(Luku)päiväkirja: Korona-apatiaa ja suuria tunteita

Keskiviikko 4.11.2020 

Ollaan jo marraskuussa. Uskomatonta, mutta niin se vain on. 

Vuoden lopussa (tai oikeastaan aina ihan alussa) minulla on tapana vilkuilla kaikenlaisia lukemiseen liittyviä käppyröitä ja tänäkin vuonna olen uskollisesti kirjannut lukemisiani listaan. Ihan uteliaisuudesta kurkkasin vuotta 2020 tähän mennessä. Ei hyvältä näytä. Alkuvuonna kirjoja tuli luettua ja kuunneltua mukavaa tahtia ja varmasti ihan joka päivä. Mitä pidemmällä vuosi, ja erityisesti syksy etenee, sitä enemmän käyrä suuntaa alaspäin. 

Kummallista, kun ei töissäkään nyt ihan niin kiire ole ollut. Ajoittain toki, mutta kaikkiaan aikaa olisi pitänyt riittää. Toki olen innostunut neulomisesta, mutta äänikirjan kuuntelu puikkojen kilistessä onnistuu vallan mainiosti. 

Jostain muusta on kyse. Lukemisen määrästä huomaa selvästi, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Minut on vallannut yleinen lamaannus. Lieneekö tuo nyt sitä viime aikoina puhuttua Korona-apatiaa? Ehkä. 

Tarkastelin myös lukemiseni sisältöä. Kovasti on menty kevyellä. Tekee ihan hyvää välillä nollata aivoja, mutta samalla tulee myös turruttaneeksi kykyään ajatella. Huomasin kuunnellessani Joel Haahtelan Hengittämisen taito -pienoisromaania, miten hyvää tekee välillä keskittyä ja pohtia. Samoin aloittamani Pullopostia Seilin saarelta, tällä kertaa oikein ekirjaa lukemalla, selvästi piristi ja toi hyvää oloa. Pitää voida myös keskittyä johonkin muuhun kuin töihin. Levoton pintakosketus ei aina riitä, vaikka taukoina tekeekin hyvää. 

Enkä muuten mitenkään dissaa kevyttä viihdekirjallisuutta. Siihenkin voi keskittyä ja monesti löytyy yllättävänkin paljon periaatteita ja tosielämän kuvioita analysoitavaksi. Sitä vaan on myös helpompi lukea/kuunnella vauhdissa roikkuen, ihan huomaamattaankin. Toimii välillä, mutta ainakin minä tarvitsen myös pohdiskelevampaa lukukokemusta. Välillä sitä ei tietenkään jaksa, välillä taas juuri ajatusten pöyhiminen piristää. 

Nyt pitää kiinnittää enemmän huomiota lukemiseen, sekä määrään että laatuun. Tietoinen seuranta auttanee eli määrään itselleni puoli tuntia ajatuksella-lukua joka ilta. 

Minulla siis Korona-apatia (ja toki myös syksyn muutokset elämässä) näkyvät suoraan lukustatistiikassa ja luettujen kirjojen sisällössä. 

Mites teillä muilla? 

Oireiletteko tätä outoa aikaa jotenkin ja millä keinoilla selätätte ikävän olon ? 

Torstai 5.11.2020

Uunissa on viimein kurpitsapiirakka. Halloween meni ennen kuin kurpitsalyhdyn sisukset päätyivät uuniin saakka. Ei haittaa. Kurpitsapiirakka on herkkua milloin vain. Ainakin kuvittelen niin. En ole ennen tehnyt tällä reseptillä. 

Tällä viikolla on ollut mielenkiintoista seurata Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistuksia. Tietokirjallisuuden ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaiden kohdalla perinne säilyy kohdallani rikkumattomana. En edelleenkään ole osunut lukemaan yhtään ehdokasta ennen julkistuksia. Kaunokirjallisuuden kohdalla tapahtui jonkunlainen kummallinen käänne. Olen lukenut ehdokkaista yhden! Lisäksi ehdokkaista peräti kaksi on jo etukäteen lukulistallani. Tällaista vuotta en ihan heti muista. Yleensä suurin osa ehdokkaista on minulle käytännössä melkein tuntemattomia. 

