(Matka)päiväkirja : Biarritz ja kootut selitykset

 Tai ei siinä nyt mitään selityksiä tarvita. Olen ollut reissussa ja on muutenkin ollut tosi kiire. En siis ole kirjoittanut. Piste. 

Se siitä. 

Reissu oli kiva - kuinkas muuten - Käveltiin ja nautittiin kaksinolosta. Kyllä, jätin muksut kotiin keskenään, tai no, isojahan nuo jo ovat, ja pärjäsivät vallan mainiosti. 

Koska olin oikeasti lomalla, kului aika kävelyillä, lukiessa ja nauttiessa Etelä-Ranskan aikaisemman sadon herkuista. Parsaa, mansikoita, nektariineja jne. Ihanaa! 

Tällä kertaa kävin myös tutustumassa enemmän keskustan suloiseen kirjakauppaan. Kirjoja kolmessa kerroksessa, parvella lukupaikka, pokkarihyllyt kellarikolossa, eli mikäs siinä oli viihtyessä. Tosin klaustrofobiasta kärsiville en pokkaripuolta välttämättä suosittele. Siellä ei pääse kaksi ihmistä ohittamaan, vaan kulkeminen on riippuvainen kanssaostajien hyvästä tahdosta. Onneksi kirjoista kiinnostuneet noin yleisesti ottaen ovat ystävällistä ja joustavaa porukkaa.

Kirjakaupassa tuli siis käytyä pariinkin kertaan ja isäntäkin innostui täydentämään lukuhyllyään Kunderalla ja Murakamilla. Minä puolestani nappasin kieliharjoitukseksi ja huvitukseksi Marie Antoinetten salaisen palvelun seikkailuja. Agentteina seikkailevat tietysti pukuompelija ja kampaaja... 

Mikäs siinä oli ollessa. Rantakahvilan lukupaikassakaan ei ollut muuta vikaa kuin kylmä tuuli, joka ajoi minut liikkeelle kahvin loputtua. Muutenkaan ei ollut varsinaisesti kesän tuntua ilmassa, mutta sehän on vain pukeutumiskysymys. 

Viikon alussa ajoimme toiselle puolelle Ranskaa ja takaisin sukuloimaan, joten jätimme suosiolla pidemmät autoilut loppulomasta toiseen kertaan. Nautimme siis tutuista kulmista kävelyillä ja mäet pitivät huolen siitä, että ihan vain kauppahallissa käynti kävi jo jonkinasteisesta liikunnasta. 

Keisarinnan palatsiin aperitiivicocktailillekin käveltiin nauttimaan miljööstä ja herkullisesta juomasta. Jos jotain pitäisi Ranskan ruokakulttuurista erikseen valita Suomeen tuotavaksi, se olisi juurikin "apéro". Pikkuherkkuja juomien (holilla tai ilman) kera hyvässä seurassa päivällisen valmistumista odottaessa.

Ihan parasta. Kellään ei ole kiire minnekään ja nautiskellaan. Samasta puhui Teresa Välimäki Perunateatteri-podcastin (linkki Spotify, mutta muualtakin löytyy) erikoisjaksossa, jossa sekä Kirre että Teresa toivat omat tärkeät ruokajuttunsa keskusteltavaksi. Podcasteja kuuntelin lomalla jonkin verran (edellämainitun lisäksi Bella Table ja Takakansi), mutta enemmän kuitenkin keskityin lukemiseen ne harvat hetket, kun olimme paikoillamme. 

Lukeminen ei ihan pelkästään jäänyt cozy mysteryyn, vaan luin myös esimerkiksi Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu. Pidin hänen romaanitrilogiastaan, mutta näiden esseiden kanssa jäin ulkokehälle. Ymmärsin, mutten sisäistänyt. En tiedä, onko kyseessä erilainen elämäntilanne tai elämänkokemus, mutta moni asia jäi vieraaksi ja harva juttu resonoi. Olen tosin huomannut samanlaista viime aikoina muutaman muunkin kirjan kohdalla. Joko olen itse vieraantunut todellisuudesta tai minun todellisuuteni on jotenkin toisenlainen - siis noin yleisellä tasolla. Toki myös tunnistan monia asioita. 

Aloitin myös lukemaan Hannu Mäkelän uusinta eli hänen kokemuksiaan Marcel Proustin suurteoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu). Kirjan nimi on Proust on Proust ja siinä Mäkelä kertoo ensin omia kokemuksiaan Proustista ja hänen kirjastaan, ja sitten hän kommentoi osa kerrallaan kirjan sisältöä. Kirja sopii hyvin sekä teoksen lukeneille että lukemista suunnitteleville. Itse huomasin lukevani varsin innostuneesti alkupätkää ja myös kuvauksia jo lukemistani osista. Nyt jotenkin himmailen jatkon suhteen. Ehkä pitää lukea samaan tahtiin itse kirjan kanssa. 

Äänikirjana kuuntelin Marja Vesalan Vuosi Toscanan kukkuloilla, vaikka olinkin vähän toisella suunnalla. On aina mukava kuulla tuollaisia "vuosi poissa oravanpyörästä" kokemuksia, mutta tällä kertaa ei itselläni noussut paloa tehdä samaa. Ehkä siksi, että olin jo kiipeämässä Biarritzin mäkiä, vaikkakin sitten vain viikon ajan. 

(Luku)päiväkirja: Kevätväsymystä vai loman tarvetta ?

Lauantaina 6.5.2023
 

Kevät on todellakin tullut. Sen tietää valkovuokoista ja räntäsateesta. Tänään kävellessä eivät pipo ja hanskat olleet liikaa, paitsi kulman takana tuulensuojassa ja auringon paistaessa. En ottanut pois kuitenkaan, mikä osoittautui varsin viisaaksi päätökseksi.

Liekö myös minut iltaisin valtaava väsymys olla kevään merkki ? Tuskin ehdin istahtamaan sohvalle ja lukemaan pari sivua kirjaa, kun silmät jo painuvat väkisin kiinni. Eikä kyse ole pienestä torkahduksesta, vaan aloitan yöni ensin muutaman tunnin koomalla sohvatyynyillä ennen kuin siirryn puoliltaöin sänkyyn. Ei ehkä ihan hyvä juttu, mutta toki kyseessä voi olla myös aivojen tapa aloittaa nollaaminen tällä kertaa jo ennen loman alkua. Sellainen nimittäin odottaa vielä toukokuussa!

Joka tapauksessa, ei siis liene ihme, että lukeminen ei varsinaisesti ole tässä toukokuun alussa edistynyt. Vasta yksi loppuun luettu kirja (Murha paremmissa piireissä) ja kuukauden ensimmäinen viikko on lopuillaan. Toki Viriginia Woolfin päiväkirja osa III on kohta lopuillaan - enää yksi vuosi jäljellä. Tämä osa onkin osoittautunut ihan superkiinnostavaksi sillä näinä vuosina (1925-30) Woolf kirjoitti niin kovasti rakastamani kirjat Majakka ja Aallot. Niihin lienee pakko tarttua uudelleen (ja sopivat tietysti myös #kevätVirginiankanssa - haasteen viimeiseen kuukauteen myös). 

Muutenkin on todella mielenkiintoista lukea kirjailijan ajatuksia tekemisistään. Hän pohtii tietysti edelleen tapaamiaan ihmisiä ja suhteitaan heihin, mutta myös ilo taloudellisen tilanteen kohentumisesta ja pieni ihmetys kuuluisuuden kasvamisesta saavat osansa. Woolfin seuraelämä vaikuttaa tällaisen päivätyön ja perheen askareissa aikaansa kuluttavan silmissä ihan järisyttävän vilkkaalta. On teekutsuja ja illanviettoja sekä kotiin saapuvia vierailijoita. Vähän olen kade, vaikka toki myös kirjailijan tuskailua teostensa parissa ovat päiväkirjan sivut täynnä. Enkä kyllä totta puhuen samaa tahtia jaksaisikaan vierailuja ja vierailijoita - tai sitten pitäisi ainakin päivätyö lopettaa ja tosiaan hankkia ne yksi tai kaksi palvelijaa taloon... 

Vilkasta toki on minullakin ollut viikolla, mutta enemmänkin työelämän puitteissa. Keskiviikkona oli Kaapelitehtaalla suuri tapahtuma, jolloin kyllä tuli jonkinlainen yliannostus ihmisistä ja aistien ylikuormittuminen. Torstaina palasin etätyöhön erittäin mielelläni, mutta harvinaisen saamattomana. En oikein ymmärrä, miten aiemmin jaksoin liehumista erilaisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa, sekä niihin usein liittyvää matkustamista ihan jatkuvalla syötöllä. Taidan olla tulossa vanhaksi. 

Woolfin päiväkirjan lisäksi olen lähinnä aloitellut kirjoja tai hankkinut niitä. 

Annukka Salaman Faunoidit sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja valikoitui luettavaksi Storytelista. Olen päässyt vähän yli puolenvälin. Se on vauhdikas ja luin sujuvasti tähän saakka. Nyt vähän pelottaa, onko tällaiselle erilaisissa fantasiatarinoissa marinoidulle täti-ihmiselle tulossa vastaan liiankin tuttu kuvio ja siksi kai lukemisen tahti hidastuu. Katsotaan. Kyllä minä tämän loppuun asti luen - ja varsinaisen kohderyhmän ollessa vähän vähemmän fantasiatarinoita jo nauttinut nuoriso, voin hyvin kuvitella kirjan kiehtovuuden heidän kohdallaan. 

Toki kirjakaupasta tarttui mukaan myös Salama Blogistanian Kuopus-palkinnon voittanut Ripley - Nopea yhteys. Ihan vain siltä varalta, että vähän erilainen (ja käsittääkseni pelimaailmaan liittyvä) tarina saisi pojan taas innostumaan lukemisesta. 

