Pallokalasushia?

Kirjamessuilta mukaani tarttui kahden kirjan mielenkiintoinen kirjapari. Yhteistä kirjoille on sushi, japani ja kirjoittaja - tai no Sushikirjan kohdalla toinen kirjoittajista. Pallokala onkin sitten dekkari.

Ruoasta kertovat molemmat kirjat ja molemmista myös tykkäsin, mutta ehkä hieman itsenikin yllättäen koin tietokirjan koukuttavammaksi. Romaanifriikiltä outo veto.

Heikki Valkama : Pallokala 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Pallokala palkittiin Turun Ruokamessuilla Kirja à la Carté -palkinnon. (Susanna Välimäen kirja Syötävät sävelet sai kunniamaininnan ja se onkin vallan mainio) Palkinto ei yhtään ihmetytä. Sen verran vahvassa roolissa ruoka ja ruoanlaitto kirjassa ovat. Päähenkilökin on suomalainen kokki, Riku Mäki, joka päätyy osallistumaan japanilaiseen kokkikilpailuun ystävänsä vaikutuksesta. Kokkauksen salat, kilpailu sekä tietysti ruoan ja ainesten kuvailu, ovat iso osa tarinaa.

Romaanit, joissa ruoka on suuressa roolissa, inspiroivat usein kokkaamaan. Tämän kirjan jälkeen minulle kävi vähän toisin. En noin yleensäkään olisi kauhean innostunut syömään myrkylliseksi tiedettyä kalaa edes kokeilumielessä, mutta kirjan kuvaus myrkyn aiheuttamista oireista sekä pallokalan vähän mitäänsanomattomasta mausta vahvistavat päätöstäni. Toki tiedän pallokalan oikein valmistettuna olevan vaaraton, mutta silti.

Kuten kai jo arvasittekin, tässä dekkarissa murhataan pallokalan myrkyllä - näyttävästi. Suomalainen päähenkilö on epäiltyjen joukon kärjessä ja päätyy kuin sattumalta johtolankojen jäljille. Japanilainen Yakuza, suuret rakennussuunnitelmat ja niitä vastaan mieltä osoittavat vanhukset kietoutuvat yhteen vähän sekavaksi, mutta lopulta kuitenkin ihan loogiseksi tarinaksi.

Kirja lähtee liikkeelle vähän hitaasti kaikkine kuvailuineen, mutta sitten mennäänkin eteenpäin aika vauhtia. Riku ei sinänsä ole kauhean sympaattinen henkilö vaan aika itsekeskeinen kokkistara. Onneksi kertoja vaihtelee myös murhaajan, poliisin ja Yakuza-gangsterin välillä, jolloin saadaan pientä vaihtelua näkökulmaan.

Kirjasta huomaa, että Valkama kyllä tuntee Japanin. Halu kertoa yksityiskohtia ja opettaa lukijaa välillä painaa tarinan piiloon. Lopputulos on jännä yhdistelmä Japani-tietoutta ja dekkaria. Se ei ole välttämättä huono asia muuten, mutta varsinkin alussa "alustetaan" vähän turhankin paljon.

Dekkarina Pallokala on ihan luettavaa keskikastia.  Minua taisivat eniten viehättää japaniin liittyvät ruokakuvaukset, mutta jollei (japanilainen) ruoka kiinnosta, saattaa tämä romaani välillä maistua puulta.


Heikki Valkama, Miika Pölkki : Sushikirja 
Oma ostos kirjamessuilta 

Olen viime vuosina vaatimalla vaatinut keittokirjoja sisältämään myös tietoa ja muuta lukemista kuin reseptejä - tämä tuntuu monille keittokirjojen kirjoittajille tuottavan haasteita. Sushikirja on sitten siitä toisesta ääripäästä. Kirjassa on toki reseptejä, mutta pääasia ja kaikkein mielenkiintoisin osuus ovat tietoluvut sushista, sen historiasta,  lajeista, sushiravintoloista sekä muista sushikulttuuriin liittyvistä piirteistä.

Tämän kirjan jälkeen syön sushia toisin. Suurin osa suomalaisista taitaa kastaa sushit soijaan riisi edellä. Se on luontainen tapa sillä sushithan tarjoillaan useimmiten lautasella juuri niin päin. Kyseessä on virhe. Soijaan kuuluu kastaa ensimmäisenä kala, eikä sitäkään saa siinä uittaa.

Pidin kirjan vähän poukkoilevasti teeman ympärillä kiertävästä tyylistä. Sushin historiasta ponkaistiin sushilajeihin ja sitten ravintoloihin, huippumestariin, sakelajeihin jne... Näennäisesti vain löyhästi toisiinsa liittyvät luvut luovat mielenkiintoisen kuvan sekä sushista että japanilaisesta kulttuurista. Kirjan ravintolavinkkien jälkeen alkoi tehdä mieli matkustaa Japaniin, eikä pelkästään syömään sushia, vaan myös kokemaan tapojen erilaisuus ja samalla testaamaan osaisiko sitä itse käyttäytyä vaatimusten mukaisesti. Uskoisin ainakin oman kokemuksen olevan virkistävästä normielämästä vieraannuttava.

Tykkäsin. Kirja toimi erityisen hyvin illan pätkälukemisena. Se oli tarpeeksi mielenkiintoinen pitämään hereillä, mutta luvun päätyttyä saattoi hyvillä mielin laittaa kirjan kiinni odottamaan seuraavan päivän mukavaa lukuhetkeä.

Reseptejäkin kirjasta tietysti löytyy. Suomisushi taipuu savulohen ja neulamuikkujen kautta mätiin ja vähän erikoisempiinkin yhdistelmiin. Jotain lienee pakko kokeilla, kun taas seuraavan kerran näperrellään (lue: isäntä ja pojat näpertelevät) sushiherkkuja.

Kerran vielä - mites noi e-kirjat ?

Se on taas aika... luulisin.

Edellisestä kyselystä onkin jo jonkin verran aikaa.Itse asiassa taisin edellisen kerran kysellä ekirjojen lukuinnosta vuonna 2014.

Lienee siis jo korkea aika päivittää tuloksia ja ainahan sitä on kiva kuulla muidenkin mielipiteitä.

Siispä : Luetteko e-kirjoja tai kuunteletteko äänikirjoja?

Minä itse olen aivan kaikkiruokainen. Luen kirjoja niin painettuina kuin sähköisinä ja äänikirjoistakin pidän. Minusta kaikissa muodoissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Mitäs mieltä te olette? 

Vastausaikaa on 1. joulukuuta saakka.

Sitten katsotaan, mihin tällä kertaa päädytään ja vähän vertaillaan aikaisempiin tuloksiin.

Kiitoksia jo etukäteen kaikille kyselyyn vastaaville!  Mielenkiinnolla jään odottamaan ja seuraamaan tuloksia.



Create your own user feedback survey

Vali vali ja piristysruiske eli viikinkimeininkiä

Joopa joo. Taas on elämä mennyt ihan pelkäksi työnteoksi.

Lapsiakin näkee lähinnä aamupalalla, jos silloinkaan ja illat äiti istuu suljetun oven takana puhelinpalavereissa. Kirjoja ehtii lukemaan juuri ja juuri muutaman sivun ennen sänkyyn simahtamista. Kokkaaminen on jäänyt isännän harteille (onneksi osaa).

Ei siis mikään ihme, että välillä vähän harmittaa, vaikka työ sinänsä mielenkiintoista ja kivaa onkin. Liika makeastakin tulee vatsa kipeäksi.

Perheen yhteisestä tekemisestä ei kai lähiviikkoina uskalla edes haaveilla, mutta onneksi voi muistella aikaisempia hyviä hetkiä.  Niin kuin nyt vaikka esikoisen synttäripäivällistä viikinkiravintola Haraldissa.

Kuvassa tosin ei ole esikoinen vaan kuopus, joka oli juuri menettänyt myös molemmat etu-maitohampaansa.

Täydellinen viikinkikuva, vai mitä ? 


Positiivinen Harald

Ensiksi täytyy todeta, että Harald pääsi yllättämään positiivisesti. Odotin vähän tylsää ketjuruokalaa korkeintaan keskinkertaisella mättöruoalla.

Olen edellisen kerran käynyt vastaavassa paikassa Turussa joskus vuonna yksi ja kaksi yritysdinnerillä, enkä suoraan sanottuna muistanut visiitistä kuin, että ruokaa oli suhteellisen paljon.
No, niin oli nytkin. Otimme porukalla kilvellisen lihavalikoimaa, joka oli todella hyvää.  Makkarat ja kana olivat maukkaita ja naudan rintapala kirjaimellisesti suli suussa. Juustoperunat, lohkoperunat ja juurekset täydensivät tuhtia kokonaisuutta.

Parasta ateriassa oli kuitenkin alkupala. Kovaa ruisleipää ja sulaa voita! Siis ajatelkaa, voiko olla yksinkertaisempaa? Se oli ihanaa herkkua.

Muutenkin Haraldista jäi hyvä mieli. Teema oli viety tarpeeksi pitkälle, mutta ei ollut mitenkään päällekäypä. Rekvisiittana viikinkikypärä viihdytti pöydän isoja ja pieniä hyvän tovin ja puiset kalusteet toivat viihtyisää lämpöä.

Menun nimitykset olivat kekseliäitä, mutta ruokalajit pysyivät hyvin perheellisten omituisuuden toleranssirajoissa.  Toki näytti tarjontaa olevan enemmän sekasyöjille, mutta harvemmin kai viikingit pelkkiä rehuja söivätkään. Eikä tuo suinkaan tarkoita, että kasvissyöjä jäisi nälkäiseksi -vaihtoehtoja vain on vähän vähemmän.

Palvelukin oli mukava rentoa. Tykkäsimme siis. Luulenpa, että tänne suuntamme muksujen kera toistenkin. Mutkaton iltaruoka pienellä viikinkitwistilä piristää arki-illan tai perjantain mukavasti. Minullekin pelkkä illan muistelukin sai taas hymyn huulille.

Peppi Pitkätossu ja kielletyt sanat

Lastenteatterin lisäksi Bloggariklubilla keskusteltiin lastenkirjallisuudesta ja erityisesti Peppi Pitkätossun uusista käännöksistä. Suomentaja Kristiina Rikman kävi kertomassa Astrid Lindgrenin syntymän 110-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyistä uusista suomennoksista.

