Näytetään tekstit, joissa on tunniste Griffiths. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Griffiths. Näytä kaikki tekstit

12.11.2022

(Luku)päiväkirja: Uusia dekkareita

Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi. 

Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta. 

B.A.Paris: Herätä minut kuolleista
Gummeruksen arvostelukappale 

Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet. 

Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa. 

Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?

Asetelma on mielenkiintoinen, mutta  minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu. 

Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin. 


Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö
Gummeruksen arvostelukappale

On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa. 

Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari. 

Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta. 

Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.

Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. 


Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Storytel ekirja

Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi. 

Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle. 

Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi. 

Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee. 


Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.

14.2.2022

(Luku)päiväkirja: Ystävänpäivästä ja tyylinvaihdoksista



 Hyvää ystävänpäivää! 

Se on tänään. Minun piti kirjata ylös ystävyydestä kertovia kirjoja, mutta jotenkin oli vaikea löytää sopivia. Jotenkin tuntui, että muistamissani kirjoissa joko ystävyys muuttui romanttiseksi rakkaudeksi, kauheaksi kilpailuksi ja julmaksi taisteluksi tai sitten oli kyse lastenkirjoista, joissa ystävyys on useimmiten pohjana kaikelle. 

Meneeköhän se elämässäkin noin ? 

No, Suomessa puhutaan ystävyydestä ja maailmalla St Valentin suojelee rakastavaisia. Sain minäkin kukkia isännältä - lähetin välityksellä tosin. Mukana oli myös suklaatryffeleitä. Ehkä sitä yli 20v avioliitto on jotain opettanut vaimon ominaisuuksista, kun tietää pistää makeaa mukaan.  

Laskin myös, että yhteistä taivalta on kokonaisuudessaan takana jo 28 vuotta. Kokonainen ihmisikä ja yli puolet meidän kummankin elämästä. Toisaalta niin pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. 


Tyylinvaihdoksista 

Minä istun edelleen etätoimistolla oloasussani eli muotipostausta tästä ei ole tulossa. Kunhan aloin eilisen lukumaratonin aikana miettimään kirjailijan kykyä vaihtaa tyyliä tuotannossaan. Elly Griffiths lienee ainakin Suomessa tunnetuin Ruth Galloway-sarjastaan ja niitä minäkin olen jo lukenut kymmenen osan verran. Tuon sarjan lisäksi olen myös lukenut yhden hänen The Brighton Mysteries -sarjastaan ja nyt sitten alkuvuonna julkaistun Harbinder Kaur -aloitusosan.

Jokaisella sarjalla on aivan oma tyylinsä ja tunnelmansa, vaikka on niissä tarkemmin ajatellen myös tuttuja elementtejä. 

Ruth Galloway-kirjat ovat sellaisia aika tyypillisiä nykyaikaan sijoittuvia cozy mystery dekkareita, joissa luiden historiaan erikoistunut arkeologi päätyy ratkaisemaan myös paikkakunnalla yllättävän yleisiä murhia. Jokainen kirja kertoo omasta rikoksestaan, mutta punaisena lankana kulkevat ihmissuhteet ja erityisesti Ruthin ristiriitainen suhde komisaria Harry Nelsoniin. 

Joskus aiemmin lukemani The Zig Zag Girl (The Brighton Mysteries -sarjasta) puolestaan oli enemmänkin "film noir" tyylinen perinteinen historiallinen dekkari. No, ehkä perinteinen on vähän liikaa sanottu. Rikoksia nimittäin ratkaisevat sodanjälkeisessä Englannissa aiemmin taikurien illuusiojoukoussa palvelleet Max Mephisto ja poliisiksi päätynyt Edgar Stephens. 

Tunnelma veti puoleensa. Kirjoitin aikoinaan kirjasta ja sen taianomaisesta atmosfääristä seuraavasti:
"Huomasin koukuttuvani vähän painajaismaiseen tunnelmaan. Toisinaan näen kirjat mielessäni kuin elokuvan ja tässä silmissäni kulki vanha mykkäfilmi, jonka seepiansävyiseen mustavalkoiseen maailmaan on retusoitu väripisteitä, kuten punaiset huulet, punaisena valuva veri, oranssinpunainen auringonlasku... " 

Muukalaisen päiväkirjat puolestaan aloittaa Harbinder Kaur -sarjan ja edustaa varsin goottilaista tyyliä. Toki goottilaisuus tulee osittain aiheesta, sillä päähenkilönä (rikosta tutkivan etsivän lisäksi) on äidinkielenopettaja, jonka kollega murhataan ja joka itse asiassa tutkii goottilaisia kauhutarinoita kirjoittanutta kirjailijaa. Pelkkä aihe ei kuitenkaan riitä, sillä koko tarinaan kietoutuu elementtejä juuri noista kauhutarinoista. On sumua ja hämäräperäisiä valoja, seuraavia askeleita, kuolemaa ennustavia haamuja, noituutta - kaikkea - sekoittuneena tavallisen modernin koulun ympärillä pyörivään elämään. 

