(Luku)päiväkirja : Huhtikuussa luettuja oli oikeasti aika monta ja monenlaista

 Olen lukenut oikeastaan varsin ahkerasti ja monia todella mielenkiintoisia kirjoja. Kirjoittaminen puolestaan on takkuillut tosissaan. 

Ihan oikeasti - olen itsestäni todella ylpeä. Kaksitoista luettua kirjaa. Tahti on jatkunut toukokuussa ja sen myötä olen Goodreads-tavoitteeni tahdissa taas mukana. Takamatkalta kiriä jo tässä kohtaa. Tavoitteen saavuttamisen mahdollisuus on todellinen.

Tarkkasilmäinen heti huomaa, että äänikirjatkin ovat tehneet paluun. Sorruin ottamaan Audiblen vuositilauksen eli 12 credittiä. Sitä se historiapodcastien kuuntelu teettää. Niissä aina puhutaan mielenkiintoisista teoksista, joita on oikeasti vähän vaikea löytää Suomesta, enkä jaksa ruveta tilailemaan. Audiblessa kuitenkin on hyvä valikoima. Ensimmäisena kuuntelin Janina Ramirezin kirjan Femina. Siinä jokaisessa luvussa kerrotaan historiaan vaikuttaneista naisista, jotka tavalla tai toisella eivät ole saaneet ansaitsemaansa paikkaa His Storyssa eli Historyssa, historiassa näin suomeksi. Tarinat vaihetelevat varhaiskeskiajan kuningattarista poliittisesti vaikutusvaltaiseen abbedissaan ja naiseksi geenitutkimuksissa osoittautuneeseen haudattuun viikinkisoturiin. Ramirez nostaa naiset esille, mutta onneksi ilman julistusta. Hän on realistinen vaihtoehtoisien tulkintojen suhteen ja naisen yleisen aseman asettamista rajoituksista, mutta olen hänen kanssaan samaa mieltä. Nämä naiset ansaitsevat tullut laajemmin muistetuiksi. 

Sain huhtikuussa myös loppuun Hermione Leen Virginia Woolf -elämäkerran. En yhtään ihmettele, että siihen viitataan jatkuvasti aina Woolfista puhuttaessa. Lee kirjoittaa tyhjentävästi ja eri näkökulmista kirjailijasta, josta yleensä nostetaan esille vain kulma kerrallaan ja useimmiten hänen itsemurhansa. Aivan mahtava teos. Leen kirjaan viitattiin mm. Joanna Biggsin A life of one's own kirjan Woolf osiossa. Siitä kirjasta kirjoitinkin jotain. 

Fantasiaromaaneiksi luokittelemiani kirjoja on listalla huhtikuussa peräti 5.  Kolme niistä on nykytodellisuuteen sijoittuvia viihdepläjäyksiä, mutta kaikki sieltä luettavasta päästä eli jotain yritystä on ollut niin henkilöhahmoissa kuin juonessa. Yksi ilmaantui lukulistalleni ihan puhtaasti kirjan nimen myötä. Enhän minä nyt voi jättää lukematta, jos nimenä on : The Slaughered Lamb Bookstore and Bar? 

Alchemised alkoi tosi lupaavasti omintakeisella ja kiehtovan hidastahtisella kuvauksella muistinmenetyksestä ja kahden vihollisen voimamittelöllä. Valitettavasti pitkässä kirjassa oli jotenkin aika paljon liikaa ja tarina vaihtui aika standardiksi. Ihan ok, mutta olisi voinut olla paljon enemmän. 

Anu Kaajan Siluetinleikkaajan luokittelin fantasiaksi sillä se pyörii kolmella mielikuvitusmaailman tasolla. En oikein tiedä, mitä ajatella kirjasta. Katie-Katesta en itse asiassa pitänyt. Siitä jäi jotenkin surullinen ja likainen olo. Rusetti on suuria suosikkejani ja kiehtoi fragmentoitumisessaan. Siluetinleikkaaja - no, mielenkiintoinen. Teemat tärkeitä vaikka karmivia, mutta jotenkin kirja pitää käsivarren mitan päässä, tai sitten minä pidän kirjaa etäällä ja vähän puistattaa.

Dekkareita listalla on kolme. Kaksi cozy mysteryä ja yksi suomalainen vähän kovaksikeitetympi. En olekaan ennen lukenut Matti Laineen kirjoja, mutta Isänsä tytär oli rymistelyä ihan kelpo vauhdilla. Seuraavakin osa on varauksessa kirjastosta. 