Toinen kaupasta mukaan tarttunut kirja tuli lukulistalleni Ateneumissa kesän korvalla aukeavan Edelfelt-näyttelyn myötä. Olen menossa näyttelyyn ja osuin lukemaan jostain artikkelin viime vuonna ilmestyneestä kirjasta, jossa kuvataan Albert Edelfeltin ja Ellen de la Chapellen avioliittoa. Edelfelt on tasaisin väliajoin kummitellut lukemissani kirjoissa (esim. Anna Kortelaisen Virginie, Enni Mustosen Sivustakatsojan tarina-sarjan kolmas osa Emännöitsijä) ja muutenkin hän liittyy itseäni kiinnostavaan ajankohtaan. Sovelias liitto - Kohtauksia Ellen de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä  kuvaa käsittääkseni paitsi ihmissuhdetta, myös aikakautta ja aikalaisia, joten sopinee alustukseksi ennen näyttelyyn menoa. Kunhan nyt ehtisin lukemaan. 

Ai niin, aloitin myös Rachel Cuskin esseekokoelmaa Mykkäkoulu. Olen lukenut vasta pari ensimmäistä, joten saa nähdä, miten lukukokemus kehittyy. Nyt tuntuvat esseet olevan vähän hajanaisia. Väliin mietin, Mykkäkoulu  nimisen esseen kohdalla, mikä homman juju oli, mutta toisaalta tietysti kivakin, ettei pääse liian helpolla. Vähän tosin tuntui lievältä kikkailulta, mutta katsotaan...  Myös Tuomas Aitonurmen esseeteoksessa viitattiin Cuskin kirjaan, mikä minut saikin siihen tarttumaan. Katsotaan jääkö mieleen samalla tavoin ajatuksia kirjan luettuani. 

(Luku)päiväkirja: Kuukauden luetut ja vähän Blogistaniaa

Se on toukokuu eli hauskaa vappua! Kelikin on ollut ihan juhlan mukainen eli taivaalta tippuu jotain säännöllisin väliajoin ja jäätävä tuuli puhaltaa. Onneksi ei ollut sen kummempia suunnitelmia, niin ei ole tarvinnut värjötellä ulkosalla. 

Kuva on viime viikonlopulta, jolloin oli vielä lämmin. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Hyvinkäällä. Kohteena oli kulttuurikahvila Arkikulta. Siellä jaettiin Blogistanian 2022 kirjapalkinnot ja tottahan sitä piti käydä katsomassa kahvilaakin. Sitä pitää Takakansi-podcastin Marko vaimonsa kanssa, joten "fanityttö momentkin" oli luvassa. 

Idyllisessä kahvilassa on suloinen sisustus ja tarjolla herkullisia vohveleita. Sinne kannattaa suunnata ihan jo kahvilavisiitillekin, mutta myös ohjelmaa järjestetään säännöllisesti. Kiva paikka. Harmi, ettei ole lähempänä. Kävisin siellä harva se viikonloppu. 

Nyt paistaa aurinko, mutta lämpötilassa taitaa olla viime viikonloppuun eroa yli kymmenen astetta. Tänään siis on kylmempää. Saisinkohan itseni jossain kohtaa lenkille ? (Toim.huom. juoksemista ei mainittu.) Eilinen päivä kun meni aika tarkkaan sohvannurkassa ja herkkujen parissa. Lopputuloksena sain Orlandon luettua loppuun, vaikka tavasinkin viimeisiä sivuja vain minuutteja ennen puoltayötä. Nukahdin taas illalla sohvalle kirjan viereen, enkä sitten tietty meinannut saada unta sänkyyn siirryttyäni. Mikä siinä onkin, että sohvalla uni on niin makeaa ?

  

Tässä vielä Blogistanian Vuoden 2022 palkitut : 

Blogistanian Finlandia eli paras kotimainen kaunokirja
Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022

Blogistanian Globalia eli paras käännetty kaunokirja
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
Suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY 2022

Blogistanian Tieto eli paras tietokirja
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Kustantamo S&S 2022

Blogistanian Kuopus eli paras lasten- tai nuortenkirja
Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys
WSOY 2022

Onnea voittajille! 

Kuten listasta kai näkyy, olen lukenut vasta yhden voittajateoksista. Erityisesti tuo Ripley kuitenkin kiinnostaisi. Ihan jo senkin takia, että Toton lukuinto on pahasti hiipunut ja samalla minun epätoivoni kasvanut. Pitäisi löytää hänelle jotain uutta luettavaa. Selvästi nuo varhaisnuorille suunnatut fantasiatarinat eivät enää uppoa. Maaliskuun lukulistaltani löytyvä Skandar ja yksisarvisvaras olisi aiemman perusteella ollut hänelle aivan täsmäisku, mutta toistaiseksi sen olen lukenut vain minä. Sinänsä harmi, sillä tarina yksisarvisratsastajista on hyvin kirjoitettu, vaikka toki sisältää aika paljon kliseisiä kuvioita. Oli kuitenkin virkistävää, miten rooleja oli vähän kiepauteltu nurinperin, eivätkä yksisarvisetkaan olleet vaalenpunaista glitteriä. 

Kaikkiaan siis maaliskuu oli oikein kelpo lukukuu, vaikkei ihan helmikuun tasolle yltänytkään. Tosin en odotakaan vastaavaa tahtia edes lähivuosina. Neljätoista kirjaa on kuitenkin hyvin, kun ajattelee töiden kiivasta tahtia maaliskuussa. Sinänsä luettujen lista on minulle tyypillinen sillisalaatti kaikenlaista kirjallisuutta ja kirjamuotoja. 

Äänikirjoissa aloitin kuukauden Emmi-Liia Sjöholmin palkitulla äänikirjateoksella Virtahevot. En ehkä ole ihan kohderyhmää tai muuten vaan elänyt elämääni jotenkin toisin, mutta oli tuo mielenkiintoinen kuunneltava. 

Loppukuu menikin sitten Lady Detectiven  seikkailuja kuunnellen ja sarja näköjään meni heittämällä kolmen osan säännön yli eli oikein viihdyttävää hötöä (eikä tuo ollut mitenkään halveeraava termi, vaan kuvastaa sitä rentouttavaa hyväntuulisuutta, joka kirjoista huokuu). Vähän samanlaista vibaa on K.B.Owenin vastaavassa Lady Detectivesta kertovassa sarjassa, mutta US moodissa. Olen lukenut ensimmäisen osan ja se oli ihan lupaavaa viihdettä.

Nykyaikaan sijoittuvia dekkareita tuli lisäksi luettua kaksi ja molemmat laatutavaraa. Ruth Galloway-sarjan viimeisin osa Yöhaukat, oli jotenkin parempi kuin muutama edellinen. Satu Rämön Rósa & Björk puolestaan lunasti Hildurin asettamat odotukset. Rämö on singahtanut tähdeksi Suomen dekkaritaivaalle varsin vauhdilla ja ihan ansaitusti. Taatusti tulen lukemaan myös jatkoa, jota käsittääkseni onkin luvassa.  

Deborah Levyyn piti palata postauksen muodossa huhtikuun aikana, mutta eipä tullut tehtyä, vaikka toki trilogian viimeisinkin osa Omistuskirjoituksia loppui jo kuun alkupuolella. Itse asiassa olen tainnut vähän liikaa lukea kirjailijanaisten kuvauksia naiseudesta ja elämästään ja ilmassa oli lievää kyllästyneisyyttä aiheeseen. Siksikin Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni oli niin virkistävää luettavaa. Miehinen näkökulma toi uutta mietittävää. Toki se on näkökulmamuutoksen lisäksi myös avoin ja vereslihalla oleva kuvaus erilaisuuden tunteesta ja väkivaltaisten traumaattisten kokemusten pitkistä jäljistä. 

Pitkästä aikaa hankin myös keittokirjan ja heti perään myös siihen liittyvän keittiökoneen. Airfryer on ollut kovassa käytössä niin kirjana kuin laitteena, vaikka churrot eivät onnistuneetkaan. 

Noin muuten ei liene yllätys, että Virginia Woolf on jatkanut lukemisteni hallintaa #kevätvirginiankanssa haasteen myötä. Nautin Orlandosta, mutta vielä enemmän olen pitänyt Woolfin päiväkirjojen lukemisesta. Olen menossa osassa kolme.  Kiinnostaisi lukea vielä muitakin hänen teoksiaan, mutta saa nähdä siirtyykö katseeni kenties Proustin suuntaan kesäkaudeksi. Vähän näyttää siltä, kun on tuo Biarritz-viikkokin edessä... 

Tänään ehkä kuitenkin keskityn johonkin vähän kevyempään. Suomennettua cozy dekkaria olisi vuorossa eli Lynn Messinan Murha paremmissa piireissä. Vaikka olisi tietysti tuossa tuo Woolfin päiväkirjakin odottamassa. 

(Luku)päiväkirja: Ruumiin ylittävä ääni

 

Olipas taas viikko. Ylä- ja alamäkiä riitti, pieniä voittoja ja isoja pettymyksiä osui kohdalle jatkuvalla syötöllä. Kaikkein tasaisinta taisi koko viikossa olla orkidean nupun paisuminen. Nupuksi minä tuon nimittäin nyt tulkitsen ja odotan malttamattomana, olenko oikeassa. 

Ei liene yllätys sekään, etttä lukeminen on jäänyt illan viimeisiin hetkiin ennen nukahtamista. Mitä nyt olen hermoja rauhoitellut välillä Virginia Woolfin päiväkirjalla lounastunnilla tai kuunnellut Lady Detectiven The Egyptian Antiquities Murder cozy mysteryä suhatessani Espoosta Helsinkiin ja takaisin. Rauhallisista etäpäivistä kun ei tällä viikolla ollut tietoakaan. 

