Pientä pohdintaa kirjojen suomalaisuudesta ja maailmanmenosta

Tänään on itsenäisyyspäivä. Silloin juhlistetaan rakasta isänmaatamme ja suomalaisuutta monin tavoin. Puhutaan sisusta, talvisodasta, presidentin kättelymaratonista, kynttilöistä ikkunalla , hiihdosta ja formuloista. Suomalaisuus yleensä tuntuu näyttäytyvän kovasti sinivalkoisena ja yhtenäisenä. Joka vuosi jään miettimään suomalaisuuden olemusta. Koska olen tottunut katsomaan asioita usein fiktion kautta, tässä muutama pohdinta aiheesta ja ajasta.


1) Suo, kuokka ja Jussi tuntemattomien jäljillä 

Kun ihmisiltä kysyy kirjoja, jotka kuvastavat suomalaisuutta, tai ovat erityisen suomalaisia, saa vastaukseksi kai useimmiten Väinö Linnan upeat teokset Täällä pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Niihin perustunee useimpien suomalaisten perinteinen käsitys sisusta ja suomalaisten urheudesta.

Tarkemmin katsottuna kumpikaan kirja ei kuitenkaan kuvaa suomalaisuutta yhdenlaisena vaan joukkoon mahtuu toisinaan suurta tuskaa aiheuttavia eriäviä näkemyksiä (1918 tapahtumat) ja ihmistyyppien kirjo laidasta laitaan, oli sen pohjana sitten heimo tai luonteen piirteet. Ehkä juuri siksi ne ovat niin rakkaita. Suomalaisuuteen mahtuu myös ristiriitoja ja erilaisuutta.


2) Ymmärrystä 

Minusta kaikkien pitäisi lukea kirjoja. Ei kuitenkaan riitä, että lukee vain omaa näkemystä tukevaa kirjallisuutta. Eri näkökannoista ja ihmiskohtaloista lukeminen lisää kykyä kuunella ja nähdä ihminen retoriikan takana. Silloin myös omat ajatukset elävät, muuttuvat, syvenevät.

Eniten tätä olen miettinyt viime vuosina kahden kirjan kohdalla. Luettunani sekä Rosa Liksomin Everstinnan että Heidi Köngäksen Hertan totesin molempien kirjojen kuvaavan ennen kaikkea tuntevaa naista kaiken ideologisen hapatuksen alla. Mikä voisikaan paremmin tuoda esiin ihmisyyden kaikessa epätäydellisyydessään, kuin tarina ideologisen suuntautumisen kehityksestä ja siihen vaikuttavista asioista ja henkilöistä?

Eikä lukemista pidä rajoittaa vain todellisiin ihmisiin perustuviin kirjoihin. Kaikki kirjat, fantasia mukaanlukien, kertovat jotain ihmisistä sillä ne ovat ihmisten kirjoittamia. Tolkien ei kai koskaan täysin myöntänyt klassikkonsa (Taru sormusten herrasta) kuvaavan toisen maailmansodan asetelmia, mutta tulkintoja on monia. Tiedä sitten, mikä on ollut kirjailijan alkuperäinen tarkoitus, mutta lukijat taru on vienyt moniin paikkoihin. Samalla asettuminen toisen hahmon nahkoihin tarinassa opettaa toivottavasti jotain myös meistä itsestämme.

3) Saako syklin rikottua ? 

Maailma muuttuu. Välillä epätoivo nostaa päätään historian syklisyyden ja vuosien takaa pinnalle palanneen retoriikan vuoksi. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun vihapuhetta viljellään tai vieraan tuloa pelätään. Nykymedia vain mahdollistaa laajemman näkyvyyden.

Ihmisyyden lisäksi voi kirjoista oppia historiaa ja ajan virrasta löytyviä kaavamaisuuksia. Kari Hukkilan Tuhat ja yksi ei jäänyt mieleeni sen varsinaisen juonen vuoksi. Minua pelotti sen kuvaama maailma, jossa asiat toistuvat. Ehkä ne on puettu lievästi erilaisiin vaatteisiin, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ja tulokset kertautuvat.

