Miten kirjani ovat syntyneet ja otteet aamusivuista

Ville Hänninen : Miten kirjani ovat syntyneet 

Oma ostos kirjakaupasta 

Miten kirjani ovat syntyneet listaa joukon tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja kunkin kappaleen aikana kirjailija pääsee ääneen kertomaan omasta lähestymistavastaan kirjoittamisen suhteen. On mielenkiintoista, miten eri tavoin voi tulla kirjailijaksi. 

Lukiessa omat ajatukset vaihtelivat. Nuorena ajattelin joskus ehkä tulevani kirjailijaksi, mutta sitten ajat ja toimet veivät muualle. Tämä kirja toi nuo haaveet taas mieleeni. Kurkkasin tässä aamusivujani ja jotain tällaista olen siellä pohdiskellut. Jostain syystä ensin mietin Miki Liukkosen kirjoitustyyliä... 

"...Amerikkalainen postmodernismi. Se on "oikea" termi sille Miki Liukkosen kirjoitustyylille, jota koen hieman vierastavani. En minä ihan hakoteillä ollut, mutta tässä huomaa eron liikemaailmassa elantonsa tienanneen ja kiinnostaviin asioihin keskittyneen välillä. Termin kuuli Ylen kulttuuriykkösen Liukkonen jaksossa, jossahänen kustannustoimittajansa (Samuli Knuuti) siitä mainitsi. 

Kaduntko sitten valintaani ? Onhan tämä(kin) ollut mielenkiintoista ja ennen kaikkea todennäköisesti taloudellisesti kannattavampaa. Kuitenkin valentelisin, jos en myöntäisi pientä haikeutta. 

Mieleni lepää ja sydän lämpenee, kun puhutaan kirjallisuudesta. Olisiko mielenkiinto sitten kantanut vuosikymmenten ja mahdollisen kituuttamisen yli - en voi tietää. Eikä nytkään ole tietysti liian miehäistä. Anneli Kanto rupesi kirjoittamaan (tai tarkemmin ottaen hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin) hänen ollessaan yli 55v. Vielä siis ehtii, mutta nyt pitäisi aloittaa..." 

Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin, kun olen päässyt luvuissa eteenpäin, on ääni kellossa vähän toisenlainen. Olin kuunnellut ohjelmaa historiasta, tällä kertaa Babylonista ja mm. heidän jumaluuksiensa ja myyttiensä samankaltaisuudesta raamatun tarinoiden kanssa, ja se toi mieleeni jostain syystä  myös Miten kirjani ovat syntyneet?

"...Olen selvästi kuluttanut vuoteni vähemmän mielenkiintoisten (vähemmän tärkeiden) kysymysten parissa. Luin Miten kirjani ovat syntyneet teoksesta taas lukuja eteenpäin. Jos Anneli Kannon tarina antaa toivoa, jäi Leena Lindstedtin vuosia kestäneestä tekstitutkimuksesta ja -kokeiluista vähän luovuttanut olo. Ohi on osaltani. 

Kai sitä pitää vain muistaa, että kukin tavallaan ja polullaan. Ihan kuin minä nyt muka olisin jotain kirjoittamassa, hah! " 

Ei, ei minusta varmastikaan ole kirjailijaa tulossa (sitä varten pitäisi kirjoittaa), mutta Miten kirjani ovat syntyneet herätti paljon ajatuksia ja toki myös ihan omaan itseeni liittymättömiä, vaikka nyt huvitukseksenne (tai myötähäpeäksi) nuo kappaleet tuolta vihostani teille kopioinkin. 

Oli valtavan inspiroivaa lukea, miten eri tavoin taitavat kirjailijat lähestyvät työtään. Tapoja luoda ja kirjoittaa taisi olla vähintään yhtä monta kuin kirjailijoitakin. Hauskasti myös työtavan tyyli myös välillä heijastunee kirjojen tyyliin tai vaikka pituuteen. 

Miten kirjani ovat syntyneet on mielenkiintoista luettavaa kaikille kirjailijoiden työstä kiinnostuneille ja samalla se herätti myös lisäkiinnostusta lukea listattujen kirjailijoiden teoksia uudelleen ja lisää. Ehkä niistä voi löytää jotain uutta, nyt kun on tutustunut niiden luomistapaan. 