Ehkä nyt on hyvä aika ryhtyä kirjoittamaan mielessä kummitelleesta kirjasta. Tämän luin jo edellisellä viikolla,  mutta piti vähän pureskella.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Oma ostos 

Tartuin Tuomas Aitonurmen esseeteokseen  innokkaana, mutta hieman ristiriitaisin tuntein. Olen viime aikoina lukenut naisten kirjoittamia kuvauksia elämästä, yhteiskunnan vaatimuksista ja roolien kapeudesta. (esim.Levy, Cusk, Ditlevsen). Kuvauksissa toistuu naisen lahjakkuuden kätkeytyminen (tai kätkeminen) ja odotuksista poikkeamisesta seuraava rangaistus, vähän erilainen kirjoittajan roolista ja aikakaudesta riippuen. Nyt odotin vastaavaa miehen näkökulmasta, mutta samalla pelkäsin vierautta ja sitä, etten (naisena) yksinkertaisesti ymmärtäisi. 

Tuomas Aitonurmi tuo esseissään näkyviin totutuista perusnormeista eroavan miehen traumaattisen kokemuksen ympäristön (poikien ja miesten?) väkivaltaisista(kin) reaktioista heidän kokiessaan omat standardinsa uhatuiksi. Kokemukset ovat raadollista luettavaa ja niiden aiheuttama tuska todellista. Pelkoni omasta ymmärtämättömyydestäni osoittautuu turhaksi. Tekstit koskettavat ja vähän yllättäenkin niistä tunnistaa naisena niin usen vastaantulevien rajojen piikkisen reunan. 

Lisäksi selkeää kerrontaa on vaikea olla tajuamatta. Pitäisi tietoisesti sulkea aivoista luetun ymmärtämisen osa, jos haluaa jättää huomiotta ympäristön toimijoiden rikkoman minän kipuilun vielä vuosia tapahtumien jälkeen. Todennäköisesti niin kuitenkin tekevät juuri ne, joiden olisi hyvä ymmärtää tekojensa käsittämättömyys, hulluus ja ennen kaikkea seuraukset. Valitettavasti.

Raivostuttaa ja samalla mieleen hiipii väsynyt toivottomuus. Mikä muuttuu ? 

Ruumiin ylittävä ääni on tärkeä puheenvuoro, jonka soisi tulevan luettavaksi monilla forumeilla. On pakko saada vaiennetut äänet kuuluviin, jos haluamme kehittää yhteiskuntaa inhimillisemmäksi. Samalla kuitenkin huomaan hieman turhautuvani. Jään kaipaamaan sävyä, joka ymmärrettävästä syystä jää puuttumaan Aitonurmen kirjasta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjallisuudessa homoseksuaalisus rinnastuu erilaisuuteen ja herkkyyteen. Vaatimus olemassaolon tunnustamisesta ja tilasta kohdistaa valokeilan ihmisryhmään, mikä pahimmillaan mahdollistaa yleisen miehisyyden kuvan kapeuden sivuuttamisen. Missä ovat ne kirjat, joissa kerrotaan miehen oikeudesta olla omanlaisensa, ilman määreitä? (Haluan vielä korostaa, että tämä kysymykseni ei mitenkään vähennä Aitonurmen kirjan tärkeyttä tai tarvetta kohdistaa valokeila, mutta minä haluan vielä enemmän.) 

Minulla on kolme poikaa, joita olen yrittänyt kasvattaa näyttämään tunteensa, kunnioittamaan kanssaihmisiään, kohtaamaan toiset yksilöinä, olemaan uhoamatta, puolustamaan heikompia ja puuttumaan näkemiinsä epäkohtiin. Heidän kasvaessaan ja kertoessaan kokemuksistaan koulussa aloin jossain kohtaa jo pelkäämään, että olen varustanut lapseni huonosti maailman melskeeseen ja odotuksiin, mutta eihän mikään muutu, jos ei muutokseen anneta eväitä. Uskon vahvasti nuoriin ja tuleviin sukupolviin, mutta kaipaisin uskoni vahvistukseksi kuitenkin luettavakseni puheenvuoroja uudenlaisesta miehisyydestä, odotusten muuttumisesta ja roolien monimuotoisuuden vahvistumisesta (muutenkin kuin lastenhoitovastuun jakautumisen osalta). 

Mitä olen missannut ? Mitä minun pitäisi lukea ? 

(Luku)päiväkirja : Woolf, Proust ja kirjaversumin henki

 Asettauduin aamulla sohvannurkkaan lukemaan Virginia Woolfin Päiväkirja II loppuun. Viimeisen sivun jälkeen luomet painuivat väkisin kiinni. Siinä puoliunessa vilahtelivat tekstit mielessäni. Tuosta voisi kirjoittaa blogiin ja tuosta noin. 

Nyt koneen vieressä en enää muista kuin välähdyksiä. Että se siitä sitten.

Ainakin sain Päiväkirjan loppuun. Melkein tuli kiire, sillä kirjaston palautuspäivä on jo huomenna. Vähän outoa, että lukemisessa kesti niin kauan, sillä olen nauttinut molemmista osista, mutta kaipa syynä taitaa olla vähän viime aikoja kiireisemät viikot töissä ja muut puuhat. Airfryer testailut ovat vieneet aikaa ja torstaina kävin ystävän kanssa nauttimassa Grön-ravintolan talvimenun. Tuollaiset moniosaiset maistelumenut ovat parhaimmillaan, kun on seuralainen, joka maistelee ja kommentoi yhtä innokkaasti kuin itsekin ja tuossa riitti maisteltavaa. Tykättiin kovasti. Erityisesti upean vahvamakuinen tomaattipiirakka ja umamisen herkullinen kurpitsa-tyrni-puuro jäivät päällimmäisenä mieleen.

Olen viikolla kulutellut aikaa myös tuijottaen syntymäpäivälahjaksi saamani orkidean vartta. Mitähän noista vihreistä palluroista on tulossa ? No, aika näyttää. 

Kirjojen osalta #kevätVirginiankanssa haaste on siis edennyt, mutta ei oikein ohjeiden mukaan. Huhtikuussa piti lukea jo jokin Woolfin romaaneista, mutta Orlando on minulla vielä pahasti alkutekijöissään. Vika ei ole kirjassa. Nautin taidokkaasti muotoillusta tarinasta yhtä paljon kuin muistan edellisestä kerrasta. Alun kuvaus Thames-joen jääjuhlista on lumoava. 

Viikolla kirjaversumi myös näytti taas huumorintajuaan. Tällä kertaa aiheena oli Proustin Kadonutta aikaa etsimässä, jostaa saattaa Woolfin jälkeen (tai kaverina) tulla jonkinlainen teema alkukesälle. Tällä kertaa en voi linkityksistä syyttää edes alitajuntaa, joten on pakko pohtia, millainen ilkikurinen mystinen henki yhdistää asioita toisiinsa jossain taustalla. Vai mitä tuumitte seuraavasta ? 

• Illalla sain Kobolta sähköpostin, jossa käskettiin päivittämään softa. Tärkeä turvallisuuspäivitys pitäisi saada laitteeseen. 
• Seuraavana päivänä sitten kuuliaisena tyttönä päivitin softan. Samalla muistin taas kesken olevan Proustin ja jäin lukemaan sitä lounastunniksi ja vähän illallakin. 
• Kului noin 12 tuntia ja sähköpostiin kilahti tiedote Levoton lukija (Kirsi Piha) suunnitelmasta julkaista Hannu Mäkelän Proustia käsittelevä kirja toukokuussa
• Instassa Levoton lukija kyseli innokkaita lukijoita yhteisesti käymään läpi sekä Mäkelän kirjaa että Proustia... Arvatkaa vastasinko ? 

Ei, minä en millään voinut tietää tiedotteen tulosta, enkä ollut kuullut Mäkelän kirjasta mitään. Silti... Sattumaa ? Ehkä, mutta näitä tällaisia tulee vähän turhan säännöllisesti... Melkein tässä jo muuttuu taikauskoiseksi. 

Mäkelän kirjan tulen joka tapauksessa hankkimaan luettavaksi ja Proustia oli jo suunnitelmissakin edistää toukokuun lomalla.

Välihuomautus: 

Oli ihan pakko kaivaa tuo Proustin "aloituskuva" kesältä 2018. Ihan samanlaiseen tunnelmaan ei toukokuussa taida vielä päästä, mutta Biarritzin kevät on ihana. 

Mitä muuta ? 

Lauantai oli ihanan virkistävä päivä Hyvinkään Arkikullassa, jossa jaettiin Blogistanian vuoden 2022 palkinnot. Pitänee tehdä niistä ihan oma postaus, kun en ole vielä saanut aikaiseksi. 

Woolfin päiväkirjan lisäksi sain loppuun toisenkin kirjan. Sara Rosettin Lady detective sarjan toinen osa eli Murder at Blackburn Hall viihdytti vallan mainiosti ruokaa laittaessa ja jopa perjantai salisession aikana. Sujuva ja kevyt tarina mukavine henkilöhahmoineen kelpaa aina. 

(Luku)päiväkirja: Vai viikoistako tässä puhutaan?

Sunnuntai jo 

Ei tämä nyt ihan päiväkirjalta vaikuta, kun tuskin kerran viikossa saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Asiaa kyllä olisi. Huomaan monesti viikon varrella miettiväni, että tuostakin, ja tuostakin, voisi kirjoittaa ja teksti on päässäni jo miltei valmiina. Sitten se haihtuu muihin kiireisiin, enkä muista tuon taivaallista vihdoin koneen viereen istahtaessani. Mitä kirjallisia helmiä lieneekään piiloutunut jonnekin muistini syövereihin ? 

Noin käy usein lukiessani tai pohtiessani lukemaani. Ehkä vanha kunnon muistikirja tulisi taas tarpeeseen. 

Sinänsä en aio ottaa blogista yhtään lisää stressiä. Eihän Virginia Woolfkaan kirjoittanut päiväkirjaansa joka päivä, tai edes välttämättä joka kuukausi. Lukemani päivkirjojen toinen osa on väliin hyvinkin repaleinen ja välillä taas täynnä intoa ja tekstinpurskahduksia. 