Historia toistanee itseään niin kauan kuin emme kykene tunnistamaan nykyhetken piirteitä menneiden aikojen tapahtumista. Tässäkin kirjat ovat avainasemassa ja erityisesti nimenomaan fiktio. Tietokirjallisuus on faktaa, fiktio sekoittaa faktaa ja tunnetta, mikä saa ihmisissä aikaan vahvemman reaktion. Tunnetta ei voi sysätä syrjään sillä samalla kiellämme itsemme. Siksi on tärkeää, että kirjoitetaan niin menneistä ajoista kuin nykytilaa tai lähihistoriaa kuvaten.

Vaikka lähdinkin kirjoittamaan suomalaisuudesta, huomaan katsantoni laajentuvan samantien. Me voimme kuvitella olevamme metsän keskellä, mutta ovathan vedet ja polut kuljettaneet aina suomalaisia muualle ja muita tänne. Nykyään globaalit trendit ja kansainväliset tapahtumat ovat tiedossamme lähes ajantasaisesti ja niiden vaikutukset välittömiä. Pystymmekö edes tunnistamaan vaikutteita, ennen kuin ne jo ovat omiamme?

Monet trendit ja ajatukset tulevat Suomeen maailmalta ja varsinkin talous on linkissä muuhun maailmaan. Suvi Vaarlan Westend on kuvaus 90-luvun lamavuosista, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti kotikutoiset. J P Koskisen Tulisiipi vie viime vuosisadan alkupuolelle, jolloin suomalaisia lähti muualle, kun sieltä tulleet viestit kertoivat paremmasta elämästä.

4) Avataan sydämemme

Menipä tämä nyt kovin korkealentoiseksi. Yritän kai kaikella tällä ihmettelyllä sanoa, että ajat muuttuvat, suomalaisuus muuttuu, mutta säilyttäkäämme paras ja avatkaamme sydämemme uudelle hyvälle. Lukekaamme kirjoja, jotta oppisimme historiasta ja tunnistamme omaksumisen arvoiset ajatukset. Lukekaamme tarinoita ymmärtääksemme ihmisyyttä.

Hyvää "itsepäisyyspäivää", niin kuin meillä tavataan sanoa. Iloitaan yhdessä. 

Sandra

Minun kuulokkeeni ovat rikki - kaikki! Jonkunlainen katastrofitilanne tämäkin. erityisesti minua kismittävät syksyllä ostamani Samsungin bluetooth-kuulokkeet, jotka olivat yleensä käyttämiini nähden aika kalliitkin. Nyt ne vaan eivät lataudu, eivät sitten millään. Pahus vieköön! (ja mielessä muutama vähän vahvempikin ärräpää).

Myös viimeisetkin piuhakuulokkeet sanoivat työsopimuksensa irti, joten olen äänikirjojen suhteen pannassa. Jos muita on paikalla, kuuluu meillä heti mutinaa ylimääräisestä äänestä tai meteli ympärillä estää oman ymmärryksen. Minähän en käytännössä ole koskaan yksin kotona, joten nyt voin vain muistella kevään aikana kuuntelemiani äänikirjoja.

Hyviä kuulokesuosituksia otetaan vastaan! 

Huomasin, etten ole myöskään kirjoittanut blogissa mitään tästä historiallisesti ajankohtaiseen kauteen sijoittuvasta kirjasta. Itse asiassa rästissä taitaa olla useampikin luettu opus, mutta aloitetaan nyt Sandrasta.

Heidi Köngäs : Sandra 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sandra kertoo nimikkohenkilönsä tarinan. Elämä näyttää olevan mallillaan Sandran ja Jannen ahertaessa torpan töissä, lasten kirmatessa ympärillä. Sitten lähtevät punaiset ja valkoiset sotajalalle. Kyläyhteisö jakautuu kahtia ja entiset naapurit muuttuvat vihamiehiksi.