Luvut löytyvät seuraavista kirjailijoista : 

• Hassan Blasim
• Pauliina Haasjoki
• Anneli Kanto
• Katja Kettu
• Hanna-Riikka Kuisma
• Sirpa Kähkönen
• Laura Lindstedt
• Miki Liukkonen
• Antti Nylén
• Aki Ollikainen
• Maria Peura
• Mikko Rimminen
• Harry Salmenniemi
• Saila Susiluoto
• Petri Tamminen
• Johanna Venho
• Jukka Viikilä 
• Jaakko Yli-Juonikas

(Luku)päiväkirja: Hieman hämilläni ja hämmentynyt

Sain tänään luettua loppuun Sinikka Vuolan ja Laura Lindstedtin 101 tapaa tappaa aviomies. Se oli, noh, mielenkiintoinen. Olo on hiukan hämmentynyt. Luulen, ettei sivistyneisyyteni oikein riitä täysillä arvostamaan kirjan monia ansioita, vähän samaan tapaan kuin olen vuosi(kymmenten) aikana aina välillä koittanut lukea Queneaun Tyyliharjoituksia (Exercises de style) pääsemättä koskaan kovin pitkälle. 

Kirjaa voi kuulemma kuulemma lukea useammalla tavalla. Sitä ei edes tarvitse selata järjestyksessä, vaan tarkoituksessaan se toimii yhtä hyvin edes takaisin hyppelevällä lukutavalla.  (Kannattaa kuunnella se podcast, johon jo viime viikolla viittasin). Erilaisille lukijoille kirja myös avautuu eri tavoin.

Kirjoittajalle tarinat voivat toimia tekniikkainspiraationa ja jopa ohjeistuksena eri harjoituksiin. Eri tyylien kuvaus olikini mielenkiintoista, vaikka täytyy sanoa, etten ihan saanut kiinni, miksi haluaisin kirjoittaa tarinani uusiksi esim. korvaamalla substantiivit sanakirjasta 7 sanaa myöhempänä löytyvillä sanoilla (Oulipon metodi S+7). Kaikki kunnia niille, jotka niin haluavat tehdä. Varmasti hauskaa.  Oli kuitenkin useita tarinoida, joiden muodon kautta myös aihe näyttäytyy toisesta kulmasta. 

Kirjaa voi siis lukea myös variaatioina parisuhdeväkivallan ja erään pitkän avioliiton päättäneen laukauksen kertomuksesta. Sellaisena 101 tapaa tappaa aviomies on välillä aivot kysymysmerkin muotoon vääntävä, mutta useimmiten vaikuttava ja ajattelemaan pakottava. Koin myös tekniikan vaikutuksen avautuvan minulle parhaiten juuri niissä tarinoissa, joissa väkivalta aukesi ja vapautus koitti ilman, että sitää selitettiin millään tavalla. Silloin jäin myös miettimään, olisiko lukemani kertonut minulle jotain ihan muuta ilman tietoa taustasta. Sonetti jäi näistä ehkä päällimmäisenä mieleen, ja roolirunotekniikka, jossa kivääri kertoo näkemyksensä. 

Päällimmäisenä mieleen jää helpotus siitä, että kerrankin parisuhteen väkivaltatarina päättyi "niin kuin pitää" - Anja ampui miehensä 18 vuoden kärsimyksen jälkeen ja oikeus tuomitsi vainajan syyllisenä todeteen Anjan jo rankaisunsa kärsineen" - En olisi tainnut jaksaa lukea kirjaa kaikkine versioineen, jos lopputulos olisi ollut toisenlainan. Pitäkää minua verenhimoisena, mutta minusta tuo oli oikein. Voi vain toivoa, että kaikki kotonaan (tai muualla) väkivallan uhreiksi joutuvat saisivat kokea vapautuksen. 

Mielenkiintoinen kirja siis, ja vaikuttava, ja hämmentävä. Kannattaa lukea. Luulenpa erilaisen lukijoiden kohtaavan nämä tarinat kunkin omalla tavallaan. 