Virginia Woolf Päiväkirja II:sen lisäksi olen jatkanut #kevätVirginiankanssa haastetta muutenkin. Käteen tarttui yksi lempiteoksistani eli Orlando, tällä kertaa englanniksi. Se on juuri niin soljuva ja viehättävä kuin muistinkin ja kuvaus Thames-joen jääkernevaaleista venäläisen ruhtinattaren seurassa on edelleen lumoava. Paljon pidemmälle en olekaan vielä ehtinyt.  

Woolfin osalta tosin päädyin myös tässä välissä pieneen keventävään taukoon. Olen kuunnellut uudelleen High Society Lady Detective sarjaa. Siitä on uusia osia Storytelissä ja kun en muistanut sen paremmin murhaa kuin murhaajaakaan sarjan ensimmäisistäkään osista, mutta mielikuvissani ne ovat sujuvaa viihdettä, niin aloitin sarjan alusta. En muuten muistanut kuunnellessanikaan, joten ihan täydellistä rauhoittumiskuunneltavaa iltaisin. Viimeksi listaamani Dead and breakfast puolestaan jäi kesken lupaavan alun jälkeen. Ei pitäisi luottaa kirjan nimiin, vaikka ne miten huvittaisivat. Päähenkilöt alkoivat ottamaan päähän, kun tuntuivat sinkoilevan sinne tänne yrittäessään ratkaista murhaa ihan itsekseen. Noin muuten dekkareista tuli pääsiäisenä pikaiseen luettua myös viimeisin Ruth Galloway eli Yöhaukat. Se oli jotenkin viihdyttävämpi kuin pari edellistä. 

Kaikkiaan pääsiäisen jälkeinen nelipäiväinen työviikko tuntui jostain syystä pitkältä kuin nälkävuosi. Perjantai-iltaan päästessäni oli olo kuin tyhjiin puristetulla ketsuppipurkilla. Lauantaina jaksoin vielä innostua. Taas tuli todettua kirjakeskustelun voima. Kuuntelin Takakansi-podcastia eli Markon keskustelua Tuomas Aitonurmen kanssa ja lopputuloksena totesin kirjaston jonon olevan liian pitkä ja kävelin kirjakauppaan ostamaan esseekokoelman Ruumiin ylittävä ääni. Miehistä näkökulmaa viime aikojen roolivaatimuskeskusteluun olen vähän kaivannutkin kaikkien lukemieni vahvojen naisäänien lisäksi. Kolmen pojan äitinä tiedostan vahvasti myös miehiin kohdistuvat vaatimukset ja miehistä kuvaa pitää monipuolistaa siinä missä naistenkin. Maailma on julma niille, jotka eivät mahdu standardimuottiin. 

Tänään sitten makasin suurimman osan päivästä potemassa päänsärkyä sohvan nurkassa, joten lukeminen jäi täysiin minimimiin. Sen verran kuuntelin podcastia (arvatkaa mitä ?), että tulin kaivaneeksi hyllystä Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua uudelleenlukuun. Ilmeisesti Mykkkäseltä on syksyllä tulossa "esseeromaani", jossa myös käsitellään miehenä olemista, joten se jatkanee sitten Aitonurmen lukemisissani aloittamaa teemaa. 

Sen verran vielä viikonlopusta, että ostin myös Airfryerin - sen jälkeen, kun olin ostanut Sari ja Ozzy Spåran aiheeseen liittyvän keittokirjan. Testausta siis tulossa. Ehkä sitä saisi jotain vaikka ruokapäiväkirjan puolellekin. 

(Luku)päiväkirja: Levotonta menoa

Torstai 6.4.2023 

Onneksi oli lyhyt työviikko. Keskittymiskyky on ollut lievästi sanottuna vaisun puolella ja tänään tuntuivat tunnit matelevan kohti iltapäivää. Kivireen vetäminen ja viimeisillä voimilla raahautuminen tulivat mieleen, vaikka toki kyseessä oli vain parista palaverista iltapäivällä... Sitten kauppaan, pientä järjestelyä ja sohvalle. Luureihin äänikirja ja... nukahdin. (Kunnes minut herätettiin kertomaan, olisiko illalla mahdollisesti jotain syötävää. Kysyjä laitettiin tekemään pastaa)

Levottomat yöt ovat vaatineet veronsa. Ylikierroksilla sitä joko herää liian aikaisin tai ei rauhoitu nukkumaan. Elämässä tapahtuu nyt paljon. On jotain surullista, kun jokin lähestyy loppuaan. On jotain jännittävää, kun mahdollisuus  muutokseen saattaa jopa realisoitua. Kerrankin eivät päällimmäisenä mielessä ole aina työt. 

Kirjat ovat ja pysyvät. Tällä viikolla olen lukenut yhden dekkarin eli Satu Rämön Rósa & Björk. Säästän siitä tarkemman tekstin johonkin viime aikoina suosimaani dekkarikimaraan, mutta Islanti viehätti edelleen ja tulin lukeneeni kirjan parissa illassa. (Siis myöhäiseen nukkumaanmenoon oli levottomuuden lisäksi muitakin syitä... ) 

Lisäksi olen jatkanut Virginia Woolfin päiväkirjojen toista osaa. Edelleen koukuttuneena. 

Aloitin myös kuuntelemaan yhtä cozy mysteryä ihan vain nimen perusteella. Vai mitä tuumaatte nimestä Dead & Breakfast ? Seuraava osa on Doom with a View, joten ehkä sekin vielä pitää kuunnella. Merry Ghost Inn näyttää tarjoavan ihan sujuvia seikkailuja omistajiensa päänmenoksi. 

Pääasiallinen äänikirjani on kuitenkin tällä viikolla ollut Emmi-Liia Sjöholmin dialogiromaani.

Emmi-Liia Sjöholm : Virtahevot

Äänikirja Storytel, lukijat: Samuli Niittymäki, Pihla Viitala 

Vähän levotonta menoa on tässä kirjassakin. Eevis ja Touko istuvat ulkona kesäyössä ja juttelevat. Rakkaudesta, seksistä, suhteista, eroista, lapsista, vanhemmista, elämästä, identiteetistä. Tuntemattomalle on kai helpompi avautua, kun ympärillä on kaupungin tyhjyys, väsyttää ja ehkä vähän pöhnäinenkin olo. 

Jutut lainehtivat ja dialogista nousee esiin kaksi erilaista elämää ja ihmistä, joissa kuitenkin on yhteistä inhimillisyys ja ihmisen haavoittuvaisuus. Myönnän, en samaistunut kumpaankaan ja moni asia asetelmissa on minulle vieras. Olen ehkä lopulta vähän eri sukupolvea kuitenkin tai sitten elämä on vienyt jotenkin toisin. Toisaalta koin myös tuttuutta, sillä samoin kuin kaksi erilaista päähenkilöä löytää toistensa ihmisyydessä itseään, niin myös lukija tunnistaa omia ajatuksiaan. Tarina ei kuitenkaan niinsanotusti "kolahtanut", vaikka nautinkin sen kuuntelusta. Vähän etäältä kiinnostuen enemmän kuin rajusti myötäeläen. 

Kirja on alunperinkin kirjoitettu nimenomaan dialogiromaanina äänikirjaksi. Kuunnellessä välillä mietin, onko tämä oikeasti kirja vai sittenkin jo melkein kuunnelma, sillä Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tuovat tarinan niin elävänä lukijan korviin. Ihan kuin salakuuntelisi oikeaa keskustelua. Illuusio on vahva, vaikkei mitään varsinaisia äänitehosteita olekaan, vain lukijoiden äänet. Vähän sentään musiikkia lopussa. 

En yhtään ihmettele, että Virtahevot voitti Storytel Awardsin kaunokirjallisuussarjan. Kolme ja puoli tuntia meni hujauksessa ja siinä ajassa kerittiin luotamaan ihmissuhteita ja ihmisyyttä monelta eri suunnalta. Useimmat äänikirjoiksi luetut romaanit taitavat olla vähän pidempiä, mutta tässäkin oli jo sisällöltään painava paketti, ehkä pidennettynä olisi käynyt raskaaksi - Sitä paitsi kyllähän sitä jo takamuskin puutuu tunteja kalliolla istuessa, eikä pieni torkahdus liene pahitteeksi ennen työpäivän alkua... 

(Luku)päiväkirja: Maaliskuu oli vallan hurja lukukuu

 

Maaliskuussa lukuhimo otti minusta vallan ja lopputulos on sen mukainen. En muista lukeneeni kuukaudessa 18 kirjaa vuosikausiin. 

Ihan tarkkaan en tiedä, miten oikein ehdinkään, mutta osansa on tietysti television kiinni pysymisellä. Itse asiassa Toto on tainnut olla suurin piirtein ainoa, joka sen on laittanut säännöllisesti päälle, eikä hänkään edes joka päivä. 

Minä olen pääasiassa lukenut. Kyllästyttyäni kirjaan olen tarttunut toiseen, enkä siirtynyt muuhun puuhaan. Kuten nyt vaikka siivoamiseen tai ruoanlaittoon. Viimeksimainitusta on useampana iltana huolehtinut keskimmäinen. 

Tuossa yhtenäkin iltana hän laittoi sushit itselleen ja pikkuveljelleen, äidin kerrankin saatua kammettua itsensä ovesta ulos muuallekin kuin toimistolle tai kuntosalille. Kävin nimittäin ystävän kanssa testaamassa italialaisen ravintolan Locanda Scappi. Tykkäsimme. 

Ilta oli myös terveellinen muistutus siitä, miten tärkeää on edes välillä murtautua ulos kuplastaan. Minulla on taipumusta jäädä omiin maailmoihini töiden jälkeen eli juurikin kadota kirjojen keskelle. Lukeminen on ihanaa, mutta todellista elämää ei pidä unohtaa. Eikä varsinkaan todellisia ihmisiä. 

Mitä sitten oikein luin ? 