Kertojia kirjassa on kolme. Tarina lähtee alkuun, kun Sandran tyttärentytär löytää vuosien varrella kirjoitetut muistiinpanot. Päiväkirjaksikin noita kai voisi sanoa, mutta merkinnät ovat pääasiassa lyhyitä. Mistäpä sitä torpparinvaimo olisi aikaa kirjoittamiseen ottanut? Sandran lisäksi menneisyyden äänenä on hänen kälynsä, joka palveluspaikoistaan saa tapahtumiin vähän toisenlaisen näkökulman. Kertojaratkaisu on historiallisessa kuvauksessa toimiva, mutta tyttärentyttären ääni jää vähän irralliseksi. Toki tarkoituksena on voinutkin olla näyttää aikojen muuttuneen. Työttömän näyttelijän haasteet tuntuvat kovin heppoisilta Sandran selviytymisurakan rinnalla.

Minulla kesti tämän kirjan kuuntelu yllättävänkin kauan. Teksti on sujuvaa, henkilöhahmot rakastettavia ja hyvin kuvattuja, mutta tarina jotenkin turhan tuttu. On julmuutta, köyhyyttä, sinnittelyä ja onnen pilkahduksia. Kansalaissodasta on hyvä puhua ja sen moninaisiet syyt ja näkökulmat muistaa, jotta sitä ei enää tapahtuisi täällä, ja jotta jotenkin voisimme edes yrittää ymmärtää samanlaisesta tilanteesta tänne tulevia. Aikakaudesta lukeminen kuitenkin tuntuu minulla nyt jotenkin tökkivän. Ehkä kaavaan turtuu, mutta vaikea sitä kai on kirjailijoiden muuttaakaan. Varsinkin naiset (ja lapset) kun tuppaavat noissa oloissa kärsimään ilman mitään osallisuutta tapahtumiin ja "veli veljeä vastaan" -asetelma tuottaa tuskaa ja kärsimystä puolesta riippumatta.

Kaikkiaan siis sinänsä mielenkiintoisesta aikakaudesta hyvin kirjoitettu kirja, joka kuitenkin jostain syystä jäi minulle etäiseksi. Enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Heidi Köngäkseltä olen lukenut myös hänen kirjoittamansa Hertta Kuusisen elämäkertaromaanin, josta pidin valtavasti. Siinä oli omalla tavallaan tuttuun tarinaan saatu tuoreutta ja näkökulmaa, joka Sandrasta jotenkin jäi uupumaan.

Hertta

Tässä juuri mietin sitä, miten tärkeää on lukea kirjoja. Romaanit eli fiktiiviset tarinakudelmat antava näkökulmia ja lisäävät historianymmärrystä, ihmistuntemusta ja sitä kautta luovat kykyä asettautua toisen asemaan myös nykypäivän maailmassa. Toki tietokirjatkin tekevät samaa, mutta fiktio menee tiukemmin tunteisiin. Uskon sen ajatuksia herättävän voiman luovan ehkä vahvempia muistijälkiä.

Tietokirjoissa ei myöskään ole mahdollista tulkita historiallisten henkilöiden tunteita ja ajatuksia samalla tavoin vahvasti kuin heihin perustuvassa fiktiossa. Toki fiktiota lukiessa pitää sitten myös muistaa, että kyse on juurikin tulkinnasta, joka aina jollain tavalla perustuu kirjailijan itsensä ajattelutapaan ja kokemuksiin. Se ei kuitenkaan estä sukeltamista tarinaan ja yrittämästä ymmärtää vaikutteita ja kunkin toimiin johtaneita olosuhteita.

