(Luku)päiväkirja: Tammikuun luetut eli kukista ja kirjallisista suuntauksista

 Jotain jo olen täällä maininnutkin alkuvuoden kiireistä, mutta ainahan hosuminen on vähän näennäistä. Siksi olen huomannut itse asiassa kuitenkin lukeneeni ihan mukavasti, podcastien kuuntelun lisäksi. 

Joko nyt voi puhua tammikuun luetuista ? Ei kai tässä muutamassa päivässä enää paljon ehdi saamaan loppuun. Tuosta allaolevasta listastakin pitää vielä tunnustaa Passion olevan kesken. Sen verran vähän tosin, että lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon saavani sen loppuun ennen helmikuuta.  

Kaikkiaan luettuja siis oman listauksen mukaan tammikuussa on 11. Goodreadsiin en viitsinyt merkitä paria kertaukseksi kuuntelemaani cozy mysteryä, joten siellä pari vähemmän. Joukossa on 3 äänikirjaa, 5 ekirjaa ja 3 painettua teosta.

Kirjastossa

Ilahduttavasti on tammikuussa mukana myös pari kirjastosta lainattua eli Leena Krohnin Auringon lapsia ja Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupuolvi. Silmiini osui parikin artikkelia, jossa pohdittiin kirjastojen käyttöasteen laskeneen, joten pitää itsekin ryhdistäytyä ja osallistua toiminnan aktivoimiseen. 

Huomaan tosin joutuvani opettelemaan itselleni vähän vieraan tavan käyttää kirjastoa. Muistan lapsena ja nuorena rakastaneeni kirjastossa haahuilua, silmien ohjanneen kirjoihin tarttumista. Harvoin etsin jotain tiettyä lukemista - annoin sattuman ohjata valintaa. Lähikirjastossa tuo ei onnistu. Siellä on yllättävän vähän kirjoja hyllyssä. Pitää tunnistaa nimi, varata ja käydä sitten hakemassa. Minun kärsimättömälle luonteelleni tällainen spontaaniuden puuttuminen on välillä vaikeaa. 

Opin kuitenkin ja näinhän on oiva mahdollisuus kartuttaa lukulistaa ihan konkreettisesti. Siispä varasin Auringon lapsia jonkun mainittua siitä Goodreadsissa. Sutisen kirja(t) puolestaan päätyivät varauslistalle ihan vain Vaivan arvoista - ihastukseni johdosta. 

Vuoden suloisin kirja jo tammikuussa ? 

Auringon lapsia on luokiteltu lastenkirjaksi ja sellaiseksi se toki sopii vallan mainiosti. Minä kuitenkin nautin kirjan kukista ja Orvokki-tytön kukkalähettitehtävistä ihan näin keski-ikäisenä täti-ihmisenäkin. Jotain ihanan rauhoittavaa näissä pienissä tarinoissa onkin. 

Kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa, myös Auringon lapsia sisältää monia tasoja. Aikuinen lukee tarinaa tekstin takaa ja jää pohtimaan taustoja tai tulevaisuutta. 

Orvokki käy niin vankilassa kuin suuren diivan luona ja siinä välissä suurperheen hulinassa. Hän näkee paljon sellaista, johon kotikadun varrella ei törmää. Kaikki on kuitenkin kerrottu kukkien kautta ja kauniisti. 

Rakasta kirjoja, jotka lempeästi tuovat maailman lähelle ja avaavat sen kauneuden joskus rujostakin kulmasta. Auringon lapsia on suloinen, muttei tyhjä. 

Historiaa 

Historia oli läsnä tammikuun lukulistalla monestakin kulmasta. Ensinnäkin tulin viimein lukeneeksi jo jokin aika sitten paljon hehkutetun Meri Valkaman Sinun Margot. DDR ja suomalainen perhe ideologian ja rakkauden puristuksessa. Onhan se hyvä. Ehkä kirjoitan siitä joskus lisää, vaikka jotenkin jäin tarinan pinnalle, eikä sekään päässyt ihoni alle. 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on (taas) itselleni vieraampi. Mistä johtuukin, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Historialliseksi fiktioksi kai voidaan mainita myös Sonia Parinin Englannin maalaisaatelin pariin 1920-luvulle kirjoitettu cozy mystery -sarja. Hupaisaa ja yllättävästi pääsin melko kevyestikin kolmen osan rajapyykille. Historiaa on täynnä myös Pirkko Saision Passio. Siinä barbaarinen kultakoru matkaa halki aikojen siirtyen kädestä toiseen, välillä muotoaan muuttaen. Katsotaan vielä, minne päätyy. 

Mitä vielä ? 

Dekkareista palaan vielä, kunhan sarja täydentyy. Viihdepläjäys jäänee tuohon listalle, sillä vaikka Julian joulu oli ihan ok, se oli genrensä turhankin tyypillinen edustaja. 

Harrastekirjoissa ovat keittokirjat näemmä siirtymässä neulekirjoihin. Pääsin tuttuni Minnan kirjajulkkareihin mukaan. Ajattoman tyylikkäät neulepuserot jatkaa Minnan Instatilin ja blogin upeiden neuleiden esittelyä. Tosin tällä kertaa myös ohjeet ovat mukana, joten ei tarvitse tyytyä vain ihastelemaan. Täytyy vielä vähän tutkailla kirjaa tarkemmin. Olen viime aikoina lähinnä tehnyt lapasia ja muita nopeita töitä, ehkä olisi aika tehdä vaihteeksi jokin villapaitakin.  Neuloosin vähentämiseen ei Minnan kirjasta ole apua. 

Pallokalasushia?