Hurjan kokonaisluvun vuoksi ajattelin varmasti lukeneeni jotenkin paljon lyhyitä kirjoja, mutta ei sekään nyt ihan pidä paikkaansa. Äänikirjojakin listalta löytyy vain 3, joten lukumäärä ei selity kotitöiden tekemisen aikaan kuuntelulla (ehkä tosiaan enemmänkin kotitöiden tekemättä jäämisellä). 

Virginia Woolfin osalta  lukuhaaste #kevätVirginiankanssa jatkuu. Maaliskuussa luin Päiväkirjojen osan I sekä novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat varsin nautinnollisia. Pelkäsin ajan vieneen viehätyksen nuoruuden suosikistani, mutta löydänkin hänet uudelleen eri tavalla. Huhtikuussa pitäisi lukea jokin hänen romaaninsa ja keikun Orlandon ja Aallot-romaanin välissä - tai sitten pitää lukea jotain, mihin en ole aiemmin tarttunut. Myös päiväkirjojen toinen osa on kesken.

Dekkareita listalta löytyy 5 - tai kuusi, jos lasken mukaan fantasiaa tihkuvan lastenkirjan luurankoetsivä Keplo Leutokalmasta. Joukossa on pari tosi nopeaa cozy mysteryä, kuten Ranskaan viinitilalle sijoittuva Malja uudelle ja seurakunnassa tapahtuvaa murhaa ratkovan pastorin tapaus Murha ennen iltahartautta. Ensikimainitun suurin ansio on tosiaan tapahtumapaikka, sillä minussa on heikko kohta ranskalaisille viinitiloille. Pastorin kyvyt ratkaista kinkkistä rikosta jäivät oikeastaan aika hämäriksi, sillä loppuratkaisu vähän vain tupsahti, mutta pidin kovasti henkilöhahmoista ja niiden kuvauksesta. Leppoisa englantilainen maalaismaisema kartanoineen on nimittäin täsmäisku toiseen heikkoon kohtaani. Kuriositeettina mainittakoon kirjan kirjoittajan olevan aito pastori, joka nuoruudessaan esiintyi tunnetussa the Communards yhtyeessä... (Se silmälasipäinen - tarkistin). 

Vera Vala ja Anneli Kanto ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun yleensä sen kummemmin ajattelematta. Pimeyden paratiisi vei lämpimään, trooppisille saarille ja oli tyyliltään hyvin "valamainen". Haihtuneet puolestaan edustaa hieman odottamatonta genreä, mutta Kannon vähän toteava ja lievästi vinoon katsova kerrontatapa viihdytti myös dekkarissa. 

Vierge moderne osoittautui moderniksi historialliseksi dekkariksi. Moderniksi sateenkaariaiheen vuoksi, historialliseksi ajankohtansa osalta. Tarina sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, jossa Kerstin työskentelee diakonissalaitoksen sisarena. Hänen ollessaan hoitajana veneeristen tautien sairaalassa (Kuppalassa) löytyy yksi potilaista surmattuna portilta. Lähtiessään selvittämään tapahtumia, Kerstin päätyy yhteiskunnan reunamilla, piilossa elävän ryhmän piiriin. Aikakauden asenteet ja tavat tulevat tarinassa selvästi näkyviin, eikä rinnastus nykymaailmaan ole kaukana sekään. (Tähän syvä huokaus) Miksi ihmeessä ihmiset eivät voi vain olla sellaisia kuin ovat? Keneltä se on pois, jos joku rakastaa vähän eri tavoin ? Ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa rakkautta. 

Historiaa mahtui maaliskuuhun muutenkin roppakaupalla. Luin Mirkka Lappalaisen Tieto Finlandia-palkitun Kustaa II Aadolfista ja kuuntelin Jenna Kostetin kuvauksen Turun linnan kuudesta Katariinasta. Molemmat olivat hurjan mielenkiintoisia ja linkittyivät tietysti myös toisiinsa, niin kuin historiankirjoilla on tapana. Yksi Katariinoista kun oli Pietari Brahen vaimo Kristina Katarina Stenbok. Turkuun pariskunta päätyi Pietarin jouduttua Kustaa II Aadolfin epäsuosioon... 

Ei niin kaukaisen historian tositapahtumiin perustuu myös pikaiseen lukemani Miriam Toewsin Naiset puhuvat. Siinä systemaattisen huumauksen ja raiskauksen kohteeksi joutuneet eristäytyneen mennoniittayhteisön naiset. Kirja oli aika kammottava kuvaus siitä, mitä voi tapahtua, kun uskonto antaa osalle yhteisöä täydellisen vallan toisen puoliskon yli. Vaikka vain osa yhteisön miehistä kulki öisin huumausaineen kanssa naisten huoneissa, kertoo yhteisön valtaapitävien reaktio paljon. Vikahan on tietysti piruja näkevissä naisissa - kunnes totuus sitten paljastuu. Minun oli vaikea lukea myös naisten omista reaktioista. Mitä pohtimista siinä on? - Hirtetään munista lähimpään tolppaan. 

Ulkopuolelta on helppo huudella. Kyseessä ovat kuitenkin veljet, serkut, naapurit, aviomiehet, pojat... ja minne sitä sitten voi nyky-yhteiskunnassa mennä lukutaidottomana ja ilman muuta kokemusta maailmasta kuin lähikylän raitti. Maailmassa on paljon käsittämättömiä asioita ja tapahtumia. 

Vähän kevyempää lukemista edustivat sitten seikkailutarinat eli Abarat, joka lienee ollut aikoinaan ensimmäisiä suoraan lapsille suunnattuja fantasiaseikkailuja. Omituisi otuksia riittää ja tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Pohjalla tarinassa virtaavat syvemmät veet kuin kahden maailman välisellä merellä, eivätkä hirviöt aina ole fantasiamaailmassa. Myös A.W.Yrjänän Joonaanmäen valaat on pesunkestävä seikkailu Jules Vernen henkeen ja höystettynä muutamalla fantasiaelementillä. Se ei kai ole suoraan tarkoitettu lapsille, mutta ajattelin kysäistä Toton kiinnostusta. Keplo Leutokalmankin lainasin lähinnä häntä ajatellen, mutta päädyinkin lukemaan itse. Viihdyin tälläkin lukukerralla.  

Tästä on tulossa nyt luvattoman pitkä postaus, mutta mitä muuta voi odottaa tällaisen lukukuun jäljiltä? Pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa enemmän postauksia, niin ei tarvitsisi kaikkea listata yhteen. 

Deborah Levyyn palataan ensi kuussa. Kolmas osa trilogiasta on vielä kesken. 

Talvi kaukana kaikesta puolestaan oli sen verran kevyt pläjäys, ettei siitä sen enempää. Viihdytti sen hetken, minkä kesti. Bayliss osaa kirjoittaa sellaisia keveitä, muttei liian sokerisia tarinoita, jotka ovat toisinaan viikonlopun täsmäosumia. Niissä on myös sellainen mukava voimaannuttava viba. 

Ja vielä... Namiyan puodin ihmeet oli mukava välipala aikojen yli neuvoja sekatavarakaupalta pyytävistä ihmisistä. Herttainen luettava, joka kuitenkin kuvaa osuvasti myös sitä, miten kuitenkin lopulta olemme aina vastuussa omista teoistamme, ja miten neuvot voivat johtaa jonnekin aivan muualle kuin tarkoitettiin. 

Sekin vielä mainittaneen, että olen parantunut rahtilaiva-matkakuumeestani. Kuuntelin Kyllikki Vilan kuvauksen viimeisestä rahtilaivamatkastaan, Myrskyssä. Matkalle osui myrskyjä ja totesin ehdottomasti haluavani välttää sellaisia kokemuksia. Minä en yleensäkään pidä veneistä ja vedän päällä matkustamisesta. On vaikea kuvitella, että nauttisin tavaroita ja matkalaukkuja ympäri hyttiä heittelevistä aalloista. Noin muuten kirjassa oli ihan mielenkiintoista pohdintaa vanhuuden tuomista haasteista. Ehkä senkin takia sävy oli muita matkoja melankolisempi, Vila tiesi matkan olevan viimeinen valtameriylitys. 

Huh, ihan hengästyttää. Hatunnosto, jos tänne asti olet lukenut. 

Kirjoja on kesken huhtikuullekin, mutta ehkä tämä suurempi lukuhuuma on vähän tasaantunut. Eilen katsoin jopa televisiota hetken (tosin elokuva oli niin huono kaikkine taistelukohtauksineen ja paperisine hahmoineen, että päädyin kelaamaan varmaan kolmasosan yli). Ehkä pitäisi yrittää hurjan lukemisen sijaan vähän kirjoittaa postauksiakin. Pääsisi kuunvaihteessa helpommalla. 

(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi. 

(Luku)päiväkirja : Lukuhimoa, kirjastoa ja Woolfin Nainen peilissä

 

Minulla on hirmuinen lukuhimo päällä, mikä tietysti on ihanaa vaihtelua tuossa välissä melko pitkäänkin vaivanneeseen lukujumiin verraten. Työ vähän tuppaa häiritsemään lukemista, mutta onneksi on illat ja viikonloput. 

Osansa innossa taitaa olla säännöllisyydessä eli kirjaston kirjojen laina-ajoissa. Kun nyt satun olemaan tällainen mittaristo- ja tavoiteihminen, niin selkeä deadline auttaa. Huomaan laskevani sivumääriä. "Montako sivua päivässä, jotta olen valmis eräpäivään mennessä...?" Ajatus kuulostaa huvittavalta, mutta se toimii. Sivuvaikutuksena sitten tulen tarttuneeksi kirjaston painettujen lisäksi myös ekirjalukijaan ja äänikirja soi säännöllisesti korvissa. 

Tavoitteellisuus siis jotenkin sopii minulle. Tosin olen viime aikoina suosiolla jättänyt mm. Helmet-haasteen kokonaan väliin, sillä en ole siinä vielä kertaakaan "onnistunut". Haasteen tarkoitus ei ole hampaat irvessä suorittaminen vaan kannustaa lukemaan vaihtelevasti, mutta... minkäs sitä tiikeri raidoilleen ? 