Hyvin kirjoitettu todelliseen henkilöön perustuva fiktio tuo ajan vielä lähemmäksi ja inhimillistämällä ikoneita tai tunnettuja hahmoja asettaa heidät luontevasti omien ajatustemme ja kysymystemme kohteeksi. Saamme mahdollisuuden käydä oman pään sisässä dialogia, jota ei dokumentaarisen materiaalin pohjalta ehkä tulisi edes aloittaneeksi. Parhaimmillaan tuloksena on oivallus.

Heidi Köngäs: Hertta
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana: Elsa Saisio

Minulle Hertta toi mukanaan oivalluksen. Olinhan minä sitä miettinyt, miten ihmeessä kommunisti saattoi pysyä vakaumuksessaan, kun Stalin oikein riehui puhdistuksineen. Tässä romaanissa Hertta Kuusisen usko kommunismiin sekoittuu isän opetuksiin ja kunnioitukseen tätä kohtaan. Uskoa Stalinista pahaa tarkoitti samaa kuin uskoa isän erehtyväisyyteen, eikä hän voisi...

Kirjan alussa Hertta pääsee pois vankilasta. Hän haluaa elää, viedä kansan asiaa eteenpäin, rakastaa. Kuin tilauksesta (vaan kenen?) juhliin saapuu Yrjö Leino, joka soittaa tiensä Hertan sydämeen ja peiton alle. Intohimo vie heidät yhdessä pakomatkalle sodan aikana, sen voima kantaa eteenpäin aatteen lipun raskaan painon alla ja läpi vankilavuosien, aina politiikkaan ja ministeriöihin saakka.

Hertta raataa ja ponnistaa eteenpäin, Yrjö kulkee, mutta kuljettaa rinnalla salaista elämää. Hertta uskoo, täysin ja ehdoitta. Yrjö epäilee. Jossain kohtaa jotain särkyy.

En voinut olla pitämättä Herttaa naiivina. Eikö hän tosiaan nähnyt ja ymmärtänyt, mitä Neuvostoliitossa tapahtui? Kai toistuvat tiedot nyt saivat edes jollain tasolla miettimään asioiden todellista taustaa. Lisäksi on Juri. Hertan Neuvostoliittoon jäänyt poika, jota kohtaan ikävä on pohjaton, kipeä ja ainainen. Hertan kertoessa, miten jätti pojan lastenkotiin "pantiksi" ja lähti Suomeen tehtäväänsä suorittamaan, nousi äiti minussa kapinaan. Eikö tuokaan uhraus muka ollut liian suuri?

Sitten aloin miettimään, mitä hänelle olisi tarkoittanut kääntyminen aatetta vastaan. Elämältä olisi mennyt pohja. Kaikki uskottu ja rakastettu olisi ollut petosta. Isä olisikin tehnyt väärin... Kyllä kirjan Herttakin kai syvällä sisimmässään tiesi, mutta oli pakko jatkaa. Vaihtoehtona oli vain romahdus, lopullinen pysähtyminen. Sitä paitsi, Suomen kansa tarvitsi apua, elämällä piti olla sentään jokin tarkoitus.

Hertta on ennen kaikkea tarina naisesta, jolla oli raudanluja tahto ja usko kykyynsä saada hyvää aikaiseksi. Samalla kirja kertoo karua tarinaa Suomen poliittisesta ilmapiiristä, pelosta puolin ja toisin. Siitä, miten kaikki haluavat hyvää ja uskovat olevansa oikeassa, tavoitteiden oikeuttavan rajutkin keinot.

Kirjan kieli on runsasta. Se soljuu ja keinuu ja kietoutuu kaulan ympärille pehmeänä turkiksena juuri ennen kuin kuristaa. Äänikirjana sen taika pääsi hiipimään syvälle ihon alle. Elsa Saision ilmeikäs lukutapa saa Hertan äänen elämään. Hertta on nautinnollista kuunneltavaa, joka kuitenkin intensiivisyydessään vaati myös pitämään taukoja, miettimään kuultua.

Tästä kirjasta minut sai alunperin kiinnostumaan Omppu Reader, why did I marry him - blogista.