Tähän väliin kirjastosta : 

Olen päässyt kovasti kirjaston käyttämisen makuun. Varauslistani kasvaa koko ajan. Tuntuu kyllä jotenkin hassulta odotella kuukausia (vuosia?) listalla olevia kirjoja. Ei että lukeminen olisi mitenkään loppumassa, mutta huomaan, etten oikein löydä kirjaston hyllyistä luettavaa mukaani ja siksi varausten jonotuslista kasvaa. Toki lähikirjastomme on todella pieni, mutta silti kaipaan lapsuuden löytöretkitunnetta, kun vaeltelin Turun kaupunginkirjaston hyllyjen välissä ja nostin käteni hyllylle sattumanvaraisesti. Tiedä sitten, onko muutos tapahtunut kirjastossa vai korvieni välissä.

Huhtikuussa kirjaston kirjoja tuli luettua kaksi. Tuo Laineen kirja ja sitten silmiini jostain osunut Eero Hämeenniemen Kulkija Venetsiassa. Siinä nykyajan kulkija kertoo tarinoita Venetsian historiasta löytämiensä rakennusten kautta. Mielenkiintoinen pieni kirja, josta opin paljon liittyen Venetsian musiikilliseen historiaan. Orpotyttöjen kuorot ja säveltäjien tunnettus, juutalaiskorttelit ja kansanryhmään kuulumisen luomat haasteet ammatinharjoittamisessa. Luin mielelläni. 

Huhtikuussa siis luin loppuun 12 kirjaa. Toukokuu näyttää samanlaiselta. Mennään kohti kesää ja laiturilukemistoa, vaikken kyllä tiedä, paljonko ehdin edes lomailemaan. No, aina sitä jotain ehtii, jos ei muuta niin kuunnella äänikirjaa luureissa matkalla paikasta toiseen. 

(Luku)päiväkirja: Rusetti ja Kristallipalatsi

Kuten aina, kirjat tulevat esiin ja valikoituvat luettaviksi ryhmissä. Niinpä nytkin luin miltei peräkkäin kaksi omalla tavallaan rakkaudesta, taiteesta ja elämän sattumista kertovaa kirjaa. Lukemisesta tosin on aikaa, niin kuin blogin kirjoittamisestakin. Ei tässä sen kummempaa ole ollut. Joskus vaan elämä tulee väliin. 

Anu Kaaja: Rusetti 

Kirjastosta 

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi 

Storytel ekirja 

Rusetti oli kirjoista hauskempi lukea. Siihen saattoi sukeltaa ja keikkua leikitellen kerronnan aallonharjalta toiselle. Kaaja kuvailee taidekokemuksiaan ja rakkaustarinoitaan, haastattelee välillä kahvilan välineitä (kuppia, asettia, servettiä jne...) ja sitten taas mennään. Maailma on täynnä kauneutta ja rumuutta, sekä niille annettavia merkityksiä. 

Kristallipalatsi ei puolestaan päästä lukijaansa helpolla vaan leikittelee takaumilla ja persoonilla. Kuka lopulta on kuka ja miten langat solmiutuvat, vai solmiutuvatko vain lukijan mielessä. Tämä kirja pitäisi varmaan lukea uudelleen, jotta voi varmistaa oman ymmäryksensä (tulkintansa?)

Molempien kohdalla huomasin nauttivani siitä, miten lukijaa haastetaan. Joutuu, ei kun, saa miettiä ja pohtia omia tulkintojaan. Varsinkin Rusetti näyttää osuvan elämässäni aikaan, jossa olen kiinnostunut muiden ajatuksista taiteen ja elämän osalta melko suoraviivaisessa muodossa. Ehkä siksi luen tällä hetkellä melkein enemmän elämäkertoja tai tietokirjoja (erityisesti historiasta) kuin kaunokirjallisuutta. Kristallipalatsi tietysti nyt vähän kärsi juuri tästä lukuvaiheestani, mutta luin sen mielelläni ja luin myös loppuun, mikä ei tällä hetkellä ole ollenkaan itsestäänselvyys. Goodreadsin mukaan minulla on tälläkin hetkellä kesken 31 kirjaa. 