Aktiivinen viikko 

Noin muuten on hiihtolomaviikko ollut niin aktiivinen, että lukeminen on jäänyt ihan minimiin. Isäntä tuli kotiin järjestämään ohjelmaa hiihtolomalaisille minun tehdessäni töitä, mutta toki olemme viettäneet aikaa  yhdessä salilla, kotona ja ihanan talvisista keleistä nauttien. Perinteisesti olemme katsoneet myös televisiota. Tällä kertaa seurasimme Netflixistä vuoden 2018 robottitaistelujen maailmanmestaruuskisoja. Yllättävän hauskaa ja koukuttavaa...

Olen siis lähinnä ehtinyt aloittamaan muita kirjoja, kuten nyt vaikka Virginia Woolfin Nainen peilissä novellikokoelmaa, jolla osallistun #kevätvirginiankanssa lukuhaasteeseen Instan puolella helmikuun osalta. Kokoelmaan on koottu Woolfin lyhytproosaa koko hänen elämänsä ajalta. Minä olen vasta alkuvuosien kohdalla, mutta tyyli tuntuu jo jotenkin tutulta. 

 Lisäksi olen edelleen kuunnellut Pimeyden paratiisi -dekkaria ja mielenkiinnosta aloitin myös Anneli Kannon juuri ilmestyneen dekkarin Haihtuneet. Molemmissa leikitellään magian ja yliluonnollisen kanssa. Valan kirjassa Seychellinen gris-gris (eräänlainen voodoo-uskonto) piirteiden osalta ja Kannon dekkarissa päähenkilö on meedio. Mielenkiintoista. Kumpaakaan en ole vielä päässyt tarpeeksi pitkälle sen tarkempaan pohdintaan, mutta varsinkin Haihtuneet vaikuttaa mielenkiintoiselta, eikä vähintään sen takia, että edellinen Anneli Kannolta lukemani kirja Rottien pyhimys oli jotain aivan muuta...  

(Luku)päiväkirja : Kirjaston kirjoja ja sosiaalista elämää

 

Tässä on käymässä juuri niin kuin pelkäsinkin. Varausten lista kasvaa, sitten niitä tulee haettavaksi ja ennen kuin huomaankaan, on luettavien kirjojen pino kasvanut stressaavalle tasolle... No, ei niitä vielä ole kuin kolme (ja yksi kirjastossa odottamassa noutoa), mutta kuitenkin. 

Laadussa ei ole valittamista. Sutinen-sarjan jälkeen siirryin Vuolan ja Lindstedtin tyyliharjoituskirjaan eli 101 tapaa tappaa aviomies. Se on juuri niin mielenkiintoinen kuin Takakansi-podcastin jakson jälkeen ajattelinkin, mutta lukemisessa taitaa mennä hetki. Takakansi-podcastin kuuntelu on muuten osoittautunut vähän vaaralliseksi varauslistan osalta. Kummasti sieltä kertyy listalle kirjoja, jaksojen edetessä. Tämä jakso oli myös hurjan mielenkiintoinen muutenkin kuin kirjan kuvauksen takia. Keskustelu syklisestä väkivallasta ja kirjailijoiden välisen yhteistyön muodoista ja vaatimuksista viihdytti mainiosti Turkuun ajaessa. Matka tuntui lyhyeltä. 

Muut lainassa olevat ovat Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, jota olen tässä pikkuhiljaa lukenut eteenpäin ja Virginia Woolfin päiväkirjojen ensimmäinen osa, jota en ole vielä ehtinyt edes aloittamaan. 

Kotkan laivatyttöjen (ja muuten "siveetöntä elämää viettävien joutilaiden naisten" historia ei ole ylentävää luettavaa, mutta onneksi sitä on nyt kirjattu ylös muutenkin kuin vain poliisin pidätyskorteissa. On aina yhtä raivostuttavaa lukea, miten seksin ostaminen on aina sitä myyvän naisen vika. Ihan kuin se olisi aina naisen oma valinta. Ihan kuin ostajalla (miehellä) ei olisi asian kanssa mitään tekemistä. Kysynnän ja tarjonnan laki lienee paheksujilla unohtunut jonnekin matkan varrelle. 