Olen siis lukenut (ja blogannut Heikki Kännön romaanin Runoilija. Lukulistaltani löytyvät Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita. Molemmat aion edelleen lukea. Loput ehdokkaista ovatkin sitten minulle ihan uusia tuttavuuksia. En siis oikein voi spekuloida voittajaa. 

Tänään olen vain kuunnellut hetken Nigella Lawsonin How to Eat - äänikirjaa. Häneltä on ilmestynyt uusikin keittokirja audio-muodossa. Ehkä hankin senkin. Reseptien kuuntelu on jotenkin rentouttavaa, varsinkin Nigellan yläluokkaisella englannilla. 

Seuraavaksi siirryn lukemaan- Aloitin eilen yhden Finlandia-voittajan eli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittaneen Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli. Siihen siis käytän tämän päivän lukupuolituntisen.

Sunnuntai 8.11.2020

Isänpäivä ja saimmekin varsinaisen yllätyksen. Minä tosin kuulin jo perjantaina... Isäntä lensi Suomeen! Ranskan koronatilanteessa toimisto ja suurin piirtein kaikki muukin on kiinni. Niinpä hän sopi mahdollisuudesta tulla tekemään töitä etänä Suomesta. Jotain positiivista tässä Korona-kurimuksessa. ¨

Vielä pitää jaksaa karanteeniaika. Riski on kaiketi pieni, sillä hän vietti jo viikon Ranskassa käytännössä eristyksissä, mutta mennään ohjeiden mukaan. Eka testi tehtiin lentokentällä, seuraava sitten 72h kuluttua. Toivottavasti molemmat negatiivisia. Isänpäivän aperitiivi nautittiin pihalla.  

Alkuviikon apatia on vaihtunut suuriin tunteisiin. 

Lukeminen puolestaan on ollut aika pientä. Auringon pimeä puoli ei oikein ole edennyt. En ole oikein malttanut rauhoittua lukemaan. Sophia Lorenin elämäkertaa olen kuunnellut jonkin verran joka päivä. Lisäksi Toto innostui aloittamaan Taru sormusten herrasta - äänikirjan. Siinä sivussa olen kuunnellut alkua taas minäkin. On se kyllä upea tarina. 

Aikamoista kirjahyppelyä tämä taas on ollut. Jossain kohtaa pitäisi rauhoittua saamaan jotain loppuunkin. Nyt vain aloitan kirjan toisensa jälkeen. 

Tällä viikolla loppuun luettuja: 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito (lukijana: Anssi Niemi)

Kaunis ja verkkainen tarina isäänsä (ja elämänhaluansa) Kreikassa etsivästä nuoresta miehestä. Tarinassa on jotain lohdullista ja sen kaunis kieli kietoo tunnelmaansa vääjäämättömästi. Verkkaisuus ja kielen kauneus asettavat kuuntelijalle ansan. Kirjaan pitää keskittyä, muuten punainen lanka katoaa. Se juuri oli minulle tähän aikaan tarpeen ja myös omalla tavallaan parantavaa. 

Tähtikirkas, lumivalkea - Joel Haahtelan uusin ei lumonnut sittenkään niin kuin odotin

Joel Haahtela : Tähtikirkas, Lumivalkea 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Rakastuin Elenaan, jonka äänikirja-aalloilla koin jotain kaunista ja liikuttavaa. Odotin samaa myös Haahtelan uusimmalta. Tarina itsessään sisältää kaikki ihastuksen ainekset, aikajanan 1800-luvun lopusta nykypäivään, matkan Euroopan sydämestä Aasiaan, yhden irrallisen elämän tarinan. Viimeksimainitusta tosin taitaa löytyä myös tämän tarinan haaste minun osaltani.