Kristallipalatsissa minua houkutti myös yhden päähenkilön bloggauselämä ja se olikin kuvattu mielenkiintoisen hallitsevana. Aina välillä puhutaan siitä, miten lifestyle-bloggaus (vloggaus/grammaus) saattaa käydä raskaaksi, kun koko ajan pitää keksiä kerrottavaa ja näyttää elämänsä määriteltyjen raamien sisällä, oikealla tavalla. Eikä elämä aina toimi niin kuin yleisö haluaa. On myös tosiasia, että vaikuttajatoiminnassa ei taukoja pahemmin pidetä. Aina löytyy muuta katseltavaa ja luettavaa, jos tämänhetkinen suosikki ei vähään aikaa postaakaan. Kilpailu on oikeasti aika kovaa. Tämä näkkyykin Kristallispalatsissa hyvin, mutta tasot menevät syvemmälle. Samalla päästään miettimään identiteetin haasteita. Onko "minä" se, miksi itseni kuvittelen vai se miksi toiset minut määrittelevät ja mistä määrityksen voi löytää? Mielenkiintoista. 

Rusetissakin pohditaan omaa identiteettiä, mutta ehkä enemmän heijastuksena taiteesta tai rakastajien silmistä. Ajatuksiaei synny ilman vuorovaikutusta ja näinhän maailma kai toimii. Meitä ympäröivät viestit kohtaamisista niin elottomien kuin elollisten asioiden kanssa ja niiden pohjalta, kuvitelmiin perustuen mielemme muodostaa hauraan rakennelman, jota minäksi kutsutaan... 

Molemmille kirjoille siis vahva suositus. Rusetti sopii vallan mainiosti laiturilukemiston aivonystyrähierontaan. Kristallipalatsi vaatinee levänneen mielen jo valmiiksi. 

(Luku)päiväkirja: Haasteita kaikki

Koulujen kesäloman alku on minulle aina jotenkin vähän haasteellista. Se tuntuu jotenkin enemmän lopulta kuin alulta ja tänä vuonna erityisesti, kun ei lomalle lompsinut kuin Toto. Kaipa sitä pitää tottua lasten kasvamiseen ja yleensä seuraan heidän kehittymistään ja itsenäistymistään iloisen ylpeänä, mutta tänään en ole juhlamielellä. 

Ehkä syynä on keli. Kymmenen astetta ja mustanpuhuvat pilvet taivaalla eivät ainakaan lisää kesän tuntua. 

Minun piti kyllä ennemminkin summeerata tähän kevään hauskimman kirjahaasteen tulokseni. Kyseessä on Insta haaste Shakespearen sisar tililtä ja siinä luettiin Virginia Woolfia. 

Tarkoituksena oli lukea Woolfin tuotannosta helmikuussa novelleja, maaliskuussa päiväkirjoja, huhtikuussa jokin romaani ja toukokuussa viimeisimpinä ilmestyneitä teoksia. Noh, minä tietysti tapani  mukaan aloitin vahvasti ja jumituin sitten. Tällä kertaa tosin jumituin haasteeseen sisältyviin teoksiin eli luinkin päiväkirjoista kolme osaa ja siihen meni vähän enemmän kuin yksi kuukausi. Lisäksi jäi viimeisen kuukauden lukupanos kokonaan - Proust tuli väliin, väitän minä. 

Kaikkiaan siis luin Virginia Woolfia seuraavasti (ja blogista + Instasta löytyy lisää #kevätVirginiankanssa: 

1. Nainen peilissä (novellikokoelma) 
2. Päiväkirja I-III
3. Orlando

Ei huono tulos minusta ollenkaan, vaikka lopussa vähän hiipuikin. Eikä mikään estä lukemasta lisää. Ainakin nuo päiväkirjat haluaisin kesän aikana loppuun. 

Jos siis muilta haasteilta ehdin. Proust taitaa viedä kesästä ainakin osan. Levoton lukija (Kirsi Piha) julkaisi toukokuussa Hannu Mäkelän kirjan  Proust on Proust. Olen sen suhteen vähän jumissa, kun jotenkin haluaisin lukea Mäkelän ajatuksia kirjan osioista vasta, kun olen itse lukenut kyseisen osan. Eli vähän olisi vielä työsarkaa jäljellä. Muutamaan ensimmäiseen osaan on kulunut vuosia, joten vähän epäilen, että loppu tulisi luettua yhdessä kesässä.  

Haasteellista siis, enkä vielä ole edes päässyt kirjaston kirjoihin. Nyt on käymässä juuri niin kuin pelkäsin eli varauksia tippuu tappavan tasaiseen tahtiin, enkä ehdi lukemaan niitä tarpeeksi nopeasti. Tänä viikonloppuna sentään sain loppuun Johanna Annolan Säädyttömät - Perheet ja murros pitkällä 1800-luvulla. Kirja kuvaa Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun kautta. Säätyjen muuttuessa, myös siirtyminen luokasta toiseen tuli mahdolliseksi ja kuvatuissa suvuissa mentiinkin toisessa niinsanotusti ylöspäin ja toisessa alaspäin. 