Kolme hyvin erilaista kirjasarjaa siis, joissa ollaan eri ympäristöissä ja osittain jopa eri ajassa. Myöskin päähenkilöt ovat äkkiseltään hyvinkin eri maailmoista. 

Jotain on kirjasarjoissa kuitenkin tunnistettavasti samaa. 

Ensinnäkin kirjoissa toistuvat taikuus, noituus (druidit) ja pahuuden teemat, sekä ripaus yliluonnollista, jota ei ole tarpeeksi maagiseen realismiin, mutta sen verran kuitenkin, ettei ihan olla arkisen tosielämän puitteissa. Toiseksi päähenkilöillä on poikkeuksetta vaikeuksia rakkauselämässään ja oletan ihmissuhdekiemuroiden vyyhtiä myös noissa kahdessa toistaiseksi yhteen osaan jääneissä sarjoissa. 

Kaikki kolme sarjaa tuntuvat kuitenkin hyvinkin luettavilta. Ehkä minua viehättää erityisesti juuri tuo pieni särö realismin kuoressa tuomassa pientä pikanttia vivahdetta. 


Mitäs muut tuumitte ? Oletteko lukeneet Gritthsiltä muitakin sarjoja kuin Ruth Gallowayta ? 


13.2.2022

Nyt on aika - ystävänpäivän #lukumaraton eli päivittyvä postaus

 Lopputulokset : 

Sivuja : 848
Äänikirjaa: 50min

  • Margeret Rogerson: Kirjojen tytär 451 (loppuun luettu) 
  • Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat 397 (loppuun luettu) 
  • Elinor Cleghorn: Sairas ja viallinen, naiset lääketieteen historiassa 39min



Olisiko nyt aika ? Siis aloittaa tämän viikonlopun lukumaraton ? 

Rennolla otteella 24h nautinnollista aikaa kirjojen parissa. Mikäs sen parempaa. 

- Kuopuksen harrastukset - check 
- Kirjat valmiina pinossa - check 
- Kävelyretki tehty ja pappalle soitettu - check 
- ruoka... no, äänikirjan kanssa varmaan autolla Heselle eli helpomman kautta 

Tähän postaukseen käyn välillä kertomassa lukumaratonin edistymisestä ja todennäköisesti tunnelmia ilmaantuu myös Instaan minna_vuocho - tilin stooreihin. 

Samalla kiertelen myös  muissa osallistuvissa blogeissa tai Instatileillä. Niitä löytyy tagilla #lukumaraton sekä myös ilmoittautuneina blogissa Kirjan jos toisenkin

16:00 
Valmiina siis. Ensimmäisenä ajattelin tarttua Margaret Rogersonin Kirjojen tytär - fantasiaan. Toto sen juuri luki ja nyt on minun vuoroni. Olenkin säästellyt sitä ihan tätä varten. Vanhasta kokemuksesta voin sanoa, että nuortenfantasiat ovat ihan parasta lukumaratonmateriaalia. Nopeita sivuja ja viihdyttävää tarinaa. 

Paitsi että, apua! Mulla ei ole mitään herkkuja valmiina! 


Kello on varttia vaille kahdeksan 

Takana on 192 sivua Kirjojen tytärtä. Lisäksi kävin Hesellä hakemassa pikaruokaa maratonin lomaan sekä postissa. Storytelin lukija nimittäin saapui ja nyt on lukusuorituksessa sekä kerroshampurilaisen että lukija-asennuksen mentävä tauko. Mikä olisi parempi hetki testata uutta lukijaa kuin lukumaratonin aikana? 

Kirjojen tytär tosin pitää puolensa vallan mainiosti tässä valinnassa. Tarina on vauhdikas ja juuri tarpeeksi vetävä pitämään maratonin ajan mielenkiintoa yllä. Erinomaista nuorten fantasiaa, johon uppoaminen tekee hyvää. 

Sitä paitsi, voiko kirjoista ja kirjastoista kertova tarina täynnä velhoja ja vaaroja olla huono ? 

Mutta nyt myös pienelle kierrokselle muiden maratoonareiden blogeihin ja Instaan. 