Hieman yllättäen on kuitenkin haaste, jossa olen pysynyt ainakin noin suurin piirtein mukana, nimittäin Instassa käynnissä oleva Shakespearen sisar -tilin #kevätVirginiankanssa. Toki suoritan haastetta vähän omalaatuisessa järjestyksessä, mutta olen ihan linjassa tavoitteiden kanssa. Luin jo ensimmäisen osan päiväkirjoista ja nyt olen myös saanut loppuun novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat todella mielenkiintoista luettavaa. 

Virginia Woolf: Nainen peilissä

Kirjastosta 

Kokoelma kattaa novelleja Woolfin koko kirjailijanuran ajalta. Aikaisin on vuodelta 1906 ja viimeisin on kirjoitettu vain kuukautta ennen hänen kuolemaansa 1941. Asiantunteva lukija voi siis seurata myös kirjailijan tyylin kehittymistä ja hänen kokeilujaan tarkasti, mutta minäkin pystyn kyllä näkemään jonkinlaisen kehityksen kaaren. 

Alun kertova tyyli muuttuu vähitellen huomattavasti tulkinnanvaraisemmaksi. Kertomus vaihtuu tilannekuviksi tai jopa miltei abstraktiksi hetkien kuvaukseksi, joiden kohdalla on lukijan vastuulla päättää, mitä novellissa oikeasti kerrottiin. Novellit myös toisinaan liittyvät Woolfin muihin teoksiin, esimerkiksi sarja illanvieton kohtauksista tuntuu olevan osa Mrs Dallowayn maailmaa - ihan nimeltä mainittuja viittauksia myöten. 

Yhteistä kaikille novelleille on tarkkapiirteinen kerronta. Tulee sellainen olo kuin katsoisi ihmisenmuotoista patsasta valoverhon takana. Sitten joku tulee ja raottaa verhoa tarjoten suoran näkymän yksityiskohtiin.  Tosin välillä paljastuu, ettei yksityiskohtia olekaan. Patsaalta puuttuvat kasvot. Ehkä juuri tuo kasvottomuus tai "ratkaisemattomuus" on jonkinlaisena punaisena lankana läpi kokoelman. Niin, ja sitten sen myötä syntyvä sellainen pieni kriittisyys tai jopa ilkeämielisyyden tai halveksunnan vire, joka antaa tunteen vähän tuhahtelevasta kirjoittajasta, joka on menettänyt uskonsa siihen, että pinnan altakaan löytyisi jotain arvokasta. Woolfin on täytynyt olla lievästi toivoton ihmiskunnan suhteen.

Novelleista monet menivät minulla vähän ohi. Ehkä sen takia, että nykyihmiseltä puuttuu sen maailman konteksti, jossa ne on kirjoitettu. Voi myös olla, että kokoelmaa pitäisi lukea useampaan kertaan. Novellit avautunevat kunnolla vasta, kun niiden antaa muhia mielessään ja palaa sitten löytämään uusia yksityiskohtia. 

Mieleeni jääneet suosikkini ovat jostain kirjoittamisvuosien keskivaiheilta. 

Eräs seura kertoo nuorten naisten yrityksestä selvittää miehiä tarkkailemalla, miten hyvin he ovat suorittaneet tehtävänsä "hyvien ihmisten ja hyvien kirjojen tuottamisessa". Voiko miehiin luottaa ?Nykynainen vähän tuhahtaa, sillä me kai olemme jo oppineet läksymme ainakin osittain. Ei pidä luottaa miehiin ja jättäytyä heidän armoilleen, vaan pitää luottaa omaan itseensä ja koettaa ottaa aktiivinen vastuu elämästään. Se ei tietenkään ole helppoa nykyäänkään. 

Kaksi muuta mieleeni jäänyttä novellia ovat tehneet vaikutuksen ehkä enemmän muodollaan ja jopa jonkinlaisella fantasiaelementillään. Hedelmätarhassa Miranda nukkuu omenapuun alla. Unet ja eletty elämä sekoittuvat nykyhetkeen. Asiat toistuvat, aika kulkee, ihminen on katoavainen, mutta edelleen omenat kasvavat puutarhassa. Novellin voi lukea monella tavalla. Minulle se on kuvaus päivien toistuvuudesta, ajan kulumisesta ja ihmisen lopulta lyhyestä olemassaolosta. 

Lastenhoitaja Lugtonin verho puolestaan on sadunomainen kuvaus kankaan kuvioiden heräämisestä eloon. Taas ollaan unen ja valveen rajamailla, mutta tällä kertaa puhtaammin maailmojen lomittuessa samoin kuin lastenhuoneen kirjoissa. 

Monia muitakin mielenkiintoisia novelleja kirjasta löytyy, eikä vähiten, jos niitä yhdistäisi samalla Woolfin päiväkirjojen ajoituksiin ja hänen muihin teoksiinsa. En yhtään ihmettele, että Woolf on edelleen kirjallisuudentutkijoille mielenkiintoinen sekä teostensa, elämänsä että niiden historiallisen kontekstin osalta. Huomaan itsekin nauttivani lukemieni asioiden yhdistyessä mielessäni kokonaisuudeksi. Päiväkirjat, novellit sekä alkuvuodesta lukemani kuvaukset viime vuosisadan alun kirjallisista suuntauksista sekoittuvat keskenään muodostaen uusia kuvioita. Löytämisen riemua. 

Matka jatkuu. 

(Luku)päiväkirja eli pari lukemisen arvoista dekkaria muidenkin lukulistoille

 Jokaisella meistä taitaa olla muutama kirjailija tai kirjasarja, joihin automaattisesti tartumme niiden osuessa kohdalle. Tässä pari dekkaria, jotka kummatkin nappasin nopsaan lukulistalle, vähäsen eri syistä tosin. 

Sari Rainio, Juha Rautaheimo : Vaeltavat vainajat (Mortuí non silent #2)

ekirja Storytelista 

Jo Mortuí non silent -sarjan ensimmäinen osa Vainajat eivät vaikene oli vakuuttava. Kulmikas oikeuslääkäri Viola Kaario saa leikkauspöydälleen murhan uhrin, jonka tapaus osoittautuu oletettua mutkikkaammaksi ja johdattaa rikosylikonstaapeli Ville Karilan todellisen Auervaaran jäljille. 

Oli itsestäänselvää, että halusin lukea myös jatkoa ja odotin seuraavan osan ilmestymistä miltei malttamattomana. Tiesin jo etukäteen varmasti pitäväni siitä. 

Toisessa osassa löytyy syrjäisestä asuntovaunusta puukotetun miehen ruumis. Se ei sinänsä olisi niin kauhean kummallista, mutta kun mies oli jo kertaalleen kuollut. Kuten ensimmäisessä osassa, tarina vie ajassa taaksepäin ja kummat yhteydet tuovat esille Helsingin suurimman kerrostalon ja Karilan oman lapsuuden. 

Pidin molemmista kirjoista hurjasti. Niitä voi kuvata kai yhdellä sanalla : laadukas. Juoni on tarpeeksi kiemurainen, Helsinki elävä miljöö ja aikakausi samaan aikaan yllättävän vieras ja tuttu. Ei 2009 nyt niin kovin  kaukana ole, ja silti... 

Kaikkein parasta kirjoissa ovat kuitenkin henkilöhahmot. Heidät on rakennettu todella huolellisesti ja siksikin tarina tuntuu niin täyteläiseltä. Rikosylikonstaapelin ja oikeuslääkärin erikoinen ystävyys sävyttää tapahtumia ja heijastaa tunnelmia. Niin heillä kuin muillakin hahmoilla on historiansa ja tapansa, tunteensa ja toiveensa, omat kummallisuutensa eli he ovat elämänmakuisia ja aidon tuntuisia. Henkilökohtaiset juonilinkitykset tutkittuihin tapauksiin ovat herkulliset ja rikastavat juonta. Sattumia on, mutta jotenkin kummasti ne uskoo. 

Mortuí non silent -sarja on ainakin tähän saakka ollut suorastaan nautinnollista luettavaa. Yleensä haukkaan dekkarit nopsaan, vähän niin kuin välipaloina, mutta näitä tekee mieli makustella. 

Anneli Kanto: Haihtuneet

ekirja Storytelista

Anneli Kannon uusimpaan tartuin aika puhtaasti uteliaisuudesta. Edellinen häneltä lukemani kirja Rottien pyhimys oli taitavasti rakennettu ja puhdasverinen historiallinen romaani, mutta nyt oli tarjolla psykologiseksi dekkariksi mainitun trilogian ensimmäinen osa. Pakkohan se oli lukea, ihan jo genre-erilaisuuden vuoksi. 

Näkijä-sarjan päähenkilönä tosiaan on kylään linja-autosta laskeutuva punatukkainen meedio. Maalitehdas on suljettu ja paikkakuntaa hallitsee veriryhmien mukaan seurakuntalaisia luokitteleva uskonlahko, jonka johtohahmo haluaa ajaa uuden tulokkaan pois mahdollisimman nopeasti.  Lievätkö syynä sitten 5 vuotta sitten mystisesti kadonneet kyläläiset, joiden kohtaloa meedio ryhtyy kunnanjohtajan ja maalitehtaan omistajan lesken kanssa selvittämään. 

Selvitettävää siten löytyykin enemmän kuin tarpeeksi, eivätkä hengetkään osoittaudu aina yhteistyökykyisiksi. Vähitellen kuona nousee esiin ja vanhat rikokset päätyvät päivänvaloon. 

Haihtuneet oli melkein riemastuttavaa luettavaa. Henkilöhahmot olivat lievästi karikatyyrisiä ja vaikka vähän ounastelinkin tiettyjä kohtia tarinasta, oli siinä tarpeeksi kiemuroita, jotta mielenkiinto säilyi loppuun saakka. Viihdyin mainiosti. Jotenkin kummasti tapahtumien kylä on ajaton esimerkki suomalaisen maaseudun lievästä nurkkakuntaisuudesta, ihmisten halusta uskoa parempaan ja siitä, miten vallan- ja kullanhimo korruptoi. 

