29.6.2019

Sairaana ilmassa ja saarella

No nyt tuli sitten sekin koettua, nimittäin neljän tunnin lento vatsataudissa pää kivusta jyskyttäen. Kokemusta en suosittele yhtään kenellekään, enkä toivo itsekään sitä uusivani. Kerta riittää.

Noin taustaksi kerrottakoon, että kyseessä ei ollut itse aiheutettu olotila, vaikka edellisiltana olimmekin asiakkaan kanssa ravintolaillallisella. Jotain ruoassa kai kuitenkin oli, kun yöllä heräsin järkyttävään päänsärkyyn, eikä sen jälkeen vuorokauteen pysynyt mikään pientä vesikulausta suurempi sisällä. Toinen vaihtoehto on lyhyiden yöunien ja työstressin aiheuttama fyysinen reaktio, mutta jotenkin toivon ehkä kuitenkin mieluummin tuota ruokavaihtoehtoa...

Nyt olen taas elävien kirjoissa ja vaikka paluumatkalla en tosiaan silmiäni pahemmin avannut ja keskityin lähinnä hengittämiseen, niin mennessä sain lennolla kirjan loppuun. Sairaudesta puhuttiin siinäkin. Seilin saarelle lähetettiin aikoinaan jollain tavalla poikkeavasti käyttäytyviä naisia mielisairaina loppuiäkseen ja vihdoin sain luettua Katja Kallion Yönkantajan kanssa samoihin aikoihin julkaistun Johanna Holmströmin kirjan. Jos Yönkantaja jäi minulle jotenkin etäiseksi, niin Sielujen saari ravisutti sitten aivan toisella tavalla.


Johanna Holmström: Sielujen saari 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Seilin saarelle suljettiin niin lapsensa surmanneet nuoret naiset kuin muuten vain elämänsä villikot tai yhteiskunnan normeihin sopimattomat. Johanna Holmström kuljettaa tarinaa muutaman naisen kohtaloiden kautta.

Eniten minuun ehkä koski Kristina. Yksinäinen ja onneton nuori nainen uupuu lopullisesti ja surmaa lapsensa. Mistään ei saanut apua, kukaan ei tukenut ja lopputuloksena tuhoutuu enemmän kuin kolme elämää. Nykyään puhutaan paljon uupumisesta ja uupuneiden lopullisista ratkaisuista. Kristina joutui Seilin saarelle loppuiäkseen, missä kaikkialla ovat nykyajan uupuneet?

Vuosia myöhemmin tuodaan saarelle myös Elli, joka nuoruuden uhmassaan on karannut vanhempiensa luota. Hänen kanssaan saarella on myös hoitajana Sigrid, joka suunnittelee tulevaisuutta Fransinsa kanssa. Sitten tulee sota ja vaikka saarella eletään eristyksissä ja kuin herran kukkarossa, ulottuvat sodan kylmät lonkerot sinnekin.

Saaren olot ovat vaikeat ja naisten kohtalot toinen toistaan karmaisevampia, mutta päällimäiseksi kirjasta jää kuitenkin inhimillisyyden ja myötätunnon ylistys. Hoitajat haluavat auttaa ja hoidokitkin tukevat toisiaan siihen kyetessään. Työ antaa tarkoituksen ja luonnon keskellä eläminen kauneutta vaikeuksien keskellä. Seili on vankila, mutta joillekin myös turvapaikka, eikä poispääsykään ole ihan täydellinen mahdottomuus.

Tarinan lempeys kaikessa julmuudessaan on kiehtova yhdistelmä. Juoni soljuu eteenpäin ja henkilöhahmot tulevat iholle. Ei heistä kukaan kai ole helppoa seuraa, mutta helppoa ei ole elämäkään Seilin saarella. Samalla kirja saa myös miettimään sairauden rajoja. Missä kohtaa ihminen pitää sulkea pois yhteiskunnasta ja kenen päätöksellä? Kuka voi päättää toisen kohtalosta ja miksi, oi miksi, naisten ruumiista ja elämästä päättävät niin usein ymmärtämättömät miehet ?

Kaiken kaikkiaan Sielujen saari on herättävä ja toivonpilkahduksineen myös voimaannuttava lukukokemus. Pidin myös siitä, että tarinan kaari saatettiin päätökseen niin kauniilla tavalla.

Pride-viikon luettaviinkin kirja sopii. Naisten välistä ystävyyttä ja hellyyttä kuvattiin tarinassa kauniisti ja se oli yksi mieltä eheyttäviä voimia - sanoi yhteiskunta mitä tahansa.