Kirjamessuilta mukaani tarttui kahden kirjan mielenkiintoinen kirjapari. Yhteistä kirjoille on sushi, japani ja kirjoittaja - tai no Sushikirjan kohdalla toinen kirjoittajista. Pallokala onkin sitten dekkari.

Ruoasta kertovat molemmat kirjat ja molemmista myös tykkäsin, mutta ehkä hieman itsenikin yllättäen koin tietokirjan koukuttavammaksi. Romaanifriikiltä outo veto.

Heikki Valkama : Pallokala 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Pallokala palkittiin Turun Ruokamessuilla Kirja à la Carté -palkinnon. (Susanna Välimäen kirja Syötävät sävelet sai kunniamaininnan ja se onkin vallan mainio) Palkinto ei yhtään ihmetytä. Sen verran vahvassa roolissa ruoka ja ruoanlaitto kirjassa ovat. Päähenkilökin on suomalainen kokki, Riku Mäki, joka päätyy osallistumaan japanilaiseen kokkikilpailuun ystävänsä vaikutuksesta. Kokkauksen salat, kilpailu sekä tietysti ruoan ja ainesten kuvailu, ovat iso osa tarinaa.

Romaanit, joissa ruoka on suuressa roolissa, inspiroivat usein kokkaamaan. Tämän kirjan jälkeen minulle kävi vähän toisin. En noin yleensäkään olisi kauhean innostunut syömään myrkylliseksi tiedettyä kalaa edes kokeilumielessä, mutta kirjan kuvaus myrkyn aiheuttamista oireista sekä pallokalan vähän mitäänsanomattomasta mausta vahvistavat päätöstäni. Toki tiedän pallokalan oikein valmistettuna olevan vaaraton, mutta silti.

Kuten kai jo arvasittekin, tässä dekkarissa murhataan pallokalan myrkyllä - näyttävästi. Suomalainen päähenkilö on epäiltyjen joukon kärjessä ja päätyy kuin sattumalta johtolankojen jäljille. Japanilainen Yakuza, suuret rakennussuunnitelmat ja niitä vastaan mieltä osoittavat vanhukset kietoutuvat yhteen vähän sekavaksi, mutta lopulta kuitenkin ihan loogiseksi tarinaksi.

Kirja lähtee liikkeelle vähän hitaasti kaikkine kuvailuineen, mutta sitten mennäänkin eteenpäin aika vauhtia. Riku ei sinänsä ole kauhean sympaattinen henkilö vaan aika itsekeskeinen kokkistara. Onneksi kertoja vaihtelee myös murhaajan, poliisin ja Yakuza-gangsterin välillä, jolloin saadaan pientä vaihtelua näkökulmaan.

Kirjasta huomaa, että Valkama kyllä tuntee Japanin. Halu kertoa yksityiskohtia ja opettaa lukijaa välillä painaa tarinan piiloon. Lopputulos on jännä yhdistelmä Japani-tietoutta ja dekkaria. Se ei ole välttämättä huono asia muuten, mutta varsinkin alussa "alustetaan" vähän turhankin paljon.

Dekkarina Pallokala on ihan luettavaa keskikastia.  Minua taisivat eniten viehättää japaniin liittyvät ruokakuvaukset, mutta jollei (japanilainen) ruoka kiinnosta, saattaa tämä romaani välillä maistua puulta.


Heikki Valkama, Miika Pölkki : Sushikirja 
Oma ostos kirjamessuilta 

Olen viime vuosina vaatimalla vaatinut keittokirjoja sisältämään myös tietoa ja muuta lukemista kuin reseptejä - tämä tuntuu monille keittokirjojen kirjoittajille tuottavan haasteita. Sushikirja on sitten siitä toisesta ääripäästä. Kirjassa on toki reseptejä, mutta pääasia ja kaikkein mielenkiintoisin osuus ovat tietoluvut sushista, sen historiasta,  lajeista, sushiravintoloista sekä muista sushikulttuuriin liittyvistä piirteistä.

Tämän kirjan jälkeen syön sushia toisin. Suurin osa suomalaisista taitaa kastaa sushit soijaan riisi edellä. Se on luontainen tapa sillä sushithan tarjoillaan useimmiten lautasella juuri niin päin. Kyseessä on virhe. Soijaan kuuluu kastaa ensimmäisenä kala, eikä sitäkään saa siinä uittaa.

Pidin kirjan vähän poukkoilevasti teeman ympärillä kiertävästä tyylistä. Sushin historiasta ponkaistiin sushilajeihin ja sitten ravintoloihin, huippumestariin, sakelajeihin jne... Näennäisesti vain löyhästi toisiinsa liittyvät luvut luovat mielenkiintoisen kuvan sekä sushista että japanilaisesta kulttuurista. Kirjan ravintolavinkkien jälkeen alkoi tehdä mieli matkustaa Japaniin, eikä pelkästään syömään sushia, vaan myös kokemaan tapojen erilaisuus ja samalla testaamaan osaisiko sitä itse käyttäytyä vaatimusten mukaisesti. Uskoisin ainakin oman kokemuksen olevan virkistävästä normielämästä vieraannuttava.

Tykkäsin. Kirja toimi erityisen hyvin illan pätkälukemisena. Se oli tarpeeksi mielenkiintoinen pitämään hereillä, mutta luvun päätyttyä saattoi hyvillä mielin laittaa kirjan kiinni odottamaan seuraavan päivän mukavaa lukuhetkeä.

Reseptejäkin kirjasta tietysti löytyy. Suomisushi taipuu savulohen ja neulamuikkujen kautta mätiin ja vähän erikoisempiinkin yhdistelmiin. Jotain lienee pakko kokeilla, kun taas seuraavan kerran näperrellään (lue: isäntä ja pojat näpertelevät) sushiherkkuja.