Minä en osaisi edes kuvitella muuttavani saaristoon. Osaksi juuri tuon vedenpelkoni vuoksi, osaksi vierauden. Minun sukuni on viljellyt maata vuosisadasta toiseen (juuri kuulin, että joku tilanpitäjä oli tunnistettu 1600-luvulta) ja hajonnut sitten kaupunkeihin. Voisi olla vaikeaa kaupunkilaisplikan muuttaa maalle, saaresta puhumattakaan.
Silti huomaan viehättyväni kirjoista, joissa kuvataan juuri tuollaista elämänmuutosta. Kaupungista saareen, eristyksiin, luonnon keskelle ja armoille. Juuri sellainen tarina on Jarkko Volasen Hiekankantajat ja itse asiassa juuri tuo muutoksen ja saaressa elämisen kuvaus onkin kirjassa parasta.
Luettavaksi kustantajalta
Aura ja Henri muuttavat kaupungista toteuttamaan unelmaansa talosta saaressa. Todellisuus osoittautuu vähän mielikuvia raadollisemmaksi, varsinkin töiden pitäessä Henrin kiinni kaupungissa, jolloin Aura jää taloon yksinään.
Saariston yhteisö on ulkopuolisille suljettu, mutta lähistöltä löytyy sentään muutama ystävä ja onhan pihalla suloisia kettuja. Sittten tunnelma muuttuu ja uhka saapuu idylliin.
Pidin tosiaan eniten saariston elämän ja päähenkilöiden elämänmuutoksen kuvauksesta. Haasteet ja ilot nousivat kirjassa elävinä esiin. Osittain tämä johtunee siitä, että itse tarina oli kaikkine aikahyppäyksineen ja viittauksiksi jäävine tapahtumineen hieman turhan sekava. Minä en ainakaan ihan pysynyt koko ajan kärryillä siitä, mitä oikein tapahtui. Liian suuri osa jäi lukijan tulkinnan varaan.
Siksi myös Aura ja Henri taisivat jäädä vähän etäisiksi ja luin kirjaa enemmänkin kuvauksena saaristosta (ja elämänmuutoksen haasteista) kuin varsinaisesti juonivetoisena romaanina, vaikka siitä jonkinverran löytyi jopa dekkarimaisia piirteitä.
Sinänsä luin kirjaa mielelläni, vaikka sen jälkeen olo olikin pikkuisen hämmentynyt. Tunnelma ja miljöökuvaus oli viehättävää ja koukuttavaa. Pelkästään sen takia kannattaa kirja jo lukea.