Ensimmäisenä mieleen nousee tietysti kysymys siitä, 

miksi ihmeessä vanhat klassikot pitää suomentaa uudelleen ? 

Syitä uuteen käännökseen on tietysti monia. Kieli muuttuu ajan kuluessa, eikä aiempina vuosina sujuvalta kuulostanut teksti välttämättä tavoita nuorempaa lukijakuntaa. Lisäksi sanojen merkitykset muuttuvat, tai ainakin niiden arvotukset ja niiden aiheuttamat mielikuvat ja reaktiot. Erityisesti jälkimmäinen aiheutti vähän keskusteluakin.

Pepin kielletyt sanat 

Pepistähän me kaikki muistamme hänen isänsä ? Etelämeren neekerien saaren kuninkaan? No, nykyään hänen tiettelinsä ei tietenkään voi enää olla sama. Se on elänyt Hottentottien kuninkaasta nykyiseen Etelämeren kuninkaaseen.

Onko tunnelma ja tuntu termeissä sama ? Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta kaikki me ymmärtänemme sanamuutoksen taustan. Mikä ei alkuperäisenä ilmestymisaikana ollut mitenkään ihmeellistä, on vuosikymmenten varrella muuttunut kielletyksi.

Monet viime vuosisadan alkupuoliskon kirjoista sisältävät nykyarvoille kestämättömiä asenteita ja sanoja (ajatelkaa nyt vaikka Tinttejä). On ymmärrettävää, että erityisesti lapsille suunnatut kirjat halutaan muuttaa lukijoidensa ajan arvojen mukaisiksi, mutta menetetäänkö samalla ehkä jotain historianymmärryksen kannalta tärkeää? En ole ihan varma, onko paras ratkaisu tekstien siistiminen vai pitäisikö mieluummin aiheesta herättää keskustelua myös lasten kanssa? He kun eivät ole tyhmiä ja usein sanojen suhteenkin reagoivat aikuisia huomattavasti tarkemmin.

Samoin jäin miettimään sitä, miten sanojen merkitykset ja arvotukset oikein  muuttuvat. Joku / jotkut päättävät jossain tarkoittaa sanalla jotain pahaa - tai toinen väestönosa päättää loukkaantua jonkin tietyn termin käytöstä. Vähitellen sana saa "huonon maineen" ja kieltä korrektisti (yleisesti ottaen) käyttävät ihmisetkin alkavat sitä välttämään tai pelkäävät uuden tarkoituksen aiheuttamia väärinkäsityksiä.

Onhan näitä esimerkkejä. Juuri tässä yhtenä päivänä juttelimme lasten kanssa, miten Retu ei tietyissä koulupiireissä enää olekaan Retu Kivinen... tai miten Yrjö muuttui jotenkin ikäväksi assosiaatioiltaan (minun isoisäni oli Yrjö). Nuoret ovat luovia sanamerkityksiä luodessaan ja muuttaessaan ja suurin piirtein joka koululla on omat termistönsä, joista osa sitten päätyy laajempaankin käyttöön.

Mitä jos? 

Mieleeni juolahti voisiko sanan merkitystä kääntää myös toisinpäin? Mitä jos ihmiset päättäisivät, että nyt pahoina pidetyt sanat ovatkin kohteliaisuuksia? Voisiko tuota tehdä tietoisesti? Paljonko ihmisiä pitäisi saada mukaan, jotta merkitys muuttuisi? En tiedä, pystyisikö tuota tekemään tietoisesti, vai onko sanojen suunta aina vain negatiiviseen (ja mitä se taas kertonee ihmiskunnasta?).

Toisinaan tuntuu, että tietyillä sanoilla on jo liian vahva merkitys ja poliittinen korrektius kahlehtivaa ja välillä vähän ylilyönteihin taipuvaa. Sellainen käväisi mielessä, kun luin artikkelia asiakkaan tekemästä valituksesta sillä perustella, että kirjastossa luettiin Peppiä - juurikin noiden tiettyjen sanojen takia. Eikö olisi kannattanut ennemminkin mennä kysymään, keskustellaanko aiheesta ja miksi sanat eivät ehkä sovi lasten suuhun nykypäivänä? Sanojen voima on minusta nille antamissamme tulkinnoissa ja niiden käytön takana olevassa tarkoituksessa, ei kirjainyhdistelmässä itsessään.

Uusien sukupolvien Peppi 

Onneksi Pepissä on kielellä ilottelua edelleenkin. Peppi on myös edelleen riemastuttavan omanlaisensa reipas oman tiensä kulkija, vaikka toki hahmona myös hieman haikea. Onhan pieni tyttö selviytymässä maailmassa yksinään vähän surullinenkin hahmo, kuten Kristiina Rikman meille kertoi Peppiä tulkitsevansa.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet ja kolmaskin on tulossa keväällä. Kokeneella kääntäjällä ei kauan nokka tuhise käännösten parissa. On oikeastaan aika kiehtovaa miettiä, miten suomentaja kykenee vaihtamaan tyyliä Alice Munrosta, Donna Leonista ja Charles Bukowskista John Irvingiin ja Astrid Lindgreniin.  Luulisi olevan vaikeaa löytää tunnelma ja kielen poljento, mutta tottahan ammattilainen siitä selviää.

Joka tapauksessa Pepin tie uusien sukupolvien sydämeen lienee turvattu. Taidan kokeilla uppoaako meillä kuopukseen. Tällä kertaa haen kirjan kirjastosta, sillä Kristiina Rikman mainitsi jotain, jota en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi. Suomentaja saa myytävistä kirjoista kertapalkkion, mutta kirjaston kirjoista käytön mukaan. Mitä enemmän lainataan, sitä varmemmin saamme siis nauttia laadukkaista käännöksistä tulevaisuudessakin (?).

Mahtimummo päätäi Väätäinen Bloggariklubilla eli Tippukivitapaus

Nyt tarjoaa Kansallisteatteri herkkua lapsiperheille. Marraskuun 22. päivä on ensi-illassa lastenmusikaali Tippukivitapaus - Teatteria lapsille, suurella näyttämöllä ja suurella sydämellä. 

On aivan mahtavaa, miten lapsiin panostetaan Kansallisteatterissa. Nukketeatterin lisäksi tuodaan suuren luokan elämys myös teatterin päänäyttämölle.

Nyt on meidän vanhempien vuoro pitää huoli siitä, että tarjonta myös hyödynnetään ja saavuttaa kohdeyleisönsä. 

Sydämellisyys oli isosti mukana myös alkuviikon Bloggariklubilla. 

Siellä on aina kivaa, mutta tällä kertaa sekä aihe että sen mukaiset tarjoilut (nakkeja ja ranskalaisia!) loivat heti mahtavan tunnelman, jonka vieraat sitten nostivat vähintäänkin kattoon. 

Saimme seuraksemme Tippukivitapauksen runottelun kirjoittaneen (ja teatteriversion ohjaavan) Laura Ruohosen sekä Mahtimummo päätäi Väätäisen eli Seela Sellan (!). Samalla saimme maistiaisia Tippukivitapauksesta sekä yhden eksklusiivisen esityksenkin, jonka "ilkeä ohjaaja" kuulemma meni leikkaamaan pois lopullisesta versiosta. 

Oli hauska seurata ohjaajan ja näyttelijän välistä yhteyttä. Toki siinä vähän naljailtiin, mutta selvästi takana on pitkäaikainen ja lämminhenkinen yhteistyö. Molemmat myös hehkuttivat lastenteatterin tärkeyttä ja sen tekemisen ihanuutta. "Lapset ovat yleisönä ihan paras" - Lapset kun ovat välittömiä ja avoimia. Palaute tulee heti! 

Tippukivitapaus onkin varmasti lasten mieleen. Riimittelyä, vessasanoja runoihin piiloteltuina ja menevää musiikkia tarinan muodossa. Mitä muuta voisi toivoa ? Seela Sellan meille lukema runo sen jo näyttää - tänne on ihan pakko viedä meidän Toto 6v. sekä tietysti myös isoveljensä. Musikaali käy kaikille ja riimittelystä nauttivat vanhemmatkin! 

Me lupaamme antaa lapsille luvan riemuita ja nauraa itsekin mukana. Kuulimme nimittäin anekdootin näytöksestä, jolloin oli harvinaisen paljon isiä lastensa kanssa teatterissa. 

Lapset oli selvästi komennettu käyttäytymään rauhallisesti ja hillitysti, mikä toimikin tiettyyn pisteeseen - siis siihen, kun näyttelijäkaarti päätti saada yleisön mukaansa. Yhteislaulupyyntöä toistettiin ja toistettiin ja toistettiin... siihen pisteeseen saakka, että isätkin tajusivat osallistua. Siitä se riemu sitten ratkesi. 

Tässä kohtaa on ihan pakko mainita ihailuni Seela Sellaa kohtaan. Hänellä on aivan huikea karisma, energia ja kyky heittäytyä. Minä menen katsomaaan Tippukivitapauksen jo ihan senkin takia, että haluan nähdä Mahtimummon lavalla. Toivon totisesti olevani edes pikkuisen samanlainen kasikymppisenä! 

Laura Ruohosen Tippukivitapaus on tarina pienestä pavusta, joka haluaa kadota ja joutuu seikkailuun. Tarjolla on teatterielämyksen lisäksi myös kirja sekä näyttelijöiden äänittämä levy näytelmän musiikkia. Pitänee hankkia kaikki mahdollinen rekvisiitta jouluksi. Kirjaakaan en ole vielä lukenut, kun säästän sitä teatterivalmistautumiseen lasten kanssa. Tuskin maltan odottaa! 

Kiitos taas Bloggariklubin järjestäjille. Ihan mahtava ilta. 

Pian vielä juttua Pepistäkin!  

Kasvis ruokakirja ja papupullat

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljonkin trendikkäästi kasvisruokaan keskittyvää keittokirjaa. Hanna Hurtan versio on mukavasti perheille sopiva, ei liian "outoja" tarjoileva ja aika lailla lähikaupasta löytyvistä aineksista reseptejä sisältävä. Hyvä opus kasvisruoan lisäämistä pohtivalle peruskokille.