Sunnuntaina klo 13:30

Aika kuluu. Nukuin pitkään, mutta olen kyllä lukenutkin. Kirjojen tytär on edennyt jo sivulle 277. 

Sitten kuuntelin hetken äänikirjaa huushollatessani eli Sairas ja viallinen eteni peräti 39min. 

Tällä kertaa onkin lukumaraton keskittynyt varsinaiseen lukemiseen ja äänikirjat jääneet sivuosaan. Todennäköisesti siksi, että innostuin kokeilemaan Storytel-lukijaa minäkin. Toto nimittäin liukeni muihin juttuihin melko nopeasti. Mitä ilmeisimmin lukumaraton ei nyt ollut hänen jutttunsa, tai sitten Suomea lohikäärmeille ei koukuttanut tarpeeksi, tai ehkä hän ei vain tykännyt lukea sähköisenä. 

Latasin luettavakseni viimeisimmän Elly Griffithsin eli uuden sarjan ykkösen Muukalaisen päiväkirjat. Se on ilmestynyt vasta nyt tammikuussa, joten ihan uunituore tapaus. 

Sivuja ei Storytelin perusteella oikein saa laskettua, sillä siinä on elukijoiden arkkivika. Sivut lasketaan klikattavien sivujen mukaan eli jos suurentaa fonttia (niinkuin ikänäköinen tietysti tekee silmälaseista huolimatta) sivumäärä kasvaa. Onneksi on Goodreads, joka kertoi kirjassa olevan 397 sivua. Storytel väitti minun lukeneen yli 1300... 

Muukalaisen päiväkirjat on taas aivan erilainen Griffiths. Ruth Galloway -kirjat ovat sellaisia aika tyypillisiä nykyaikaan sijoittuvia cozy mystery dekkareita. Joskus aiemmin lukemani The Zig Zag Girl (The Brighton Mysteries -sarjasta) puolestaan oli enemmänkin "film noir" tyylinen perinteinen historiallinen dekkari. Muukalaisen päiväkirjat puolestaan aloittaa Harbinder Kaur -sarjan ja edustaa varsin goottilaista tyyliä. 

Toki goottilaisuus tulee osittain aiheesta, sillä päähenkilönä (rikosta tutkivan etsivän lisäksi) on äidinkielenopettaja, jonka kollega murhataan ja joka itse asiassa tutkii goottilaisia kauhutarinoita kirjoittanutta kirjailijaa. Pelkkä aihe ei kuitenkaan riitä, sillä koko tarinaan kietoutuu elementtejä juuri noista kauhutarinoista. On sumua ja hämäräperäisiä valoja, seuraavia askeleita, kuolemaa ennustavia haamuja, noituutta - kaikkea. 

Pidin kirjasta juurikin noiden goottielementtien vuoksi. Sinänsä tarina ei nyt ollut mikään mieltäräjäyttävä, vaikka toki hyvin kirjoitettu. Jännä nähdä tuleeko tästä oikeasti sarja. Mitenkähän tuolla tyylillä voi jatkaa, vai unohdetaanko goottilaisuus ? 

Kaikkiaan tämä lukumaraton etenee edellisiä huomattavasti vauhdikkaammin. Vielä on jäljellä kaksi ja puoli tuntia. Ruokaa tietty ehkä pitäisi tehdä jossain kohtaa. Tänään on vuorossa fried rice. 

Se oli sitten siinä 

2 kirjaa kokonaan ja 50min äänikirjaa. Tykkäsin, mutta nyt kieltämättä vähän väsyttää. Pitää palata taas normimaailmaan. Pyykkikone odottaa ja kai sitä pitäisi keittää kuppi teetä. 

13.3.2021

(Luku)päiväkirja: Keskeneräisten kauhistus

Lauantai 13.3.2020

Aloittaisiko sitä taas kauhistelemalla ajan nopeaa kulkua? Että miten sitä voikin taas olla viikonloppu ja maaliskuu jo puolivälissä ? Ehkä kauhistelen vaihteeksi jotain muuta.

Instassa joku taas kysyi kesken olevien kirjojen määrästä. Kirja kerrallaan vai monen välillä hyppien? Ei liene yllätys, että minulla on homma viime vuosina levähtänyt ihan käsiin. Pahimmillaan on kirjoja ollut samanaikaisesti kesken lähemmäs kolmekymmentä. Nyt on Goodreadsin "currently reading"-listalla "vain" kymmenkunta kirjaa. Tähän pääsy vaati kylmäveristä siivousta. Yli vuoden kesken olleet joko kokonaan pois (kesken jäävät) tai sitten "want to read"-listalle. 