24.6.2019

Rempanjälkeinen olotila ja Mehiläisten historia

Kylläpä tämä kirjoitustahti nyt on blogissa hidastunut. Enää en voi syyttää olohuoneremonttiakaan, sillä se on valmis. Kävisikö kirjojen hyllyynkantamisurakka ? Ehkä, jos se etenisi. Syynä taitaa vaan olla yleinen väsymys ja saamattomuus. Luen, kyllä. Blogiin kirjoittaminen vain tuntuu nyt kovasti ylivoimaiselta.

Olohuoneesta tykkään. Remontti meni aivan täysin ajallaan ja huonekalutkin ovat paikoillaan. Mitä nyt sohva on ehkä aluperäistä ajatusta massiivisempi (ja menee vaihtoon väärän värin ja irtopäällisen puutteen vuoksi). Nyt en enää oikein ymmärrä, miksi oikein stressasin remonttia niin kauheasti, mutta stressasinpa vain.

Noin muuten olen pikkuhiljaa vajoamassa lomanodotukseen. Kiirettä olisi töissä, mutta minä vain leijun ja lasken päiviä kesälomaan. Näillä näkymin saattaa jopa käydä niin, että pääsen lomalle ihan suunniteltuna aikana. Pidetään peukkuja, ettei loppuviikon työmatka tuo yllätyksiä tullessaan, ainakaan sellaisia, jotka vaativat töitä heinäkuussa.

Kirjoja olen siis lukenut ja kuunnellut, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Muutama on mennyt vauhdilla, toiset takkuilivat ja jäivät välillä keskenkin. Viimeksimainittuihin kuuluu monien kehuma Mehiläisten historia. Minä en jotenkin päässyt tarinaan tai tarinoihin millään sisälle.

Tämä kirja tosin herätteli huomaamaan sen, miten kauhean vähän tänä vuonna on hyttysiä - sekä miten kukkapenkissä ei enää oikein surise.




Maija Lunde: Mehiläisten historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Toni Kamula, Sanna Majuri, Jukka Pitkänen

Mehiläisiä tutkitaan, mehiläiset ovat katomassa, mehiläiset ovat kadonneet. Kolme aikaa, kolme kertojaa, kolme tarinaa, jotka näennäisesti eivät linkity toisiinsa kuin mehiläisten kautta, mutta joiden välissä on kuitenkin yhteys vuosien yli.

Vuonna 1857 William toipuu masennuksesta ja kiinnostuu mehiläisten kasvattamisesta. Mehiläisfarmari George puolestaan taistelee niin mehiläisten katoamista kuin sukupolvien välistä kuilua vastaan vuonna 2007. Vuonna 2098 ovat mehiläiset kadonneet ja niin on kadonnut myös Taon poika.

Jokainen päähenkilö on omalla tavallaan joko katastrofin keskellä tai astumassa siihen ja tarinat kiemurtelevat omia polkujaan. Jotenkin en olisi jaksanut seurata. Minulla  on muutenkin niin monta kirjaa kesken, etten millään olisi jaksanut näin hajautuvaa teosta. Ihan kuin olisin lukenut kolmea eri kirjaa, mutta ilman mahdollisuutta itse valita, mihin milloinkin tartun.

En myöskään kokenut ketään päähenkilöistä läheiseksi. Williamin itsekeskeisyys, Georgen jääräpäisyys ja Taon järkähtämätön itsepintaisuus jotenkin tekivät heistä kovia. Vaikka heidän kehityksensä menikin tarinoiden edetessä mielenkiintoisempaan ja moniuloitteisempaan suuntaan, oli vahinko jo tapahtunut. En pitänyt kenestäkään.

Olihan kirjassa tietysti mielenkiintoinen kehysteema mehiläisten katoamisen muodossa, varsinkin kun teema pölyttäjähyönteisten tämänhetkisen joukkokadon myötä on varsin ajankohtainen. Yksittäiset tarinat myös sinänsä sisälsivät käänteitä, joiden myötä jossain 2/3 kirjasta kuunneltuani loppu meni jouhevasti ja keskittyen.

En silti voi sanoa varsinaisesti kirjasta innostuneeni.

15.6.2019

Hauskasti outo

Hauskasti outo ovat nämä kesäkuun ensimmäiset viikot olleet. Työtä enemmän kuin tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä perinteiset lomakiireet muksujen leirien muodossa. Tänä vuonna listalta löytyi Velhokoulua, riparia ja Big Band festaria.