Samasta syystä minäkin kirjan tulin pyytäneeksi kustantajalta. Jotenkin ei oma mielikuvitus aina riitä, mutta ruokaa pitäisi perheelle saada ja mielellään tietysti reippaasti kasvispitoista. Johan sitä vaatii paitsi muotitrendi, myös ekologisuus ja terveellisyyskin.

Hanna Hurtta: Kasvis ruokakirja 
Kustantajalta luettavaksi, kokattavaksi ja blogattavaksi 

Lihasta meillä ei kuitenkaan kokonaan tulla luopumaan varmaan koskaan. Ehdotus siihen suuntaan todennäköisesti aiheuttaisi jonkinlaisen keittiökapinan. Ei meillä kuitenkaan kasvisruokaa varsinaisesti vastusteta. Sitä vain pitää tarjoilla luovasti.

Ehkä tuon sekasyömisen vuoksi meillä on pikkuisen vierastettu kaikenlaisia korvikkeita. Nyhtökaura, Härkis ja Mifu eivät oikein ole kelvanneet. Vika ei liene tuotteissa itsessään (esim. Härkis on minusta varsin hyvää) vaan ajatuksessa korvaamisesta, lihan puuttumisesta. Siksi etsinkin reseptejä, jotka ovat jotain uutta ja houkuttelevaa omana itsenään, ei koska jokin ainesosa on korvattu toisella. Kasvispohjapizzat, chili sin carne, hernerouhelasagne tai paimenen piiras ilman jauhelihaa eivät oikein uppoa perheelle - ainakaan noilla nimillä... "It's all about perception..."

Onneksi kasviksista saa hyvää ruokaa ilman korvausajatteluakin. Silmiini osuivat kirjasta heti keitot ja salaatit, joita onkin ehdolla monenlaisia. Eniten kiinnostustani herättivät kuitenkin kahdenlaiset pallerot eli munakoisopyörykät ja papupyörykät. Joku voisi tietysti väittää niitäkin lihapullakorvikkeiksi, mutta minusta näissä on samaa vain muoto - ja pyöreähän nyt sopii mihin vaan.

Pyöryköissä oli kivaa myös se, etten vastaavia ole kokeillut  aikaisemmin. Aika monet kirjan resepteistä olivat sellaisia, että enemmän (lue vanhempi vuosissa) kokannut on todennäköisesti testannut vastaavaa jossain kohtaa kokkauskokemustaan. Kirja toimiikin varmaan parhaiten vähän vähemmän kokanneilla, joille suurempi osa resepteistä aiheuttaa todellisia ahaa-elämyksiä. Toimii kirja toki vanhemmillakin perheenäideillä vähintäänkin muistinvirkistyksenä. Ainakin omasta kokemuksestani inspiraation löytäminen ja reseptien muistaminen on arkitohinassa haastavaa.

Kirjassa on kivaa myös reseptien muodostamat kokonaiset ateriat. Ei tarvitse ruveta miettimään lisukkeita ja salaatteja erikseen, kun jokainen resepti muodostaa joko alkuruoan, pääruoan tai jälkiruoan kokonaisuudessaan. Helpottaa pohdintaa - ja ainahan sitä voi muuttaa kokonaisuuksia mielensä mukaan.

Kaikkiaan kirja on lempeän näköinen luettava. Kuvien värimaailma on hillityn vaalea ja houkutteleva. Jokaisen reseptin kohdalla on pikkuinen selitys tai vinkki, mutta varsinainen lukuosuus löytyy kirjan alusta. Hanna selittää hieman ruokafilosofiaansa, antaa neuvoja kasvisprotetiinien osalta ja paljastaa kasviskeittiön kulmakiviä.

Rento ja selkeä kirja sopii mainiosti kasviskokkailun saloihin perehtymiseen vaikka aloittelevallekin kokille. Kokeneemmatkin saavat ideoita ja muistinvirkistystä mukavalla tavalla. Perheissä arvostetaan konstailemattomia reseptejä, vaikka osan tekemiseen tieytsti vähän aikaa saa kulumaankin. Tosin välillä se on ihan oma vika. Kuka minuakin käski tekemään papupyöryköitäni kuivatuista pavuista ? - purkeilla olisi päässyt melkein pikaruokaan.

Harissa-papupyörykät (omilla muunnoksillani jääkaapista löytyneiden ainesten perusteella) 

5dl kypsiä valkoisia papuja
2dl kaurahiutaleita
1dl auringonkukansiemeniä
ohjeen mukaan puoli desiä tuoretta korianteria hienonnettuna, minä puristin oreganoa tuubista, joka pitäisi saada jääkaapista loppumaan
1 sitruunan mehu
3 valkosipulinkynttä
1rkl harissaa (jaj tälläkin tuli pikkuisen turhan tujua kuopukselle)
1rkl oliiviöljyä
juustokuminaa, suolaa ja pippuria (ohjeessa käskettiin jauhettua korianteriakin, mutta sitä ei meiltä löytynyt)
öljyä paistamiseen

Minä tosiaan aloitin pussillisesta kuivia papuja, joiden liottamiseen meni ensin yksi yö. Seuraavana päivänä keitin papuja tunnin verran, mutta eivät pehmenneet laisinkaan. Pikaisen googlauksen jälkeen muistin soodan. Keitin uudelleen toisen tunnin verran, mutta tällä kertaa laitoin mukaan teelusikallisen soodaa. Jo pehmeni. Tiedä sitten oliko kyse soodasta vai pidennetystä keittoajasta, mutta massasta tuli kauniin sileää.

Kun pavut ovat valmiina, ei tekemisessä kauhean kauan mene. Ainekset vaan tehosekoittimeen ja massaksi. Tosin minun massani vaikutti sen verran kuivalta, että lisäsin myös muutaman lorauksen vettä. Saattoi johtua siitäkin, että purkkipavuissa on enemmän nestettä.

Sitten vaan massa pyöryköiksi ja pannulle viideksi minuutiksi keskilämmöllä öljyyn tirisemään. Minua laiskotti, joten painelin kahdella lusikalla pötkylöiksi. Hyvin toimi niinkin.

Tällä kertaa en tehnyt ohjeeseen kuulunutta salaattia tai kastiketta. Raastoin ja siivutin vain vähän porkkanaa ja kurkkua, maustoin suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla, sekä ripottelin auringonkukansiemeniä päälle.

Pyörykät (tai pötkylät) olivat kivasti rapsakoita päältä ja silkkisen pehmeitä sisältä. Sellaisia pientä addiktiota aiheuttavia. Näitä tulee varmasti tehtyä vielä moneen kertaan.

Lumen armo

Kirjamessuhaahuilu jotenkin avasi lukujumin. Sain messujen jälkeisellä viikolla loppuun peräti kaksi kirjaa! Tosin nyt tämä bloggaaminen sitten vähän takkuilee työkiireiden vuoksi...

Paula Havaste: Lumen armo 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Lumen armo oli niin sujuva luettavaa, että sen loppuun saattaminen ei ollut ihme ollenkaan. Kertte on viimein matkalla kotiin mukanaan pikkuinen Usva. Mielessä väikkyy kotitila sekä tietysti Larri.

Matka on pitkää ja sen aikana sattuu kaikenlaista, mutta tokihan viimeisessä osassa Kerten tarina saavuttaa jonkinlaisen päätepisteen. Siitä sen enempää nyt puhumatta, jos joku on vielä kirjaa lukematta. Kannattaa muuten aloittaa sarja ihan alusta, sillä tarina jatkuu ja vaikka seuraavissa osissa viitataan aiempiin, on tieitysti kiva, kun on itse tarinasta perillä.

Kuten aiemmtkin osat, on Lumen armokin täynnä historiallista nippelitietoa ja elämäntapojen kuvausta. Saattaa tietysti olla, että kun tarina etenee ja hahmot tulevat tutummiksi niin painopiste väkisinkin siirtyy henkilöhahmojen ajatusten ja toimien seurantaan. Oli miten oli, sujuvasti tarina eteni ja mielenkiinnolla seurasin Kerten matkaa.

Kertte onkin yksi suosikkihahmojani kirjallisuudessa. Kipakka ja itsenäinen nainen ei kuvia kumartele ja antaa elämän viedä. Toki hän äkkipäissään tekee myös virheitä ja elämäkin välillä keikauttaa kummiin suuntiin, mutta Kertte myös tunnustaa erheensä. Eikä kertte ole paha, vähän vain äkkinäinen nainen miesten maailmassa. Ei ollut tuohonkaan aikaan naisilla helppoa.

Kaikkiaan koko sarja on nautinnollista luettavaa historiallisista romaaneista pitävälle. Maailma ja aikakausi nousevat esiin elävinä, henkilöhahmot ovat uskottavia eikä pieni yliluonnollisen ripauskaan sotke tarinaa. Olihan aika muutenkin loitsujen ja uskomusten vallitsemaa.

Paula Havaste on ollut tuottelias kirjalija, joten aiemmin ilmestyneitä historiallisia romaanejakin löytyy useampia. Oletteko lukeneet ? Kannattaako palata tuotannossa taaksepäin ?

Kirjakimara - Toto 6v:n.suositukset

Toto oppi kesällä lukemaan. Ihan sillain itsekseen, yht'äkkiä hän vain osasi.

Päätin, etten tyrkytä. En yhtään. En ainuttakaan kirjaa. Lukekoon itse, jos haluaa. Minä jatkan iltasadulla ja äänikirjoilla ja pidättelen henkeäni.

Muutama kuukausi siinä meni, mutta nyt olen yllättänyt Toton useammankin kerran kirjan ääressä. Saa nähdä olisiko 1/3 lukumiehiä (ja jottei Esikoinen nyt vedä hernettä nenään niin mainittakoon hänen kyllä nykyään jotain lukevankin - aina välillä)

Hieman on tosin haikea olo. Minut käskettiin pois vierestä lukemista häiritsemästä...

Tässä kuitenkin viime viikkojen lukusuosikit ja niihin liittyvät Toton kommentit:

Aino Havukainen, Sami Toivonen : Tatun ja Patun Suomi 

Tatu ja Patu -kirjat ovat lasten suuria suosikkeja. Aikuista kommellukset ja höpinäväännökset välillä vähän huvittavat, mutta muksut nauravat ääneen.

