Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi.
Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta.
Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet.
Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa.
Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?
Asetelma on mielenkiintoinen, mutta minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu.
Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin.
On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa.
Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari.
Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta.
Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan.
Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.
Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi.
Elly Griffiths: Lyhdynkantajat
Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi.
Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle.
Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi.
Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee.
Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.