Kirja on varsin mielenkiintoinen, mutta myös täynnä yksityiskohtia ja nimiä. Välillä en ihan hahmottanut missä taas mentiin, mutta onneksi lopussa olevat sukupuut taas vähän helpottivat. 

Säädyttömät on myös ajankohtainen kirja. Luokkayhteiskunnasta (tai luokkien puuttumisesta) on käyty viimeaikoin paljon julkista keskustelua. 

Tänään olen keskittynyt Anu Kaajan kirjaan Rusetti (joka sekin on kirjastosta). Olen lumoutunut. Väliin absurdeista kahvilavälineiden haastattelusta siirrytään taideteosten analyysin ja taiteilijoiden kuvausten kautta kirjailijan omaan suhdehistoriaan. Kaikki kirjoitettuna sujuvasti ja niin, että jostain kumman syystä kummimmatkin palaset sopivat paikoilleen. Tykkään kovasti. 

Haasteita haasteiden perään, mutta en minä silti valita. Kirjoihin liittyvät haasteet taitavat elämässä olla niitä mukavimpia ja kuitenkin myös helpoiten taklattavia. 

Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Tässä taitaa tulla yksi Suomen juhlavuoden (ja tulevien vuosien) suositeltavista lahjakirjoista. Ylioppilaat, rippilapset ja muuten vaan juhlia viettävät saavat fanifiktiosta mukavan koristuksen kirjahyllyynsä (kyllä, sellainen kuuluu minusta edelleen löytyä jokaisen kodin sisustuksesta). Tällä kirjalla on arvoa jo pelkästään kunnianosoituksena suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kunnianosoituksesta onkin kyse. Kaikkihan me tiedämme sen lievän harmituksen, joka hyvän kirjan päättyessä mieleen pujahtaa. Tutuksi tulleista henkilöhahmoista ei halua päästää irti. "Mitä sitten tapahtui?" Jatkuu! -sai alkukipinän, kun Erkka Mykkänen kärvisteli juurikin tuossa tilassa Mika Waltarin Sinuhen luettuaan ja ryhtyi ideoimaan kirjaa, jossa lista klassikoita saisi jonkinlaisen jatkonsa.

Osa kirjan tarinoista onkin suoranaista jatkoa esikuvalleen, kuten Erkka Mykkäsen tulkinta Sinuhen viimeisistä päivistä tai Petri Tammisen hilpeä ehdotus Kiven veljesten heräämisestä sukupuolisen tasa-arvon tarpeeseen. Toisissa taas yhteys on enemmän viitteellinen. Sudenmorsian onkin peli Taikatalvi kääntyy Anu Kaajan käsittelyssä moderniksi parisuhdetragediaksi muumimukeineen.

Lempeästi kirjailijat myös päivittävät alkuperäisten klassikoiden maailmankuvaa ja arvotuksia. Naisen rooli ja asema nousevat hyvinkin eksplisiittisinä näkyviin jo edellä mainituissa Seitsemän veljeksen jatkossa ja Sudenmorsiamen pelissä. Kyllähän sitä nyt pitää myös Aalon avatar olla päivitetyssä versiossa pelattavissa ja vieläpä aktiivisessa roolissa.

Toisinaan saa vanhoista klassikoista irti naurua uudella tavalla. En yleensä ole vessahuumorin ystävä, mutta Juha Hurmeen Ylistalon huussissa kirvoitti kyllä useamman hyrähdyksen. Antti Heikkisen Rautatie-versio puolestaan pilailee nykymaailman oletettujen ihmeiden kanssa. Sitä vähän hymähtelee päähenkilöille ennen kuin rupeaa miettimään, noinko helposti olemme kaikki vähän vedettävissä uusien juttujen kanssa. Todennäköisesti.

Viihdyin novellien parissa. Ne ovat jo itsessään antoisaa luettavaa, mutta suurin oivaltamisen ilo ja nautinto syntyvät kyllä nimenomaan linkistä alkuperäiseen klassikkoon. Lisäksi plussaa siitä, että jokaisen novellin kohdalla on myös esittely sen kirjoittaneesta kirjailijasta ja hänen suhteestaan esikuvana toimivaan klassikkoon.

Osan klassikkoesikuvan olen itsekin lukenut ja silloin novellista taisi saada eniten irti. Toisten kohdalla pitänee puute korjata pikimmiten. Onneksi on klassikkohaaste. Mirdja saattaisi olla sopiva ehdokas siihen luettavaksi.