Suomi-kirjassa tutustutaan erilaisiin Suomi-juttuihin ja matkustetaan ympäri maata. Tapoihin tutustutaan saunasta mustikkapiirakkaan ja samalla tulee Suomen historiakin tutuksi. En ole ihan varma, haluanko pojan isän puolen sukulaisille (Ranskaan) ihan kaikkia Tatun ja Patun toteamuksia toistelevan, mutta hauskaa tuntuu lukiessa olevan.

Kysymkseen, mikä kirjassa on parasta, kuului vastaus seuraavasti :

"No, kun on niin kiva hakea tonttuja" 

Kirjaan on piiloteltu kotitonttuja vähän sinne sun tänne ja teemaltaankin tuo on tietysti ihan tähän vuoteen sopiva.

O.Ruzicka, A.Hetmerova : Mistä tavarat tulevat 

Tässä kirjassa käydään juurta jaksain läpi eri tavaroiden valmistusta. Leipä, juomalasit, kirjat ja muut esitellyt esineet ovat lapsille  tuttuja, joten niiden valmistusprosessit ovat kiehtovia ja liittyvät ymmärrettävästi jokapäiväiseen elämään.

Lisäksi, mitä ilmeisimmin hieman normikirjan muodosta poikkeava rakenne sisältä avautuvine isoine taitesivuineen ja luukkuineen on houkutteleva näperryksestä pitävälle pojalle.

Ei siis ole ihme, että Toton kommentti oli seuraavanlainen:

"On toosi mielenkiintoista lukea valmistuksesta, varsinkin leivän ja lasien" 

Tämä kirja olisi aikuisestakin mielenkiintoinen ja siitä saisi jutunjuurta, jos saisi luvan tulla mukaan lukemaan...

Nicholas Harris, kuvitus Sebastian Quigley : Pimeässä hohtava avaruus

Tämän kirjan kanssa minulla on käynyt parempi tuuri. Olen saanut lukea sitä iltaisin sängyn vieressä. Tiedä sitten kuitenkaan, jos tietokirjaa voi varsinaisesti iltasaduksi nimittää.

Mitä ilmeisimmin meillä kaksi nuorempaa poikaa ovat enemmän faktamiehiä - ainakin Toton tämänhetkisten suosikkien perusteella. Nämähän ovat kaikki selvästi asiasisältöön kallellaan Tatun ja Patun vinksautuksista huolimatta.

Pimeässä hohtava avaruus kertookin perustietoa Linnunradasta, auringosta, tähdistä, kuusta ja planeetoista. Ihan mielenkiintoista äidillekin, vaikka toki entuudestaan tuttua.

Eniten kirjassa kaikkia kiehtovat kuvat.

"Parasta on, kun kuvat hohtavat..." 
sanoo Totokin.

Ensin vähän valoa kohti ja sitten lamppu sammuksiin. Tekstinkin näkee hohtosivuilla lukea pimeässä. Siinä riittää riemua ja jännistystä asiasisältöä elävöittämään.


Sellaisia kirjoja viime aikoina. Pitänee ruveta levittelemään muita talosta löytyviä lastenkirjoja (ja niitähän löytyy korkeita pinoja) strategisiin paikkoihin pitkin olohuonetta. Katsotaan, mitä päätyy sitten luettavaksi asti.

Kahvi on tärkeä asia, vaikka blogimaailmassa kuohuu

Slurp tarjoili bloggaajalle kaffet 

Kirjottelin tuossa jokin aika sitten Slurp-palvelusta, jota sain kokeilla neljän kahvipaketin verran. Kokeilu päättyi varsin positiivisiin tunnelmiin ja päätökseen jatkaa ihan omalla rahalla - kunhan saan nyt kaapista löytyvät kahvit loppuun.

Parinsadan gramman pussi kahden viikon välein osoittautui minulle turhan isoksi määräksi, mutta onneksi on toinenkin mahdollisuus. Kahviyllätykset tulevat siis jatkumaan neljän viikon välein.

Kivointa palvelussa olivatkin juuri yllätykset. Jokainen kahvipaketti oli eri paahtimosta ja siksi vähän erilainen makukokemus. Ihan kuin olisi joulu tullut, kun postissa kolahti Slurpin paketi.

Koska tilauksen alussa sai kuitenkin valita omat mieltymyksensä, olivat ainakin tämän kokeilun aikana kaikki maistellut kahvit ihan mahtavan hyviä ja juuri minun makuuni.

Minun makuni on vahva ja tummapaahtoinen, pehmeä ja hitusen suklainen, ilman kitkeryyden häivääkään. Sellainen sumppi, joka vahvana tukee isonkin maitomäärän alta. 

Kaikki palvelusta tulleet kahvit kattoivat vaatimukset ihan heittämällä ja eroja niiden välillä oli vaikea määritellä. Yhdessä oli ehkä hitusen turhan hieno jauhatus pressopannuun, toisessa häivähdys kovuutta. Ihan parhaaksi tällä kertaa osoittautui Holmen Coffeen Holmen Havana, jota voi täysin varauksetta siis suositella myös erikseen ostettavaksi.

Muita maisteltuja olivat Kaffa Roasteryn India Monsoon Malabar, Pirkanmaan paahtimon Honduras Santa Rosa sekä yksi, jonka pussin isäntä ehti heittämään pois ennen kuin olin saanut nimen kirjoitettua ylös, enkä kuollaksenikaan muista sitä. (Palveluun parannusehdotus - listatkaa johonkin, mitä kahveja kestotilauksessa asiakas on milloinkin saanut...)


Ja jos joku nyt ihmettelee, niin kahvi on tärkeää

Blogimaailmassa (ja somessa yleensä) kuohuu taas aiheesta sun toisesta. Viime aikoina on ainakin (1) ihmetelty vaatimuksia kirjabloggaajille tehdä "oikeanlaista" ja vakavaa kritiikkiä, ja toisaalta (2) pohdittu ilkeilyn ja rakentavan arvion eroa, (3) pelätty blogien "laimistuvan" pahojen anokommenttien vuoksi ja (4) nyt kuohuu tyttöjen ja poikien identiteettikehityksen keinoista.

Minua vähän väsyttää. Aiheet ovat tärkeitä, mutta omien ajatusten muotoileminen julkaistavaan muotoon ei tässä aivokoomassa oikein onnistu. Keskustelunaiheita on niin moniakin, ettei aikakaan anna periksi. Sanottakoon siis vain, että

1- 2) Kirjabloggaajat kirjoittavat rakkaudesta kirjoihin ja saavat kirjoittaa juuri sellaista mutuhuttua kuin haluavat. Minäkin kirjoitan ihan juuri niin kuin kirjoista ajattelen ja omin sanoin. Jos joku innostuu kirjoista keskustelemaan, tai mikä parasta (!) niitä lukemaan sepustuksieni perusteella, sitä parempi. Ilkeä ei kai kukaan halua olla ja siksi kannattaa miettiä, miten asian ilmaisee kirjailijan  tuotoksen mennessä ohi tai oman maun viereen.

3) Ilkeät anot menköön metsään ja jokainen ottakoon peilin käteensä kirjoittaessaan. Netissäkin kirjoittavat ihmiset ihmisille - Sanoisitko saman kasvokkain? On sääli, jos blogikirjoittajat ryhtyvät säätelemään sisältöään kommenttien pelossa.

4) Tytöt saavat ollat tyttöjä ja pojat poikia tai sitten jotain muuta ihan niin kuin haluavat. On meidän aikuisten asia kannustaa, tukea ja kertoa, miten ihana lapsi on ihan omana itsenään. Tärkeää ei minusta ole kertoa, millainen tytön tai pojan pitäisi olla, vaan omalla esimerkillä (ja puheilla!) antaa kaikille kukille lupa kukkia omissa väreissään.

Ugh - olen puhunut. 

Sitten menen keittämään kahvia. Hyvä kahvi on tärkeä asia. Se tuottaa energiaa ja mielihyvää. Kupillisen valmistamisen rutiini antaa aikaa ajatustyölle. Sen meditatiivisuus rauhoittaa ja antaa voimia seuraavaan työhön ja pohdintaan - ja vaikka sopivan ajatustauon ennen enterin painamista.

Messuostoksista sekä Seksistä ja matematiikasta

Kirjamessuilta kannoin kotiin 6 kirjaa.

• Raisa Kettunen: Puputyttö ja vohvelisankari (Esikoisen tyttöystäväkandi on kasvissyöjä, joten ehkäpä 2€ vegaaniherkkukirjalle tulee käyttöä? ) 
• Raija Oranen: Ackté  (Tätä sattui kehumaan eräs bloggariständillä käynyt lukija - pakko poimia mukaan, kun sattui vastaan) 
• John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat ( Tämä on pitänyt lukea jo pitkään ja suunnitelmissa oli niin tehdä, kun osuu vastaan. No nyt osui kahdella eurolla) 
• Miika Pölkeri, Heikki Valkama : Sushikirja Perijapanilaisesta supisuomalaiseen (koska seuraava kirja - katsokaa kirjoittajan nimi)
• Heikki Valkama: Pallokala (ruoka murha-aseena? No, ihan pakko) 
• Marianna Kurtto: Tristania (Runoilijasta prosaistiksi kuulosti niin kiinnostavalta bloggariaamiaisella) 

Valehtelisin, jos väittäisin messuostoksieni jääneen siihen. Kannoin kassissani myös tryffeliöljyä, hiiliteräspannun, laseja ja savujuustoa.

Eikä siinä vielä kaikki - muuta en kantanut, mutta messuostoksiin laskettaneen myös Elisa Kirjan messulesta naputtelemani teokset?
Kaikkiaan messuviikolla latautui koneelle tai puhelimelle viisi kirjaa.

• David Lagercrantz : Tyttö, joka etsi varjoaan (äänikirja - kai se tämäkin on pakko...?) 
• Elina Karjalainen: Uppo-Nallen talviturkki (äänikirja - ollaan Toton kanssa ihan koukussa Uppo-Nalleen) 
• Katja Kallio: Yönkantaja (tarviiko selittää ? - lukekaa blogiylistyksiä) 
• Emma Puikkonen : Eurooppalaiset unet (tätäkin on kehuttu) 

• Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (No hei, eikös tuo nimi jo velvoita?) 

