää kykyä kuunella ja nähdä ihminen retoriikan takana. Silloin myös omat ajatukset elävät, muuttuvat, syvenevät.

Eniten tätä olen miettinyt viime vuosina kahden kirjan kohdalla. Luettunani sekä Rosa Liksomin Everstinnan että Heidi Köngäksen Hertan totesin molempien kirjojen kuvaavan ennen kaikkea tuntevaa naista kaiken ideologisen hapatuksen alla. Mikä voisikaan paremmin tuoda esiin ihmisyyden kaikessa epätäydellisyydessään, kuin tarina ideologisen suuntautumisen kehityksestä ja siihen vaikuttavista asioista ja henkilöistä?

Eikä lukemista pidä rajoittaa vain todellisiin ihmisiin perustuviin kirjoihin. Kaikki kirjat, fantasia mukaanlukien, kertovat jotain ihmisistä sillä ne ovat ihmisten kirjoittamia. Tolkien ei kai koskaan täysin myöntänyt klassikkonsa (Taru sormusten herrasta) kuvaavan toisen maailmansodan asetelmia, mutta tulkintoja on monia. Tiedä sitten, mikä on ollut kirjailijan alkuperäinen tarkoitus, mutta lukijat taru on vienyt moniin paikkoihin. Samalla asettuminen toisen hahmon nahkoihin tarinassa opettaa toivottavasti jotain myös meistä itsestämme.

3) Saako syklin rikottua ? 

Maailma muuttuu. Välillä epätoivo nostaa päätään historian syklisyyden ja vuosien takaa pinnalle palanneen retoriikan vuoksi. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun vihapuhetta viljellään tai vieraan tuloa pelätään. Nykymedia vain mahdollistaa laajemman näkyvyyden.

Ihmisyyden lisäksi voi kirjoista oppia historiaa ja ajan virrasta löytyviä kaavamaisuuksia. Kari Hukkilan Tuhat ja yksi ei jäänyt mieleeni sen varsinaisen juonen vuoksi. Minua pelotti sen kuvaama maailma, jossa asiat toistuvat. Ehkä ne on puettu lievästi erilaisiin vaatteisiin, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ja tulokset kertautuvat.

Historia toistanee itseään niin kauan kuin emme kykene tunnistamaan nykyhetken piirteitä menneiden aikojen tapahtumista. Tässäkin kirjat ovat avainasemassa ja erityisesti nimenomaan fiktio. Tietokirjallisuus on faktaa, fiktio sekoittaa faktaa ja tunnetta, mikä saa ihmisissä aikaan vahvemman reaktion. Tunnetta ei voi sysätä syrjään sillä samalla kiellämme itsemme. Siksi on tärkeää, että kirjoitetaan niin menneistä ajoista kuin nykytilaa tai lähihistoriaa kuvaten.

Vaikka lähdinkin kirjoittamaan suomalaisuudesta, huomaan katsantoni laajentuvan samantien. Me voimme kuvitella olevamme metsän keskellä, mutta ovathan vedet ja polut kuljettaneet aina suomalaisia muualle ja muita tänne. Nykyään globaalit trendit ja kansainväliset tapahtumat ovat tiedossamme lähes ajantasaisesti ja niiden vaikutukset välittömiä. Pystymmekö edes tunnistamaan vaikutteita, ennen kuin ne jo ovat omiamme?

Monet trendit ja ajatukset tulevat Suomeen maailmalta ja varsinkin talous on linkissä muuhun maailmaan. Suvi Vaarlan Westend on kuvaus 90-luvun lamavuosista, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti kotikutoiset. J P Koskisen Tulisiipi vie viime vuosisadan alkupuolelle, jolloin suomalaisia lähti muualle, kun sieltä tulleet viestit kertoivat paremmasta elämästä.

4) Avataan sydämemme

Menipä tämä nyt kovin korkealentoiseksi. Yritän kai kaikella tällä ihmettelyllä sanoa, että ajat muuttuvat, suomalaisuus muuttuu, mutta säilyttäkäämme paras ja avatkaamme sydämemme uudelle hyvälle. Lukekaamme kirjoja, jotta oppisimme historiasta ja tunnistamme omaksumisen arvoiset ajatukset. Lukekaamme tarinoita ymmärtääksemme ihmisyyttä.

Hyvää "itsepäisyyspäivää", niin kuin meillä tavataan sanoa. Iloitaan yhdessä. 

Tuhat ja yksi - tämä olisi ansainnut huomioni jo aiemmin

Kari Hukkila : Tuhat ja yksi 
Luettavaksi kustantajalta 

Aina välillä tulee tarve saada jokin kirja loppuunkin. Minulla lojuu kesken olevia kirjoja siellä täällä ympäri huushollia ja Kobossakin prosenttiluvut näyttävät etusivulla jotain nollan ja sadan välillä. Olo on irrallinen, eikä lopulta mikään enää kiinnosta. Sivu sieltä, toinen täältä ja taas kirja vaihtuu.

Sitten tartuin Kari Hukkilan kirjaan - ihan väärästä syystä. Se näytti ohuelta. Ehkä saisin sen loppuun vielä viikonlopun aikana. Niin kävi. Luin kirjan loppuun, mutta syynä ei ollut sivujen vähyys, on niitä sentään yli 200), vaan kirjan kyky viedä mukanaan.