Kirjahyppely on salakavala tauti. Se alkoi hyvinkin viattomasti. Ensin  mietin, että ei kai se haittaa, jos minulla on samaan aikaan kirja kesken suomeksi, englanniksi ja ranskaksi. Aivoille on hyväksi vähän vaihtaa välillä... Kirjaformaattien valikoiman laajetessa minulla alkoi olla kirja kesken suomeksi, englanniksi ja ranskaksi sekä painettuna että ekirjana. Sitten tulivat äänikirjat... Taidatte jo tietää, mitä tapahtui ? 

Olen muutamana vuotena joutunut  nolona tunnustamaan, että ranskaksi lukeminen on jäänyt ihan kokonaan. Silti kirjoja on kesken melkoinen määrä. Kai se on myönnettävä, että nuoruuden "kirja kerrallaan ja mielellään kovakantisena" -periaatteesta on tullut tingittyä. Niin sitä ihminen muuttuu. Kaikki muutos ei tietenkään ole huonoon suuntaan ja jousto helpottaa elämää, mutta ehkä sitä voisi yrittää pitää tuon keskeneräisten listan edes jotenkin hallinnassa. 



Tällä viikolla olenkin toiminut varsin esimerkillisesti. 

Luin loppuun Rachel Cuskin Ääriviivoja, josta pidin valtavasti. Jotenkin luonnosmainen rakenne ja ajatuksina soljuva teksti loivat unenomaisen maiseman ääriviivoiltaan terävästä sarjasta kuvia. Ihan kuin olisi katsonut samasta rannasta eri kohdista otettuja yksittäisiä kuvia vierekkäin. Sitä jotenkin hahmottaa rannikon reunan ja kallioiden ääriviivan, mutta tietää väleissä olevan vielä paljon piilossa. 

Samoin aloitin ja luin loppuun Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjan kuudennen osan Kadonneet ja kuolleet. Aihealueessa pyörittiin lapsenmurhien, -sieppausten ja väärien syytösten kiemuroissa muutaman sadan vuoden ajalta. Kauhea aihe, mutta selvästi olen nyt ohi yliherkkyyden, joka minuun lasten ollessa pieniä iski täydellä voimalla. Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kirjaa lukea, ihan vain sen takia, että siinä tapahtui ikäviä asioita pienille lapsille. 

Arkeologia näyttää olevan aihealue, johon viittaaminenkin saa minut lukemaan (vakka Amelian seikkailuista). On ihan sama, miten suuressa roolissa varsinainen historiatutkimus on. Minä luen. Ruth Galloway-kirjoissakin toki aina kaivetaan luita esiin ja niitä tutkitaan sekä luodaan historiallista kontekstia, mutta pääpaino on kyllä varsinkin tässä osassa nimenomaan ihmisissä, heidän reaktioissaan ja suhteiden labyrintistä. Kumman koukuttavaa, kun kirjat ovat kuitenkin myös melko hajanaisia ja juonenpätkiä sinkoilee, tai ehkä juuri siksi. Lopussa kyllä sidotaan pätkät rusetille ja sehän näissä dekkareissa yleensä on lohdullista. Saadaan juttu loppuun, syylliset kiinni ja voidaan siirtää katse seuraavaan. Elämässähän harvemmin kai menee ihan noin selkeästi. 

Aloitin jo seuraavankin Gallowayn eli Aavekentät. Noin muuten on näitä "lähimpiä" kesken olevia mm. Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään, joka etenee hitaasti, mutta varmasti. Kuulokkeet ovat palaverisuman vuoksi korvilla niin paljon, että jotenkin ei tee mieli yhtään enempää, mikä vähän rajoittaa äänikirjojen kuuntelua. Sama kohtalo on kohdannyt myös Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat - Mastering the Elements of Good Cooking klassikkoa. Kyseessä on tietokirja keittotaidosta, muttei keittokirja. Yhtään reseptiä ei pitäisi kirjasta löytyä. 