Jo perustoimissa olisi ollut sumplimista, mutta sen lisäksi meillä on rempattu olohuonetta. Maalaus, parketin hionta ja lakkaus, sekä huonekalujen vaihto on pitänyt meidät vauhdissa. Ei, emme toki itse tee varsinaista remonttityötä, mutta jo kirjahyllyjen tyhjennys ja muiden tavaroiden siirto vei useamman viikon kaikki vapaahetket...

Nyt ollaan jo voiton puolella. Mieli on hyvä, sillä kerrankin on meillä tehty remontti täysin aikataulussa (poiketen nyt esimerkiksi vaikka viime vuoden keittiörempasta)

Maalaustyöt on tehty, parketti lakattu. Minä olen ollut poikien kanssa vaihtuvalla kokoonopanolla ja edestakaisin ajelulla evakossa isovanhemmilla. Huomenna kotiin, maanantaina viimeistely ja huonekalukuljetus, joka lienee tällä hetkellä se kriittisin kohta täydellisen onnistumisen osalta...

Kyllä tämä tästä. Ainakin tiedän, mitä teen juhannuksena. Kannan kirjoja toiseen suuntaan...

Yllättävän paljon olen kuitenkin ehtinyt lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja. Nyt viimeksi kuuntelin kesäkirjaksi erinomaisesti sopivan, vähän toisella tavalla hauskasti oudon romaanin.



Liane Moriarty : Nine perfect strangers (suom. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista)
Laina Overdrivessa
Äänikirjan lukijana Caroline Lee 

Frances kirjoittaa romanttisia romaaneja, mutta nyt hänen uransa tuntuu olevan laskusuunnassa, tai suorastaa syöksulaskussa. Kaiken lisäksi hänen omat haaveensa onnen löytymiseen ovat särkyneet ikävästi ja yllättäen. Parantaakseen oloaan Frances lähtee kymmenen päivän terveysretriittiin.

Samaan paikkaan saapuu myös kahdeksan muuta eri syistä virkistävää terveyslomaa kaipaavaa vierasta, joista jokainen ryhtyy seuraamaan terveyshoitolan omistajan, Mashan, laatimaa uudenlaista ohjelmaa. Jooga, mietiskely, terveellinen ruokavalio ja kevyt paasto kuuluvat kaikkien odottamiin mielen ja terveyden uudistamiskeinoihin. Vähitellen käy kuitenkin ilmi, että Mashalla on mielessään jotain paljon vaikuttavampaa kuin vain kevyet kehoitukset elämäntavan muutoksiin...

Juoni etenee näkökulmasta toiseen ja samalla aukeavat tarinat ja traumat eri henkilöhahmojen osalta. Olikin ihan parasta seurata tapahtumien kehkeytymistä eteenpäin samalla, kun jokainen retriitin osallistuja ja henkilökunnan jäsen muuttui nimestä ja ammatista vereväksi ihmiseksi, joka reagoi terapiaan omalla tavallaan.

Vähitellen myös tapahtumat muuttuvat yhä oudommiksi ja todellisuus vääristyy. Vaikka pientä jännitystäkin löytyy, luokittelen tämän kirjan kuitenkin enemmän viihteeksi kuin edes lähes dekkariksi. Erinomainen kesäkirja laiturilukemistoon on kyseessä, valitsi genreksi sitten minkä tahansa. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Hyvä aviomies. Siinäkin oli omituisia juonikuvioita ja vielä omituisempia ajatusratoja henkilöhahmoilla. Pidin kuitenkin tästä uudemmasta enemmän. Se on jotenkin runsaampi ja täydempi, varmaan ihan jo henkilögallerian laajuuden ansiosta. Nine perfect strangers myös hypää yhden tason verran vielä oudommaksi.

Moriarty osaa pienellä psykologisella jännityksellä maustamisen.  Ilman tuota ylimääräistä jännitettä, olisi kirja helposti lipsahtanut listaksi nyyhkytarinoita ilman sen kummempaa kudetta niiden välillä. Toisinaan tarinakokoelmatkin ovat kivoja, mutta selkeä rakenteellinen yhtenäisyys kuitenkin nostaa lukukokemuksen ihan uudelle tasolle. Tykkäsin kuunnella ja yllättävän nopeasti sainkin luettua kirjastosta kahden viikon lainaan saadun äänikirjan, vaikka aluksi vähän pelkäsin, miten käy kun aikaa on 14 päivää ja kuuntelutunteja yli 16.