Siispä. Kaiken hosumisen, kiireiden ja kirjasta kirjaan hyppimisen keskellä sain kuin sainkin luettua yhden kirjan loppuun. Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta osoittautui rakenteeltaan mielenkiintoiseksi, henkilöhahmoiltaan hivenen oudoksi ja opetukseltaan... no, piirun verran paatoksen puolelle osuvaksi.

Kirja jakautuu jännästi kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tutustumme lahjakkaaseen matemaatikkoon, joka pakenee Berliinistä kohdalleen osunutta väkivaltaista tekoa. Toisessa osassa nuori mies kärsii yksinäisyydestä, rakastuu, muttei kuitenkaan pääse yksinäisyydestä eroon. Kolmannessa osassa näiden kahden tarinat kietoutuvat keskenään yhteisen ystävän kautta.

Kirja on jännä sekoitus erilaisia teemoja. Puhutaan erilaisuudesta useammassakin dimensiossa. Äärimmäisestä lahjakkuudesta, kehitysvammaisuudesta, transsukupuolisuudesta, homoseksuaalisuudesta ja jopa luonnonsuojelun ja maailmanlopun angstin kautta esiin tulevasta kasvissyönnistä. Lisäksi pinnalle nousee juurikin tuo maailmanlopun uhka ja ympäristökatastrofin vaikutukset.  Melkoinen sillisalaatti siis on kyseessä, kun kummituksetkin haamuilevat läpi tarinan.

Minä pidin kirjan kiemurtavasta tarinasta, joka juonellisesti eteni reippaasti. Mitä nyt välillä pienet valistushetket luonnon tilasta ja ihmisten vaikutuksesta maailmantilaan vähän jarruttelivat. Hieman kyynisesti jäin välillä miettimään, oliko kyseessä kenties jo parodia. Niin voimalla ja tunteen palolla valistus eteni.

Sitten tosin piti oikein itseään ihmetellä ja pohtia, miksi näin keski-ikäisenä on jo niin kangistunut ajattelultaan. Mikään ei enää saa heiluria heilahtamaan minnekään ääripäähän, edes luonnon tuhoutuminen. Toinen kulmakarva heilahtaa kaveriaan korkeammalla ja pieni hymähdys keikauttaa niskaa. "Taas tuollaista" Älkää käsittäkö väärin. Tunnen kyllä ilmastomuutoksen vaikutukset, koitan kierrättää ja vähentää kulutusta. En vain jaksa kokea asiasta sen kummempaa intohimoa kaiken arkitohinan keskellä.

Henkilöhahmot ovat kirjassa kaikki jollain tavalla rikki. Ehjimmältä kulostaa ehkä Erikan kehitysvammainen sisko Emilia. Hän osaa ottaa ihmiset, eläimet ja tilanteet sellaisina kuin ne ovat. Hän ei pohdi liikaa, eikä varsinkaan suhteuta itseään muihin turhasta. Ehkä nykyihmisen ongelma onkin liian älyllinen ajatteleminen. Välillä pitäisi osata vain tuntea ja elää hetkessä.

Kaikkiaan siis pidin kirjasta. Teemojen ja kuvioiden runsaus ei haitannut ja paatoksenkin jaksoi lukea, kun kokonaisuus oli mielenkiintoisesti hajalla ja kietoutui vain solmukohdissa kokonaisuudeksi. Ennen kaikkea tämä kirja sai minutkin rauhoittumaan lukemaan yhden tarinan lopuun - tai ehkä minä pysyin sen parissa juurikin siksi, että se sisältä tavallaan useamman toisiinsa liittyvän osan.

Teatteria, messuilua ja kahden päivän aurinko

Onko elämää jälkeen Kirjamessujen ? No, onhan toki. Varsinkin, kun tänä vuonna jätin kylmästi sunnuntain väliin ja vietin sen perheen parissa rauhoittuen. Varsinaista messuilua siis oli vain torstai-iltapäivä ja lauantaa. Kivaa se tietysti oli ja mieleen jäi monenlaista (ja hyllyyn ilmaantui lisää kirjoja).

Lokakuun on perinteisesti messukuukausi, mutta en minä kyllä yhden viikonlopun messutohinalla voi millään perustella muuten lukemisen suhteen jokseenkin surkeaksi jäänyttä kuukautta. Luin kyllä mielestäni koko ajan, mutta hyppelehtiminen kirjasta toiseen pidensi vain kesken olevien listaa eikä antanut aineksia oikein minkäänlaiseen kirjakuukauteen.

Kaikkiaan sain luettua loppuun vain 8 kirjaa. Kuukausi ei ole varsinaisesti vielä edes lopussa, mutta uskallan väittää saldon jäävän näinä viimeisenä kahtenakin iltana tähän. Tänään pitää vielä lähteä joogaan hoitamaan selkää (nyt se on julkisesti sanottu, enää ei voi luistaa) ja huomisen ilta ei vaan riitä yhdenkään kesken olevan kirjan loppuunsaattamiseen.

Ai että miksi kahdeksan olisi vähän ? No kun peräti kolme on aika nopealukuisia keittokirjoja...

Jamie Oliver : Jamie's Comfort Food
Hanna Hurtta: Kasvis
Taru Vihavainen: Syötävät lahjat

Kahdesta alimmasta en ole vielä edes "ehtinyt" bloggaamaan (lue: kokkausjumikin painaa)

Mitäs muuta ? 

No, äänikirjoja lokakuun listalta löytyy peräti yksi. Kuuntelimme kuopuksen kanssa Siri Kolun Me Rosvolat. Poika tykkäsi, vaikken ole ihan varma ymmärsikö oikeasti tarinan tapahtumia. Kuusivuotias tuntui nukahtavan kesken lukujen epäilyttävän nopeasti. Taidetaan ottaa tämä kirja uusiksi vähän myöhemmin. Isovelikin innostui kymmenvuotiaana.

Pari viihteellisempää fantasiaa (tietysti) tuli kuukauden aikana luettua. Ne menevät nopeasti ja miettimättä, vaikka molemmat ovatkin varsin mielenkiintoisesta ajatusleikistä lähtöisin. Niihin tosin palaan vasta kummankin sarjan lopussa. (Tohtori Jekylliä ja satutoisintoja siis luvassa)

Dekkariosastosta lokakuussa vastasi Virpi Hämeen-Anttilan Koston kukat, joka on Björk-sarjan jatkoa ja historialliselta kuvaukseltaan oikein mielenkiintoinen. Juoni ja päähenkilö tosin eivät sitten tällä kertaa kovasti innostaneet.

Kuukauden yllätyksestä ja suurimmasta lukunautinnonsta vastasi Kjell Westö. En ole oikein päässyt sinuiksi hänen kirjoitustyylinsä kanssa, mutta Kangastus 38 osoittautui aivan mahtavaksi. Tykkäsin hurjasti! Itse asiassa innostuin kirjasta sen verran, että ihan varmasti järjestän itseni katsomaan sen pohjalta tehtyä näytelmää Kansallisteatteriin. Vielä kun keksin sopivan ajankohdan.

Teatteria, teatteria! 

Koko lokakuu olikin varsinaista teatteria. Minä en näköjään tee mitään puoliksi. Ensin on alkuvuosi miltei teatteritonta ja sitten hilpaisen katsomoon samassa kuussa peräti kolmesti ja niistäkin kerroista kaksi oli samana päivänä.

En valita. Kaikki kolme teatterielämystä olivat aivan mahtavia, mutta ihanasti erilaisia.
Onnellinen prinssi oli lasten nukketeatteria, Mestari ja Margarita esikuvakirjansa mukaisesti rikas ja villi, Kuolema Venetsiassa Jukka Puotilan juhlanäytäntönä vaikuttava.

Teatteriin pitäisikin oikeastaan mennä monta kertaa lähekkäin. Esityksistä saa enemmän irti, kun on lähimuistissa vertailupohjaa. Syvyysvaikutelmat vahvistuvat.


Sitten sinne joogaan

Muksuilla on pyttipannua ja nyt äidin pitää häipyä koneen vierestä, jos meinaa ehtiä joogaan. Sen verran vielä, että kuvista päätellen lokakuussa paistoi aurinko. Niin paistoikin - ehkä päivän tai kaksi. Muuten tuli taivaalta vettä ja räntää. Siinä mielessä tyypillinen lokakuu siis.

Virtuaalitodellisuutta Steampunkissa, teatteria & charmantteja kirjailijoita eli iloista haahuilua Helsingin kirjamessuilla

Kyllä - tämäkin vuosi taitaa kirjamessuilla mennä ihan puhtaasti iloiseksi haahuiluksi. Vai mitä voisi sanoa siitä, että tänään jäi esityssaldoksi peräti kaksi keskustelua ja nekin kai lähinnä siksi, että osuivat ovenpieleen ja peräkkäin samaan paikkaan. Mielenkiintoisia toki olivat eli Kansallisteatterin Kirjasta näyttämölle -sarjaa.

Ensin puhuttiin Kjell Westön Kangastus 38 dramatisoinnista ja sehän nyt mitä ilmeisimmin pitää käydä katsomassa jossain vaiheessa. Kolme naisnäyttelijää yhden persoonan eri puolina vastapainonaan keskiviikkoklubin miehet kuulostaa jännivältä asetelmalta ja kun satuin kirjastakin pitämään...

Vanhat mestarit heti perään oli itselleni yllätys. En ollut tajunnut HAMin näyttelytiloissa esitettävän näytelmän perustuvan romaaniin. Hieman hirvitti ajatus Bernhardin kiemuraisen sanatulvan seuraamisesta, mutta kyllä Hannu-Pekka Björkman, Minna Leino ja Tarja Roinila innostuksellaan  sitten vakuuttivat kiinnostavuudesta.

Noin muuten sitten kiertelin ja kaartelin. Torstaina kävin esikoisen kanssa ruokapuolella ihan taktisista syistä. Silloin on perinteisesti koululaisten päivä messuilla eli kirjapuolella ruuhkaa, ruokapuolella jonotonta.