Kaikkiaan keskeneräisten listalta löytyvät tällä hetkellä (5 äänikirjaa, 2 painettua ja 4 ekirjaa - kahdella kielellä): 

  • Elly Griffiths: Aavekentät (ekirja)
  • Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (äänikirja)
  • Samin Nosrat: Salt, Fat, Acid, Heat (äänikirja)
  • Mark Morris: The Wolves of London (äänikirja)
  • Nancy Warren: Lace and Lies (äänikirja)
  • Yotam Ottolenghi: Ottolenghi Flavour (painettu)
  • Anni Kytömäki: Margarita (ekirja)
  • Terhi Tarkiainen: Kitty - eli kuinka mies tuhotaan (ekirja)
  • Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki (painettu)
  • Alix E. Harrow: The Ten Thousand Doors of January (ekirja)
  • Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes - The Definitive Audio Collection (äänikirja)


Lopuksi vielä viikonloppuvinkki pääkaupunkiseudulle: Kuva on meidän perjantain herkuttelusta. Kokeiltiin uutta Crunch Brunch -palvelua ja täytyy sanoa, että viikonloppuun laskeuduttiin varsin rennosti ja nautiskellen. Kaikille löytyi jotain ja asettelu oli houkuttelevaa. Tuotteet maistuivat tuoreilta,  mikä on tietysti supertärkeää, kun listalla on marjoja ja hedelmiä. Salaatin hummus oli huippuhyvää. Plussaa myös pääasiallisesti pahvisista pakkauksista. Tämä menee jatkoon ja tullaan tilaamaan uudelleen. 


Viikolla loppuun luettuja : 

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Rachel Cusk: Ääriviivat
Oma ostos Elisa Kirjasta 


29.3.2020

(Luku)päiväkirja: Omassa kuplassa

Torstai 26.3.2020

Se on jo torstai!

Ei voi olla totta, vaan on se.  Viikot menevät nopeasti omassa kotikuplassa. Todennäköisesti sen takia, että hommaa riittää yli käytettävissä olevan ajan. Vähän rupeaa tämä täti olemaan rähjääntynyt näin vähän ennen viikonloppua.

Töissä on tahti kiihtynyt. Tiedä sitten, onko kyseessä viimeinen aalto ennen rysäystä, mutta ainakin nyt tekemistä riittää. Tosin nämä taitavat olla jo aiemmin aloitettuja juttuja, uusia ei ole näkynyt.
Kotona koulu jatkuu muksuilla ja taitavat jo olla aika tottuneita. Huomenna ihmetellään eka videopuhelutunti Toton kanssa :-)

Kun töihin ja kouluun sitten yhdistää ruokahuollon ja muut kotijutut, niin ovat vuorokauden tunnit melkoisen täynnä.

Kolmesta asiasta olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni - sekä oman että perheen mielenterveyden kannalta.

1) Vähintään kerran päivässä minun pitää päästä ulos, edes vähän. Nyt kun aurinkokin on hellinyt meitä keväisellä valonpaljoudella.

2) Ruoan pitää olla hyvää, mielenkiintoista ja vaihtelevaa. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka sitten ruoanlaitossa olisikin vähän enemmän hommaa. Onneksi on isot pojat. Varsinkin näin koeviikolla on esikoinen kunnostautunut keittiössä. Tänään minua hellittiin illan puhelinpalaverissa viereen kannetuilla quesadilloilla. Luksusta!

3) Kirjoja pitää saada luettua. Edes vähän. Olen juuri ja juuri ehtinyt kuuntelemaan Toton kanssa iltaisin hetken Neron päiväkirjan osaa Viimeinen oljenkorsi. Toto ilmeisesti tykkää, minä vähän tylsistyn. Ilmiselvästi en ole kohderyhmää.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tartun näköjään automaattisesti dekkareihin. Sain loppuun J.P. Koskisen Tammikuun pimeä syli-romaanin ja aloitin heti perään Eppu Nuotion Ellen Lähde-sarjan kolmannen osan Elämänlanka.  En siis missään tapauksessa kaipaa mitään kovasti jännittävää, taitavat uutiset riittää sitä osastoa, vaan ennemminkin mielenkiintoista ja leppoisaa. Varsinkin Ellen Lähde vastaa kuvausta. Olen aivan ihastunut henkilöhahmoon. Olen tainnut löytää eläkepäivieni esikuvan.


Sunnuntai 29.3.2020

Terveisiä kuplasta! Töitä tuli viikolla tehtyä lopulta niin paljon, etten vielä lauantainakaan saanut istuttua paikoillani edes yhden lukupäiväkirja-tekstin vertaa. Onneksi aurinko on paistanut, niin sain purettua levottomuuttani edes ulkona kiertelyyn.

Tänään oli ihanaa puuhastella pihalla. Huomasin raparperin päässeen taas lehtiensä kanssa alkuun ihan huomaamatta ja ruukusta löytyi niin minttu kuin timjami jo aivan vihreinä. Mahtavaa, kun tulee kevät ja kesä (huolimatta lähipäiville ennustetuista pakkasista).