Lukijana Caroline Lee on erinomainen. Täytyy sanoa, että englanninkielisissä äänikirjoissa ovat lukijat kautta linjan yleensä valtavan hyviä. Ehkä kielialueella on niin suuri kilpailu lukijoiden kesken, että vain parhaat valikoituvat sitten julkaistuihin äänikirjoihin saakka. Toinen vaihtoehtoinen selitys tietysti on myös, että englanti kielenä sopisi jotenkin paremmin luettavaksi kuin suomi, mutta tuota en kyllä oikein usko. Kolmas selitys voi olla uskottavampi. Omaan äidinkieleensä suhtautuu kriittisemmin. Englanniksi menevät kornit laulujen sanatkin paremmin läpi kuin vastaavissa suomenkielisissä kappaleissa. Ehkä sama koskee äänikirjalukijoita ja nyanssit menevät ohi.

8.6.2019

Kirjakauppa kirjan tapahtumapaikkana houkuttaa aina tarttumaan kirjaan

Tai no, tässä tapauksessa lataamaan sen puhelimeen kuunneltavaksi.

Joku, jossain kai mainitsi kirjan nimen tai sitten se vain osui silmiin Overdriven listoilta, mutta joka tapauksessa olin laittanut opuksen varaukseen.
Edellisviikolla sitten sähköpostiin ilmestyi viesti kirjalainan alkamisesta. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko kirjasta, mutta mikäs siinä. Edellinen loppui sopivasti ja ei kun kuuntelemaan.

Aina toisinaan sattumanvaraisesti valitut tai tielle osuvat kirjat osoittautuvat täysosumiksi, toisinaan taas ei... Tämä ei ehkä ollut ihan täydellinen, mutta herttainen ja pidin sen kuuntelusta kovasti.


Stephanie Butland : The Lost for Words Bookshop 
Kirjastolaina HelMet Overdrive 
Lukijana : Imogen Church 

Loveday Cardew on nuori nainen, joka haluaa unohtaa menneisyytensä ja mielellään elää huomaamattomana, tuntemattomana ja omissa oloissaan. Hänen suojapaikkansa on kirjakauppa, jonka pitäjä antoi mahdollisuuden kirjoja rakastavalle teinitytölle. Piiloutuminen ei kuitenkaan toimi ikuisesti, eikä ihmissuhteita pääse pakoon. Pitää vain osata tarttua tilaisuuteen ja pitää varansa väärien ihmisten kohdalla.

Kirjassa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkonaisia, vähän sijoiltaan vääntyneitä. Pidin heistä ja varsinkin siitä, miten pienistä kolhuista huolimatta ystävyys ja välittäminen voivat pelastaa, kuulosti se sitten miten kliseiseltä tahansa.

Toki muutokseen tarvitaan omaa halua. Ilman sitä voi esiin tulla ihmisestä se kaikkein pahin.

Kirjan juoni etenee pienin askelin ja kiemuraisesti takaumien kautta. Pidin siitä, miten vyyhti aukeni pikkuhiljaa ja vaikka asioita ehkä pystyikin arvaamaan, ei itsestäänselvyys päässyt häiritsemään. Rumatkin asiat kerrotaan kauhistelematta, jokainen palapelin pala vie tarinaa eteenpäin omalla tavallaan. Kaiken vaikean, tuhoisan ja surullisen jälkeenkin jää kirjasta päällimmäiseksi mieleen toiveikkuus. Aina voi päästä eteenpäin kun vain antaa elämälle mahdollisuuden.

Lukijana Imogen Church oli jotenkin harvinaisen osuva sekä päähenkilön että kirjan tyyliin. Olen hänestä mielestäni lukenut positiivisia kommentteja, mutten aiemmin ole kuunnellut hänen lukemaansa kirjaa. Pitänee testata jotain muutakin, niin pääsee arvioimaan oliko hän vain sopiva juuri tällaiseen tarinaan vai taitava sopeuttamaan lukutyyliään.

Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti ja se on kaikessa rosoisessa herttaisuudessaan oivaa luettavaa kesälaitumille. Tätä lukiessa ei itketä liikaa ja hymy nousee kasvoille useammankin kerran. Loveday ei missään tapauksessa ole uhri (tai jää uhriksi) katastrofista huolimatta. Selviytymiseen vain tarvitaan tukea lähimmiltä sekä kyky ottaa apua vastaan.