Lauantai oli tällä kertaa melkein puhtaasti kirjoja - aloituksena perinteisesti WSOY, Tammi ja Johnny Knigan bloggariaamiainen. Kattaus oli tänäkin vuonna taas mielenkiintoinen ja sävy lämmin. Mukaan tarttuivat Heikki Valkaman Pallokala ja Marianna Kurtton Tristania. Lisäksi pistin nimeni listaan A.W.Yrjänän Joonaanmäen valaat -kirjan osalta. Niistä lisää myöhemmin.

Noin muuten päivä kuluikin sitten kivojen bloggaajakollegoiden kanssa jutustellen ja kaupoilla kierrellen.
Myönnetään, muutama kirjakin tarttui mukaan.

Huomisesta en vielä tiedä. Keli ja talvirenkaiden puute vaikuttavat kolmannen messupäivän todennäköisyyteen, mutta pari mielenkiintoista teknologiavinkkiä haluaisin huomisille messuvieraille vielä  osoittaa :


1) Virtuaali Steampunk eli kirjatraileri virtual reality -muodossa on ihan huikea kokemus! 

Kirja on "Vieterivoiman valtakunta", jossa Tanskassa joskus hamassa tulevaisuudessa etsitään paluuta entiseen teknologiseen aikaan. Vielä en ole Billy O'Shean kirjaa lukenut, mutta kirjailijan oman pojan tekemä traileri oli ihan huikea.

Vieterivoiman valtakunta herää henkiin ja kokemus on melkoisen järisyttävä. Vatsanpohjasta kouraisee useamman kerran ja kaikki tutustujat pitävät tuolistaan kiinni.

Menkää ihmeessä kokeilemaan osastolle 6f21


2) Akateemisen ja CGI:n protosovellus kirjojen taustatietojen hakua varten. 

Sinänsä mielenkiintoinen ajatus ottaa kirjan kannesta kuva ja sen jälkeen lukea puhelimesta tai tabletilta lisätietoja taustoista vaatii vielä kehittelyä. Työtä ei niinkään ehkä ole perussovelluksen kohdalla vaan enemmänkin sisällön kehittämisessä.  Ajatus on hyvä, mutta ainakaan minun kohdallani eivät perustiedot riitä. Vaan jos palveluun lisätään kirjailijan elämäkertatietoja ja lisäselvitystä kirjan syntytaustoista ja sen sellaisista... No, se on sitten taas ihan eri juttu.


Lisää messupäivästäni voit vielä kurkata Instan puolelta - varsinkin Stories-osuus päivittyi ahkerasti. Tervetuloa katsomaan @minna_vuocho. 

Oletko tosifani, tehokas, keskittyjä vai hilpeä haahuilija ?

Helsingin kirjamessut alkavat huomenna. Minäkin sinne matkaan, vaikka työkiireiden takia onkin ollut homma iltapäivän varjelemisessa kalenterissa. Eihän sitä äiti voi kieltäytyä, kun teinipoika pyytää kaveriksi!

Olen jo pari viikkoa miettinyt, millä mielellä ja asenteella sitä tällä kertaa messuille lähtisi. Samalla tulin pohtineeksi eri tapoja käydä messuilla. Päädyin peräti neljään eri messuilijatyyppiin.

Mikä näistä sinä olet ? Klikkaa sopiva vaihtoehto sivupalkin kyselyyn! (mobiilikäyttäjät huom! Taidatte valitettavasti joutua avaamaan internet version päästäksenne sivupalkkiin) 

1) Tosifani 

Tosifani lähtee kirjamessuille vain yhden asian takia. Juuri se tietty (tai ne pari tiettyä) kirjailijaa pitää nähdä. Kalenteriin on punaisella merkitty tärkeä esiintymisen hetki, kyynärpäätaktiikka käy mielessä nimikirjoitusjonossa ja posket punottavat kohdalle päästyä : "... saisiko vielä sydämen... Minnalle... kiitos!"

2) Tehokas kirjallisuuden ystävä 

Jo viikkoja ennen messuja on punainen kynä käytössä  ja paperiseen messuesitteeseen merkitty kiinnostavat esitykset ja esiintyjät. Sieltä ne siirtyvät selkeään Excel-taulukkoon tai puhelimen sovellukseen ja takaavat monipuolisen tulvan tietoa ja kokemuksia. Messuilla puhelin piippaa, kun on aika siirtyä seuraavaan kohtaan ja muistiinpanovihko täyttyy lukuvinkeistä, sitaateista ja kommenteista seuraavan vuoden suunnittelun tueksi.

3) Keskittyjä 

Keskittyjä valitsee teemaan. Dekkarit, lastenkirjat tai vaikka fantasia ohjaavat hänen ohjelmaansa. Dekkarilauantaina ei dekkareihin keskittyvä siirry ohjelmapaikalta valtaamastaan tuolista lähintä kahvitarjoilua kauemmaksi. Lastenkirjafani riemastuu lasten innosta tarinoita kuunnellessa tai piiloutuu Harry Potter bussin takanurkkaan kuuntelemaan äänikirjoja. Keskittyminen luo intensiivisen messukokemuksen ilman turhaa juoksemista.

4) Hilpeä haahuilija 

Haahuilija ei jaksa (tai ehdi) tehdä sen kummempaa suunnitelmaa messuvierailustaan. Hän tietää paikalla olevan kirjoja, kirjailijoita ja kirjoja rakastavia ihmisiä. Se riittää. Lisäksi hän tietää Viini ja ruoka -messujen tarjoilujen olevan ihan lähellä. Suunta onkin selvillä herkkujen ääreen aina kun jalkoja alkaa vaeltelu painamaan tai tuttujen kanssa jutustelu kurkkua kuivaamaan. Messukokemus on ehkä hajanainen, mutta täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia, fiilistelyä ja päämäärätöntä haahuilua.

Ja sitten se valinta omimmasta messuilijaprofiilista tuolta sivupalkista!

Niin, ja arvaatko mikä noista minä olen ? 

Kuolema Venetsiassa Jukka Puotilan juhlanäytäntönä

Kiitokset kutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuu on ollut aivan mahtava teatterikuu! 

Olen kerralla ottanut reippaasti kiinni kuukauden teatteri -haastetta.  Viikko sitten lauantaina kävin Kansallisteatterissa peräti kaksi kertaa saman päivän aikana. Ensin aamulla oli vuorossa nukketeatteria kuopuksen seurassa ja sitten illalla Jukka Puotilan juhlanäytäntö eli Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa. 

Mann on tuottanut minulle vuosia vaikeuksia. Jotenkin hänen tematiikkaansa ja runsas sanojen käyttönsä on vieraannuttanut minua lukijana. Hivenen siis hirvitti. 

Ja onhan se runsas, näytelmän teksti siis, mutta näytelmän kokemista ei haitannut, vaikka välillä kuulijan keskittyminen herpaantui ja lauseita jäi kuulematta. Viesti tuli selväksi ja tekstin lisäksi saattoi nauttia taitavien näyttelijöiden välisestä dynamiikasta ja rytmityksestä - tai sitten ihan vain ihmetellä ihmisen muistin voimaa. On tuossa sanojen virrassa ollut näyttelijöillä opettelemista, varsinkin sen vaikean ja täsmällisen rytmityksen kanssa. Oli kuin tanssia olisi katsellut. 

Kaksi konkaria, (Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila), saavat lavalla seurakseen nuoren sellistin (Artturi Aalto). Normaalisti näytelmää esitetään Pienellä Näyttämöllä, mutta uskottavasti tila täyttyi myös juhlanäytännön suurella lavalla, Melkein jäin miettimään, olisiko minua viehättänyt ilmavuus ehkä jäänyt kokematta pienemmässä tilassa. Nyt näyttelijöiden välinen fyysinen etäisyys korosti eri olemisen tasojen lomittumista ja loi heidän välilleen kuin marionettien langat tai kuminauhat, joita pitkin kieli soljui kuin vesi Venetsian kanaaleissa. 

Vettä löytyi myös lavasteista - tietenkin - Venetsialla on roolinsa myös näytelmässä. Lavastus myös korosti kauniisti tekstin kertomaa tarinaa. Tunnelman dramaattisuus nousi omalle tasolleen yksinkertaisilla elementeillä kuten valojen suuntaamisella, tai tuolien sijoittelulla. Dialogit roikkuviin mikkeihin loivat illuusion keskustelusta, kun kertoja hyppäsi mukaan juoneen. 

Kuva: Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Mistä näytelmä sitten kertoo ? 
Ihastumisesta, vanhenemisesta, sairaudesta, rappiosta, jostain kauniista, kuolemasta. Teemoja tekstiin mahtuu. Minulle päällimmäisenä jäi mieleen ihmisen halua kokea vielä kerran jotain kaunista, uskaltaa ehkä ensimmäistä tai viimeistä kertaa elämässään olla oma itsensa, vaikka kaunis helposti muuttuukin groteskiksi. 

Vanhenevan kirjailijan rakastuminen kauniiseen nuoreen poikaan Venetsian romanttisilla kaduilla ja kanavilla, keskellä koleran raivoa ja kuolemaa, on vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Siksi kai Kuolema Venetsiassa onkin klassikkonäytelmä. Karismaattisten ja taitavien näyttelijöiden käsissä kokemus nosti kylmiä väreitä koko näytelmän ajan. 

Kuva Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Koska kyseessä oli Jukka Puotilan taiteilijajuhla, juhlistettiin pitkän uran tehnyttä näyttelijää onnitteluin, puhein sekä kollegojen kauniin laulun voimin näytelmän päätteeksi yleisön seuratessa katsomon täydeltä. 

Lämminhenkinen tilaisuus loi kuvan arvostetusta, ahkerasta, kaikille ystävällisestä ja ennen kaikkea ammatillisesti kunnianhimoisesta ja taitavasta taiteilijasta. Kaikkihan me toki tiedämme Jukka Puotilan televisiosta ja teatterista, mutta ainakin minulle oli yllätys, miten monipuolinen ja aktiivinen toimija hän oikein on aina ollutkaan. Teatteri- ja televisiorooleja on kertynyt kymmenittäin ja lisäksi Puotila on ehtinyt toimimaan yhdistyksissä ja Kansallisteatterin hallinnossa näyttelijöiden edustajana. Kunnioitettava ura siis monelta kantilta. Ei mikään ihme, että arvostus ja rakkaus olivat käsinkosketeltavia rivikatsojallekin. 