Historia toistaa itseään 

"Samalla kun luin kirjaa, ajattelin sitä etiopialaista ja kuinka kohtalo syntyy sukupolven ylittävistä kipujäljistä ja yrityksistä vapautua kaikesta siitä minkä saa taakakseen. Kirjaa lukiessa hämmästyin sitä kuinka ihmiset kuvittelevat elävänsä ainutkertaista aikaa ja ainutkertaista elämää, eivätkä näe että maailma toistaa täsmälleen samanlaisia aivottomia tekoja aina uudestaan,..."

Lainaus kuvaa suoraan myös omia tuntojani, eikä pelkästään tämän kirjan osalta. Viime aikoina olen useamman kerran pohtinut historian kykyä toistaa itseään. On kuin ihminen ei oppisi mitään, vai emmekö me vain muista? Ihmiskunnan kollektiivinen muisti on sen kirjallisuus, mutta kun sekin tavoittaa vain jotkut ja heidätkin aina vain kunkin palasen näkökulman osalta.

Hukkilan kirjassa ympyrä muuttuu loputtomaksi sarjaksi spiraaleja. Yksilöiden ajatukset ja tarinat muodostuvat aikakausiksi ja toistuvat vuosisadoista, vuosikymmenistä toisiin. Lumouduin kirjan rakenteesta, joka nappasi väkisin mukaansa loputtomaan kurimukseen.

Kirjailija lähtee mökille itärajan tuntumaan luomaan kauan odottanutta tekstiä. Järven takana siintää naapuri ja ajatukset kulkeutuvat gulag-kokemuksistaan kirjoittaneeseen toisen aikakauden kirjoittajaan. Ystävä soittaa Roomasta. Hän etsii kohtaamaansa paperitonta pakolaista Etiopiasta ja pyytää kirjailijan avukseen.

Gulag-kirjalija päätyi Napoliin, filosofi etsii kuolemaa tai oivallusta keskellä taistelua ja löytää jotain tärkeää rauhasta vuoren rinteellä, italialaiset pommittavat toisen vuoren juurelle piilotettua Punaisen Ristin avustusleiriä Etiopiassa, etiopialainen pyrkii vuorenrinnettä Sveitsiin, jonka lipussa on punainen risti... Kaikki liittyy kaikkeen toisiinsa lomittuvina kehinä. Jokainen pyrkii pois jostain, jonnekin ja välitilassa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia.


Ajattelun loppu 

"Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eiten tarvittaisiin. Juuri se, että ajattelulla ei enää ole väliä, johtaa siihen, että Kurresta ja hänen kaltaisistaan tehään rikollisia." 

Juuri tältä tuntuu uutisia lukiessa. Populistiset sloganit ohjaavat kansakuntien ajattelua. On minä, me, meidän maa, nyt, vaikka edellisellä ajan kierroksella juuri me olisimme olleet niitä toisia. Kaikki yksipuolistuu ja kolikon toinen puoli häviää jonnekin tyhjyyteen, avaruusnäöstä puhumattakaan.

Hukkilan kirja on kertomus kahden filosofin ajatuksista - tosin toinen hylkäsi filosofian ja toisesta ei lopulta kai sitten oikeaa filosofia edes tullut. Silti ajattelijat ja aikansa kuvaajat kokoavat tarinan kasaan. Wittengstein, Herling, Agge ovat historiallisia henkilöitä, jotka myös kuvasivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan kirjoitetussa muodossa. Heidän tarinansa lomittuvat kirjan kokonaisuuteen ja todellisuuspohja vahvistaa epätodellisuuden tunnelmaa.

Myönnän oman filosofian tuntemukseni olevan suhteellisen hataralla pohjalla, mutta ainakin olen vuosien varrella oppinut esittämään kysymyksiä ja suhtautumaan kaikiin "totuuksiin" hivenen epäluuloisesti. Kun pintaa raaputtaa, löytyy asioista yleensä monta puolta.


Kuin muurahaiset

"Savun tuoksu ilmasta oli kadonnut, mutta kauhu jota yhä tunsin, toi mieleen Rosengrenin kekomuurahaiset, joiden kollektiivinen muisti säilytti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen polut, joita pitkin muurahaiset kulkivat kirvojen luokse." 

Tuhat ja yksi täyttää yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Se pakottaa ajattelemaan olematta vaikea lukea. Filosofiviittaukset ja pohdiskelu eivät tarkoita monimutkaisen vaikeaa kieltä, vaan teksti soljuu eteenpäin kauniisti keinuen. Pidin lauseiden rytmityksestä ja siitä, miten tarina pysyy kasassa kaikista historiallisista harharetkistä huolimatta. Asiat saavat kontekstin, vaikkeivat välttämättä selitystä.

Lauseet ovat pitkiä, mutta jotenkin jännästi seurattavissa. Niiden imussa luin kirjan viikonlopun aikana ja uskallan vauhdista huolimatta väittää muistavani juonen (juonien) koukerot ja linkitykset. Niin napakasti tarinointi on paketoitu. Tykkäsin hurjasti.

Kävin kuuntelemassa kirjailijaa Teoksen bloggaritilaisuudessa Kirjamessujen aikaan ja siitä saakka kirja odotti luettavien pinossa, vaikka sekä kirjailija että teoksensa mielenkiintoisilta vaikuttivatkin. Vähän harmittaa. Tämä olisi ansainnut nopeamman lukemisen ja enemmän myös näkyvyyttä. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja jättäkö tätä odottamaan. Kirjan teemat eivät kai koskaan vanhene, mutta erityisen ajankohtaisia ne ovat juuri nyt.