Aikajumitusta Suomen historiassa - mielenkiintoista luettavaa

Jotenkin aina jumitun samantyylisiin kirjoihin joksikin aikaa ennen kuin teema taas vaihtuu. Kyseessä voi olla tyylilaji (fantasiaa, dekkaria, historiaa) tai sitten jokin aihe tai aikakausi. Nyt olen kummasti löytänyt itseni jatkuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta.

Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja sen jälkeiset vuodet sotiin saakka ovat toki olleet kiinnostukseni kohteena jo aiemmin. Vilkas kulttuurielämä, Pariisista inspiraatiota etsivät taiteilijat ja värikkäät persoonat tekevät aikakaudesta jännittävän ja koukuttavan. Jo ennen viimeisintä sumaa ovat Juhani Aho, Edelfeltit ja muut ajan tunnetut henkilöt eläneet ja seikkailleet lukemissani kirjoissa. Esimerkkienä vaikkapa 

- Panu Rajalan kirjoittamat elämäkerrat Juhani Ahosta tai Olavi Paavolaisesta.

- Mika Waltarin Suuri Illusioni

- tai Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman dekkarit

Esimerkkejä löytyisi varmasti muitakin, mutta nuo nyt muistuivat pikaiseltaan mieleen.

Nyt ihan viime aikoina tulin lukeneeksi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjaa. Itse asiassa olen nyt lukenut kaikki Idan tarinan kirjat. Jäljellä on enää vain Ruokarouvan tytär.

Lisäksi tartuin Tarja Lappalaisen kirjaan viime vuosisadan alun taiteilijapiirien ja kirjailijasalonkien elämästä.

Tarja Lappalainen: Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä kirja oli itse asiassa pienoinen pettymys. Jotenkin olin ajatellut sen sisältävän aikakauden henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja niihin liittyvää selitystä, mutta tämä olikin jonkinlainen tutkielma aikakauden henkilöistä ja tapahtumista heidän elämässään.

Aihe siis oli sinänsä oikein mielenkiintoinen ja Järnefeltien, Canthin ja Ahon sukujen henkilöiden vaiheet ja keskinäiset suhteet osaltaan muista kirjoista tuttuja ja osaltaan uusia.

Minua kuitenkin jäi häiritsemään Tarja Lappalaisen tulkinnat aiheidensa tunteista. Hän ihan suoraan sanoo, miten joku koki toisen tekemiset ja miten ne vaikuttivat puolestaan kyseisen henkilön toimiin. Näin esimerkiksi Elisabet Järnefeltin ja hänen aviomiehensä välisissä suhteissa. Minä olen vähän sitä koulukuntaa, ettemme me voi edes henkilökohtaisten kirjeiden perusteella tietää, mitä aiemmin eläneet henkilöt ovat ajatelleet tai tunteneet. Voimme vain tehdä tulkintoja ja kuvitella, mutta ne selitykset värittyvät aina omien kokemustemme pohjalta.

Ihan kelpo kehyksen kirjasta kuitenkin sai ja se elävöitti osaltaan sitten Enni Mustosen romaanien lukukokemusta. 

Enni Mustonen : Emännöitsijä 

Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida joutuu lähtemään Sibeliusten luota näiden lähtiessä ulkomaille. Hänelle kuitenkin löytyy paikka Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän ateljeesta keskellä Helsinkiä. 

Taiteilijat ja taidenäyttelyt saapuvat Idankin elämään, eikä kaikkin vähimpänä hurmaava maailmanmies, joka hänellä on työnantajanaan. Elämä ei ole helppoa, sillä työtä tulee tehd kovasti ja sortovuodet tekevät kaikesta levontonta ja joskus vaarallistakin. 

Lopulta Ida jatkaa matkaa taas eteenpäin ja tällä kertaa vanhojen tuttujen kanssa peräti Ruotsiin saakka.