Onnea taiteilijalle! Toivottavasti saamme nauttia karismastasi vielä monissa esityksissä. 

Koston kukat

Kirjaston kirjat lisäävät stressiä. Varsinkin e-kirja lainojen pari viikkoa tuntuu miltei painostavalta - tai tuntui siihen asti, kunnes tajusin voivani sitten varata kirjan uudelleen. Tässä keskeneräisten härdellissä ei tunnu missään odottaa muutama kuukausi jatkoa tarinalle. Varsinkin, jos kirja ei ole niin koukuttava, että pureskelisi kynsiään loppuratkaisua miettiessä.

Tämän kirjan kanssa kävi juuri noin. Luin sitä jossain vaiheessa kesällä ja nyt sitten loppuun. Hämeen-Anttilan dekkarisarja on mielenkiintoinen miljöökuvauksena, mutta varsinainen rikosjuoni on sen verran hajanainen, että kovin suurta jännitettä ei pääse lukijan mieleen syntymään. Kaiken lisäksi olen vähän ärsyyntynyt päähenkilöön ja hänen soutamiseensa ja huopaamiseensa kahden tytön välillä (vaikka sydän sykkii ihan jollekin muulle)...

Virpi Hämeen-Anttila : Koston kukat 
HelMet Ellibs -laina 

Oopperan nuori tähti ammutaan kylmäverisesti lavalle Karl Axel Björkin istuessa katsomossa. Hautajaisissa jätetään syyttävä viesti, mutta voiko tyttö tosiaankin olla syyllinen?

Björk lähtee seuraamaan kiemuraisia johtolankoja ja siinä sivussa selvittelee myös turkisliikkeeseen tehtyä röyhkeää murtoa. Myös menneisyyden roistot palaavat kostohimosilmissään ja työkin muuttuu yhä hektisemmäksi poliittisen ilmapiirin kiristyessä.

Aihioita siis tarinassa riittää ja lopputuloksena onkin aikamoinen tilkkutäkki, kun sekaan heitetään myös Björkin henkilökohtaiset haasteet ja henkilösuhteet. Ihan lämmittävä täkki on kutenkin kyseessä. Kyllä tätä lukee ihan mielellään, kunhan ei odota jännittävää ja tiukkaa dekkarimaista otetta. Sellaista ei nimittäin tule.

Toki, rikokset selvitetään ja syylliset löydetään. Motiivit ja tekotavat kirkastuvat ja ovat ihan johdonmukaisia. Kirja vain on niin runsas ja tahti verkkainen, että välillä punainen lanka katoaa (tai unohtuu tarkkaamattomalta lukijalta).

Björkiin ärsyyntymisestä huolimatta, pidän monista muista kirjan henkilöhahmoista. Martti on periaatteellinen ja luotettava poliisimies, jonka turhautuminen sekä esimiehiin että omavaltaisesti toimivaan ystäväänsä tuntuvat aidoilta. Lisbet ja Ida ovat riemastuttavan viehättäviä kumpikin omalla tavallaan olematta silti liian täydellisiä. Itse asiassa heidän parhaat puolensa yhdistämällä saisi kai aikaiseksi täydellisen morsiamen Björkille. Tosin toiveet ovat sen verran ristiriitaiset, ettei sellainen nainen kai olisi ihan mahdolllinenkaan.

Aikakausi, eli 1920-luvun alku, on mielenkiintoinen. Kovin paljon en muista lukeneeni sinne sijoitettuja kirjoja, jotka kuvaisivat nimenomaan poliittisen ilmapiirin ristiriitaisuutta. Kansalaissodan jälkeinen aika on ollut vaikeaa tasapainoilua ääripäiden välillä, maltillisuudelle on ollut vaikea löytää tilaa itäisen naapurin sotkiessa kuvioita omista lähtökohdistaan ja kieltolain lisätessä jännitteitä. Maan yleisen tilanteen kuvaus nouseekin minulla tässä kirjassa ohi varsinaisen dekkarijuonen, joka loppujen lopuksi on kuitenkin aika perinteinen.

Kirjan nimenä Koston kukat on osuva. Kostosta on kyse monellakin tasolla. Rikoksen motiivina, menneisyyden hahmojen ilmestymisessä sekä laajemmalti myös poliittisen tilanten kiemuroissa. Aika pelottavan kostonhimoisiksi ihmiset osoittautuvat, oli sitten syytä tai ei, oli se sitten tulevaisuuden kannalta parasta tai ei.

Kuten vähän ristiriitaisesta tajunnanvirrasta yllä huomaatte, olen tämän suhteen vähän kahden vaiheilla. En tiedä tykkäsinkö. Toisaalta ajankuva kiehtoo ja yleensä minä pidän tarinoiden rönsyilystä. Tässä kuitenkin huomasin olevani välillä vähän pihalla varsinkin menneisyyden hahmojen ja poliittisten piirien suhteen. Osansa saattaa tietysti olla sillä, että aiempien osien lukemisesta on jonkin verran aikaa, sekä tietysti nytkin vähän katkonaiseksi osoittautuneella lukutavalla.

Historiallisista romaaneista (ja -dekkareista) pitävien kannattaneekin lukea tämä sarja ihan itse ja muodostaa oma mielipiteensä. Missään tapauksessa kirja ei ole huono.

Onnellinen pieni mies ja Onnellinen prinssi

Kiitokset ensi-iltalipuista Kansallisteatterille 

Minä pelkään nukkeja. Siis sellaisia vanhanaikaisia nukketeatterinukkeja, joista minulle lähinnä tulevat mieleen painajaiset tai Pinokkio. Pelko on  perinnöllistä. Myöskään omat poikani eivät perinteistä nukketeatteria varsinaisesti fanita.

MUTTA... Nukketeatteri Sytkyt hoitaa homman niin ihanan lempeästi ja hauskan interaktiivisesti, että Muumien jättämän ihanan muiston myöta halusimme Toton kanssa katsomaan myös Kansallisteatterin tämän syksyn nukketeatteriensi-illan eli tänään oli vuorossa Onnellinen prinssi.

Onnellinen prinssi on Oscar Wilden klassikkosatu pääskysen kanssa ystävystyvästä prinssipatsaasta. Tarina kertoo auttamisesta, luopumisesta ja siitä, miten muita auttanut saa apua sitä tarvitessaan.

Teatteriesitys on tarkoitettu 2-7 vuotiaille ja kestää puoli tuntia. Se on juuri sopiva aika pienemmillekin katsojille, sillä teatterielämys alkaa jo lämpiön portailta. Lapset istuivat paikoillaan, rakensivat pesää ja osallistuivat teatterin tekemiseen. Itse asiassa Toto oli kaikkein eniten innoissaan juuri tuosta osiosta. Ihanasti myös tunne jatkui koko näytelmän ajan.  

"Me pääsimme mukaan teatteriin ja esiinnyimme. Te aikuiset olitte sitten yleisönä penkeillä"

Nukketeatteri Sytkyt hyödyntää kivasti sekä nukkemestarin olemusta, että sitten pehmoleluja tai lavasteita tarinankuljetuksessa. Aikuisena sitä jo osaa arvostaa, että lavan (pöydän) päälle rakennettu kaupunki ja patsas taipuvat tarinan elävöittämiseen ilman sen kummempia kommervenkkejä. 

Vietimme siis mukavan puolituntisen. Itse asiassa Toton ikäisille eskarilaisille olisi tarina voinut olla pidempikin. Uppoutuminen ja eläytyminen olivat ilmeisiä. Tämä on jotain ihan muuta kuin Ninjagot tai muut vauhdikkaat piirretyt. Elämys on vahvempi ja silmät loistavat kirkkaammin. Se on sitä teatterin taikaa, jota haluan myös lapsilleni kokemuksena tarjota.

Kiitokset ensi-iltalipuista Kansallisteatterille 

Kangastus 38

Minulla on ollut Kjell Westön kirjoihin vähän sellainen hassu suhde. Niin monet niistä intoilevat, että aina aloittaessani toivon pitäväni minäkin, tai edes pääseväni loppuun. Huonostihan siinä on useimmiten käynyt, mutta tiedättekö mitä ? Nyt löytyi kirja, jonka luin loppuun ja josta pidin erittän paljon - ja jonka on kirjoittanut Kjell Westö!

kuva Otava

Kjell Westö: Kangastus 38 
HelMet / Ellibs sähkökirjalaina 

Claes Thune on entinen diplomaatti ja nykyinen lakimies, joka pyristelee inhottavan alemmuudentunteen kourissa. Vaimo lähti parhaan ystävän mukaan, lakifirma menestyy vain kohtalaisesti ja äitikin pitää puolittaisena epäonnistujana. Kaiken lisäksi maailma on tulossa hulluksi. Liberaalien ajatusten julkaisemisesta joutuu hakatuksi. Valtakunnat tasapainoilevat sodan reunalla ja Hitler laajentaa Saksan rajoja. Äärioikeisto nostaa profiiliaan Suomessakin.

Tasapainoa kaaokseen tuntuu tuovan Thunen palkkaama konttoristi rouva Wiik. Aina tehokas, aina korrekti rouva Wiik houkuttaa Thunea laajentamaan horisonttiaan. Rouva Wiikillä on kuitenkin salaisuus. Tuhoava, murskaava salaisuus, joka nousee pintaan samalla kun mies hänen menneisyydestään astuu mukaan Thunen keskiviikkokerhon illanviettoon.

Westö kuvaa murroksen rajoilla keikkuvaa maailmaa vähäeleisesti ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Sisällissodan haavat eivät ole vieläkään täysin umpeutuneet ja luokkarajojen rikkominen tuntuu mahdottomalta. Kaiken lisäksi äärioikeiston teesit rodusta ja arjalaisesta yli-ihmisestä alkavat vaikuttamaan jo tavallistenkin ihmisten elämään.

Henkilöhahmot tarinassa nostavat aatteiden ristiriidat elävinä näkyviin näennäisesti arkisten ja viattomien tapahtumien kautta. Tapahtumia ei kuvata tapahtumina, kliinisesti sivusta katsoen, vaan ne koetaan ja tunnetaan henkilöhahmojen ajatusten ja muistojen kautta. Kerrontatapa osoittautui ainakin minun kohdallani koukuttavaksi ja vaikuttavaksi.