Päähenkilö on eräänlaista päiväkirjaa kirjoittava mies tai sarja kirjeitähän lopputuloksena taitaa enemmänkin olla. Alussa vastaanottaja on kadotettu rakas, myöhemmin epämääräisempi hahmo tai ehkä päiväkirja itsessään. Mies kulkee ajassa ja maissa paikasta toiseen, häpeän takia kotoa karkoitettuna, ylpeydestä(kö?) poissa pysyvänä. Minä en oikein jaksanut sitä surkeutta. Ihan vaan saattumalta miehestä tulee toimittaja ja kaiketi vielä ihan hyvä sellainen. Ihan vain sattumalta hän on keskellä maailman polttavia tapahtumia, mutta mikään ei oikein kosketa. Ei siis koskettanut minuakaan.

Haahtelan kirjojen päähenkilöitä tuntuu leimaavan tietynlainen irrallisuus. Elenassakin mietin puolessavälissä, millaisesta hyypiöstä oikein onkaan kyse. Lopussa tarina kuitenkin kääntyi vähän päälaelleen ja lopputuloksena oli jotain kaunista ja kirkasta. Tästä tarinasta en saanut samanlaista elämystä.

Kuitenkin kirja on kirjoitettu taitavasti. Nautin tunnelmien muutoksesta ajan ja paikan vaihtuessa. Kieli on kaunista ja heijastaa jotenkin jännästi kunkin kuvattavan ajan tyyliä. Miljöö on kussakin osassa kiinnostava ja heijastuu kuvatuista ihmisistä. Arvostan Haahtelan kykyä tuoda lukija keskelle kertojan mieltä. Sitä voi vain antaa tekstin viedä.

Pidin siis kirjasta. Tunnistan kirjoittajan taitavuuden ja tarinan kauneuden kauheudessa (sillä kauheita asioitahan siinä myös tapahtuu). En vain tällä kertaa kokenut tätä ihan omakseni.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Äänikirjan aalloissa - Joel Haahtela : Elena

Joel Haahtela : Elena
Oma ostos Elisa Kirjasta

Se on jännä, miten äänikirjaa lukee, tai siis kuuntelee, ihan eri paikoissa ja tilanteissa kuin tavallista paperista tai sähköistä kirjaa. Olen äänikirjojen myötä päässyt kokemaan aivan uudenlaisia elämyksiä. Kesäinen hellepäivän kuunteluhetki pihamaalla kasvimaata laitellessa Christien seurassa oli ihanaa, mutta Haahtela tarjosi minulle syysmyrskyssä vieläkin jotain mieleenpainuvampaa.

En varmaan koskaan tule unohtamaan, miten hämärtyneessä venesatamassa odottelin poikaa iltapurjehdukselta ja kuuntelin Elenassa olevaa kuvausta merenrannan suuresta talosta. Tuuli ujelsi mastoissa niin, että puhelin piti painaa ihan korvaan kiinni. Siinä kaikkien muiden odottavien vanhempien keskellä olin tuulen riepoteltavana ihan omassa pienessä maailmassani. Kunnes pojat tulivat ja esikoinen totesi tyynesti ihmettelevälle kaverilleen, että "se vaan lukee tolleen kirjaa. Kai se luku kohta loppuu. Mennään autoon odottamaan..."

Elena tietysti sopiikin todella hyvin kuunneltavaksi. Luvut ovat lyhyitä, kieli selkeää ja sen rytmitys jotenkin ihanan keinuvaa. En lukiessa varmaan olisi asiaa huomannutkaan, mutta kuunnellessa kielen rytmi sai koko tarinalle ihanan soinnin, sellaisen vähän aaltoilevan, (tai sitten jäin vain kiinni tuohon rantakuunteluun...).