Osasyynsä kirjastonkirjojen etenemisen hitauteen on tietysti se, että luen myös muuta. Sain juuri loppuun joululahjakirjani Tutankhamonin salaisuudet, joka oli todella mielenkiintoinen kooste niin Tutankhamonin kuin muutaman muunkin faaraon historiasta. Eikä sovi unohtaa kuvausta siitä, miten arkeologia on kehittynyt, samoin kuin suhtautuminen arkeologisiin löytöihin ja niiden omistukseen. 

Sänkylukemisena minulla on ollut Siiri Enorannan Maailmantyttäret. Kirjaa on kutsuttu utopiaksi ja sellaiselta sen kuvaama maailma vaikuttaakin. Surua ja tuskaa ei kuitenkaan ole poistettu, vaikka luontoa ja ihmiskunnan välisten suhteiden tasapaino toimiikin. Huomaan kuitenkin koko ajan odottavani, milloin tarinassa on jokin katastrofaalinen käänne. Saa nähdä, tuleeko sellaista, ja millainen. 

Äänikirjana minulla on tällä hetkellä kesken Vera Valan Storytelille kirjoittama Pimeyden paratiisi. Melko melodramaattinen Seychellien paratiisisaarelle sijoittuva tarina kertoo kouluajan katastrofin vaikutuksista aikuisiän ihmissuhteisiin. Ahdistava tunnelma johtaa väkivaltaan, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle, että linkitykset olisivat edes hahmottumassa kunnolla. 

Mitäs teiltä muilta löytyy lukulistalla hiihtolomaviikolla? 

Täällä etelässä siis hiihtoloma alkaa huomenna. Tai kenellä nyt alkaa... minä teen tiukasti töitä koko viikon, mutta sain isännän sentään kotiin Totoa viihdyttämään. 

Muutenkin tuli taas todettua, miten tärkeää on tavata ihmisiä. Ystäväpariskunta oli eilen meillä päivällisellä ja hitsit, että oli kivaa. Olen koittanut opetella rennompaa emännöintiä eli mahdollisimman helpot reseptit ja koti siivotaan pääasiassa valaistusta himmentämällä (no, vähän sentään imuroitiin ja siistittiin muutenkin). Stressittömillä järjestelyillä saa itsekin nautittua seurustelusta. Ihanaa! 

Kirjavaikutevuoristorataa ja kuolemankuvausta

Toisinaan sitä osuu lukemaan kirjoja, jotka ravistelevat, ravitsevat tai tönäisevät lempeästi sivuun suoralta kurssilta. Vaikutuksen suuruuteen vaikuttaa tietysti sisällön osuvuus, mutta myös ajankohdan otollisuus, lukijan vastaanottavaisuus. Viime aikoina ovat kirjat minua ravistelleet enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ollut jotenkin herkillä? Väsynyt ainakin.

Ensin ahmin Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin", joka herätteli miettimään omia valintoja ja uusia mahdollisuuksia vahvojen naisten esimerkkien voimin. Tunnustin viimein itselleni, että jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Elämän vallannut työ ei enää laisinkaan tuota tyydytystä tai iloa, ajatukset harhailevat väsyneenä ja äidin tilasta kärsivät hänen itsensä lisäksi myös lapset ja mies.

Vaikka lapsen lähettäminen kouluun tuntia liian aikaisin ja sitten taas vastaavasti tuntia liian myöhään voi tuntua huvittavalta, ei pienen pettymys luistelusta myöhästymisestä naurata yhtään. Vaikka joskus on kiva syödä pakastepizzaa tai  voileipiä iltaruoaksi, koen ahdistusta siitä, etten ehdi huolehtimaan lämmintä ateriaa lapsilleni - saati istumaan heidän kanssaan rauhallista hetkeä ruokapöydässä. Toki mies tekee ja tukee myös, mutta hänkin joutuu työn vuoksi matkustamaan ja yhdessähän tätä huushollia olisi tarkoitus pyörittää.

Mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja siis sai aikaan myös painostavaa epämukavuuden tunnetta - pitäisikö tehdä jotain ? 