Thune on hahmona inhimillinen. Hän haluaa hyvää, mutta pelkää astua pois mukavuusalueeltaan. Laajentaessaan kokemuspiiriään hän kokee asettavansa itsensä alttiiksi (ja tietysti niin myös tekeekin), eikä oikein tiedä oliko uskallus hyvästä vai pahasta. Thune haluaa hyvää, mutta maailma näyttää kasvojensa nurjaa puolta etuoikeuksiin tottuneelle.

Rouva Wiik on mielenkiintoinen ja aika surullinen hahmo. Pinnan alla vyöryvät pelot ja syyllisyys pikkuveljen vuoksi. Ihan kaikesta ei ole mahdollistä päästä irti, vaikka miten olisi rakentanut säntillisyyden kuorta ympärilleen. Yllättävä kohtaaminen voi murtaa suojan ja romahduttaa kulissien takaiset rakenteet.

Kahden päähenkilön välinen dynamiikka ja jännite pitää romaanin elossa. Muut henkilöt edustavat tarinassa paitsi itseään, myös aikakauden suuntauksia ja arkkityyppejä. Silti heistä löytyy paitsi pinnan kuva, myös sisältä särkynyt peili. Toisinaan säröt nostavat rikkonaisuuden kaikkien näkyville ja tie vie mielisairaalaan, mutta suurin osa pysyttelee valitsemassaan roolissa.

Lisäksi aikakausi on mielenkiintoinen ja sen kuvaus on aika pelottavakin. Vaikka kirjan tarina sijoittuu vuoteen 1938, kuulostavat sen esittelemät ajatukset yllättävän tutuilta. Ei tarvitse kuin lukea sanomalehtiä tai varsinkin somea, niin vastaavat teesit hyppäävät silmille tavalla tai toisella. Tämän olen todennut viime aikoina useammankin sotaa edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohdalla. Ehkä siksikin juuri tämä Westön kirja kolahti. Siis sen lisäksi, että hän osaa oikeasti kirjoittaa.

Kansallisteatterissa esitetään tänä syksynä Kangastus 38 -romaaniin perustuvaa näytelmää. Kyllä sekin varmaan pitäisi mennä katsomaan, kun kerran kirjastakin pidin näin kovasti.

Mestari ja Margarita

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista

No vihdoinkin!

"Kuukauden teatteri"-haasteeni on voinut lievästi sanottuna pahoin tänä vuonna, mutta nyt lähti putki päälle. Tässä kuussa käyn teatterissa peräti kolmesti!

Putken aloittaa Mihail Bulgakovin mestariteokseen perustuva Mestari ja Margarita. Tykkäsin klassikkohaastetta varten lukemastani kirjasta sen runsauden vuoksi. Teatteriesityksestä tykkäsin sen runsauden ansiosta ja osittain siitä huolimatta.

Rohkeutta, hulluutta ja kirkkaita valoja

Bulgakovin mestariteoksen sovittaminen näyttämölle vaatii sekä rohkeutta että vähän hulluutta. Kirja vilisee teemoja, ihmisiä, tapahtumia ja mitä kummallisempia viittauksia. Väliaikansa kanssa 2,5h kestävä näytelmä ei millään voi esittää kaikkea, on pakko valita.

Vaikka Mestari ja Margarita suoraviivaistaa kirjan sisältöä, tuntui ensimmäinen puolisko ennen väliaikaa turhankin pitkältä. Tarinaa rakennettiin hartaasti ja huolella, mikä oli tietysti kirjaa tuntemattomille melkein välttämätöntä, mutta hivenen mietimme seuralaiseni kanssa kaikkien keskustelujen ja viittausten välttämättömyyttä. Samoin jotkut kohtaukset (esim. runoilija Bezdomnyin juoksu kaupungin halki) olisi voinut tiivistää. Runsautta toki riitti elementeissä keskustelujen lisäksi, mutta ensi mielenkiinnon jälkeen ne eivät täysin riittäneet pitämään vauhtia yllä vaikka monista kovasti pidinkin. Väliajan jälkeen tahti kiihtyi ja tarina sai kiinni Bulgakovin hengästyttävästä vauhdista. Lavalla pyöritettiin niin näyttelijöitä, värejä, valoja kuin nukkejakin.

Jo Bloggariklubilla ohjaaja Anne Rautiainen kertoi meille bloggaajille näytelmän yhdistävän sekä eläviä näyttelijöitä että nukketeatterin elementtejä. Näiden lisäksi haluan nostaa tarinan kuljettamisen kannalta olennaisina esiin myös lavasteet ja valot. Tavaroita ei lavalla ole paljonkaan, mutta ne ovat monikäyttöisiä ja vaikuttavia. Pilatuksen pylväät luovat illuusion palatsista, joka melkein leijuu näyttämön yllä.

Valoihin ja videoihin rakastuin. Varsinkin aivan alun raitiovaunu ja lopun ilottelu väreillä ja heijastuksilla olivat mahtavaa katsottavaa. Pietu Pietiäinen oli mukana suunnittelemassa myös minua suunnattomasti ihastuttanutta Mahdolliset maailmat - näytelmää. Mestari ja Margarita on vähintään samalla tasolla. Kertakaikkisen upeaa katsottavaa.

Kuva: Kansallisteatteri 

Rakkaustarina 

Bloggariklubilla Anne Rautiainen myös ihmetteli ääneen, miksi kirjan nimen suomennos nostaa pääosaan Saatanan, vaikka kaikkialla muualla keskeisenä teemana on nimeä myöten Mestarin ja Margaritan rakkaustarina. Samaa jäin minäkin miettimään. Mitenköhän paljon nimi ohjaa lukijan/katsojan fokusta. Seurataanko Saatanaa vai rakastavaisia?

Näytelmän nimi siis jo kertoo, mihin teemaan ohjaaja on punaisena lankana tarttunut. Toki esillä ovat myös viittaukset uskontoon ja Neuvostoliiton kulttuurille luomiin rajoituksiin, mutta Margaritan taistelu välillä vähän nahjusmaisen Mestarin ja rakkauden puolesta on näytelmän suurin voima ja jättää Saatanankin varjoonsa, vaikka tämä vaikuttava hahmo onkin.

Tosin pimeyden herran seurue vastaa ehkä kaikkein parhaiten mieleenpainuvista hahmoista. Hella-vampyyrin nauru jää vainoamaan öisiä painajaisia ja Begemot-kissa kirvoittaa naurahduksen vielä näytelmän loppumisen jälkeenkin. Kaikki näyttelijät ovat taitavia, niin kuin Kansallisteatterin lavalla aina.

Kuva: Kansallisteatteri 

Ehdottomasti katsomisen arvoinen 

Minä odotin tätä teatteri-iltaa miltei malttamattomana. Olin utelias näkemään jo etukäteen mainitut runsaat elementit, sekä sen, miten massiivisen runsaasta tarinasta on saatu katsojansa vangitseva teatteriesitys. En pettynyt.

Kirjaa lukemattoman katsojan yli näytelmä voi välillä vyöryä osin käsittämättömänä, mutta silti runsaana ja kiinnostavana (vapaa tulkintani seuralaisen kuvauksesta kokemuksestaan). Kirjan lukenut voi jäädä nauttimaan yksityiskohdistakin. Molemmille näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista 

Kissat varjoisilta kujilta

Meidän Asterix muutama vuosi sitten

Kissat ovat ihania. Ne ovat pehmeitä ja suloisia. Ne ovat viisaita ja juonikkaita. Niitä ei oikeasti voi kesyttää, mutta ne oppivat vaikka mitä. Ne asuvat ihmisten luona vain koska siltä tuntuu, ei meidän halustamme. Silti ne myös antavat kiintymyksensä ja tuntevat meidän tunteemma, lohduttavat tarvittaessa.

Kyllä, minä olen kissaihminen (vaikka pidän toki koiristakin). Kotonani asui vähintään yksi kissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Talo tuntuu edelleen tyhjältä, vaikka rakkaan lemmikin poismenosta on kohta jo vuosi.

Minä siis mielelläni ja vähän haikeana katselen kissavideoita, kun vastaan osuu. Enkä tietenkään voinut olla tarttumatta Osuuskumman kokoelmaan kissatarinoita. Shimo Suntilan ja Christine Thorelin toimittama valikoima enemmän tai vähemmän vinksahtaneita kissatarinoita olikin piristävää luettavaa kissanikävään (ja muutenkin).

"Katso syvälle silmiini - teet tahtoni mukaan..."

toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel : Varjoisilta kujilta
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Kuten yleensäkin, Osuuskumman kokoelmat ovat täynnään erilaisia näkökulmia ja asetelmia. Asioita katsotaan niin kissan kuin ihmisten silmin, eikä kumpikaan aina ole kovin imartelevassa valossa. Eniten taisin pitää tarinasta, jossa kissan henki jää asuttamaan kesähuvilaa perheen lähdettyä pois. (Artemis Kelosaari: Kissa, joka jäi)  Se oli jotenkin kovasti herttainen ja lohdullinen, olematta kuitenkaan yli-imelä.

Etsiviä ja noitia ja pahoilaisen kissoja sisältävä kertomus toi hauskasti mielleyhtymiä perinteisiin Kyöpelinvuoren tarinoihin. (Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki) Se osui ajoituksellisestikin sopivasti, kun viime aikoina olen taas Kansallisteatteriin tulleen Mestari ja Margarita näytelmän myötä muistellut aihepiirin kuvioita. Odotan teatteri-iltaa kovasti.

Kissat tuntuvat sopivan etsivänrooliin muutenkin vallan mainiosti (Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema) ja yleensäkin kissat ovat tarinoissa vahvoja ja pystyviä, varsinaisia sankareita (Jussi Katajala: Rottakuningas) tai sitten tosi pahiksia (Tarja Sipiläinen: Peto).

Kaikki tarinat olivat viihdyttävää luettavaa, vaikka tuossa mainitsinkin vain osan. Tuntuu siltä, että myös Osuuskumman kirjoittajat kunnioittavat tavallani kissan itsenäisyyttä ja kehräämisen voimaa. Kautta aikojen palvottu tai vihattu rakas lemmikki sopii (tietysti) ehdottoman hyvin kumman kiemuraisiin kertomuksin.