Jotenkin tämä onnistuu samaan aikaan olemaan cozy mysteryn tyyppiesimerkki, ja kuvaus siitä, miten vanhojen pahojen ilmitulo puhdistaa ilmaa ja vapauttaa. 

Että tämmöiset dekkarit tällä kertaa. Kannatta pistää lukulistalle, sillä molemmat ovat jotenkin pikkuisen erilaisia, kuin suurin osa viime aikoina vastaan tulleista. 

Pitänee muuten palata yhden toisenkin aikoinaan uskollisesti lukemani sarjan pariin. Virpi Hämeen-Anttila nimittäin sai Vuoden johtolanka-palkinnon Björk-sarjan yhdeksännestä osasta Vapauden vahdit. Taidan olla useamman osan perässä, kun väsähdin Björkin naisjahkailuihin... Olisikohan hän jo päättänyt ? 

(Luku)päiväkirja: Woolfia viikon varrelta

 

Maanantai 27.2.2023

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kuin kerran viikossa. Alunperin piti lukupäiväkirjaan merkitä lukemisen tuottamia ajatuksia, mutta näin ei ole vain käynyt. En ole lukenut tarpeeksi tai sitten en ole lukenut tarpeeksi inspiroivaa kirjaa. 

Tänään aloitin, hassua kyllä, lukemaan juurikin päiväkirjaa. Virginia Woolfin käännetyistä päiväkirjoista ensimmäinen alkaa vuodesta 1915. Sota on käynnissä. Woolfin merkinnät koskevat uuden asunnon etsimistä. Teksteissä vilisee etunimiä ja rouva sitä ja tätä. En oikeasti ihan tiedä, mistä on kyse, mutta tunnelma on jotenkin juuri sellainen kuin voisi Virginia Woolfin päiväkirjoissa olevan. Samalla olen vähän kateellinen hänen mahdollisuudestaan kuluttaa tunteja lukemiseen, kirjoittamiseen ja Lontoossa käymiseen. Mitenkähän itse saisi samanlaisen elämänrytmin ? 

Ei minulla töissä ole mitenkään liian kiire. Olen opetellut priorisoimaan omaa hyvinvointiani ja joskus se voi tarkoittaa muutaman sivun lukemista palaverien välissä, siis ihan jotain muuta kuin töihin liittyvää. Joskus taas se tarkoittaa palaveerausta ulkona kävellen. Tänään tein molempia. 

Aamulla laskin, mahdanko onnistua lukemaan kaikki lainassa olevat kolme kirjaa ennen eräpäiviä. Se onnistuu kyllä, jos luen joka päivä vähintään 50 sivua, enkä sorru liian paljon sivuteille. Tiedossa siis Woolfia, niin päiväkirjoina kuin novelleina, ja sitten Kustaa II Aadolfin elämäkertaa, eli Pohjolan leijona. Ei yhtään hullumpaa. 

Tiistai 28.2.2023

Tänään töissä olin kauhean huono työntekijä. Kahden palaverin välisellä noin puolen tunnin tauolla en jaksanutkaan kirjoittaa sähköposteja tai valmistella dokumentteja. Niiden sijaan laitoin luureihin Vera Valan Pimeyden paratiisin. Istuin hetken aikaa tekemättä mitään ja kuuntelin sitten tarinaa erilaisten tylsien ja ajatuksettomien administratiivisten tehtävien aikana. 

Olen jotenkin koukuttunut Seychellien maisemaan ja vähän ehkä kiemuraiseen ja useammalla aikatasolla kulkevaan tarinaan. Pysyn kuitenkin hyvin mukana, vaikka sitten keskellä työpäivää. 

Nyt illalla olen lukenut Virginia Woolfin päiväkirjaa. Ihailemani kirjailija on vuonna 1917 vähitellen osoittautumassa aika ilkeäksi ihmiseksi. Hänen päiväkirjamerkinnöissään ystävät ja tuttavat ovat konservatiivisia, puhuvat liikaa, pitävät omaa arvoaan liian suurina ja varsinkin naiset vanhenevat rumasti. En oikein tiedä, mitä ajatella. 

Keskiviikko 1.3.2023

"Mieleen tuli, ettei ikääntyminen johda uuteennäkökulmaan elämän suhteen vaan vanhan näkökulman hiipumiseen..." Virginia Woolf, Päiväkirjat I (s.145) 

Miksiköhän minusta tuntuu nykyään niin "hyvältä" tai "luonnolliselta" lukea lyhyitä kuvauksia jonkun toisen elämästä? Jostakuta toisesta menneisyydessä, matkalla, muualla ? Kuten nyt vaikka juurikin Woolf tai Kyllikki Villa. 

Tänään en edes soittanut lounasseuraa vaan luin ensimmäisen maailmansodan aikaista kuvausta päivistä kirjoittaen ja etukirjainten kanssa seurustellen. Kirjan eniten käyttämäni sivut ovat varmaan henkilönimien selitykset, eikä sieltäkään löydy  kaikkia. 

Perjantai 3.3.2023

Olen oudosti ihastunut Woolfin päiväkirjojen elämään, mikä tuntuu jotenkin oudolta ottaen huomioon aikakauden. Ensimmäinen maailmansota oli meneillään, ilmahyökkäykset valvottivat, tuttuja kuolleita tai haavoittuneita vilahtelee teksteissä. 

Silti viehätyn kirjoittamisen ja lukemisen kuvauksesta. Käynneistä maalla ja sienien poimimisesta. Erityisesti pitkistä kävelyistä sieniretkillä. Myös sosiaalinen elämä on vilkasta ja ihmisiä tulee vierailuille (päiviksi) ja Woolfit vierailevat, on klubia ja Lontoota. 

Ehkä olen vain kateellinen. Huomaan päiväkirjan vetävän minua puoleensa, mutta aikaa lukemiseen on kuitenkin vähän. Töitäkin pitää tehdä. 

Luulen suurimman houkutuksen olevan siinä, miten Woolf ilmiselvästi on kuitenkin vapaa käyttämään aikaansa siihen, mitä eniten rakastaa, eli kirjoittamiseen. Se huokuu sivuilta. 

Aamulla pääsin kohtaan, jossa rauha julistettiin. Woolfin vähän lakoninen kuvaus siitä, miten vuosien taistelujen päätyminen ei sitten tuntunutkaan lopulta niin suurelta kollektiiviselta asialta kuin olisi odottanut, ja arki pienine murheineen ja vähäpätöisiltä tuntuvine poliittisine kahinoineen oli miltei pettymys. Voin kuvitella. Ehkä suuret ja kovasti odotetut muutokset ovat aina lopulta pienempiä kuin, miksi ne kuvittelee. Maailma ei lopulta keikahdakaan uuteen asentoon. 

Lauantai 4.3.2023

Haa! Tunnistin nimen Dorothy Richardson! (ref. Vaivan arvoista /naispuolinen vastine Proustille). Riemastuttava yksityiskohta kaikkien etunimien ja isojen kirjainten joukossa. 

.......

Joudun muistuttamaan itseäni lukevani oikean ihmisen oikeasta elämästä (tai ainakin sen valituista paloista). Miksi toisen päiväkirjan lukeminen tuntuu nyt romaanilta ? Onko kyse ajan ja paikan erilaisuudesta, vai Woolfin tunnistettavasta tyyylistä? Kaikki noista tuntuvat muistuttavan jotain aiemmin lukemaani. Tai sitten kyse on kuvatun elämän erilaisuudesta verrattuna omaani. 

Woolf tuntuu jotenkin eläneen juuri niin kuin olen kuuluisan kirjailijan kuvitellut viettävän aikaansa tuohon aikaan ja hänen (näennäinen?) vapautensa lukea, kirjoittaa, tavata ystäviä, käydä Lontoossa ja maalla jne. vetää minua puoleensa. Juuri nauroimme siskon kanssa, että olisimme mainiosti sopineet viime vuosisadan alun "yläluokkaiseen" elämäntapaan, tietysti höystettynä nykyajan eduilla ja vapauksilla. 

.......

"Miesten luoma ilmapiiri on minusta kiusallinen. Eivätkö he luota minuun? 

Halveksivatko he minua? Ja jo, niin miksi he istuvat seurassani koko vierailun ajan?..."  

Hätkähdin lukiessani tuota ylläolevaa. Tunnistan tilanteen, jossa palaverissa huomaan omia huomioitani/huoliani vähäteltävän ja tilalle nousee jonkinlainen (yleensä miehinen) kuvaus siitä, miten asia varmasti menee niin kuin on suunniteltu huolimatta mainitsemistani riippuvuuksista. Tätä siis tapahtui Woolfin aikaan ja tapahtuu edelleen. 

.......

Olen kirjannut tänne yksittäisi Virginia Woolfin päiväkirjaan liittyviä ajatuksia. En kaikkia, mutta joitain. Huomaan olevani vastahakoinen kirjan päättymistä kohtaan. Yli sata vuotta sitten kirjoitetut lyhyet päiväkirjamerkinnät minulle tuntemattomista ihmisista, tilanteista ja ympäristöstä ovat osoittautuneet yllättävän koukuttaviksi ja stimuloiviksi. 

Onneksi saan jatkaa kevättä Virginia Woolfin seurassa. Innostuin nimittäin osallistumaan Instassa Shakespearen sisar tilillä lanseerattuun #kevätvirginiankanssa haasteeseen. Tosin tein väärinpäin ja luin helmikuussa enemmän päiväkirjaa kuin novelleja. Syytän kirjaston varauksia ja eräpäivien ajoituksia. 

Sitä paitsi, päiväkirjoja on ainakin kolme osaa vielä jäljellä... 

.......