Seuraavaksi kuuntelin herttaisen Pieni kirjapuoti Pariisissa, joka  jatkoi samaa teemaa muutoksesta ja oman itsensä löytämisestä - tosin suurin konkreettinen vaikutus omalta osaltani taitaa olla ajatus 50v- rajapyykin juhlistustavasta. Voin jo nähdä itseni matkalla jokea alas, leppoisesti aalloilla keinuen ja pittoreskeihin kanavakyliin rantautuen.  Rentouttavaa ja haaveiltavaa, mutta kuikuilisiko unelman takana kuitenkin ajatus lähdöstä ja  muutoksesta. Jälleen pientä epämukavuutta - Pitäisikö pian ?

Sitten lähdin Pariisiin ihan oikeasti. Muutama päivä pitkää työpäivää ja yksinäisiä iltoja Eiffel tornin juurella. Perjantaina illalla lähdin evakkoon lentokenttähotelliin kaiken varalta välttääkseni mahdolliset mielenosoitusten aiheuttamat liikennehäiriöt. Lauantaina edessä oli tunteja ja taas tunteja kentän tuntumassa ja kentällä ennen kuin vihdoin saavuin illalla kotiin.

Ehkä tein virheen lukiessani kirjaa kuolemasta (tai paremminkin kai omalla tavallaan ahdistavista tarinoista elämistä) samalla kun pieni jännitys mahdollisen kaaoksen vaikutuksista omaan matkaan takoi takaraivossa. Matkalla pysähdyksissä olo aiheuttaa minussa aina tunteen irrallisuudesta tai eristyksestä. Aivan kuin jähmettyisin jonkinlaiseen välitilaan enkä edes yllättyisi vaikka lopulta huomaisin vuosien kuluneen. Tarvitsen liikkeen ja suunnan pysyäkseni kiinni todellisuudessa.

Nyt tämä epämääräinen tunne jäi päälle pariksi päiväksi matkan päättymisen jälkeen. Syytän jumistani Keltaliivejä  ja Oneironia.

Laura Lindstedt : Oneiron 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tani sanoi blogissaan osuvasti Oneironin olevan hankala kirja. Se on juuri sitä ja lisäksi Oneiron on häiritsevä kirja, joka jättää onton tunteen siitä, että jotain olisi pitänyt ymmärtää, mutta jäi kuitenkin sumuverhon taakse piiloon.

Sinänsä kirja on nerokkaasti rakennettu kerä. On seitsemän naista, jotka jokainen ovat vuorollaan saapuneet valoon. On seitsemän tarinaa, jotka aukeavat lukijalle ensin vaivihkaisin vihjein ja viittauksin, sitten yhä selkeämmin vedoin, kunnes jäljelle jää vain ajatus.

Oneiron koukuttaa. Sitä haluaa tietää, mitä naisille oikein on tapahtunut. Miksi he ovat täällä ? Miksi he ovat yhdessä? Mitä heille oikein tapahtui ? Vastauksia ei tule, vain aavistuksia ja tietysti jokainen voi tulkita, mitä haluaa.

Nuori tyttö, kaksosia odottava äiti, juutalainen performanssitaiteilija, siirtosydämen vastaanottaja, syöpään kuollut nainen, Afrikasta pois halunnut kaunis nainen, venäläinen kirjanpitäjä... Mitä ihmettä heillä voi olla yhteistä? Paitsi kuolema?

Lindstedt siis on ilmiselvästi taitava kirjoittaja. Hän osaa myös manipuloida. Naisten mielipuolisilta tuntuvat mieliteot keskelle tunnotonta valkeutta luovat katkoksia, samoin kuin aina välissä kuvatut ronskit seksikohtaukset hätkähdyttävät. Tarinoita täydentävät lyhyet lehtiartikkelit yhdistävät naisten nykytilan todelliseen maailmaan - he ovat todella olleet olemassa tarinoidensa ulkopuolella, ennen valkoista sumua.

Silti tarina ei ole puhdas kaari tai edes sarja kaaria, vaan epätasapainossa puolelta toiselle keinuva spiraali, jonka keskimmäinen lanka oikeastaan roikkuu ylöspäin juutalaisen performanssitaiteilijan monologin varassa. Sinänsä mielenkiintoisen monologin, mutta tavallaan erillisen ja taas uudella tasolla mallia rikkovan. Vai miten liittyy anoreksia juutalaisten keskuudessa juuri kuvattuihin kuolemankokemuksiin ? Paitsi ehkä siinä, miten naisen elämä edelleen on tuskaa ja taistelua erilaisten paineiden alla. Onko Oneiron sittenkin feministinen julistus ? Kehoitus naisten väliseen solidaarisuuteen erilaisuuksistamme huolimatta?