Mies näkee puistossa naisen ja palaa takaisin joka päivä kohdatakseen hänet uudelleen, ihan vain nähdäkseen. Vai riittääkö näkeminen kuitenkaan ? Mikä naisessa vetää miestä puoleensa ja minne saakka hän voi miehen viedä mukanaan ? Kirja on vähäeleinen, arjen tapahtumat pilkuttavat pakkomielteen etenemistä ja kuitenkin tarina pääsee yllättämään. Jossain vaiheessa minua alkoi pelottamaan, onko Haahtela kirjoittanut modernin psykologisen jännärin, mutta... parasta, että luette itse. En uskalla tarkemmin enää kertoa lopun kauneuden pilaamisen pelosta.

Ihana pieni kirja, jonka sävyihin Petteri Hynösen ääni sopi hyvin. Hänen hivenen verkkainen ja selkeä lukutapansa oli juuri tarinaan sopiva. Tämä on lukemistani Haahteloista ehdoton suosikkini tähän mennessä. Lumipäiväkirjassa oli jotain samaa pohdiskelevaa, mutta tarina oli rosoisempi. Naiset katsovat vastavaloon taas kiepautti tarinaa ehkä vähän turhankin vinksahtaneesti. Elena oli juuri sopivasti haikeansurullinen syksyllä myrskysäällä luettavaksi - tai kuunneltavaksi.

Koen 13 kotimaista - uudelleen Haahtelan seurassa

Minä en nyt tuossa haasteessa oikein etene mihinkään. Syynä on uppoutuminen useampaankin keittokirjaan, viime aikojen fantasiaviihdepläjäys (juu, taas) ja jumittuminen Haahtelaan. Pidin Lumipäiväkirjasta sen verran, että piti kirjastosta hakea luettavaksi vielä "Naiset katsovat vastavaloon".

Hyvä, että hain. Haahtelan eleetön kerrronta vie tarinaa eteenpäin jotenkin ihan huomaamatta. Sitä luulee lukevansa jotain vähän pinnallista, kurkkivansa hiukan salaa toisten elämää ja sitten yht'äkkiä huomaakin pinnan alla tapahtuneen kaikenlaista. Eikä oikein osaa sanoa, kuvittelenko vain, vai tarkoittiko kirjailija nuo huomiot ja se antaa tarinalle pienen jännitteen. Tosin tällä kertaa jännite vähän katkeili ja vaikka pidinkin kirjasta, se ei ollut kuitenkaan ihan niin vetävä lukukokemus kuin Lumipäiväkirja. Pikkuisesta hajanaisuudesta ja epämääräisyydestä huolimatta tämä kannattaa lukea. Kirja ei myöskään heti unohdu, vaan olen huomannut ajatuksissani palaavani siihen aina välillä.

Klaus ja Lilian ovat juuri menneet naimisiin ja muuttavat unelmiensa valkoiseen taloon. Kuherruskuukausi on päättynyt ja arjen aherrus alkaa. Klaus tekee arkkitehdintöitään kaupungissa ja Lilian kääntää kirjoja ranskasta suomeksi kotona. Elämä kulkee tasaisesti ja vähän tylsästikin, kunnes naapuriin muuttaa uusi pariskunta. Jimi on kilpa-ajaja ja viettää Emman kanssa jännittävää ja liikkuvaa elämää.

Pariskunnat tutustuvat toisiinsa ja varsinkin Emmasta ja Lilianista tulee hyvät ystävät. Klaus ja Lilian kadehtivat hieman naapureidensa kosmopoliittista  elämää. Heistä tuntuu osan glamourista tihkuvan heillekin ystävyyden syvenemisen myötä. Vähitellen Lilian kuitenkin huomaa kulissien takaa löytyvän jotain outoa ja vähän pelottavaakin. Miksi Emma ontuu ?

Haahtela tarjoilee meille kliseisen kauhutarinan asetelman, muttei kehitä sitä kuitenkaan kokonaan siihen suuntaan, onneksi. Tällaisenaan tarina saa lukijan vähän naurahtamaankin itselleen - "Mitä minä oikein odotin ? " Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensin näyttää - sen paremmin tarinassa kuin kirjan lukukokemuksessakaan.