Aiempien osien tapaan, kirjassa on mielenkiintoisinta historiallinen konteksti ja ihmiset. Idan elämä on ehkä pikkuisen ennalta-arvattavaa, mutta ajan tapojen ja toimien suhteen ehkä kuitenkin vielä uskottavaa. Eipä tainnut emännöitsijälläkään olla paljon vaatimuksia asetettavana ilman papin aamenta.

Enni Mustonen : Ruokarouva 

Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida palaa takaisin Helsinkiin tyttärensä kanssa ja ostaa saamallaan perinnöllä talon täyshoitolan pitoa varten. Vähitellen vieraista muodostuu tiivis yhteisö, jonka elämään Venäjän painostus, Saksaan sotilaskoulutukseen salaa lähtevät nuoret miehet ja lähestyvä Venäjän vallankumous tuovat yhä pahenevia jännitteitä. 

Lopulta Suomen itsenäistymisen aika koittaa, mutta samalla heikot taloudelliset olot saavat tilanteen kärjistymään sisällissotaan saakka, eivätkä taistelut kierrä Idankaan taloa. 

Molemmet kirjat ovat taattua historiallista kuvausta ja varsinkin Ruokarouva toi mielenkiintoisen näkökulman kansallissodasta kummallekaan puolelle sitoutumattoman näkökulmasta. Niin vain pitää mennä kellariin piiloon, kun tykit jyrisevät ja aseet laulavat pihamaalla. 

Historiallinen konteksti siis on mielenkiintoinen, mutta hieman hymähdytti aiemmista kirjoista tuttujen tai muuten vaan Idan historiaan liittyvien henkilöhahmojen yllättävät ilmestymiset tarinaan. Kyllähän Suomessa piirit ovat pienet nykyäänkin, mutta tuossa tarina hipoi jo uskottavuuden rajoja. Vaikka ei kai sekään tietysti ihan kamalan todennäköistä ole, että sama piikatyttö kiertäisi Topeliukselta Sibeliukselle ja sitten Edelfeltin kautta itselliseksi ruokarouvaksi. Mielenkiintoisen kontekstin noin kuitenkin saa aikaiseksi. 

Eikä siinä kaikki

Nyt kun Suomen juhlarahoistakin nousi niin kova kohu, nousivat nuo ajat uudelleen pinnalle. On tietysti järkyttävää, mutta tavallaan aikakautta kuvaavaa nostaa teloituskuva Kanasalaissodan kuvaksi. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut mennä vähän symbolisemmalla linjalla. Pointtina ei kai ole muistaa julmuuksia, vaan nimenomaan pitää huoli, etteivät mielipide-erot pääse kansan sisällä enää koskaan kärjistymään tuolle asteelle.

Minun on niin kovin vaikea ymmärtäää, mikä saa ihmisen kääntymään aseisiin tarttumiseen saakka toista vastaan, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta. Ehkä nälkä ja kurjuus saavat näkemään vihollisia kaikissa vähänkin toisin ajattelevissa, eikä suuren naapurin levottomuudet ja aatteelliset ristiriidat kai voineet olla nekään vaikuttamatta.  

Kirjoja lukemalla voi tutustua asioihin ja aikoihin monelta kantilta ilman, että tarvitsee itse valita puoltaan. Voi pohtia vaikuttimia ja vaikutuksia. Ehkä aiemminkin olisi vältytty monelta tuskalta, jos olisi enemmän ollut tietoa saatavilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään maltettaisiin niin lukea kuin muutenkin tutustua vastakkaisilta vaikuttaviin näkökulmiin ennen kuin tehdään suoria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Turhan toivo todennäköisesti, mutta toivon kipenä kuitenkin.

Aatteen paloa ja taas uutta näkokulmaa aiempiin kirjoihin liittyen on viime aikojen lukulistallani edustanut hitusen myöhäisempään aikaan sijoittuva äänikirjana kuuntelemani Hertta, mutta siinä onkin sitten sen verran vaikuttava teos, että taidan varata sille ihan oman postauksensa.