Lukeminen on ollut kevyttä, pehmoa ja dekkaria, eli juurikin tällaiseen aikaan sopivaa. Vieläkin tekisin mieli tarttua johonkin samanlaiseen. Pitää katsoa, mitä varastoista löytyy. Omat Korona-ajan luetut alla listattuina tältä viikolta.


Viikolla loppuun luetut :

J.P. Koskinen: Tammikuun pimeä syli 
Jokinen on kirjoittanut käsittääkseni dekkarisarjan, jossa on osa joka kuukaudelle. Tammikuusta siis aloitetaan. 
Juho Tulikosken isä on surmattu ja hänen enonsa, nykyisin yksityisetsivänä toimiva entinen poliisi, pyytää apua murhan tutkinnassa. Matkan varrella tulee vastaan vanhoja tuttavuuksia ja historia tuntuu hiipivän väkisin mukaan nykyhetkeen. Vastaan tulee kaikenlaisia vähän omituisia käänteitä, mutta kaikkiaan kirjan parissa viihtyy. 

Eppu Nuotio : Elämänlanka 
Ihan mahtava Ellen Lähde, suuri suosikkini pehmodekkarien päähenkilöistä. 

Elly Griffiths: Käärmeen kirous 
Ruth Galloway osuu jälleen paikalle, kun ruumis löytyy. Tällä kertaa kirjassa on mystiikkaa, vanhojen hautojen kirouksia, sekä proosallista huumekauppaa. Lisäksi tietysti mietitään ihmissuhteita. 

Luettavaa Korona-aikaan

Korona-aika on monelle hankala paikka. Aktiivinen elämä muuttuu yht'äkkiä kotinurkissa kyhjöttämiseen. Vaikka lenkillä voi käydä, pienentyy elämäpiiri melkoisen dramaattisesti. Sitä voi kiukutella ja harmitella, tai sitten voi käyttää vapautuvan ajan kotoiluun. Luulisin lukemisenkin lisääntyneen, tai ainakin siihen käytettävissä olevan ajan.

Vaan mitä lukea ?

Huomaan vältteleväni enemmän tai vähemmän tietoisesti kaikkea liian jännää, ahdistavaa tai erityistä keskittymistä vaativaa. Minulla työtahti on pikemminkin kiihtynyt ja päivät pidentyneet, joten illan lyhyehköön lukuhetkeen pitää saada jotain rentouttavaa. Eikä mikään sovi siihen paremmin kuin "pehmodekkari" eli sellainen, jossa ei ole raakoja kuvauksia, päähenkilö ei välttämättä kuulu laisinkaan virallisiin lainvalvojiin ja pahiksetkin pysyvät jollain tavalla perusmotivaatioiden parissa. Toki jotain mielikuvituksellista ja uskottavuuden rajoja venyttävää voi kirjasta löytyä, mutta ei liikaa.

Viimeisen kahden viikon aikana olen (lastenkirjojen lisäksi) tarttunut kolmen eri dekkarisarjan edustajiin ja niitä kaikkia voin lämpimästi suositella, kun tekee mieli rentoutua hyvän kirjan parissa.

Tänään sain loppuun Ruth Galloway-sarjan neljännen osan. Käärmeen kirous vie lukijan ehkä aiempia osia enemmän myös mystisiin kokemuksiin, mutta perusjuonessa on myös paljon ihan normaalia rikosvyyhdin selvitystä. Pidin tästä osasta jotenkin enemmän kuin aiemmista.  Ehkä olen oppinut tuntemaan henkilöhahmoja ja he ovat myös jotenkin muuttuneet innhimillisemmiksi. Tällä kertaa arkeologi Ruth ei myöskään ole ihan niin keskiössä rikoksen ratkaisussa vaan muilla henkilöhahmoilla
on enemmän tilaa.

Ellen Lähde-sarjan kolmas osa Elämänlanka oli ihan pakko saada käsiini mahdollisimman nopeasti sen ilmestyttyä. Ellen on riemastuttava hahmo ja hänen mutkaton elämänasenteensa ja loppumaton uteliaisuutensa saavat hyvälle mielelle. Toivon totisesti pysyväni itse yhtä aktiviisena.

Tällä kertaa Ellen on vaihtanut maisemaan Turusta Berliiniin vahtimaan poikansa kaksosia. Samaan aikaan Berliinissä vietetään elokuvajuhlia ja niiden aikana esitetään myös suomalaisen ohjaajan viimeisin teos. Elokuvan tähtinä esiintyvät niin ohjaajan entinen kuin nykyinen vaimo. Kolmiodraama kiinnostaa Elleniä ja sen ympärillä alkaakin pian tapahtua outoja.