Minä saatan hyvinkin jäädä Haahtelaan tässä haasteessa jumiin vielä hetkeksi. Hänen kirjoistaan löytyy mielenkiintoisia tasoja, kun niitä miettii lukemisen jälkeenkin. Yllätin itsenikin tässä kirjoittaessani huomatessani lukeneeni kirjaa vähän kauhutarinan käänteitä odottaen. Eikä se sellainen tietenkään ole, siis miksi ihmeessä ...? Minä pidän siitä, että kirjailija saa lukijansa vähän hämilleen.

7/13 kotimaista - Joel Haahtela : Lumipäiväkirja

Minä olin kovasti ennakkoluuloinen tämän kirjan suhteen. Miten niin tarina terroristin nuoruudenrakastetun pohdinnoista voisi olla hyvä ? Olinhan minä lukenut bloggauksia kirjasta, mutta varsinkin tuo kytkentä terrorismiin sai minut odottamaan jonkunlaista paatoksellista maailmanparannuspohdintaa tai vähintäänkin väkivaltakuvauksia. Yllätyin iloisesti.

Joel Haahtelan kirja pohtii enemmänkin sitä, miten nuoruuden valinnat vaikuttavat elämänkulkuun. Olisivatko asiat voineet olla toisin. Kirja myös näyttää, etteivät menneet eivät myöskään koskaan palaa, ainakaan samanlaisina. Ehkä on parempikin, jos muistot jäävät muistoiksi sillä niiden luomat odotukset eivät koskaan täyty todellisuudesta.

Kirjan kertojaminä on juuri toipunut vakavasta sairaudesta, tai ainakin saanut siitä hengähdystauon. Avioliitto rakoilee, työ ei oikein kanna ja kaiken lisäksi hän lukee lehdestä,  miten myöhemmin terroristiksi ryhtynyt nuoruudenrakastettu on vapautettu vankilasta. Uutinen johtaa paluuseen nuoruusmuistoihin ja kertoja jää pohtimaan onko ehkä osaltaan vaikuttanut naisen valintoihin. Hiukan huono omatuntokin hänellä suhteen lopusta on jäänyt ja hän pyrkii teoillaan korjaamaan jotain rikkoutunutta tai ainakin suorittamaan jonkunlaista katumusharjoitusta oman mielensä rauhoittamiseksi.

Kerronnan tyyli on verkkainen ja yksinkertaistettu. Lukija elää tarinaa kertojan mukana, haparoiden ja epäröiden. Pahuuden olemus sekoittuu nuoruudenrakkauteen ja syyt väkivallankäyttöön ovat aina yhtä hämäriä. Kirja oli helppo lukea, mutta se jäi mieleen elämään. Tarinassa ei tapahdu paljon, mutta pinnan alla kulkevat virrat jättävät toivomaan lisää. Tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka pitää lukeaa pariinkin kertaan, jotta oikeasti saa ajatuksensa järjestykseen ja mielipiteensä muodostettua. Vielä olisi jonkun verran aikaa ennen kirjaston palautuspäivää...

Sen ainakin tiedän, että Haahtelan kirjoja tulen lukemaan lisää ja suosittelen tätä lämpimästi muillekin. Monet ovatkin tämän jo lukeneet ja bloggauksiakin löytyy ainakin Lumiomenan, Kirjavan kammarin ja Satun luettujen suunnalta.

Tämä kirja on minulla jo järjestyksessä seitsemäs Koen 13 kotimaista vuonna 2013 -haasteeseen. Edellisen Joelin löytää täältä.  Täytyy varmaan välillä vähän syventääkin tutustumista. Tarkoituksenahan käsittääkseni nimenomaan tutustua kirjailijoihin ei niinkään heidän yksittäisiin teoksiinsa.