Oli miten oli - Oneiron on varmasti palkintonsa ansainnut, mutta tällä kertaa taisin yhdistää sen väärään tilanteeseen ja vielä väärempään ympäristöön. On kirjoja, joita pitäisi varoa - Niihin pitäisi laittaa varoituskolmio tekstillä "Ei välitilalukemiseksi. Vältä väsyneenä." Huonosti valitulla hetkellä luettaessa ne voivat suistaa raiteiltaan hetkeksi tai jopa päiviksi niin kuin minulle kävi. Irrallisuuden tunne voi vapauttaa tai sitten se vain saa hetkeksi miettimään kaiken turhuutta ja lamauttaa. - Kannattaako edes yrittää tehdä jotain ? 

Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Tässä taitaa tulla yksi Suomen juhlavuoden (ja tulevien vuosien) suositeltavista lahjakirjoista. Ylioppilaat, rippilapset ja muuten vaan juhlia viettävät saavat fanifiktiosta mukavan koristuksen kirjahyllyynsä (kyllä, sellainen kuuluu minusta edelleen löytyä jokaisen kodin sisustuksesta). Tällä kirjalla on arvoa jo pelkästään kunnianosoituksena suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kunnianosoituksesta onkin kyse. Kaikkihan me tiedämme sen lievän harmituksen, joka hyvän kirjan päättyessä mieleen pujahtaa. Tutuksi tulleista henkilöhahmoista ei halua päästää irti. "Mitä sitten tapahtui?" Jatkuu! -sai alkukipinän, kun Erkka Mykkänen kärvisteli juurikin tuossa tilassa Mika Waltarin Sinuhen luettuaan ja ryhtyi ideoimaan kirjaa, jossa lista klassikoita saisi jonkinlaisen jatkonsa.

Osa kirjan tarinoista onkin suoranaista jatkoa esikuvalleen, kuten Erkka Mykkäsen tulkinta Sinuhen viimeisistä päivistä tai Petri Tammisen hilpeä ehdotus Kiven veljesten heräämisestä sukupuolisen tasa-arvon tarpeeseen. Toisissa taas yhteys on enemmän viitteellinen. Sudenmorsian onkin peli Taikatalvi kääntyy Anu Kaajan käsittelyssä moderniksi parisuhdetragediaksi muumimukeineen.

Lempeästi kirjailijat myös päivittävät alkuperäisten klassikoiden maailmankuvaa ja arvotuksia. Naisen rooli ja asema nousevat hyvinkin eksplisiittisinä näkyviin jo edellä mainituissa Seitsemän veljeksen jatkossa ja Sudenmorsiamen pelissä. Kyllähän sitä nyt pitää myös Aalon avatar olla päivitetyssä versiossa pelattavissa ja vieläpä aktiivisessa roolissa.

Toisinaan saa vanhoista klassikoista irti naurua uudella tavalla. En yleensä ole vessahuumorin ystävä, mutta Juha Hurmeen Ylistalon huussissa kirvoitti kyllä useamman hyrähdyksen. Antti Heikkisen Rautatie-versio puolestaan pilailee nykymaailman oletettujen ihmeiden kanssa. Sitä vähän hymähtelee päähenkilöille ennen kuin rupeaa miettimään, noinko helposti olemme kaikki vähän vedettävissä uusien juttujen kanssa. Todennäköisesti.

Viihdyin novellien parissa. Ne ovat jo itsessään antoisaa luettavaa, mutta suurin oivaltamisen ilo ja nautinto syntyvät kyllä nimenomaan linkistä alkuperäiseen klassikkoon. Lisäksi plussaa siitä, että jokaisen novellin kohdalla on myös esittely sen kirjoittaneesta kirjailijasta ja hänen suhteestaan esikuvana toimivaan klassikkoon.

Osan klassikkoesikuvan olen itsekin lukenut ja silloin novellista taisi saada eniten irti. Toisten kohdalla pitänee puute korjata pikimmiten. Onneksi on klassikkohaaste. Mirdja saattaisi olla sopiva ehdokas siihen luettavaksi.