Miljöövaihdos on piristävä, vaikka Turku onkin lähellä sydäntäni. Tarina on myös mielenkiintoisesti kirjoitettu. Minä pidin lukujen välissä olevista aiheena olevan elokuvan kohtauksista. Ne elävöittivät lukemista mukavasti.

Kaikkiaan Elämänlanka on ehkä näistä kolmesta sarjasta kaikkein rentouttavin. Ei raakoja rikoksia, mutta mielenkiintoisia (joskin ehkä vähän kliseisiä) henkilöhahmoja ja mukavasti kulttuurikiemuroita juonessa mukana.

ulkoasu Timo Ahola 
Kolmantena mainnittakoon juuri aloittamaniuusi  sarja, jossa JP Koskinen kirjoittaa dekkarin joka kuukaudelle. Aloitus tapahtuu tietysti tammikuusta ja ilmeisesti Murhan-vuosi sarja on päässyt toistaiseksi toukokuuhun saakka.

Tammikuun pimeä syli alkaa, kun Juho Tulikosken taiteilijaisä surmataan ja nykyään yksityisetsivänä toimiva setä pyytää Juhoa avukseen murhan tutkimisessa.

Nopeasti tuntuu siltä, että vuosia sitten tapahtunut katoaminen liittyy kummasti nykyajan rikoksiin. Juoni kiemurtelee tummasävyisissä tunnelmissa. Kyseessä ei ole varsinaisesti pehmodekkari, vaan vivahde on enemmänkin Marlowe-tyyppisessä synkkyydessä, mutta kyllä tämän voi silti laittaa samaan sarjaan edellisten kanssa.

Kirjassa ei ole raakoja kuvauksia ja Koskisen mielikuvitus takaa yllättäviä käänteitä ja odottamattomia motiiveja. Varsin viihdyttävää.


Elly Griffiths: Käärmeen kirous - ja koko Ruth Galloway-sarja 
JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli - ja koko kuukausisarja 
Eppu Nuotio : Elämänlanka - ja koko Ellen Lähde-sarja 



15.12.2018

Griffiths alkuja

Viime aikoina olen sattunut lukemaan useampia kirjoja, joilla on ollut enemmän tai vähemmän häiritsevä vaikutus mielenrauhaani. Niiden lisäksi olen kuitenkin lukenut myös enemmän tai vähemmän viihdyttäviä kirjoja, esimerkiksi dekkareita.

Jostain kumman syystä olen vierastanut tunnettuja ja suositeltuja dekkarinimiä viime vuosien aikana. Ehkä kyseessä on dekkarimaailman vallannut julmuuksien ylenpalttisuus ja lapsiin kohdistuvien raakojen rikosten kuvailu. Siksi myös Elly Griffiths on jäänyt minulta paitsioon huolimatta hänen saamistaan suurista kehuista sekä blogeissa että muualla.

Nyt kuitenkin uskaltauduin aloittamaan hänen sodanjälkeiseen Englantiin sijoittuvan dekkarisarjansa, jossa taikurien maailma kohtaa tavallisen poliisityön. Yksi asia johti toiseen ja pian huomasin lukeneeni  myös kaksi Ruth Galloway-dekkaria ja myös pitäneeni niistä. Huolimatta niiden lapsiteemasta.


Elly Griffiths : Risteyskohdat, Januksen kivi, The Zig Zag Girl 
Omat ostokset Elisa Kirjasta ja Kobosta 

Ensimmäiseksi siis uskaltauduin lukemaan Griffithsin The Zig Zag Girl -dekkarin jostain blogista bongaamani jutun perusteella (en nyt kuollaksenikaan muista, minkä ja mistä). Dekkari osoittautuikin juuri niin tummanpuhuvaksi ja jännällä tavalla omituiseksi kuin blogiartikkelin perusteella kuvittelinkin. Pidin siitä yllättävän paljon.

Toisen maailmansodan aikana oli Englannissa yhteen paikkaan koottuina joukko taikureita, joiden tehtävänä oli rakentaa illuusioita vihollisen hämäämiseksi. Sodan jälkeen osa joukosta palaa lavoille, Edgar Stephensistä tulee poliisi. Sitten eräänä päivänä joku surmaa naisen jäljitellen kuuluisaa taikatemppua.

Tutkimukset viittaavat taikurien maailmaan ja Edgar seuraa johtolankoja tunnetun ja ihaillun taikuri Max Mephiston kanssa. Askel askeleelta he lähenevät murhaajaa, mutta samalla tämä jatkaa taikatemppujen kopiointia makaaberilla tavallaan.