Ai niin, kuuntelin myös Vera Valan Pimeyden paratiisi -dekkarin loppuun tuossa porkkanakakkua leipoessani. Siitä lisää jossain kohtaa. 

(Luku)päiväkirja: Hieman hämilläni ja hämmentynyt

Sain tänään luettua loppuun Sinikka Vuolan ja Laura Lindstedtin 101 tapaa tappaa aviomies. Se oli, noh, mielenkiintoinen. Olo on hiukan hämmentynyt. Luulen, ettei sivistyneisyyteni oikein riitä täysillä arvostamaan kirjan monia ansioita, vähän samaan tapaan kuin olen vuosi(kymmenten) aikana aina välillä koittanut lukea Queneaun Tyyliharjoituksia (Exercises de style) pääsemättä koskaan kovin pitkälle. 

Kirjaa voi kuulemma kuulemma lukea useammalla tavalla. Sitä ei edes tarvitse selata järjestyksessä, vaan tarkoituksessaan se toimii yhtä hyvin edes takaisin hyppelevällä lukutavalla.  (Kannattaa kuunnella se podcast, johon jo viime viikolla viittasin). Erilaisille lukijoille kirja myös avautuu eri tavoin.

Kirjoittajalle tarinat voivat toimia tekniikkainspiraationa ja jopa ohjeistuksena eri harjoituksiin. Eri tyylien kuvaus olikini mielenkiintoista, vaikka täytyy sanoa, etten ihan saanut kiinni, miksi haluaisin kirjoittaa tarinani uusiksi esim. korvaamalla substantiivit sanakirjasta 7 sanaa myöhempänä löytyvillä sanoilla (Oulipon metodi S+7). Kaikki kunnia niille, jotka niin haluavat tehdä. Varmasti hauskaa.  Oli kuitenkin useita tarinoida, joiden muodon kautta myös aihe näyttäytyy toisesta kulmasta. 

Kirjaa voi siis lukea myös variaatioina parisuhdeväkivallan ja erään pitkän avioliiton päättäneen laukauksen kertomuksesta. Sellaisena 101 tapaa tappaa aviomies on välillä aivot kysymysmerkin muotoon vääntävä, mutta useimmiten vaikuttava ja ajattelemaan pakottava. Koin myös tekniikan vaikutuksen avautuvan minulle parhaiten juuri niissä tarinoissa, joissa väkivalta aukesi ja vapautus koitti ilman, että sitää selitettiin millään tavalla. Silloin jäin myös miettimään, olisiko lukemani kertonut minulle jotain ihan muuta ilman tietoa taustasta. Sonetti jäi näistä ehkä päällimmäisenä mieleen, ja roolirunotekniikka, jossa kivääri kertoo näkemyksensä. 

Päällimmäisenä mieleen jää helpotus siitä, että kerrankin parisuhteen väkivaltatarina päättyi "niin kuin pitää" - Anja ampui miehensä 18 vuoden kärsimyksen jälkeen ja oikeus tuomitsi vainajan syyllisenä todeteen Anjan jo rankaisunsa kärsineen" - En olisi tainnut jaksaa lukea kirjaa kaikkine versioineen, jos lopputulos olisi ollut toisenlainan. Pitäkää minua verenhimoisena, mutta minusta tuo oli oikein. Voi vain toivoa, että kaikki kotonaan (tai muualla) väkivallan uhreiksi joutuvat saisivat kokea vapautuksen. 

Mielenkiintoinen kirja siis, ja vaikuttava, ja hämmentävä. Kannattaa lukea. Luulenpa erilaisen lukijoiden kohtaavan nämä tarinat kunkin omalla tavallaan. 

Aktiivinen viikko 

Noin muuten on hiihtolomaviikko ollut niin aktiivinen, että lukeminen on jäänyt ihan minimiin. Isäntä tuli kotiin järjestämään ohjelmaa hiihtolomalaisille minun tehdessäni töitä, mutta toki olemme viettäneet aikaa  yhdessä salilla, kotona ja ihanan talvisista keleistä nauttien. Perinteisesti olemme katsoneet myös televisiota. Tällä kertaa seurasimme Netflixistä vuoden 2018 robottitaistelujen maailmanmestaruuskisoja. Yllättävän hauskaa ja koukuttavaa...

Olen siis lähinnä ehtinyt aloittamaan muita kirjoja, kuten nyt vaikka Virginia Woolfin Nainen peilissä novellikokoelmaa, jolla osallistun #kevätvirginiankanssa lukuhaasteeseen Instan puolella helmikuun osalta. Kokoelmaan on koottu Woolfin lyhytproosaa koko hänen elämänsä ajalta. Minä olen vasta alkuvuosien kohdalla, mutta tyyli tuntuu jo jotenkin tutulta. 

 Lisäksi olen edelleen kuunnellut Pimeyden paratiisi -dekkaria ja mielenkiinnosta aloitin myös Anneli Kannon juuri ilmestyneen dekkarin Haihtuneet. Molemmissa leikitellään magian ja yliluonnollisen kanssa. Valan kirjassa Seychellinen gris-gris (eräänlainen voodoo-uskonto) piirteiden osalta ja Kannon dekkarissa päähenkilö on meedio. Mielenkiintoista. Kumpaakaan en ole vielä päässyt tarpeeksi pitkälle sen tarkempaan pohdintaan, mutta varsinkin Haihtuneet vaikuttaa mielenkiintoiselta, eikä vähintään sen takia, että edellinen Anneli Kannolta lukemani kirja Rottien pyhimys oli jotain aivan muuta...  

(Luku)päiväkirja : Kirjaston kirjoja ja sosiaalista elämää

 

Tässä on käymässä juuri niin kuin pelkäsinkin. Varausten lista kasvaa, sitten niitä tulee haettavaksi ja ennen kuin huomaankaan, on luettavien kirjojen pino kasvanut stressaavalle tasolle... No, ei niitä vielä ole kuin kolme (ja yksi kirjastossa odottamassa noutoa), mutta kuitenkin. 

Laadussa ei ole valittamista. Sutinen-sarjan jälkeen siirryin Vuolan ja Lindstedtin tyyliharjoituskirjaan eli 101 tapaa tappaa aviomies. Se on juuri niin mielenkiintoinen kuin Takakansi-podcastin jakson jälkeen ajattelinkin, mutta lukemisessa taitaa mennä hetki. Takakansi-podcastin kuuntelu on muuten osoittautunut vähän vaaralliseksi varauslistan osalta. Kummasti sieltä kertyy listalle kirjoja, jaksojen edetessä. Tämä jakso oli myös hurjan mielenkiintoinen muutenkin kuin kirjan kuvauksen takia. Keskustelu syklisestä väkivallasta ja kirjailijoiden välisen yhteistyön muodoista ja vaatimuksista viihdytti mainiosti Turkuun ajaessa. Matka tuntui lyhyeltä. 

Muut lainassa olevat ovat Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, jota olen tässä pikkuhiljaa lukenut eteenpäin ja Virginia Woolfin päiväkirjojen ensimmäinen osa, jota en ole vielä ehtinyt edes aloittamaan. 

Kotkan laivatyttöjen (ja muuten "siveetöntä elämää viettävien joutilaiden naisten" historia ei ole ylentävää luettavaa, mutta onneksi sitä on nyt kirjattu ylös muutenkin kuin vain poliisin pidätyskorteissa. On aina yhtä raivostuttavaa lukea, miten seksin ostaminen on aina sitä myyvän naisen vika. Ihan kuin se olisi aina naisen oma valinta. Ihan kuin ostajalla (miehellä) ei olisi asian kanssa mitään tekemistä. Kysynnän ja tarjonnan laki lienee paheksujilla unohtunut jonnekin matkan varrelle. 

Osasyynsä kirjastonkirjojen etenemisen hitauteen on tietysti se, että luen myös muuta. Sain juuri loppuun joululahjakirjani Tutankhamonin salaisuudet, joka oli todella mielenkiintoinen kooste niin Tutankhamonin kuin muutaman muunkin faaraon historiasta. Eikä sovi unohtaa kuvausta siitä, miten arkeologia on kehittynyt, samoin kuin suhtautuminen arkeologisiin löytöihin ja niiden omistukseen. 

Sänkylukemisena minulla on ollut Siiri Enorannan Maailmantyttäret. Kirjaa on kutsuttu utopiaksi ja sellaiselta sen kuvaama maailma vaikuttaakin. Surua ja tuskaa ei kuitenkaan ole poistettu, vaikka luontoa ja ihmiskunnan välisten suhteiden tasapaino toimiikin. Huomaan kuitenkin koko ajan odottavani, milloin tarinassa on jokin katastrofaalinen käänne. Saa nähdä, tuleeko sellaista, ja millainen. 

Äänikirjana minulla on tällä hetkellä kesken Vera Valan Storytelille kirjoittama Pimeyden paratiisi. Melko melodramaattinen Seychellien paratiisisaarelle sijoittuva tarina kertoo kouluajan katastrofin vaikutuksista aikuisiän ihmissuhteisiin. Ahdistava tunnelma johtaa väkivaltaan, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle, että linkitykset olisivat edes hahmottumassa kunnolla. 

Mitäs teiltä muilta löytyy lukulistalla hiihtolomaviikolla? 

Täällä etelässä siis hiihtoloma alkaa huomenna. Tai kenellä nyt alkaa... minä teen tiukasti töitä koko viikon, mutta sain isännän sentään kotiin Totoa viihdyttämään. 

Muutenkin tuli taas todettua, miten tärkeää on tavata ihmisiä. Ystäväpariskunta oli eilen meillä päivällisellä ja hitsit, että oli kivaa. Olen koittanut opetella rennompaa emännöintiä eli mahdollisimman helpot reseptit ja koti siivotaan pääasiassa valaistusta himmentämällä (no, vähän sentään imuroitiin ja siistittiin muutenkin). Stressittömillä järjestelyillä saa itsekin nautittua seurustelusta. Ihanaa!