Huomasin koukuttuvani vähän painajaismaiseen tunnelmaan. Toisinaan näen kirjat mielessäni kuin elokuvan ja tässä silmissäni kulki vanha mykkäfilmi, jonka seepiansävyiseen mustavalkoiseen maailmaan on retusoitu väripisteitä, kuten punaiset huulet, punaisena valuva veri, oranssinpunainen auringonlasku... Ei yhtään vihreää tai sinistä. Jännä juttu, tätä ei tapahdu kaikkien kirjojen kohdalla. Tosin assosiaatio on voinut saada alkunsa myös kirjan kansikuvasta, mutta se kyllä jatkui harvinaisen vahvana. Kansikuva lienee siis erittäin hyvin yhteensopiva itse tarinan tunnelman kanssa.

Pidin siis tarinasta, henkilöt olivat sopivan vinksahtaneita ja kuitenkin periaatteissaan yleviä. Murhaaja ei ehkä ollut se kaikkein yllättävin, mutta juonessa oli sopivasti kiemuroita.

The Zig Zag Girlin jälkeen uskaltauduin tarttumaan myös luututkimukseen erikoistuneesta arkeologista, Ruth Gallowaysta kertovaan kirjasarjaan. Kun taikureista luin englanniksi, on Ruth Gallowayn tapauksia suomennettu jo useampia.

Risteyskohdat ja Januksen kivi ovat dekkareina ihan ok. Samalla tavalla hivenen tummasävyinen maailma suomarskialueineen ja nousuvesivaaroineen on miellyttävällä tavalla vaarallinen dekkarin taustalle. Hivenen minua häiritsi kirjoissa lasten rooli uhreina, mutta se ei kuitenkaan ollut ihan niin osoittelevaa kuin alkuun pelkäsin, vaikka tosiaanakin sarjan molemmissa ensimmäisissä osissa on kyse lapsiin kohdistuvista rikoksista.

Hieman enemmän häiritseväksi koin Ruthin suhtautumisen omaan kroppaansa. Hän selvästi ei ole sinut tukevuutensa kanssa ja hämmästelin tarvetta korostaa sitä tarinassa. Jotenkin turhan stereotyyppistä ja ärsyttävää. Lisäksi arvasin kummassakin dekkarissa syyllisen, kun tarinaa oli vielä kolmasosa jäljellä. Se ei tosin estänyt lukemasta kirjoja loppuun saakka ihan hyvällä mielenkiinnolla. Ovathan ne sujuvasti kirjoitettuja ja kiemuroiltaan moitteettomasti eteneviä.

Risteyskohdat alkaa, kun marskimaalta löytyy arkeologisissa kaivauksissa lapsen luuranko, jota Ruth kutsutaan tutkimaan. Samaan aikaan seudulla katoaa jäljettömiin pieni tyttö samalla tavoin kuin toinen pikkutyttö jo vuosia sitten. Mystiset puurakenteet nousuvesialueella, historialliset uhraukset ja nykyaikana kadonneet lapset kuljettavat Ruthin ja tutkimuksia johtavan Etsivä Nelsonin seuraamaan ristikkäin ja kohdakkain vieviä johtolankoja.

Januksen kivi alkaa myös samanlaisesta asetelmasta. Rakennustyömaalla tehtävät kaivaukset tuovat esille pienen lapsen luurangon. Kun paikalla on aiemmin sijainnut lastenkoti, epäilykset suuntautuvat heti hyväksikäyttöön tai lasten pahoinpitelyyn. Ajoitukset eivät kuitenkaan täsmää ja vähitellen tarinasta löytyy useampiakin menehtyneitä pieniä tyttöjä, mutta vain yhden kohdalla on kyse rikoksesta ja sairaan mielen synnyttämästä kierosta yhdistelmästä historiaa ja nykyisyyttä.

Niin, ja totta kai myös Ruth joutuu vaaraan ja murhaajan kohteeksi - eri syystä kuin Risteyskohdissa, mutta kuitenkin. Onkohan tässä havaittavissa jonkinlainen kaava ?

Todennäköisesti tulen jatkamaan molempien sarjojen lukemista, vaikkakin Magic Men houkuttaa nyt arkelogeja enemmän. Viihdyin Griffithsin dekkarien parissa huolimatta joistakin lievää ärsytystä aiheuttaneista seikoista ja pidän erityisesti molempien sarjojen henkilögallerian monipuolisuudesta. Joukkoon mahtuu jos jonkinlaista tallustajaa.